Harrastava nuori on terve nuori?

Kautta aikojen tai ainakin niin kauan kuin muistan, on ollut vallalla ajatus siitä, että nuorella pitää olla kehittävää tekemistä, jotta hän pysyy kaidalla tiellä ja poissa huonosta seurasta ja sen mukanaan tuomista vaikeuksista. Siinä on mielestäni perää, vaikka asia ei sinänsä ole lainkaan niin yksinkertainen.

Ns. huono seura voi johtaa nuoren ja mikseipä yhtälailla aikuisenkin tekemään päätöksiä ja valintoja, joita myöhemmin joutuu katumaan. Harva kuitenkaan valitsee seuraansa sillä perusteella, että se olisi huonoa. Nuoren kohdalla kyse on usein siitä, että hän etsiytyy sellaiseen porukkaan ja sellaisten nuorten seuraan, joiden parissa kokee olevansa hyväksytty ja samalla tavoin kokevien seurassa. Sitähän me jokainen tahdomme: kokea olevamme hyväksyttyjä ja ymmärrettyjä. Nuorelle sen merkitys vielä korostuu, kun hän etsii omaa itseään ja aikuisuuttaan.

Nuoren tulisi hakeutua sellaisten harrastusten pariin, joissa hän pysyy poissa pahoilta teiltä. Tämähän on se yleinen ajatus. Mutta onko jokin harrastus toista parempi? Tuskin. Eiköhän se ole täysin yksilöllistä. Tärkeintä on mielestäni se, että nuori kokee voivansa toteuttaa itseään, olevansa mieluisassa seurassa ja saavansa hyvää ohjausta, ei vain kyseistä harrastusta, vaan jopa koko elämää varten.

Urheileva nuori on terve, näin sanottiin nuoruudessani. Siinä on vinha perä, mutta asia ei ole lainkaan niin mustavalkoinen. Liikkumaan oppiminen ja liikunnan harrastaminen on ehdottoman terveellistä sekä fyysisen että henkisen jaksamisen ja terveyden kannalta. Se on todettu monissa tutkimuksissa. Joukkueurheilussa sosiaalinen kanssakäyminen voi opettaa monia elämän kannalta tärkeitä taitoja. Urheiluun liittyy kuitenkin myös epäterveitä piirteitä sekä kilpaurheilun että kuntoilijoiden puolella.  Kilpailu on niin kovaa ja menestymisen paineet niin suuret, että tarkoitus pyhittää keinot liian monen kohdalla. Doping on tullut myös kuntourheiluun. Ulkonäköön liittyvät ihanteet ja vaatimukset edellyttävät monelle sellaista kehoa, jonka hankkiminen ei ainakaan helposti onnistu ilman terveydelle haitallisia aineita. Kuinka voisin kokea olevani hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin olen?

Urheilun lisäksi on paljon suosittuja harrastuksia, niin kulttuuriin liittyviä kuin muitakin. Jos nuori on edes jollakin tasolla motivoitunut harrastamaan jotakin, vanhempien on hyvä kannustaa jälkikasvuaan, sillä nuorella ei aina riitä tarpeeksi itsekuria ja pitkäjänteisyyttä. Toisaalta moniin harrastuksin liittyy myös suorituspaineita, on pärjättävä ja yllettävä tiettyihin tavoitteisiin, jotta harrastaminen kannattaa ja jotta vanhemmat kokevat saavansa harrastukseen laitetulle rahalle vastinetta. Harrastus, jonka yksi tarkoitus olisi antaa nuorelle vastapainoa suorituspainotteiseen maailmanmenoon, voikin olla lisäämässä nuoren stressiä. Silloin ehkä alun perin mieluisa harrastus menettää kiinnostavuutensa. Itsensä toteuttaminen ei onnistu, jos harrastus onkin pakkopullaa. Se on harmillista ja samalla kovin ymmärrettävää.

Maailman nopea muuttuminen on tuonut mukanaan uusien urheilulajien ja liikuntamuotojen ohella paljon sellaista, mitä ei edes vilkas mielikuvitukseni olisi nuorempana riittänyt. Tietokoneiden ja internetin myötä tullut verkkopelaaminen on erittäin suosittua. Sosiaalinen media tuo monenlaisia pelaamisen ja viihdykkeiden muotoja lähes jokaisen ulottuville. Uusin villitys Pokemon Go, josta tosin on jo todettu, että se on pian ohimenevä ilmiö, on saanut nuoret ja nuoret aikuiset liikkumaan huomattavassa määrin, joten siinä mielessä se on myönteinen ilmiö. Tosin sen on mainittu tuoneen paljon vaaratilanteita, kun älypuhelinta tuijottavat ihmiset unohtavat ulkopuolisen maailman realiteetit.

Harrastus voi joskus muuttua myös työksi. Monella se onkin suuri, ehkä salainenkin, tavoite, jota kohti pyrkiä ja joka motivoi. Kovin harvalle sen toteutuminen on mahdollista ja ehkä näin onkin hyvä. Mieluisan tekemisen muuttuminen ansion perustaksi ja elämän taloudelliseksi säätelijäksi ei ole pelkästään myönteistä. Siihen tulee mukaan monenlaisia vaateita ja velvoitteita eritoten työnantajan puolelta. Elämän arkeen piristystä tuonut harrastus muuttuukin itse arjeksi. Ehkä pääosin mieluisaksi arjeksi, mutta arjeksi kuitenkin.

Voisiko yhteenvetona todeta, että harrastus pitää siis nuoren pois huonosta seurasta ja sen mahdollisesti mukanaan tuomista kielteisistä seurauksista? No, ei se ihan niin yksinkertaista ole. Sinänsä myönteiset harrastukset ja harrastaminen eivät poissulje inhimillisyyttä, ihmisten tekemiä valintoja ja mahdollisuuksia niin hyvään kuin pahaan. Se on todellisuutta.

Joka tapauksessa ihminen, niin nuori kuin vanhempi, tarvitsee elämäänsä virikkeitä. Virikkeiden muodolla ei mielestäni ole ratkaisevaa merkitystä, niin kauan kuin ne tavalla tai toisella edistävät ihmisen hyvinvointia ja henkistä tasapainoa.

Kontula - nyt otetaan miehestä mittaa!

Muistan, kun aloitin vuonna 1986 työni silloisessa Mellunkylän seurakunnassa. Monenlaisia ajatuksia pyöri mielessäni, osa niistä liittyi juuri alueen ominaispiirteisiin tai itse asiassa omiin ennakkokäsityksiini siitä. ”Nyt otetaan miehestä mittaa” – asenne oli itselläni päällimmäisenä.

Elämä oli kovin erilaista 1980-luvun puolivälin jälkeen, jos sitä vertaa tähän päivään. Enkä nyt tarkoita vain digitalisaation mukanaan tuomaa muutosta, vaikka hymysuin muistankin vuonna 1990 näkemäni ensimmäisen matkapuhelimen, joka oli järkyttävän kokoinen ja näköinen. Hyvä, kun sitä edes jaksoi kantaa mukanaan. Yhteiskunnan turvaverkot eivät toimineet samalla tavoin. Se näkyi myös elämässä kaduilla. Nuoret kokoontuivat isoissa ryhmissä koulujen ja päiväkotien pihoille ja kallioille viettämään iltaa kosteissa merkeissä. Kovin vähän näkyi selvinpäin olevia nuoria, vaikka toki niitäkin oli. Huumeiden käyttö, varsinkin sekakäyttö eli pää sekaisin keinolla millä hyvänsä, oli kovin yleistä nuorten ja vähän vanhempienkin keskuudessa. Eri asuinalueiden väliset joukkotappelut olivat tavanomaisia.

Paljon dramaattisia asioita tapahtui. Aika moni tuntemani nuori sai surmansa varsin epämääräisissä ja valitettavissa olosuhteissa. Se oli kovin surullista ja jätti omat jälkensä lähipiirin lisäksi myös nuorten parissa toimineisiin työntekijöihin. Moniin asioihin kuitenkin harmittavasti turtuu ja tottuu. Sitä ryhtyi asennoitumaan siten, että tämä kuuluu asiaan ja on normaalia. Varmaan osaksi tähän omalla kohdallani vaikutti myös se, että siihen aikaan kiertelin paljon vankiloissa ja totuin kuulemaan sellaisia elämäntarinoita, jotka monelle muulle olivat täysin vieraita.

Ihmiset Kontulassa ja sen ympäristössä eivät kuitenkaan olleet sen kummallisempia kuin muuallakaan. Edellä mainittuja asioita tapahtui yhtälailla muualla. Monella oli haasteellinen elämä ja jokainen yritti parhaan kykynsä mukaan selviytyä. Aina ne keinot eivät olleet parhaita mahdollisia, mutta tuskin kukaan yritti ehdoin tahdoin tehdä elämästään tuskallisempaa kuin mitä se oli.

Moni, joka tuli muualta käymään Kontulassa, kommentoi asioita, jotka minulle olivat itsestään selvyyksiä ja arkea. Asioita, joita en itse enää osannut kummastella. Usein ne liittyivät ostarin katukuvaan. ”Kummallista porukkaa, juoppoja, narkkareita ja muuten hörhöjä. Eihän siellä näkynyt juuri ketään normaalia ihmistä!”

Kontula on muuttunut huomattavasti niistä ajoista, kun itse ensimmäistä kertaa saavuin sinne. Nykyään Kontulan ostoskeskus on monikulttuurinen paikka, jossa kaljakuppiloiden määrä on selvästi vähentynyt ja tilalle on tullut mainioita ruokaravintoloita. Ostari on elävä asiointi-,  kohtaamis- ja tapahtumapaikka. Hyvä esimerkki on viime viikonloppuna ties kuinka monetta kertaa toteutunut Kontufestari, tällä kertaa ostarille keskittyneenä. Kontula on myös asuin- ja työalueena suvaitsevainen ja monipuolinen. Omat haasteensa alueella toki on, mutta samoja piirteitä on monella muullakin lähiöllä.

Moni ulkopuolinen on sitä mieltä, ettei voisi koskaan kuvitella muuttavansa Kontulaan tai yleensä Itä-Helsinkiin. Toisaalta suuri osa alueella asuvista kokee, että tämä on juuri se paikka, jossa haluan elää ja asua vaikka loppuikäni. Täällä on aitoja ihmisiä, jotka eivät kuvittele olevansa mitään muuta kuin ovat. Sitä paitsi tämä on paljon elävämpi ja monikulttuurisempia alue kuin juuri mikään muu. Aikalailla olen itsekin samaa mieltä, vaikka en enää vuosiin ole asunut Itä-Helsingissä, tosin kovin kauaksi en ole päässyt.

Olen kuullut jonkun muualla asuvan kommentoivan, että siellähän asuu vain elämän luusereita. Ei  kukaan elämässä pärjäävä tai sitä haluava voi asua Kontulassa. Oma kokemukseni on, että alueella asuvien elämänarvoissa on paljon arvokasta. Taloudelliset lähtökohdat ovat monella haasteelliset, raha ei kuitenkaan, tai ehkä juuri siitä johtuen, ole arvoissa ensimmäisenä. Toki jokainen toivoo saavansa sitä sen verran, että pärjää elämässä. Varmasti moni toivoo myös loton päävoittoa kohdalleen. Kuitenkin ihmisille tuntuu olennaista olevan rakkaus, ystävyys ja ihmissuhteet yleensäkin. Materia on toissijaista. Myönnän, että tämä on karkea yleistys, koska yhtälailla kuin muuallakaan, myöskään tällä alueella ei asu keskiarvoihmistä. Jokainen on oma yksilönsä omine elämänkokemuksineen ja arvoineen.

Keskustelua elämän rajallisuudesta nuorten kanssa

Muistan, kun keskustelimme leirillä nuorten kanssa elämän rajallisuudesta ja kuolemasta. Raskaasta ja ahdistavastakin aiheesta huolimatta asiaa käsitellyt oppitunti oli tärkeä kohtaamisen paikka. Ne levottomatkin nuoret olivat kovin hiljaa osallistuen asian pohdintaan.

Kävimme läpi nuorten kokemuksia hautajaisista ja mahdollisista läheisten menettämisestä tai sen pelosta. Kerroin myös omien vanhempieni kuolemista ja niihin liittyvistä asioista. Siitä, kun äitini yllättäen ajoi autolla ulos tieltä ja menehtyi siihen. Kuinka saattelin isääni viimeiselle matkalle sairaalan vuoteen ääressä. Nuo tilanteet olivat hyvin erilaisia, samoin oma kokemukseni ja tunnetilani niissä.

Puhuimme myös siitä, kuinka suruprosessille on annettava tilaa ja kuinka se vaikuttaa meihin riippumatta siitä, pyrinkö kieltämään asian vai en. Nimittäin osalle meistä kuolemaan ja läheisten menettämiseen liittyvät asiat voivat olla niin ahdistavia, että ne haluaa kieltää. Ja sehän ei onnistu mitenkään. Asiat joka tapauksessa vaikuttavat meihin riippumatta siitä, annammeko siihen luvan vai emme.

Luimme tunnetun tarinan taksikuskista ja hänen illan viimeisestä asiakkaastaan, vanhasta naisesta, joka oli matkalla saattohoitokotiin. Huolimatta siitä, onko tarinalla mitään totuuspohjaa, se tuo esille arvokkaan näkökulman elämään.

”Eräs taksikuski kertoo:

Tulin osoitteeseen ja painoin tööttiä. Pienen odottelun jälkeen painoin uudelleen. Oli vuoroni viimeinen ajo, joten ajattelin ajaa tieheni, mutta sen sijaan parkkeerasin autoni ja kävelin ovelle ja koputin. “Pieni hetki”, vastasi vanhalta kuulostava ääni. Kuulin, kun jotain kiskottiin lattiaa pitkin.

Pitkän odottelun jälkeen ovi aukesi. Edessäni seisoi yhdeksänkymppinen pieni nainen. Hänellä oli kuviollinen mekko ja pillerihattu, jossa oli huntu, kuin 40-luvun elokuvasta.

Hänen vieressään oli pieni laukku. Asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi asunut ketään vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla. Seinillä ei ollut kelloja eikä tavaroita pöydillä. Nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasitavaraa.

“Voisitko kantaa laukkuni autoon?” hän kysyi. Vein laukun autoon ja palasin auttamaan naista.

Hän otti kiinni kädestäni ja me kävelimme hitaasti autolle. Hän kiitteli minua ystävällisyydestä. “Eipä tässä mitään”, sanoin, “kohtelen asiakkaitani kuten haluaisin omaa äitiäni kohdeltavan.”

“Oi, olet hieno poika”, hän sanoi. Kun pääsimme autoon, hän antoi minulle osoitteen ja kysyi: “Voisitko ajaa kaupungin kautta?”

“Se ei ole lyhin tie”, vastasin nopeasti.

“Ei se mitään”, hän sanoi. “Minulla ei ole mikään kiire. Olen menossa saattohoitokotiin.”

Katsoin peilistä häntä. Hänen silmänsä kiilsivät. “Minulla ei ole perhettä”, hän jatkoi pehmeällä äänellä. “Lääkäri sanoi, ettei minulla ole paljon aikaa.” Kurotin mittariin ja suljin sen.

“Mitä tietä haluat mennä?”, kysyin.

Seuraavat kaksi tuntia ajoimme kaupunkia läpi. Hän näytti rakennuksen, jossa hän oli aikoinaan työskennellyt.

Ajoimme läpi asuinalueen, jossa hän oli asunut miehensä kanssa naimisiin menon jälkeen. Hän pysäytti minut huonekalukaupan eteen, jossa oli aikoinaan ollut tanssisali, jossa hän oli käynyt nuorena.

Välillä hän pyysi hidastamaan jonkin erityisen rakennuksen kohdalla tai kulmassa ja tuijotti pimeään sanomatta mitään.

Kun ensimmäiset auringonsäteet näkyivät horisontissa, hän yhtäkkiä sanoi: “Olen väsynyt. Mennään.”

Ajoimme hiljaisuudessa hänen antamaansa osoitteeseen. Se oli matala rakennus.

Kaksi hoitajaa tulivat ulos taksin luo heti, kun pysähdyimme. He olivat huolehtivia, seurasivat hänen jokaista liikettään. He olivat selvästi odottaneet häntä. Avasin takakontin ja vein pienen laukun ovelle. Nainen oli jo istuutunut pyörätuoliin.

“Paljonko olen velkaa sinulle?” hän kysyi kaivaen käsilaukkuaan.

“Et mitään”, sanoin.

“Sinun täytyy myös tienata”, hän vastasi.

“On muitakin asiakkaita”, vastasin.

Ajattelematta asiaa kumarruin ja halasin häntä. Hän halasi takaisin tiukasti.

“Annoit vanhalle naiselle ilonhetken”, hän sanoi, “kiitos.”

Puristin hänen kättään ja kävelin hämärään aamuun. Takanani ovi sulkeutui. Se oli ääni, joka tuli elämän sulkeutumisesta.

En ottanut asiakkaita enää siinä vuorossa. Ajelin päämääröttömästi ajatuksissani. Koko päivänä tuskin pystyin puhumaan. Mitä jos nainen olisi saanut vihaisen taksikuskin, tai jonkun jolla olisi ollut kiire lopettaa vuoro? Mitä jos olisin päättänyt lähteä tai töötännyt vain kerran ja sitten ajanut pois?

En usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että elämämme pyörii isojen hetkien ympärillä.

Mutta usein suuret hetket saapuvat tietämättämme – kauniissa paketissa, joka saattaa muiden silmiin näyttää pieneltä.”

Vapaasti suomennettuna Kent Nerburnin kirjasta Make Me an Instrument of Your Peace: Living in the Spirit of the Prayer of St. Francis (HarperOne, 1999)

Vapaaehtoisena seurakunnassa

Jatkan aikaisemmin aloittamastani aiheesta vapaaehtoisuustoimijoista seurakunnassa. Viimeksi otin esille isosteeman. Isosten merkitys rippikoulussa on olennainen. Seurakunnissa on kuitenkin paljon muita vapaaehtoisia, joille vapaaehtoistoiminnan merkitys on tärkeä ei vain hyvän tekemisen vuoksi, vaan oman elämänkatsomuksensa toteuttamisen takia. Seurakunta on tarjonnut tähän oivan mahdollisuuden.

Saapastoiminnassa aloittaessani vapaaehtoisista puhuttiin avustajina. Aika pian huomasin termin häiritsevän minua sen vapaaehtoisia väheksyvän muotonsa vuoksi. Vapaaehtoiset eivät ainakaan Saappaan työssä ole millään lailla avustajan roolissa, vaan tasavertaisina toimijoina. Työntekijällä on oma koordinaattorin ja toiminnasta vastaavan roolinsa, mutta päivystystoiminnassa ja muussakin vapaaehtoiset ovat yleensä vähintään yhtä päteviä, usein osaavampia kuin palkattu seurakunnan työntekijä.

Kuka sitten on sopiva toimimaan vapaaehtoisena seurakunnan nimissä? Eri toiminnoilla on omat tavoitteensa ja tarkoituksensa, miksi ne ovat olemassa ja mihin niillä pyritään. Niistä nousevat toimintamuotojen ja tehtävien käytännöt, joiden puitteissa ja joiden ohjaamina myös vapaaehtoiset toimivat kukin omalla persoonallaan. Niiden ohjeistuksien mukaan toimimista edellytetään sekä palkatuilta työntekijöiltä että vapaaehtoistoimijoilta. Mutta entä vapaaehtoisten oma henkilökohtainen elämänkatsomus? Voiko se olla millainen tahansa? Ei varmastikaan, mutta jos ryhdymme asettamaan sille kovin tiukat kriteerit, olemme vaarassa joutua hakoteille. On selvä, ettei seurakunnan nimissä voi tehdä mitä tahansa ja miten tahansa, mutta on kuitenkin annettava tilaa erilaisille näkemyksille ja kokemuksille ihmisyydestä. Työntekijällä on viimekäden vastuu toiminnan eettisyydestä ja pelisääntöjen noudattamisesta.

Vapaaehtoisten arvostaminen nousi teemana esille eräässä seurakuntayhtymän järjestämässä koulutus- ja esittelytilaisuudessa, jossa kerrottiin myös saapastoiminnasta ja siinä liittyvästä koulutuksesta edellytyksenä toimia vapaaehtoisena ryhmässä. Alustusten jälkeen itselleni tuntematon seurakunta-aktiivi kommentoi tuohtuneena sitä, että eikö seurakunnassa arvosteta vapaaehtoisten ammattitaitoa ja elämänkokemusta, kun pitää vielä käydä jokin koulutus voidakseen antaa arvokasta aikaansa nuorten auttamiseen. Eikö hyvä tahto ja elämänkokemus jo itsessään riitä? Miksi tehdään kynnys tulla mukaan kohtuuttoman korkeaksi? En voinut olla vastaamatta ja kertomatta, että seurakunnassa on monenlaisia toimintoja, joissa vaaditaan perehdytys nimenomaan kyseiseen spesifiin toimintaan. Ilman sitä ei ole edellytyksiä työskennellä toiminnan vaatimien ohjeistuksien ja periaatteiden mukaisesti. Kaikki vapaaehtoistoiminnot eivät vaadi samanlaista koulutusta, moniin pääsee mukaan vain pienellä perehdytyksellä.

Olin aikoinani mukana Kirkkohallituksen työryhmässä, jossa alkuperäisenä tavoitteena oli laatia kirkon vapaaehtoistoiminnan strategia. Ryhmän toimeksianto muuttui jonkin verran matkan varrella, mutta saman teeman äärellä kuitenkin työskentelimme. Olennainen kysymys ja suuri strateginen haaste oli mielestämme se, kuinka saada aikaan juuri se aikaisemmin mainitsemani muutos, jossa toimimme seurakunnassa yhdessä tasavertaisina paremman tämän päivän ja huomisen eteen. Kuinka luopua siitä asetelmasta, jossa seurakunnan työntekijät pitävät toiminnan vallan kahvasta kiinni sanellen sen, mitä teemme seurakunnan nimissä? Pitkän perinteen mukaisesti työntekijä toimii esimiehenä ja vapaaehtoinen kahvinkeittäjänä ja apumiehenä/-naisena. Siitä luopuminen ei tapahdu hetkessä eikä ole vaivatonta, ei työntekijöille eikä seurakuntalaisille. Se on mielestäni kuitenkin ainoa mahdollinen suunta.