YKSILÖLLISYYDESTÄ ITSEKKYYTEEN

Psykologian professori emerita Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut uuden kirjan nimeltään itsekkyyden aika. Kirjan tiimoilta Liisa Keltikangas-Järvinen on ollut useissa haastatteluissa. Näin ainakin yhden sellaisen ja olin hyvin vaikuttunut. Kyseessä on erittäin mielenkiintoinen ja oivaltava teos, jossa pureudutaan nykyiseen itsekkyyden aikaan ja sen vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin, käytännössä siis pahoinvoinnin lisääntymiseen.  

”Yksilöllisyys ei lunastanut lupaustaan. Kun ennen ihmistä puristi yhteisten normien paine, nyt puristaa liika yksilöllisyys. Alati pitäisi tutkiskella tunteitaan ja kuulostella, mitä minä oikeasti haluan, eikä sieltä sisältä tule järkevää vastausta, ja sitten ahdistaakin kahta kovemmin.”

Liika yksilöllisyys ja valinnanvapaus tekevät ihmisistä itsekkäitä ja onnettomia  Keltikangas-Järvisen mukaan. Hän ihmettelee, miksi monet psykologit ovat lähteneet vahvistamaan yksilöllisyyden eetosta.

Muistan -70-luvulta hyvin, kun syystä tai toisesta nuorena poikana luin lehdestä seuranhakuilmoituksia. Ehkä juuri muuta mielenkiintoista ei tainnut silloin lehdissä olla tai sitten ihmissuhteet alkoivat silloin kiinnostaa itseäni. Joka tapauksessa ilmoituksissa lähes jokainen, ainakin miehistä, painotti sitä, että olen tavallinen suomalainen. Se oli tärkeä arvo, koska se kertoi normaaliudesta, luotettavuudesta ja muistakin elämän perusarvoista. Siihen aikaan, jos olisi korostanut omaa erilaisuuttaan, olisi se kertonut muille poikkeavuudesta, epänormaaliudesta, siitä, että haluaa nostaa itsensä muiden yläpuolelle, että on parempi kuin muut.  Kukapa sellaisen kanssa haluaisi ihmissuhteeseen. Näin ainakin siihen aikaan ajateltiin. 

Tänä päivänä ovat asiat toisin. Harva haluaa olla tavanomainen, tavallinen yksilö. Pitää vaikka väkisin poiketa joukosta. Se on monelle ainoa tapa lunastaa oma ihmisyytensä ja arvonsa. Olen jotakin, kun olen erilainen.

Nuorisotyöntekijä korostin paljon sitä, että ihmisen tulee rakastaa itseään, olla hyvä ja armollinen itselleen. Ajattelen edelleenkin, että oman itsetunnon kehittymisessä se on tärkeää. Se, mitä tänä päivänä korostaisin lisäksi, on se, että riität sellaisena kuin olet. ihmisen ei tarvitse ansaita omaa erityisyyttäsi millään tavoin, se on jo syntymässä annettu.

Lisäksi haluaisin painottaa sitä, että ihminen on perustaltaan sosiaalinen olento. Tarvitsemme toisiamme. Halu kuulua joukkoon ja löytää oma paikkansa ryhmässä on perustarve  ja se näkyy erityisesti nuoruudessa. Nuori etsii omaa vertaisryhmäänsä.

Frank Martela painottaa sitä, että elämän tarkoitus on olla merkityksellinen toisille, se tuo sisällön ja merkityksen elämään. Hyvin todettu.

KEPLOTTELUAKO?

Nuorena idealistina olin vakuuttunut siitä, että kirkko on paikka, jossa eettiset arvot ovat  etusijalla kaikessa toiminnassa. Kirkon olemus perustuu siihen, näin ajattelin. Kirkko edustaa epäitsekästä toisten huomioon ottamista, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon priorisointia toiminnassaan. Sitä tahdoin myös itse pyrkiä toteuttamaan omassa työssäni.

 Työurani aikana seurakunnassa uskoin pitkään, että nuo arvot ovat kirkossa totta, tai ainakin niihin pyritään vilpittömästi. Asia ei ollut kuitenkaan niin yksinkertainen, sen jouduin huomaamaan. Kirkon sisällä on edelleen paljon työntekijöitä, joiden ohjenuorana edellä mainitut arvot ovat. He tekevät työtään sydämellään. Heitä arvostan. Samalla olen kuitenkin joutunut myöntämään olleeni kovin naiivi. Havahduin viimeisinä työvuosinani siihen tosiasiaan, että kirkko ja sen työntekijät eivät ole millään lailla vapaita inhimillisyyden otteesta. Valta voi turmella yhtä lailla kirkossa kuin muuallakin. Se oli kova pettymys. 

 

Hyvä veli-verkostot elävät vahvasti, niinkuin ne todennäköisesti ovat aina tehneet. Kaverin puolta pidetään jopa yli eettisten rajojen. Oma etu määrittelee toiminnan rajat. Kaikki tuo on toki inhimillistä ja siksi jossain mielessä ymmärrettävää. Silti se ei ole omassa ajatus- ja kokemusmaailmassani hyväksyttävää. Voi olla, että vika on minussa, naiivin maailmankuvani olisi pitänyt jo tähän ikään mennessä muuttua realistisemmaksi. On kuitenkin suuri pettymys luopua ihanteista, joiden vuoksi aikoinaan lähdin opiskelemaan seurakunnan työntekijäksi ja joihin melkein koko työurani uskoin.

 

Paljon huomiota aikaan saanut Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran valintaprosessi on ainakin itselleni valitettavan hyvä esimerkki aiheesta. Näin ulkopuolelta tarkasteltuna se näkyy läpinäkyvänä keinotteluna, jonka tarkoituksena on saada hyvä kaveri järjestettyä tärkeään virkaan.

 

Seurakuntaneuvoston tehtävänä on määritellä virkaan virkaan tietyt kriteerit, ja näin se on tehnyt, mutta syystä ja toisesta tuomiokapituli ei ole kelpuuttanut niitä sellaisenaan, vaan tehnyt niihin merkittäviä muutoksia. Sen johdosta hakijoiden keskinäinen asetelma on muuttunut toiseksi kuin mitä se ilman niitä muutoksia olisi ollut.

 

Nykyinen, alkuvuodesta 2026 eläkkeelle siirtyvä Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra ja tuomiorovasti Marja Heltelä, jos kukaan, on asiantuntija tässä aiheessa. Hän kommentoi Facebook -sivullaan tuomiokapitulin toimia seuraavasti:

 

”Normaali menettelytapa on, että kirkkoherran vaalissa seurakuntaneuvosto määrittää viran erityiset tarpeet ja kirkkojärjestys asettaa omat vaatimukset kirkkoherralle. Näiden kriteereiden mukaan hakijat arvioidaan. Tällä kertaa pöytäkirjan mukaan oli myös nelihenkinen valintatyöryhmä laatinut omat edellytyksensä: 

 

- halua ja kykyä olla esillä ja keulakuvana  

- kiinnostusta ihmisiin  

- halua ja kykyä toimia yhteistyössä eri tavalla ajattelevien kanssa  

- ymmärrystä instituution merkityksestä ja halua toimia instituution kasvoina  

- perusseurakuntatyön arvostusta 

 

Olen asessorina valmistellut kirkkoherran vaaleja, eikä ole tullut mieleenikään, että valintatyöryhmä lisäisi kriteerejä/edellytyksiä ohi seurakuntaneuvoston. Tuomiorovastinakin olen ollut päättämässä vaaliehdotuksista, enkä muista vastaavaa koskaan nähneeni. 

 

Perusteluna tällaiselle erikoiselle toiminnalle pöytäkirjan mukaan on Tuomiokirkkoseurakunnan toimintaympäristö.  On seurakuntaneuvoston asia ottaa toimintaympäristö huomioon, kun määrittää viran erityiset tarpeet. Ja mielestäni ne on hyvinkin otettu huomioon, kun lukee pöytäkirjasta seurakuntaneuvoston kattavaa listausta (itse olin koko kevään pois töistä, enkä ole ollut näitä laatimassa): 

 

“Etsimme kokenutta ja innovatiivista johtajaa seurakuntaamme. Kirkkoherran viran menestyksellinen hoitaminen Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa edellyttää  

 

- kokemusta ja taitoa suuren seurakunnan johtamisesta, mukaan lukien henkilöstö- ja taloushallinto  

- kirkon hallinnon tuntemusta kokonaiskirkollisella, hiippakunnallisella, seurakuntayhtymän ja paikallisella tasolla  

- syvää teologista osaamista sekä sen soveltamista muuttuvassa toimintaympäristössä 

- kykyä monipuoliseen yhteiskunnalliseen verkostoitumiseen ja näkemystä seurakunnan roolista arvokeskustelussa  

- halua toimia avarakatseisen ja yhdenvertaisuutta edistävän seurakunnan kasvoina  

- kiinnostusta edistää ekumeenista ja uskontojen välistä yhteistyötä  

- erinomaisia vuorovaikutus- ja neuvottelutaitoja  

 

Helsingin hiippakunnan tuomiorovastin tehtävän menestyksellinen hoitaminen edellyttää  

- ymmärrystä tuomiokapitulin työskentelystä  

- ymmärrystä ison seurakuntayhtymän ja seurakunnan välisestä yhteistyöstä  

 

Lisäksi arvostamme 

 - kokemusta seurakuntalaisia osallistavien menetelmien hyödyntämisestä ja kiinnostusta niiden kehittämiseen  

- kykyä toimia proaktiivisesti kompleksisessa toimintaympäristössä  

- ymmärrystä monikanavaisen viestinnän merkityksestä  

- kielitaitoa ja monipuolista, myös kansainvälistä, työkokemusta  

- osaamista yhdenvertaisuuden, syrjimättömyyden ja tasa-arvon edistämisessä”

 

Vahvaa tekstiä Marja Heltelältä. Ihmettelen sitä, että seurakuntaneuvoston asema paikallistason asiantuntijana  mitätöidään tuomiokapituliin toimesta. Myönnän toki, että tarkastelen asiaa ulkopuolelta. Itselläni ei ole minkäänlaista sisäpiiritietoa eikä ambitioita kenenkään hakijan suuntaan. Kotisohvalta käsin asia näyttää kuitenkin kovin surulliselta keinottelulta. Varsinkin kun kirkko yleensä haluaa pitää esillä moraalisia arvoja. 

 

 

BEATLES-MESSUSSA

Olin jonkin aikaa sitten Kallion kirkossa Beatles-messussa. Vaikka olen eläkkeelle siirryttyäni jämähtänyt pääasiassa kotona oleiluun, sai ilmoitus Beatles-viikonloppuun liittyvästä messusta mielenkiintoni heräämään sen verran paljon, että päätin lähteä katsomaan, mistä on kyse. Beatles oli minulle nuoruudessani suuri musiikillinen vaikuttaja. Upea musiikki kosketti nuorta miestä syvältä. 

En ollut käynyt Kallion kirkossa kuin pari kertaa sen jälkeen, kun minut vihittiin diakonian virkaan vuonna 1985. Monenlaisia muistoja siitä tuli mieleeni saavuttuani paikalle. Olin ajoissa ja siksi kävelin lähistöllä kuluttaen aikaa. Pohdin, että on turha mennä istumaan lähes tyhjään kirkkoon. Puoli tuntia ennen tapahtuman alkua astuin sisälle ja hämmästyin, koska kirkkosali oli silloin jo lähes täynnä.

Messun musiikista vastasi muistaakseni neljä eri kokoonpanoa, jotka kaikki esiintyivät myös viikonlopun konserteissa. Esiintyjät olivat tasokkaita. Kirjoitin tarkoituksella esiintyjät, koska pitkälti sen kaltainen tilaisuus oli oman kokemukseni mukaan. Jokaisen kappaleen jälkeen taputettiin.

Pidin musiikista ja yhtä laulua lukuunottamatta kaikki olivat minulle tuttuja biisejä. Lauloin mukana antaumuksella, vaikka tuntuikin siltä, että useimmat paikalla olleista tyytyivät kuuntelemaan. Eivät kylläkään minua, ainakaan toivottavasti. Luulen, että koska laulut olivat todennäköisesti kaikki alkuperäisessä sävellajissaan eli aika korkealla, teki se monelle mukana laulamisen hankalaksi.

Itselleni messu ei ollut hengellinen kokemus, vaikka tilaisuudessa noudatettiin aika hyvin perusmessun kaavaa. Jotakin jäi lattean saarnan lisäksi puuttumaan. Siitä olin pettynyt. Todennäköisesti kyse oli omasta väärin asennoitumisestani ja siksi kokemus jäi niin köyhäksi. Tai sitten olen tullut vanhaksi ja liikaa kiinnittynyt traditioihin. Luulen, että suurin osa paikalla olleista tuli kirkkoon toisenlaisin odotuksin ja tarpein. Legendaarinen musiikki lienee ollut tärkein syy. Hienoa oli se, että kirkko oli täynnä. Uskoakseni valtaosa ei ollut aktiivisia kirkossa kävijöitä eli ihmisten kynnys tulla kirkkoon oli teeman ansiosta ylitetty.

Jäin pohtimaan jälkikäteen tilaisuuden merkitystä ja luonnetta. Oliko se paikalla olleille yhteisöllinen kokemus? Luultavasti oli aika monelle. Oliko seurakunnan tavoite saada mahdollisimman paljon ihmisiä yhteisen kokemuksen äärelle? Jos oli, niin sekin toteutui. Olin aikoinani  jumalanpalvelusuudistusta valmistelevan seurakunnan työryhmän jäsenenä. Lähdin työskentelyyn innostuneena, koin saaneeni mahdollisuuden vaikuttaa kirkon toiminnan ytimeen. Valitettavasti päällimmäisin tunteeni oli silloinkin pettymys. Keskityimme mielestäni lähinnä detaljeihin, emme kokonaisuuksiin. Tavoite saada ihmisiä lisää jumalanpalveluksiin ei toteutunut ainakaan siinä määrin kuin oli ajatus.

Seurakunnan on itse määriteltävä, millaisen sisällön se haluaa antaa jumalapalveluselämälle. Onko messun tarkoitus olla viihdyttävä kokemus, ehkä saada kirkko täyteen tai ainakin puolilleen, antaa korkealuokkaisia taidekokemuksia, mahdollisesti toimia elämystehtaana tai kenties antaa mahdollisuus hiljentymiseen ja Jumalan kohtaamiseen. Viitaten omaan kokemukseeni, luulen, että kaikkia tavoitteita ei voi saavuttaa samalla kertaa. On laitettava painopiste johonkin. Onko tärkeintä pitää rima matalalla, tarjota kaikille jotakin vai keskittyä vastaamaan jonkin tietyn ihmisryhmän tarpeisiin? On pitkään puhuttu, että kirkon pitää uudistua ja ymmärrän itsekin sen. Se on kirkon tulevaisuuden kannalta tärkeä haaste. Jatkuva jäsenmäärän hupeneminen ei lupaa hyvää. 

Samaan aikaan ortodoksinen kirkko voi hyvin ja on ymmärtääkseni jopa kasvattanut jäsenmääräänsä, vaikka sitä pidetään hyvin kaavoihinsa kangistuneena, omasta historiastaan kiinni pitävänä instituutiona. Toisaalta ortodoksinen kirkko ei ole lähtenyt suurten uudistusten tielle, vaan haluaa edelleen kunnioittaa pitkää historiaansa. Sen traditiossa piilee monenlaista mystiikkaa. Kaikkea ei lähdetä auki kirjoittamaan. Luulen, että se vetoaa ainakin osaan seurakuntalaisista.

MEDITATIIVINEN SAUNA

Kävin lauantaina kotisaunassa. Pitkästä aikaa lisäsin löylyveteen hieman koivun tuoksuista esanssia. Sehän jysähti, taas kerran! Hyppäsin hetkessä lapsuuden kokemuksiin. 

Tuoksut säilyvät ihmisen muistoissa hyvin pitkään, luultavasti koko ihmisiän. Ne useimmiten liityvät vahvoihin muistoihin, palauttaen niitä mieleen. Jopa sellaisia, joita ei ole edes tiedostanut olevan. Ainakin itselleni on käynyt niin usean kerran.

Tällä kertaa kyse oli samasta tutusta muistikuvasta. Tai itseasiassa monesta, mutta päällimmäisenä ja ensimmäisenä on muisto noin 55 vuoden takaa, kun istuimme perheen kanssa varuskunnan saunassa Utissa. Meillä oli sinne viikkovuoro, jota muistaakseni ahkerasti hyödynsimme. Mieleeni palaa kuva isosta löylyhuoneesta ja pesutilasta. Kiukaalla paistoimme folion sisällä usein makkaraa. Se tuoksui ja maistui hyvältä, ellei jopa taivaalliselta. Tosin voi olla, että vuodet kultaavat tuon muistikuvan.

Lukemattomissa paikoissa olen tähän ikään mennessä ehtinyt saunoa. Lapsuudesta on muitakin, tosin ei niin vaikuttavia muistoja kuin tuo edellä mainittu, samoin nuoruudesta ja myös työuran varrelta. Rippikoululaisten kanssa on saunottu monet monituiset kerrat, tosin viimeisinä työvuosina siirsin sen tehtävän muille työntekijöille. Saapasleireillä saunominen kuului usein asiaan. Teimme sitä monenlaisissa versioissa. Usein kyse oli leirikeskuksen tyylikkäistä ja hyvin hoidetuista saunoista, mutta kyllä kokemuskentästä löytyy myös mm. maapohjasauna. Myös Mustasaaren vanha sauna on jotenkin jäänyt mieleen hyvin vahvana ja ainutlaatuisena kokemuksena. Saaressa kaukana kaikesta ja samalla lähes keskellä Helsinkiä.

Saunominen lienee istutettu suomalaisten geeniperimään, ainakin useimpien kohdalla. Siitä on myös kirjoitettu paljon. Fysiologisista terveyttä edistävistä asioista on tutkittua tietoa, mutta en aio tässä yhteydessä niihin syventyä. Sen voin kyllä todeta, että ne hyvät puolet, mitä tutkimuksissa on löydetty, edellyttävät yleensä säännöllistä useamman kerran viikossa tapahtuvaa saunomista.

Samassa määrin en ole löytänyt tietoa saunomisen mielenterveyttä edistävistä puolista. Ainakin itselleni se on hyvin terapeuttinen, melkeinpä meditatiivinen kokemus. Parhaiten se toteutuu yksin saunoessa. Yhdessä saunomisessa on paljon positiivisia puolia, mutta valitettavasti emme ole vaimoni Even kanssa saunoneet yhdessä ainakaan vuosikymmeneen. Syynä on se, että näkökulmamme ja käytäntömme saunomisessa poikkeavat toisistaan sen verran paljon. Itse pidän optimina noin 70 asteen lämpötilaa, jopa vähempikin riittää useimmiten. Nautin lämpimästä kehoa ja mieltä hiljalleen hivelevästä löylystä. Eve sen sijaan on kovien löylyjen ystävä, ainakin minuun verrattuna. Siispä toimimme yleensä niin, että menen itse ensiksi nauttimaan alkulämmöstä ja Eve sen jälkeen ottaa varsinaiset löylyt. Hyvä, että kummallakin on mahdollisuus löytää itselleen sopiva versio.

Saunan merkityksellisyydestä tehtiin myös vuonna 2010 elokuva Miesten vuoro. Elokuvassa matkataan läpi Suomen ja pysähdytään saunojen lauteille kuuntelemaan miesten koskettavia elämäntarinoita rakkaudesta, kuolemasta, syntymästä, ystävyydestä - elämästä. Mielestäni elokuva kertoo hyvin siitä todellisuudesta, että suomalaisessa mentaliteetissa sauna on paikka, jossa voi heittää pois suojakuoret. Siellä on lupa olla oma itsensä ja jopa jakaa asioita, joista tuskin tulisi muussa yhteydessä puhuttua. 

Mieleeni on jäänyt myös vuosien takaa vierailut suomalaisissa ulkomailla sijaitsevissa merimieskirkoissa, joiden yhteydessä on monessa paikassa myös sauna. Sen merkitys tuntuu vain korostuvan, kun mennään kotimaan ulkopuolelle. Siellä voidaan heittää kaikki ulkoiset tittelit ja arvoasemat pois, kukaan ei ole siellä toista kummempi, vaan samanarvoinen ihminen omine kokemuksineen ja tunteineen. Olen kiitollinen saunasta ja sen hyvää tekevästä voimasta!

NYTKÖ SITÄ OLLAAN SITTEN KIRJAILIJA?

Tänään salilla hetken istahdettuani, kysyi yksi tutuista salikävijöistä, että mitä mietit, seuraavaa kirjaako? No en sitä miettinyt, yritin hengähtää ennen seuraavaa sarjaa.

Kaksi kirjaa olen kirjoittanut ja jotakin muutakin. Pidän kirjoittamisesta, mutta en kuitenkaan kehtaa kutsua itseäni kirjailijaksi. Toki riippuu siitä, miten asia määritellään. En koe olevani erityisen lahjakas kirjoittaja, se on enemmänkin tapa ilmaista ajatuksiani ja tuntemuksiani. Samalla tavoin kuin musiikin tekeminen. En ole puhujana mikään verbaalikko, tarvitsen aikaa pukea sanoiksi ajatukseni, siksi kirjoittaminen on siihen sopiva tapa.

Kirja nimeltä SAAPASÄIJÄ on nyt valmis. Sain koekappaleen käsiini muutama päivä sitten ja sellaiselta se näyttää kuin pitikin. Mutta minkä takia päädyin kirjoittamaan tämän kirjan?

Viimeinen työvuosi oli itselleni raskas. Ei fyysisesti, mutta henkisesti. Se sai aikaan valinnan siirtyä pois työelämästä. Kyseessä ei ollut kuitenkaan helppo päätös. 38 vuoden työurasta luopuminen oli iso muutos. Se pisti pohtimaan, kuka olen ja mitä olen mahdollisesti saanut aikaan. Sen vuoksi ryhdyin kirjaamaan asioita ylös ja jossain vaiheessa se johti ajatukseen kirjasta. 

Kirjoitusprosessi kesti hieman yli vuoden. Se oli työläs ja samalla hyvää tekevä prosessi. Se auttoi löytämään tasapainon ja uudenlaisen näkökulman elämään. Tässä kohtaa olen hyvillä mielin ja tyytyväinen siihen, että kirja on valmis. Se ei ole täydellinen, matkan varrella tuli koko ajan mieleen uusia asioita ja näkökulmia, mutta oli pakko jossain vaiheessa laittaa asioille piste ja hyväksyä se, että jotain jäi kertomatta ja jotain tuli kerrottua liian suppeasta näkökulmasta.

Kirja on hyvin henkilökohtainen, se ei edusta yleistä kirkon työntekijän tai saapasohjaajan ajattelua. Ainakaan sellainen ei ole ollut lähtökohtanani. Tämä on täysin omakohtaisista kokemuksista ja ajattelusta nousevaa yhteenvetoa työurastani ja siitä, mikä siinä on itselleni ollut tärkeää ja olennaista. Kerron myös rehellisesti oman näkökulmani asioihin, osittain myös tavalla, jota en työsuhteessa ollessani syystä ja toisesta halunnut tehdä. En ole tahtonut kaunistella asioita. Koen, että se on oikein myös lukijaa kohtaan. Uskoakseni tämä kirja avaa paljon uutta persoonastani, jos sellainen nyt jotakuta sattuu kiinnostamaan.

Huumorin ystävät joutuvat valitettavasti pettymään. Kirja ja sen teksti on hyvin asiapitoista. Vain minut paremmin tuntevat voivat löytää muutamasta kohdasta huumorin pilke silmäkulmassa kirjoitettuja lakonisia tokaisuja.

Jouduin kirjan perustietoja määritellessäni pohdiskelemaan, onko kyseessä oppikirja, muistelmateos, elämänkerta, työhistoriikki, uskonnollinen kirja vai jotakin muuta? Luulen, että pieni ripaus noista kaikista on mukana. Vaikka käyn asioita läpi ensisijaisesti saapastoiminnan näkökulmasta, sisältyy kirjaan muitakin teemoja. Olen sijoittanut mukaan myös vapaaehtoisten ajatuksia ja kommentteja, koska heidän näkökulmansa on erilainen kuin omani. Olen myös pyytänyt muutamilta kollegoilta tarkennuksia ja täydennyksiä omiin tietoihini ja käsityksiini. Ehkä se laajentaa kokonaiskuvaa. Faktojen osalta olen pyrkinyt totuudenmukaisuuteen, mutta jos virheitä on tullut, toivon ettei se kohtuuttomasti häiritse lukemista. Muisti on aina valikoiva, siksi voi olla, että jonkun toisen näkökulma tai muistikuva voi poiketa omastani.

Kirjan julkistamistilaisuus on sunnuntaina 7.4. klo 14 Matteuksen kirkolla Saappaan tilassa. Kirjaa voi tilata verkkokirjakauppojen kautta tai mennä kirjakauppaan ja tehdä tilaus sieltä. Kirjapaino on Bod eli kirjoja painetaan pääasiassa tilausten pohjalta. Muutaman kappaleen pyrin itse tuomaan julkistamistilaisuuteen.

ELÄ HETKESSÄ - ONKO SE EDES MAHDOLLISTA?

Kulunut klisee Carpe Diem tulee aika ajoin edelleen vastaan. Tartu hetkeen, tai kirjaimellisesti ”poimi päivä”, on sinänsä mainio neuvo ja elämänohje, koska muuta hetkeähän meillä ei ole kuin tämä nykyinen. Menneisyys on mennyttä ja tulevaisuus ei ole vielä läsnä. Vai onko asia oikeasti ihan niin? Mielestäni se ei ole aivan niin yksinkertaista. Menneisyys on nimittäin läsnä koko ajan valinnoissamme, siinä mitä elämässä arvostamme ja miten suhtaudumme ja reagoimme eteen tuleviin asioihin. Samoin kaikki kohtaamamme ihmiset ja kokemuksemme ovat mukana tässä hetkessä, ainakin alitajunnan tasolla. Menneisyydestä emme pääse eroon, mutta se ei ole yleensä huono asia. Parhaimmillaan se on hyvinvointimme pohja. Niin huonot kuin hyvät kokemukset toimivat oppimisen askelina kohti parempaa hyvinvointia, ainakin jos itse niin asennoidumme. Ne myös aukaisevat silmämme näkemään elämän arvokkaat asiat.

Tulevaisuus taasen pohjautuu menneisyyteen ja vaikuttaa siihen, mihin elämässä suuntaudumme, mitä tavoittelemme ja haluamme tulevalta elämältä. Harva meistä elää ajattelematta tulevaisuutta, toivomatta ja odottamatta siltä mitään. Ilman toivoa ei ole elämää, ei ainakaan hyvää elämää. Se auttaa jaksamaan vaikeiden hetkien yli. Myös tulevaisuus on siis läsnä nykyhetkessä. Joten vaikka on hyvä keskittyä tähän hetkeen ja yrittää tarttua siihen kiinni, kyse on kovin moniulotteista asiasta. Sekä menneisyys että ajatukset tulevaisuudesta kertovat siitä, kuka olen ja mitä pidän tärkeänä  elämässä. 

Vaikka jalkamme ja elämän perustamme ovat menneisyydessä ja katseemme kohti tulevaisuutta, olen vahvasti sitä mieltä, että on hyvä pyrkiä siihen, ettemme unohda elää juuri tätä hetkeä. Luulen, että moni meistä tuntee tapauksia, usein vanhempia ihmisiä, jotka elävät pääosin menneisyydessä ja joiden keskustelun aiheet liittyvät menneen muistelemiseen, ehkä myös sillä mausteella, että ennen kaikki oli paremmin. Toisaalta ainakin itse tiedän ihmisiä, joiden ajatukset ja odotukset suuntautuvat johonkin hamaan tulevaisuuteen mentaliteetilla, että sitten kun se tulevaisuus osuu kohdalle, silloin hyvä elämä vasta alkaa. Valitettavasti joidenkin kohdalla se odotettu tulevaisuus jää tavoittamatta, myös niiden hyvien puolien löytäminen juuri siitä hetkestä jää toteutumatta. Myönnän, että kyse on tässä myös yleisestä asennoitumisesta elämään, siitä kuuluisasta ”onko lasi puolityhjä vai puoliksi täynnä”- kliseestä.

Itselleni hetkessä eläminen on ollut haasteellista ainakin nuorempana. Saavutettuani jonkin odottamani asian, esimerkiksi ulkomaan matkan, ovat ajatukseni monesti jo matkan aikana menneet seuraavan suunnitteluun ja odottamiseen sen sijaan, että olisin kunnolla osannut nauttia juuri siitä hetkestä. Olen pyrkinyt pääsemään siitä eroon ja ehkä pari pientä askelta siihen suuntaan ottanutkin. Myös ikä ja elämän rajallisuuden ymmärtäminen vaikuttaa tähän väistämättä. Nykyisyyden arvostaminen korostuu, kun tiedostaa ajan kulumisen. Se lienee hyvä asia.

Tämän blogin kirjoittamisen aloittaminen on jo siirtynyt menneisyyteen, seuraavan kirjoittaminen ei ole vielä tätä hetkeä, mahdollisesti kuitenkin tulevaisuutta. Aika näyttää sen. Nyt keskityn juomaan kahvia Itiksen Espresso Housessa. Mukavaa päivää sinulle, nauti hetkestä!

SAAPASMATKA ITALIAAN 14.-21.5.2011

Lentokoneessa matkalla Wieniin. Samassa koneessa on julkkis! Yön Olli Lindholmin nimmari on etusivulla. - Emma

Sama mesta kuin Emmalla, mut mun lipussa lukee et oon matkalla Viennaan.

 

Ihme kyllä kaikki oli aamulla ajoissa kentällä, toki +- 5 min. Kentällä tehtiin edullisia tupakkaostoksia, jep jep.

 

Koneessa on laadukkaat jutut, kuten arvata saattaa. Olli L todella on koneessa ja nimmari on etusivulla, mutta väärinpäin. Ja Anna kävi samas vessas Ollin kanssa.

 

Kimmo ja Jukka suunnittelevat lyöttäytyvänsä Sinuhe Wallinheimon seurueeseen ja lähteä kattoo finaalin! - Ansku

 

Heips!

Koneessa siis. Ikkunapaikalla, ulkona on pakkasta. Saan tuijotella ulos siiven ja moottorin välistä ja Kuppis höpisee lintuparvista, jotka vois nätisti lentää tonne moottoriin. Matkaa takana reilun tunnin verran, kun kone oli myöhässä. Julkkiksesta hurmaantuneina salamavalot alkoivat välkkyä tiuhaan joukossamme. Nyt taidan lopettaa tältä erää ja keskittyä kuuntelemaan koneen hurinaa ja katselemaan maisemia. - Sirpa eli Sibbe

 

Kohta voi ”juoda viiniä Wienissä”, jos haluaa. Että omeletti laskeutuu. Iloinen on matkaväki näillä penkeillä. Myös Eve

 

Mä en edes diggaa Yötä! - Kimmo

 

Silti kuvasit Ollin peban!

 

Btw, Wienin ja Bratislavan välinen etäisyys toisistaan on jotain 50 km…onnea on olla matkalla lomalle…

 

14.5. klo 19:23 Kyllä ihmisen on hyvä olla TÄÄLLÄ! - Kimmo

 

14.5. klo 19:25 Aika jees! - Saana

 

14.5. klo 19:30 Käytiin uimassa, oli tosi jees ja piristävää, ja 0,66€ valkkari on nam nam. - Emma

 

15.5. 14:45 Tytöt pitää majaa pystyssä, kun miehet, Kirsi ja Emma ovat sateessa katsomassa fudista. Toisessa päässä pöytää pelataan ristiseiskaa ja toisessa Da Vinci-koodia. Sanna ja Eve tasapainottavat tilannetta juomalla viiniä keskivaiheilla pöytää. - Sanna

 

15.5. 15:30 Heips! Aamu valkeni sangen sateisena. Sibbe huomaa, että asioita jäi kotiin, mutta eihän se haittaa. Nyt katselen naisten laittautumista kynsien lakkauksen muodossa ja kuuntelen toisella korvalla teatterikeskustelua. Ja viinikellarin punaviini maistuu. - Sibbe

 

Hyvin on loma lähtenyt käyntiin. Rauhallinen, oma rytmi ollut käynnissä. Univelat pois ja aamu-uintia ja hengailua takana. Jatkamme samaan malliin. - Saana

 

Su 15.5. klo 18:06 (Suomen aikaa) Mietitään ruokapaikkaa ja vissiin päädyttiin lähtemään Pizzalle. Mietitään myös Suomen peliä, että miten hemputissa se saadaan näkymään… soitto Albertolle, että mikä on päärakennuksen internetin tilanne? 45 kilsan päässä olis nettikahvila, mutta näkyykö Ylen sivut? Vimppa vaihtoehto on se, että Tommi soittaa ja kaiuttimien välityksellä saataisiin kuulumaan.

 

Meillä oli päivällä kynsistudio, joten nyt on nätit kynnet. Mietittiin pikkaisen viinin nauttimisen ohessa myös loppuviikon aikatauluja, mutta fudistiimin mielipiteet pitää vielä kysellä. Saavat itse kertoa pelikokemuksestaan, joka kuitenkin vaikutti oikein mukavalta. Nälkä olis aika kova. - Johki

 

Käytiin tänään Serie A:n matsia ACF Fiorentia - joku. Peli päättyi 1-1. Oli kyllä draamaa ja joukkueet täynnä lahjakkaita näyttelijöitä. Sopupeli sanon mä. Käytiin jätskillä yms. Nää Toscanan maisemat muistuttaa vähän Pohjanmaata. - Emma

 

01:57 Toscanan illan kylmyys yllätti myös Ojasen. 

 

15.5. 23:30 Palasimme juuri villalle MAAILMANMESTAREINA!!

 

Suomi on uusi maailmanmestari! Vähänkö huippu: oltiin kuuntelee matsi hotelli Dinon aulassa. Kuunneltiin matsi Kassun läppärin kautta nettiradiosta. - Emma

 

Su 01:10 Täällä istutaan vielä Ojanen, Keränen, Nieminen, Pekkanen, Soutamo, Laitinen. Suomi voitti maailmanmestaruuden!!!

 

Jee…onnea on olla hyvässä seurassa.

 

Pekkanen jätti meidät 01:20

 

02:25-02:45 ja sit unille. Jäljellä Keränen, Laitinen & Soutamo. Ojanen & Nieminen luovutti.

 

SUOMI ON UUSI MAAILMANMESTARI! DEN GLIDER IN… onnea on olla maailmanmestari jääkiekossa.

 

9:15 Huomenta!

 

Suomessa ollaan kuulemma ihan sekaisin. No joo,oltiin mekin vähän illalla!

 

Kiristettiin n. 80 sentin Spumantella, kun palattiin takaisin villalle. Kyllä jouduttiin tekemään vähän töitä, että saatiin matsi kuulumaan, mutta se tosiaan kannatti! Hotelli Dino ja aula ja Suomi hurras maaleja. Laulettiin sujuvasti Maamme-laulu pelin jälkeen ja vielä uusintana villalla kilistettäessä. Kyllä muistetaan, missä oltiin kun maailmanmestaruus voitettiin 2011. Mä lukitsin itteni meidän huoneeseen, onneks Ansku tuli ja pelasti Johkin, vaarallisia lukkoja.

 

No nyt on aamu ja eka porukka alkaa valumaan kohti Firenzeä. Hui, junalla. - Johki

 

Nyt on matka numero uni Firenzessä takana päin. Juna oli miellyttävä tapa matkustaa ja halpa. Lippukin on leikkauksesta 6 kk voimassa. Saavuttuamme Firenzeen löysimme ensimmäisen kirkon. Siellä oli myös suomalainen tyttö, jonka Johki sai hämmentymään. Kirkosta ulos päästyämme allekirjoittanut kompuroi rapuissa ja sai kauniit punaiset jäljet sääriluihin, joita kutsui reisiluiksi. Myös nilkat ja jalkapöydän olivat hetken kipeät. Nyt vaan kirvelee rasvan jäljiltä. Kuvatodisteitakin on olemassa. En ollut edes ainoa, joka joutui tekemään villalla damage controllia, sillä Johki onnistui polttamaan kaula-aukkonsa ja saamaan laukkurajan. Kaikesta tästä huolimatta oli kiva päivä. Nyt syömään. - Sibbe

 

16.5. klo 21:00 Tänään oli huippupäivä! Käytiin tutustumassa moneen kirkkoon ja kullitettu katto kastekappelissa oli kaikista hienoin! Ja meillä oli oma kertojakin (kiitos Ewe). Käytiin myös kattoo sitä siltaa, se oli ihan kiva. Se Nutria siinä lähellä oli kivempi! Käytiin Naima-ravintolassa syömässä. Sit kun oltiin seikkailtu, niin saavuimme  vihdoin mökille. Saara & Johki loihti meille huippuillallisen…kiitos siitä! Kohta ruvetaan hope so pelaa MAFIOOSOO! - Emma

Ai niin, tuli se Daavidin pyllykin kuvattuu!

 

16.5. klo 22:00 Aika jees edelleen! - Saara

 

16.5. klo 22:10 Syötiin ihanien kokkien tekemää ihanaa ruokaa. Kiitos! Sen jälkeen pidettiin pikku perhepalaveri ja suunniteltiin tulevia päiviä. Korttia on täällä pelattu ja juuri nyt aloitetaan MAFIOSO! Onnea on olla hyvien ystävien kanssa Italiassa… - Anskuli

 

00:30 Tää on ihan kahjoo, siis Mafioso. - Johki

 

04:15 Jäljellä Keränen, Laitinen, Nieminen, Virta ja orrella nukkuva Ojanen. Loput on karanneet nukkumaan. Ja ilta jatkuu…

 

04:25 Sama porukka, mutta Ojanen on muuttunut toukaksi. Hervotonta! Kipeetä!

 

05:15 Onnea on nauttia Toscanan yöstä…

 

Isot tytöt kertoi, että nyt on 17. päivä tiistai.

 

Aivan ihana päivä altaalla. Aurinkoa, hyvää seuraa, uimist, aurinkorasvaa ja limpparia. IHANA LOMA!

 

Onnea on nauttia auringosta altaalla hyvässä seurassa…

 

Empun suusta kuultua: ”Onhan se kiva tehdä jotain sellaista, mistä tykkää ja saada siitä vähän rahaakin.”  Toim.huomio: esim. 4 000 000 €. - Saara

 

17.5. klo 20:32 Kirjoitanpa nyt minäkin tänne. Aamu alkoi viini- ja linnakierroksella. Kuulimme ja opimme sekä viinin että oliiviöljyn (EXTRA VIRGIN OIL) valmistuksesta. Lopuksi maistelimme hyviä viinejä ja saimme pientä huikopalaa, nam! Osa porukasta lähti tämän jälkeen käymään taas Firenzen keskustassa. Kävimme kidutusmuseossa. Aika laimee mesta. Sit mä shoppailin ja paljon! Nyt nälkä jo kurnii mahassa, luvassa taas mahtavaa pöperöä! - Anna

 

20:45 Kivaa oli tänäänkin! Käytiin viiniä maistelemassa & tutustumassa linnaan. Huima historia paikalla! Sit mentiin Firentseen, kivaa oli! Ja ostin sitten suppilonkin. Nyt kohta syödään & mennään sitten nukkumaan… Huomenna onkin suuntana PISA! - Emma

 

Heipä hei! Tänään käytiin Pisassa. Oli huisi päivä. Nyt kierros loppuloman suunnitelmista. Nyt on lopetettava, koska on mun vuoro. Tai sit ei. Saatiin pahoja katseita junassa. 

 

18.5. Teimme (Kassu, Kuppis, Eve) kierroksen Poppin linna - Gamaldoli ja luostari - Bibbione - Arezzo. Upeat maisemat. Montevarchissa oli paras Prada-outlet.  Vastoin periaatteitani ostin 2 paria sandaaleita ja sikahintaisen muovikassin. Kassi menee lahjaksi… (alennushinta, vain 100 €). - Eve

 

19.5. torstai. Nukuin pitkään, nautin olostani altaalla ja lähdin Pontessieven ”ostoskeskukseen” Kimmon ja Kuppiksen kanssa. Ostin tuliaisia ja muita juttuja. Paluumatkalla haettiin ”hodarit” ja syötiin omassa torpassa. Makoilin vielä hetki altaalla ja nyt odotellaan Even kanssa loppuväkeä saapuvaksi. Siis Kimmo ja Kuppis lähti hakemaan Firenzen porukkaa junalta. (Ojanen, Sanna & Sibbe). Jos vaikka illan ohjelmassa ois ruokaa ja seurapelejä. Onnea on syödä jäätelöä ostoskeskuksen portailla. - Ansku

 

Joo, huomenta! Ei meinannut ajatus pysyä sisällä, no mutta aamualtaalla ja sit Firenzeen ostoksille viimeisille! - Jukka

 

Mukavata ollu tää päivä. Allasta. Pontesta löytyi mitä tarvitsin. Hyvä minä, makuni. Kiitos Ansku maustasi. Täällä mukavaa. Jee! - Kuppis

 

23:19 nimpparit Emilia ja Emma. 

Käytiin tänään Sienassa, kiva kaupunki. Tunnin matka kesti 2,5 tuntia. Kamalia mutkaylämäkialamäkiteitä! Meinas tulla paha olo, mutta kivaa oli. Suppilot ei oikein tehny kauppaansa, höh. Sienassa jäätelö (x 2) oli oikein nannaa. Nyt pelataan mafioosoo! - Emma 

Ps. matkalla Sienaan maisemat muistutti Pohjanmaata.

 

20.5. pe klo 18:50 Tänään ajettiin Vinciin tutustumaan Leonardo Da Vincin museoon. Auton mittari näytti + 38 astetta. Maisemat oli upeita ja Vincin kylä oli aivan mielettömän nätti. Museossa oli hienoja vempeleitä, jotka mykisti, kun tajusi, että yksi kaveri on jo 1500-luvulla kehitellyt lentokoneen, polkupyörän, panssarivaunun, sukellusasun, matonkutimen, rukin sekä monen monta muuta, kuten vinssejä jne. Lista on loputon. Ai niin, myös maalannut yhden vaatimattoman Mona Lisan.

 

Takastulomatkalla syötiin Embola-nimisessä kaupungissa pizzaa, joka oli aika tuhtia. Allekirjoittanut veti pestopizzan, josta ei tosiaan pestoa puuttunut. Takaisntulomatkalla käytiin vielä Siecin lastenvaatekaupassa.  Nyt syömään Trebbion raflaavia. - Johki

 

Huomenta! Tässä viimeistä aamua viettelen villalla, kohta viimeinen aamupala alkamassa. Vähän haikealla mielellä. Nyt syömään.

 

21.5. lauantai klo 22:06. Istutaan lentokoneessa.  Allekirjoittanut istuu kalman kalpeana ja sangen peloissani! Aamulla lähdettiin 6:30 ajamaan kohti Aeroporto Firenzeä saattamaan Jarkko ja Kirsi omalle lennolleen. Matkalla tankatttiin autot Essolla, josta löytyi myös pornoleffojen vuokrausautomaatti. Meillä loppuköörillä olikin sit vain kevyet 6 tuntia odotusaikaa. Ysin aikaan olivat Kirsi ja Jarkko lähteneet sekä Eve ja Kassu kohti Roomaan. Paitsi että vessassa törmäsin Eveen ja Kirsiin. 

 

Päätettiin lähteä etsimään Hyper Coopia. Coopia ei löytynyt, mutta kauppoja muutamia löydettiin ja käytiin Mäkkärissä syömässä.  Sibbe ja mä päätettiin lähteä lentokentälle jollain välineellä (juna, bussi, taksi), koska oli + 30 astetta ja molemmat jalkavammaisia (mulla kiitos Da Vincin kellotornin portaiden). Muut lähti kävelemään ja me alettiin etsiä bussia kentälle. Kysyttiin muutamilta tyypeiltä, mut kaikilta saatiin eri neuvot. Lopulta löydettiin Nokian Firenzen liike ja paukattiin sisään. Kerrottiin tarvitsemamme apua ja tietty, että ollaan suomalaisia. Apua löytyi heti ja myyjä soitti taksinkin meille, ja niin me köröteltiin takaisin kentälle ja oltiin kävelijöiden kanssa samaan aikaan.

 

Laukut oli punnittu jo aikaisemmin muovituspisteessä ja osan matkalaukuista siirtyi tavaraa toisiin matkalaukkuihin, ja check innin kaikki läpäisi hienosti. Turvatarkastuskin taisi mennä ihan jees, paitsi Kimmolla taisi olla vesipullo laukussa. 

 

Ekä lento lähti yllättäen myöhässä ja jälleen oli aika kokematon kapteeni temppuineen sekä viini oli aika kuraa. Myöhästymisessä oli se hyvä puoli, et se muka lyhentäisi aikaa Wienissä - mut ei! Wienin kentällä käytiin vetäsemässä kunnon Wiener Schnitzel joko vasikasta tai possusta ja sit shoppailtiin. Turvatarkastuksessa oli pientä probleemaa, mut kaikki pääsi toiselle puolelle. Juuri kun piti alkaa boarding, niin juttelin Kimmon luokkakaverin äijän kanssa ja kerroin tulomatkan ongelmista ilmastoinnissa, kun tuli samanlainen kuulutus et lisätietoa 10 min. kuluttua. Vartin kuluttua kävin kysymässä, et onko koneessa vikaa, tuli kuulutus et kone vaihdetaan ja 40 min. kuluttua koetetaan päästä ilmaan. No, aika hyvin se sujui ja 40 min. myöhemmin oltiin ilmassa. Juuri ohitettiin Tallinna ja sisätilaa himmennettiin jo laskuvaloihin, joten kohta oltais Vantaalla, ehkä! Jollei tuo Kimblen viereinen kaveri keksi jotain kummallista, ollaan koko matka seurattu sen touhuja epäluuloisesti, ja nyt se on koneen takaosassa juttelemassa kaverinsa kanssa - KÄÄK!

Onneks mulla on laukussa kertakäyttöveitsi ja Empulla vaarallinen kotiavain. Jukka meinaan ekalla lennolla rikkoi mun upouuden niskatyynyn avaamalla sillä hyttiavaimella sen muovilaatikon. Nyt on tyynyssä laastaria ja teippiä. Mut joo, nyt täytyy antaa muidenkin kirjoittaa. Kohta ollaan kotona! Upea reissu takana!

 

21.5. Koneessa, tunnelma: puolikuollut. Tässä vaiheessa, noin 17 tunnin matkustamisen jälkeen olo alkaa olla aika finito. Viikkoa muistelen lämmöllä (kuten monen matkakaverin punoittava ihokin vielä tässä vaiheessa). Reissun parasta antia itselleni on ollut täydellinen irtiotto ja paussi kaikesta siitä, mitä Helsingissä on tällä hetkellä meneillään (niin hyvässä kuin pahassa - asioille tuppaa olemaan aina kaksi puolta). Koen viime viikon ennen kaikkea äärimmäisen voimaannuttavana, rauhoittavana, valon täyteisenä. On ollut mittaamattoman suuri ilo ja onni olla täällä, tutustua moneen jo entuudestaan tuttuun Saapas-kaveriin aivan uudella tavalla, lähemmin, syvemmin. Monta ihan konkreettistakin muistoa voisin tähän tässä ja nyt raaputtaa. En kuitenkaan koe sitä tarpeelliseksi, sillä juuri tässä hetkessä ajatuksissani elää tunnelma, eivät niinkään yksittäiset hetket. Korvat alkavat nyt olla jo niin tukossa, ettei ajatus enää oikein kulje. Päätän siis näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kiitän sinua jokaisesta ajatuksesta, naurusta ja hyvästä hetkestä, jonka olen saanut jakaa kanssasi. Tästä on hyvä jatkaa! Buongiorno - Buenos Aires ja Ciao!! - Saara