Nuorena idealistina olin vakuuttunut siitä, että kirkko on paikka, jossa eettiset arvot ovat etusijalla kaikessa toiminnassa. Kirkon olemus perustuu siihen, näin ajattelin. Kirkko edustaa epäitsekästä toisten huomioon ottamista, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon priorisointia toiminnassaan. Sitä tahdoin myös itse pyrkiä toteuttamaan omassa työssäni.
Työurani aikana seurakunnassa uskoin pitkään, että nuo arvot ovat kirkossa totta, tai ainakin niihin pyritään vilpittömästi. Asia ei ollut kuitenkaan niin yksinkertainen, sen jouduin huomaamaan. Kirkon sisällä on edelleen paljon työntekijöitä, joiden ohjenuorana edellä mainitut arvot ovat. He tekevät työtään sydämellään. Heitä arvostan. Samalla olen kuitenkin joutunut myöntämään olleeni kovin naiivi. Havahduin viimeisinä työvuosinani siihen tosiasiaan, että kirkko ja sen työntekijät eivät ole millään lailla vapaita inhimillisyyden otteesta. Valta voi turmella yhtä lailla kirkossa kuin muuallakin. Se oli kova pettymys.
Hyvä veli-verkostot elävät vahvasti, niinkuin ne todennäköisesti ovat aina tehneet. Kaverin puolta pidetään jopa yli eettisten rajojen. Oma etu määrittelee toiminnan rajat. Kaikki tuo on toki inhimillistä ja siksi jossain mielessä ymmärrettävää. Silti se ei ole omassa ajatus- ja kokemusmaailmassani hyväksyttävää. Voi olla, että vika on minussa, naiivin maailmankuvani olisi pitänyt jo tähän ikään mennessä muuttua realistisemmaksi. On kuitenkin suuri pettymys luopua ihanteista, joiden vuoksi aikoinaan lähdin opiskelemaan seurakunnan työntekijäksi ja joihin melkein koko työurani uskoin.
Paljon huomiota aikaan saanut Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran valintaprosessi on ainakin itselleni valitettavan hyvä esimerkki aiheesta. Näin ulkopuolelta tarkasteltuna se näkyy läpinäkyvänä keinotteluna, jonka tarkoituksena on saada hyvä kaveri järjestettyä tärkeään virkaan.
Seurakuntaneuvoston tehtävänä on määritellä virkaan virkaan tietyt kriteerit, ja näin se on tehnyt, mutta syystä ja toisesta tuomiokapituli ei ole kelpuuttanut niitä sellaisenaan, vaan tehnyt niihin merkittäviä muutoksia. Sen johdosta hakijoiden keskinäinen asetelma on muuttunut toiseksi kuin mitä se ilman niitä muutoksia olisi ollut.
Nykyinen, alkuvuodesta 2026 eläkkeelle siirtyvä Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra ja tuomiorovasti Marja Heltelä, jos kukaan, on asiantuntija tässä aiheessa. Hän kommentoi Facebook -sivullaan tuomiokapitulin toimia seuraavasti:
”Normaali menettelytapa on, että kirkkoherran vaalissa seurakuntaneuvosto määrittää viran erityiset tarpeet ja kirkkojärjestys asettaa omat vaatimukset kirkkoherralle. Näiden kriteereiden mukaan hakijat arvioidaan. Tällä kertaa pöytäkirjan mukaan oli myös nelihenkinen valintatyöryhmä laatinut omat edellytyksensä:
- halua ja kykyä olla esillä ja keulakuvana
- kiinnostusta ihmisiin
- halua ja kykyä toimia yhteistyössä eri tavalla ajattelevien kanssa
- ymmärrystä instituution merkityksestä ja halua toimia instituution kasvoina
- perusseurakuntatyön arvostusta
Olen asessorina valmistellut kirkkoherran vaaleja, eikä ole tullut mieleenikään, että valintatyöryhmä lisäisi kriteerejä/edellytyksiä ohi seurakuntaneuvoston. Tuomiorovastinakin olen ollut päättämässä vaaliehdotuksista, enkä muista vastaavaa koskaan nähneeni.
Perusteluna tällaiselle erikoiselle toiminnalle pöytäkirjan mukaan on Tuomiokirkkoseurakunnan toimintaympäristö. On seurakuntaneuvoston asia ottaa toimintaympäristö huomioon, kun määrittää viran erityiset tarpeet. Ja mielestäni ne on hyvinkin otettu huomioon, kun lukee pöytäkirjasta seurakuntaneuvoston kattavaa listausta (itse olin koko kevään pois töistä, enkä ole ollut näitä laatimassa):
“Etsimme kokenutta ja innovatiivista johtajaa seurakuntaamme. Kirkkoherran viran menestyksellinen hoitaminen Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa edellyttää
- kokemusta ja taitoa suuren seurakunnan johtamisesta, mukaan lukien henkilöstö- ja taloushallinto
- kirkon hallinnon tuntemusta kokonaiskirkollisella, hiippakunnallisella, seurakuntayhtymän ja paikallisella tasolla
- syvää teologista osaamista sekä sen soveltamista muuttuvassa toimintaympäristössä
- kykyä monipuoliseen yhteiskunnalliseen verkostoitumiseen ja näkemystä seurakunnan roolista arvokeskustelussa
- halua toimia avarakatseisen ja yhdenvertaisuutta edistävän seurakunnan kasvoina
- kiinnostusta edistää ekumeenista ja uskontojen välistä yhteistyötä
- erinomaisia vuorovaikutus- ja neuvottelutaitoja
Helsingin hiippakunnan tuomiorovastin tehtävän menestyksellinen hoitaminen edellyttää
- ymmärrystä tuomiokapitulin työskentelystä
- ymmärrystä ison seurakuntayhtymän ja seurakunnan välisestä yhteistyöstä
Lisäksi arvostamme
- kokemusta seurakuntalaisia osallistavien menetelmien hyödyntämisestä ja kiinnostusta niiden kehittämiseen
- kykyä toimia proaktiivisesti kompleksisessa toimintaympäristössä
- ymmärrystä monikanavaisen viestinnän merkityksestä
- kielitaitoa ja monipuolista, myös kansainvälistä, työkokemusta
- osaamista yhdenvertaisuuden, syrjimättömyyden ja tasa-arvon edistämisessä”
Vahvaa tekstiä Marja Heltelältä. Ihmettelen sitä, että seurakuntaneuvoston asema paikallistason asiantuntijana mitätöidään tuomiokapituliin toimesta. Myönnän toki, että tarkastelen asiaa ulkopuolelta. Itselläni ei ole minkäänlaista sisäpiiritietoa eikä ambitioita kenenkään hakijan suuntaan. Kotisohvalta käsin asia näyttää kuitenkin kovin surulliselta keinottelulta. Varsinkin kun kirkko yleensä haluaa pitää esillä moraalisia arvoja.
