Istun pöydän ääressä ja katselen Muotkajärven takana kohoavaa Pallastunturia. Sade on alkanut ja tunturi peittyy hiljalleen sateen nostattamaan usvaan. Pieni tuulenvire hyväilee vihreänkeltaisia koivun lehtiä. Ruska on vähitellen alkamassa. Mieli on levollinen, ainakin hetken. Ajatus kiirehtii kohti tulevia syksyn kuvioita. Tavallisesti tässä vaiheessa olen innokkaasti odottanut tulevaa syyskautta. Uuden saapaskurssin alkamista, syksyn päivystyksiä yhdessä vapaaehtoisten kanssa. Nuorten kohtaamista.
Tämä syksy on yksi muiden joukossa. Todennäköisesti se on useimmille ihan tavallinen. Itselleni se ei ole sitä. Olen jo jonkin aikaa ajatellut tulevaa syksyä sekä hyvillä mielin että jännityksellä. Vapauden aikaa, joka pian koittaa, samalla tulevaa luopumista, joka merkitystä itselleni en osaa vielä sanoa. Yksinkertaista se ei kuitenkaan todennäköisesti tule olemaan. Luopuminen elämänvaiheesta, joka on määritellyt sekä arkeni että myös suurelta osin identiteettini lähes 38 vuoden ajan. Kuka olen sen jälkeen?
Huomaan myös ajatusten pyörivän eläkkeelle lähtemisen juhlassa Mikaelinkirkolla lokakuun puolessa välissä, ja viikkoa sen jälkeen tulevassa viimeisessä työtehtävässäni, päätösleirissä saapaslaisten kanssa. Mietityttää sekä se, että kaikki sujuisi niinkuin suunnitelmissa on, että millaiselle koetukselle tunne-elämäni joutuu.
Kirjan kirjoittaminen on ollut merkityksellinen kokemus. Projekti jatkuu vielä, vaikka onkin jo hyvällä mallilla. Itselleni on ollut luonteenomaista suunnata ajatteluni sekä työelämässä että muutenkin kohti tulevaisuutta, siksi on ollut tässä vaiheessa tärkeä pysähtyä paikalleen ja tarkastella sitä matkaa, jota olen viimeisen 38 vuoden aikana kulkenut. Paljon siitä on kaivautunut syvälle muistin syövereihin ja sen esille saaminen on edellyttänyt arkistojen selaamista, kollegoiden ja vapaaehtoisten jututtamista. Kyse on ollut omalla kohdallani myös sen määrittelemisestä, millaisen loppuarvion voin antaa itselleni työelämästä selviytymisestä. Elämässä on ylä- ja alamäkiä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Plussaa ja miinusta. On myös niin, että ajan myötä merkitykselliset asiat muuttuvat vähemmän merkitykselliseksi ja päinvastoin. Aika tuo erilaista perspektiiviä elämään.
Alakulon ammattilaisena tai ainakin amatöörinä olen joutunut opettelemaan sen, että on itsestäni kiinni, millaisena näen asiat. Näenkö lasin puolityhjänä vai puolitäynnä? Sitä olen myös käsitellyt laulussa ”Olet ainutkertainen”. Työelämästä syrjään siirtyminen avaa elämään uusia mahdollisuuksia. Luopuminen antaa tilaa uudelle.
Sadekuuro yltyy. Silti kauempana näkyvä tunturinselkä on tullut jälleen esille. Maailma on kaunis. Parin viikon päästä on vuorossa paluu kotikonnuille ja viimeinen työrytistys. Toivottavasti näen mahdollisimman monta teistä Mikaelinkirkolla Kontulassa sunnuntaina 15.10. klo 12 messussa ja sen jälkeen kanssani kahvittelemassa.
😊
