MITEN VALTA VAIKUTTAA IHMISEEN?

Tämän kerran aihe onkin mielenkiintoinen, toisaalta ikiaikainen ja samalla ajankohtainen. Teemana on tällä kertaa valta ja sen vaikutukset ihmiseen.

On vanha tuttu väittämä, että valta turmelee ihmisen. Se on myös lukemattomia kertoja todeksi havaittu ilmiö. Valta humalluttaa. Valta harhauttaa. 

Ilmiö on jokapäiväinen tuttu sekä paikallistasolla, työpaikoilla, valtakunnallisessa politiikassa että kansainvälisissä kuvioissa. En rohkene väittää, että se koskee aivan jokaista vallan ohjauspyörään päässyttä, mutta kovin yleistä ja myös inhimillistä se on. Tosin, jos asiaa tiedustelee vallan kahvassa olevilta, kovin harva jos kukaan myöntää vallan nousseen päähän.

Mutta mitä tutkimukset sanovat vallan vaikutuksesta ihmiseen?

1. VALTAAN noustuaan moni menettää juuri ne kyvyt, jotka arvostuksen saamiseen alun alkaen vaadittiin. Todellinen vaikutusvalta yhteisössä ansaitaan yleensä edistämällä yhteistä hyvää. Päihdyttävä vallantunne itsessään voi kuitenkin nostaa ihmisen pahimmat puolet pintaan ja saada hänet toimimaan kuin sosiopaatti.

2. VALTA muuttaa ihmisen käytöstä tavalla, jota voi verrata aivovaurion seurauksiin, toteaa Berkeleyn yliopiston psykologian professori  Dacner Keltner  pitkäaikaisten tutkimustensa perusteella. Valta tekee ihmisen impulsiivisemmaksi ja sokeammaksi riskeille sekä heikentää kykyä katsoa asioita toisten näkökulmasta.

3. KORKEA sosiaalinen status näyttäisi vähentävän kiinnostusta muiden kokemusmaailmaan. Alemmassa asemassa olevien aivot prosessoivat aktiivisemmin toisten ajatuksia ja tunteita, kertoo Neuroimage-lehdessä vuonna 2012 julkaistu yhdysvaltalaistutkimus.

4. VALLAN vaikutus näkyy aivojen peilisolujärjestelmässä, joka mahdollistaa virittymisen toisten ihmisten tunteisiin ja mielentiloihin. Mitä vallakkaammaksi koehenkilö tunsi itsensä, sitä heikommin hän reagoi toisten liikkeisiin, kertoo Journal of Experimental Psychology -lehdessä vuonna 2014 julkaistu kanadalaistutkimus.

5. VALLAN haittoja voi ehkäistä suhtautumalla nöyrästi etuoikeuksiinsa ja keskittymällä itsensä sijasta muihin – käytti valtaa sitten johtajana, opettajana tai vanhempana. Kun tunnistaa itsessään vallan huuman, voi Keltnerin mukaan tietoisesti torjua itsekkäät yllykkeet. Siten saa säilytettyä myös toisten arvostuksen.

Edellä mainitut kohdat vastaavat kyllä erittäin hyvin omia kokemuksiani ja havaintojani. On kuitenkin upeaa huomata, että tutkimukset ja asiantuntijoiden näkemykset vahvistavat ne. Toki täytyy todeta, etteivät nuo edellä olevat kohdat toteudu aivan jokaisen valtaan päässeen kohdalla. On poikkeuksia, ihmisiä, jotka ovat lähes immuuneja vallan kielteisille vaikutuksille.

Pohdiskelen kuitenkin sitä, että kuinka suuri osa vallan väärinkäytöstä tai yleensäkin sen kielteisista puolista on vallan itsessään aiheuttamia ja kuinka suuri osa on jo olemassa ihmisessä ennen hänen valtaan pääsyään. Kuinka suuri osa himoitsee jo nuoresta pitäen valtaan pääsyä? Olen jutellut nuorten kanssa, jotka kertovat tavoitteenaan tulla johtajaksi. Alalla ei ole väliä, tittelillä ja vallalla on.

Kuinka moni vallan käyttäjistä omaa narsistisia piirteitä? Luulen, että se on aika yleistä. Onko se haitallista esimerkiksi työyhteisössä? 

Yhden määritelmän mukaan narsistinen johtaja on karismaattinen, itsevarma ja tavoitteellinen, mutta käyttää usein hajoita ja hallitse-tyyliä. Hän manipuloi, arvostaa vain omaa etuaan ja luo epätervettä ilmapiiriä, mikä vaikeuttaa työyhteisön vuorovaikutusta. Narsistiset piirteet, kuten liiallinen itsevarmuus, voivat edistää nopeaa urakehitystä, mutta johtavat pitkällä aikavälillä ongelmiin. 

Surullisen paljon olen tuota havainnut työurallani.

Varmaan kaikkien narsistien huippu, tai ainakin huippuseuraan kuuluva, on nykyinen Yhdysvaltain presidentti. Hän on muuttanut omalla narsistisella röyhkeydellään politiikan sääntöjä. Oikeudenmukaisuudelle ei ole sijaa, asioita katsotaan vain oman edun näkökulmasta. Aikaisemmin sovituilla yhteisillä pelisäännöillä ei ole merkitystä. Make America great again ja America first ovat kaikille tutuksi tulleita fraaseja, joilla Trump ilmeisesti on ansainnut kansalaisten luottamuksen ja kunnioituksen. Syyllinenhän ei ole yksin Trump, sillä sanotaan että sellainen presidentti, millainen kansa.

Tarkoitus pyhittää keinot. Se on sanonta, jonka mukaan jalo tai tärkeä päämäärä oikeuttaa kyseenalaisten, epärehellisten tai jopa moraalittomien keinojen käytön. Eli lopputulos on tärkeämpi kuin toiminnan moraaliset perusteet. Sopii hyvin trumpilaiseen toimintatapaan. Jos ajattelee esimerkiksi tullivenkoilua, Venezuelan presidentin Maduron kaappaamista, Kuuban uhkailemista, 

Grönlannin valtaamiskohua. Ja ennen kaikkeaTrumpin öykkärimäistä käyttäytymistä. Ei lainkaan käytöstapoja. Ei toisin ajattelevien kunnioittamista. Ei oikeastaan mitään, mitä itse voisin arvostaa. Eihän Trump toki ole ainoa. Monet diktaattoreista omaavat paljon samaa. Putin. Kim Jong-un. Saddam Hussein. Mussolini. Nicolae Ceausescu. Lista on kovin pitkä.

Heidän päämääränsä ja ykköstavoitteensa on ollut pysyä vallassa, maksimoida oma hyvinvointinsa kansalaisista ja heidän hyvinvoinnistaan yhtään välittämättä. Sanonta valta turmelee näkyy totaalisesti tuollaisessa ajattelussa ja toiminnassa. Tuntuu käsittämättömältä oman ajattelun näkökulmasta. Valta ei velvoita muuhun kuin kasvattamaan omaa valtaa.

Valta tuntuu tosiaan turmelevan ihmisen. Ja joskus myös ihminen näyttää turmelevan vallan. 

Me tarvitsemme hyviä johtajia. Hyviä esikuvia. Hyviä poliitikkoja ja päättäjiä. Olemmeko valmiita samalla hyväksymään sen, että valta mahdollisesti turmelee heidät. Tai ainakin, että valta voi vaikuttaa heidän käsityksiinsä elämästä ja itsestään osana sitä. Onko meidän hyväksyttävä se, että sellaisiin tehtäviin hakeutuvat, ainakin osa, on niin valtahakuisia, että valta-aseman saaminen on se tärkein motiivi, muu on toisisijaista. Että narsistiset johtajat piittaavat todellisuudessa kovin vähän muiden todellisuudesta. No, luulen, että se riski meidän on vain otettava, koska on myös sellaisia johtajia, joiden päämääränä on yhteinen hyvä. Näin ainakin uskon.

 

OMATUNTO

Väitetään, että jokaisella meistä on omatunto. Käsitys oikeasta ja väärästä, ja omatunto kolkuttelemassa, jos olemme omasta mielestämme suoriutuneet jostakin asiasta epäkelvosti, siis huonommin kuin oma kriteerimme itseltämme olisi. Tai olemme joko tieten tahtoen, tai jostain muusta syystä, toimineet väärin jotain muuta kohtaan. Se on siis ihmisen sisäinen moraalitaju ja ääni, joka kertoo, onko teko moraalisesti hyvä tai oikein. 

Omatunto ei kolkuta jos ei koe tehneensä väärin. On hyvä kuitenkin todeta, että käsitys siitä, mikä on oikein ja väärin, on täysin yksilöllinen. Se perustuu saamaamme kasvatukseen ja niihin käsityksiin, joita omassa elinympäristössämme on ollut ja on. Me olemme siis oppineet läheisverkostostamme sen, mikä on oikein ja mikä ei. En suostu millään lailla uskomaan joidenkin väitettä, että jo pieni lapsi alusta alkaen tunnistaisi oikean ja väärän. Että se olisi meihin sisään rakennettu. En usko siihen ainakaan yleisellä tasolla. Toki jossain tapauksessa kyllä. Jos lapsi esimerkiksi näkee itselleen tärkeää ihmistä pahoinpideltävän, kyllä hän tunnistaa ettei se ole oikein. Hän tunnistaa läheisen tuskan.

Voiko omaatuntoa turruttaa? Luultavasti kyllä. Ihminen sopeutuu melkein kaikkeen mahdolliseen, jos muuta vaihtoehtoa ei ole. Samalla ihminen pyrkii myös etsimään omalle toiminnalleen itseä tyydyttävän selityksen ja perustelun. Selityksen joka tekee omantunnon vastaisen toiminnan ymmärrettäväksi, ainakin hänelle itselleen. Mutta en usko, että omantunnon turruttaminen on ihmisen psyykelle millään lailla hyväksi. Jollakin lailla mieli ja myös keho reagoi siihen ainakin aikaa myöten. Voi tosin olla myös niin, että hiljentääkseen omantunnon äänen, ihminen voi muuttaa tai ainakin yrittää muuttaa omaa moraalikäsitystään asioista. Muuttaa ajatuksiaan siitä, mikä on hyväksyttävää, mikä on oikein ja mikä väärin.

Oma lukunsa on liikennekäyttäytyminen. Itse olen huomannnut varsinkin autolla ajaessa, että meillä jokaisella on oma käsityksemme siitä, mikä on oikein ja mikä ei, ja mistä liikennesäännöistä pitää pitää kiinni, ja mitkä ovat sovellettavissa omien tarpeiden mukaan. Sellaisia sinänsä pieniä, mutta varmasti monia ärsyttäviä asioita ovat esimerkiksi vilkun käyttö ja stop-merkin kohdalla pysähtyminen. Niiden kohdalla tuntuu olevan laajaa tulkintaa. Joitakin ne eivät tunnu koskevan, tai ainakin se riippuu tilanteesta. Sellainen vaikutelma tulee, että ihminen itse valitsee, mitkä liikennesäännöt koskevat häntä ja mitkä eivät. Lainsäätäjän ajatus tämä tuskin lienee ollut.

Omasta autokouluajastani on sen verran paljon, etten ole varma, että antaako laki yksilöllisen oikeuden tulkita sitä oman edun näkökulmasta. Jos olen väsynyt tai kiireinen, tai mielestäni tärkeässä asemassa tai tärkeällä tehtävällä, minun ei tarvitse noudattaa lakia samalla tavoin kuin muiden. Eli se antaisi minulle erityisoikeuksia. Entä jos muuta liikennettä ei näy, viitsinkö noudattaa kaikkia liikennelain tai yleensäkin lain vaatimuksia? Jos vilkun käytön tarkoitus on kertoa muille siitä, mitä aion tehdä, niin tarvitseeko sitä käyttää, jos muita ei ole näköpiirissä? Entä onko sama myös liikennevalojen suhteen? Jos ketään ei näy, voinko ajaa punaisia päin

Entä se ylinopeudella ajaminen? Koskeeko se minua, vai onko se tarkoitettu niille, jotka eivät ole niin hyviä kuskeja kuin minä. Tai jos minulla on kiire johonkin, antaako se minulle oikeuden ajaa kovempaa?

Toinen näkökulma on toki se, että jos kokee jonkin lain tai määräyksen oman oikeudentajun vastaiseksi tai mielestään turhaksi tai tarpeettomaksi, voi se monelle madaltaa kynnystä olla välittämättä tuosta määräyksestä. Paska laki, en voi sitä hyväksyä enkä siksi halua sitä noudattaa.

Onkin mielenkiintoista pohtia sitä yleisellä tasolla, että onko meillä oikeus valita, mitä asiat koskevat meitä ja mitkä eivät? Siltä se ainakin monesti näyttää, kun katselee elämänmenoa ympärillään.

Oma tilanteensa on se, kun yksilöllinen hätä tai tarve ylittää sen kynnyksen, että tieten tahtoen lähden tekemään jotakin, jonka tiedän vääräksi, mutta koen, että minulla on force major syy rikkoa sitä. Se voi olla esim. loukkaantuneen sairaalaan kuljettaminen ylinopeudella. 

Se voi olla myös päihderiippuvaisen tekemät rikokset, varastaminen, ryöstely, yms. Hän tietää, että se on väärin, mutta elimistön huutama henkilökohtainen tarve oikeuttaa rikkomaan omaa moraalikäsitystään. Se pakottaa hiljentämään omantunnon äänen, tai ainakin olemaan välittämättä siitä. Yksilöllinen kokemus voi siis olla hyvin toisenlainen kuin miten ulkopuolinen asian näkee. Tai mitä laki sanoo.

Päihteet saavat ihmisen tekemään asioita, joita hän saattaa katua pitkään, jopa loppuelämänsä. Esimerkkinä päihtyneenä tehdyt henkirikokset. Niille on tyypillistä tosin se, että usein jälkikäteen asianomaiset löytävät syypääksi teoilleen päihteet. Toki päihteet ovat vaikuttaneet tapahtumaan, usein hyvin ratkaisevalla tavalla, mutta tulee sellainen vaikutelma tuollaisesta selityksestä että, kuin päihteet olisivat vasten ihmisen tahtoa imeytyneet hänen kehoonsa. Useimmiten ihminen on kuitenkin itse tehnyt päätöksen juoda alkoholia tai käyttää muita päihteitä. Syy ja vastuu on kuitenkin aina ihmisen, ei päihteen. Ehkä tässäkin on kyse halusta hiljentää omatunnon ääntä.

Tässä kohtaa voisi joku todeta, aiheellisestikin, että onko se ohjeiden ja määräysten pilkuntarkka noudattaminen ihanne, johon jokaisen tulisi pyrkiä? Itse en ainakaan siihen usko, enkä myöskään kykene. Myönnän rikkoneeni ja rikkovani monia säädöksiä ja ohjeita. Usein vahingossa tai epähuomiossa, joskus myös piittaamattomuuttani tai väsymyksestä johtuen. Uskon, että useimmat meistä pyrkivät toimimaan oikein, mutta neuroottinen sääntöjen tai moraaliohjeiden seuraaminen tekee elämästä raskasta. On annettava lupa inhimillisyydelle.

Kun puhutaan siitä, mikä on moraalisesti oikein ja mikä ei, erilaisten näkemysten määrä on rajaton, kuten alussa totesin. Omaa järkeä, kutsutaan sitä sitten maalaisjärjeksi tai joksikin muuksi, on elämässä hyvä käyttää. Se on jopa välttämätöntä tai ainakin kovin suositeltavaa. Kaikkeen ei löydy lain määritelmiä tai ohjeita. Monet tilanteet on itse ratkaistava, toki hyvällä tavalla ja mielellään muut huomioon ottaen. 

Muiden huomioon ottaminen lieneekin usein se haasteellisin tai väheksytyin, ei niin tärkeäksi koettu puoli. Sen voi havaita kovin monessa asiassa, mennään oma etu edellä, muiden hyvinvoinnilla ei ole merkitystä. Se on surullista. Vanha varmaan kaikkien tuntema ohje on se, että tee niinkuin haluaisit muiden tekevän sinulle. Harva meistä haluaa itseään kohdeltavan huonosti. Tiedän varmasti, että muita kohtaan hyvin toimimalla saa myös itselleen hyvän mielen. Ja kukapa ei haluaisi itselleen hyvää mieltä. Jostain syystä liian vähän näkee tuota ohjetta noudatettavan. Tai ehkä elämä on vain johdattanut minut sellaisiin tilanteisiin, että olen joutunut katsomaan elämää vääristä näkökulmista. Joka tapauksessa, niinkuin useimmat meistä, haluan pyrkiä hyvää kohti.

Mitä ostaisin vai enkö osta mitään?

Verkossa ja myös teeveen ajankohtaisohjelmissa on viime aikoina valistettu meitä verkkokauppaan liittyvistä ilmiöistä. Varsinkin Temua koskeva info on pysäyttävää.  

Mikä on Teemu? Kyseessä on kiinalainen erittäin suosittu ja edullinen verkkokauppa. Vaikka Temu on saavuttanut valtavan suosion, siihen on kohdistettu myös merkittävää kritiikkiä. Eettisten järjestöjen mukaan sen toimintamalliin liittyy vastuuttomuutta, ja puolueettomissa testeissä ja koeostoissa on havaittu haitallisia kemikaaleja ja tuoteturvallisuuspuutteita

Suomesta tilataan valtava määrä halpatavaraa kiinalaisverkkokaupoista. EU:n ulkopuolelta saapuvien pikkupakettien määrä on noussut Suomessa peräti 28 miljoonaan pakettiin vuodessa ja valtaosa siitä tulee Temun kautta. Mielestäni erittäin huolestuttavaa on se, että määrä on kasvanut 35 kertaiseksi kahdessa vuodessa.

Voisin kuvitella ja kuvittelenkin, että valtaosa noista tilaajista on nuoria tai nuoria aikuisia, mutta yllätyksekseni innostus on ollut suurta kaikenikäisten keskuudessa ja esimerkiksi yli 65-vuotiaat ovat yksi innokkaimmista tilaajaryhmistä. Siis minun ikäiseni. Outoa. 

Outoa siksi, että kokemukseni mukaan monelle keski-ikäiselle ja sitä varttuneemmalle on tullut jossain vaiheessa selväksi, että tavaraa on ihan liikaa, varsinkin sellaista tavaraa, jolla ei itselle ole juurikaan merkitystä. Sitä on vuosien varrella tullut hankittua ja nyt se on pääosin vain rasitteena. Tavarana, josta olisi hyvä päästä eroon. Yhtään enempää ei ole tarvetta haalia. Paitsi että silti sitä tuntuu kerääntyvän lisää

Ymmärrän sen, että halpa tavara houkuttelee, mutta samalla mietin, että onko oikeasti kyse välttämättömistä hankinnoista, vai liekö enemmän kyse siitä, että markkinointi on onnistunut. Että meidät on onnistuttu vakuuttamaan, että tarvitsemme noita tuotteita, emme vain aikaisemmin ole sitä ymmärtäneet. Toki varmaan osa ostoksista on oikeasti tarpeellisia ja ehkä myös sitä kautta järkeviä. 

Yhtälailla kun puhutaan, että hyvinvoinnin edellytyksenä on jatkuva talouskasvu, mikä ei oman käsityskykyni mukaan voi loputtomasti vain jatkua, tuntuu että yksilöllisen hyvinvoinnin tärkeä osatekijä on hankkia aina vain lisää tavaraa. Onko ajatus, että se korreloi onnellisuuden kanssa? Mitä enemmän materiaa on, sitä rauhallisemman ja tyytyväisemmän mielen se tuo. Vai tuoko?

On tutkimus, tai taitaa niitä olla useampikin, joissa on löydetty yhtäläisyys varallisuuden ja elämään tyytyväisyyden välillä. Ymmärrettävää sinänsä, koska varallisuus mahdollistaa huolettomamman elämän ainakin perustarpeiden osalta. Ja jos ylimääräistä rahaa on, niin sitä voi käyttää myös ns. ylellisyystuotteisiin, tai ainakin sellaisiin, joita ei välttämättä tarvitse, mutta joista kuvittelee saavansa hyvää mieltä. Yritämmekö me muut, hieman heikommilla tuloilla, päästä samaan käyttämällä ylimääräiset pennosemme edullisempiin halpatuotteisiin?

Kun näemme mainoksissa iloisen ja tyytyväisen näköisiä upeita ihmisiä, voi syntyä mielikuva, ja se varmasti on myös tarkoitus, että mainoksissa olevien ihmisten hyväntuulisuus johtuu heidän päällään olevista vaatteista, kelloista, muista koruista jne. Eli ne ovat olennainen onnellisuuden ja hyvän elämän osatekijä. Miksipä me muutkin emme pyrkisi samaan, ja jos se onnistuu ostamalla halpaa tavaraa netistä, niin sehän kuulostaa hyvältä.

En voi välttyä ajattelemasta ja muistelemasta, että lapsuudessani, vaikka emme olleet mitenkään hyvätuloisia, niin saimme kuitenkin lahjoja ainakin jouluna ja oli meillä myös mahdollisuus tehdä autolla perheretkiä pohjoismaissa. Mielestäni emme siinä mielessä olleet millään lailla huono-osaisia. Tavaraa ei kuitenkaan ollut ylenpalttisesti ja silti tulimme toimeen. Ei muistini mukaan hirveästi edes muuta kaivannut. Tai olihan sitä jonkinlaisia toiveita lapsena esim. juna- tai autoradasta. Ja ne kyllä usein toteutuivatkin. Tarkoitan tällä sitä, että entisaikaan on pärjätty vähemmällä ja silti oltu tyytyväisiä elämään.

Entä sitten roskanäkökulma? Maailman roskaantuminen on todellinen ja vakava ympäristöongelma. Meille on kerrottu ja myös näytetty, kuinka valtamerissä kelluu useita massiivisia jätelauttoja, ja roskaa kertyy luontoon syrjäisimmistäkin paikoista, kuten Mount Everestiltä. Aika pysäyttävää. Ihminen on kaikessa viisaudessaan tullut siihen, että tuhoaa omat elinmahdollisuutensa maapallolla. 

Jotenkin tässä tulee mieleen ympäristökatastrofeja ja maailma hukkuun roskaan -uhkakuvia ajatellessa, että onko kyse nyky-yhteiskunnassa, ainakin länsimaissa, ennen kaikkea omaan napaan tuijottamisesta. Kaikki mulle, jos ei heti, niin ainakin pian ja halvalla. Lisää tavaraa, lisää hyvää mieltä?

En missään nimessä ole sitä mieltä, etteikö kannattaisi vertailla hintoja ja käyttää rahansa järkevästi. Asiassa on kuitenkin muitakin näkökulmia, kuten tuotteiden laatu, niiden käyttöikä ja tarpeellisuus.

Marraskuun lopulla vietetään samana päivänä sekä Black Fridayta että Älä osta mitään-päivää. Jälkimmäisen tarkoituksena on haastaa jokainen miettimään omia ostotapojaan, ostopäätöstentekoaan ja impulsiivista ostamistaan sekä pyrkiä kohti ekologista tavaroiden ja palveluiden käyttöä. En tiedä yhtään, miten tuo päivä on vastannut tavoitettaan. Myönnän, ettei se ole vaikuttanut omaan ostoskäyttäytymiseeni. Olen kuitenkin eläkkeelle jäätyäni ja ikäännyttyäni vähentänyt huomattavasti ostamistani sekä tulojen pienentymisen vuoksi että siksi, että rojun määrä kotona on alkanut vaivaamaan aika lailla. Siksi pyrin pääsemään siitä eroon esim. myymällä kirpputoreilla ja netin kautta. Osan tavaroista vien sorttiasemalle.

Puhutaan ekologisesta käyttäytymisestä. Tuotteiden kierrättämisestä, valinnoista, jotka minimoivat negatiivisia ympäristövaikutuksia, säästää luonnonvaroja ja ylläpitävät luonnon monimuotoisuutta. Se kattaa arjen toimet aina kuluttamisesta ja kierrätyksestä liikkumiseen ja asumiseen.

Arvostan puhetta ekologisesta käyttäytymisestä, luonnon kunnioittamisesta ja kulutuksen järkeistämisestä. Hienoja tavoitteita ja varmaan joiltakin osin elämä on mennyt tuon tavoitteen suuntaisesti. Tosin kovin hitaasti. 

Miten saamme maailmassa muutoksen aikaan? En haluaisi olla pessimisti, mutta ajattelen, että jotain mullistavaa pitää tapahtua, ennenkuin nykyinen elämänmeno muuttuu. Varsinkin kun ottaa huomioon, että ns. kehittyneissä maissa sellaisten ihmisten määrä, joilla on aikaisempaa paremmat taloudelliset edellytykset lisätä ostoskäyttäytymistään, on kasvanut ja näillä näkymin kasvaa. Se on sinänsä positiivista, kukapa ei soisi parempaa taloudellista hyvinvointia ihmisille, joilla ei sitä aikaisemmin ole ollut. On myös oikeudenmukaista ja ymmärrettävää, että he haluavat samanlaiset mahdollisuudet kuin me, länsimaiset ihmiset. Haittapuoli on kulutuksen kasvaminen. Joten en tosiaan usko, että muutos tapahtuu muutoin kuin jonkin mullistuksen kautta. Toivottavasti olen väärässä. Niinkuin olen usein aikaisemminkin ollut.

YKSILÖLLISYYDESTÄ ITSEKKYYTEEN

Psykologian professori emerita Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut uuden kirjan nimeltään itsekkyyden aika. Kirjan tiimoilta Liisa Keltikangas-Järvinen on ollut useissa haastatteluissa. Näin ainakin yhden sellaisen ja olin hyvin vaikuttunut. Kyseessä on erittäin mielenkiintoinen ja oivaltava teos, jossa pureudutaan nykyiseen itsekkyyden aikaan ja sen vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin, käytännössä siis pahoinvoinnin lisääntymiseen.  

”Yksilöllisyys ei lunastanut lupaustaan. Kun ennen ihmistä puristi yhteisten normien paine, nyt puristaa liika yksilöllisyys. Alati pitäisi tutkiskella tunteitaan ja kuulostella, mitä minä oikeasti haluan, eikä sieltä sisältä tule järkevää vastausta, ja sitten ahdistaakin kahta kovemmin.”

Liika yksilöllisyys ja valinnanvapaus tekevät ihmisistä itsekkäitä ja onnettomia  Keltikangas-Järvisen mukaan. Hän ihmettelee, miksi monet psykologit ovat lähteneet vahvistamaan yksilöllisyyden eetosta.

Muistan -70-luvulta hyvin, kun syystä tai toisesta nuorena poikana luin lehdestä seuranhakuilmoituksia. Ehkä juuri muuta mielenkiintoista ei tainnut silloin lehdissä olla tai sitten ihmissuhteet alkoivat silloin kiinnostaa itseäni. Joka tapauksessa ilmoituksissa lähes jokainen, ainakin miehistä, painotti sitä, että olen tavallinen suomalainen. Se oli tärkeä arvo, koska se kertoi normaaliudesta, luotettavuudesta ja muistakin elämän perusarvoista. Siihen aikaan, jos olisi korostanut omaa erilaisuuttaan, olisi se kertonut muille poikkeavuudesta, epänormaaliudesta, siitä, että haluaa nostaa itsensä muiden yläpuolelle, että on parempi kuin muut.  Kukapa sellaisen kanssa haluaisi ihmissuhteeseen. Näin ainakin siihen aikaan ajateltiin. 

Tänä päivänä ovat asiat toisin. Harva haluaa olla tavanomainen, tavallinen yksilö. Pitää vaikka väkisin poiketa joukosta. Se on monelle ainoa tapa lunastaa oma ihmisyytensä ja arvonsa. Olen jotakin, kun olen erilainen.

Nuorisotyöntekijä korostin paljon sitä, että ihmisen tulee rakastaa itseään, olla hyvä ja armollinen itselleen. Ajattelen edelleenkin, että oman itsetunnon kehittymisessä se on tärkeää. Se, mitä tänä päivänä korostaisin lisäksi, on se, että riität sellaisena kuin olet. ihmisen ei tarvitse ansaita omaa erityisyyttäsi millään tavoin, se on jo syntymässä annettu.

Lisäksi haluaisin painottaa sitä, että ihminen on perustaltaan sosiaalinen olento. Tarvitsemme toisiamme. Halu kuulua joukkoon ja löytää oma paikkansa ryhmässä on perustarve  ja se näkyy erityisesti nuoruudessa. Nuori etsii omaa vertaisryhmäänsä.

Frank Martela painottaa sitä, että elämän tarkoitus on olla merkityksellinen toisille, se tuo sisällön ja merkityksen elämään. Hyvin todettu.