Teräsmies- maailman pelastaja?

Olen pienen elämäni aikana ehtinyt tallentaa aivojeni kiintolevylle tuhansia ja tuhansia elokuvia. Suurinta osaa niistä en aktiivisesti muista. Ne kuitenkin palautuvat mieleeni ainakin osittaisina, kun ryhdyn sivusilmällä seuraamaan television elokuvatarjontaa. Valtaosa katsomistani elokuvista ei jätä mitään sen suurempia muistijälkiä tai kohauta henkistä tasapainoani. Jeesus -aiheisia elokuvia olen sen sijaan hankkinut jonkin verran eli aika monta omaan kristillisten elokuvien kirjastooni. Toki muitakin uskonnollisia elokuvia kotoa löytyy.
Perinteisten Jeesus-elokuvien lisäksi on tehty lukematon määrä elokuvia, joissa on esillä vertauskuvallinen Kristus-hahmo muodossa tai toisessa. Aika iso osa niistä on saanut suurta suosiota. Ilmeisesti ajatus vapahtajasta, joka pelastaa maailman epäitsekkäästi, on ainakin länsimaista ihmiskuntaa koskettava teema. Tällaisiin elokuviin kuuluu mm. Matrix, jossa potkunyrkkeilevästä päähenkilöstä nimeltä Neon (Keanu Reeves) kasvaa vähitellen ihmiskunnan pelastajahahmo. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä End of Days edustaa selkeääkin selkeämmin ikonista teemaa siitä, kuinka maan päälle saapunut paholainen haluaa tuhota ihmiskunnan, mutta päähenkilönä oleva poliisi pystyy estämään aikeen uhraamalla oman henkensä ihmiskunnan puolesta. Elokuva on itsessään pinnallinen toimintaelokuva, joka on halunnut hyödyntää myyvää teemaa.

Toisessakin Schwarzenegger elokuvassa, itse asiassa elokuvasarjassa nimeltään Terminator, sen päähenkilö (ei kuitenkaan iso-Arska) John Connor toimii selkeänä pelastajahahmona ihmiskunnalle tietokoneen valtaamassa maailmassa. Nimikirjaimet J.C. ovat kas kummaa samat kuin Kristukselle (Jeesus Christ).

Samaa teemaa edustavat mm. Teräsmies-elokuvat ja jollakin tavoin myös Blade Runner. Suomalaisista elokuvista Rukajärventiessä kersantti Saarinen on eräänlainen Kristus-hahmo, joka toimii vastavoimana demoniselle yli-ihmiselle. Elokuva Bad Luck Love päätyy kirjaimellisesti Kristuksen eteen.

C. S. Lewisin lapsille suunnatun fantasiakirja- ja elokuvasarjan Narniassa Aslan-leijonan katsotaan aika puhtaasti symboloivan Kristusta. Kirjailija on tunnettu kristitty ja kristinuskon puolustaja, joten sitäkin kautta päätelmä on aika looginen.

Vaikka yksilöllisyys on yksi nykypäivän trendeistä, vieläkin merkittävämpi on maailman globalisoituminen. Yksilöä koskevia uhkia suurempia ja ihmisiä yhdistävämpiä ovat maailmanlaajuiset pelot ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuudesta. Siinäkin mielessä on perusteltua valita elokuvien teemoiksi sellaisia, jotka koskevat mahdollisimman suurta joukko ihmisiä. Valitettavasti suuri osa näistä yrityksistä jää sekä toteutuksen että käsikirjoitusten osalta kovin latteiksi.

Elokuvissa Kristus-hahmo toimii yleensä globaalin ihmiskunnan puolesta. Ei niinkään yksilön syntien anteeksiantamiseksi tai pois pyyhkimiseksi. Se on suurin eroavaisuus raamatulliseen kuvaan Jeesuksesta. Kristuksen toiminnan vertauskuvallisuus on kuitenkin kiehtonut elokuvan tekijöitä ja se tulee varmasti jatkumaan edelleenkin, vaikka joidenkin kommenttien mukaan ainakin Hollywoodissa ollaan jo kyllästytty siihen.

Vaikka itselläni on aikamoinen Schwarzeneggerin elokuvien kirjasto (satakunta), ei niiden kosketuspinta henkilökohtaisella tunnetasolla ole lainkaan samaa luokkaa kuin perinteisten Jeesus-elokuvien. Jostakin syystä jopa 1950-luvulla tehdyt megaluokan nyyhkytoteutukset liikuttavat minua paljon enemmän. Tosin tiedän olevani siinä vähemmistössä. Monet kokevat perinteisten uskonnollisten elokuvien, varsinkin amerikkalaisten, olevan ylitunteellisia ja naiiveja. Niissä liikutaan liikaa arjen ulkopuolella ja yksinkertaistetaan asioita. Ymmärrän sen hyvin. Taidan kuitenkin siinä mielessä olla naiivi ja yksinkertainen ihminen eritoten  tunnetasolla. That’s me. Oma järisyttävä nuoruuden kokemukseni hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta Jumalan rakkauden kautta olisi tämän päivän ja aikuisuuden näkökulmasta katsottuna lähes hymähdettävä asia, jollei se olisi edelleen niin kovin vahvasti mielessäni.

Elokuvien epäinhimillinen taistelu paholaisen voimia vastaan päättyy kuitenkin lähes aina hyvyyden voittoon. Sanomana se on rohkaiseva ja kannustava. Tuntuu kuitenkin, että se taistelu on helpompi voittaa kuin kamppailu omien inhimillisten heikkouksen kanssa. Voimat uupuvat eikä lopputulos ole yleensä kovin kummoinen. Se vuori on korkeampi kiivetä kuin taistelu koko maailman puolesta. Kovin harvasta on sankariksi edes omassa elämässään. Ainakin itse jään siinä taistelussa tappiolle alinomaa. Silti se nuoruuden kokemus jaksaa kantaa eteenpäin toivona ja lupauksena jostakin, joka lopullisesti selviää vasta rajan tuolla puolen. Siihen saakka  toivon itselleni ja muille elämyksellisiä hetkiä elokuvien ihmeellisessä maailmassa.

Onnellinen mieli terveessä kehossa?

Mikä on onnellisen elämän salaisuus? Mistä onni koostuu? Kautta aikojen on löytynyt ihmisiä, jotka kertovat muille onnellisen ja pitkän elämän salaisuudet. Osa niistä on perustunut sen ajan uusimpiin tutkimustuloksiin, osa henkilökohtaisiin kokemuksiin ja mieltymyksiin. Osa ohjeistuksesta on koettu toimiviksi, osa ei.

Kulkevatko onnellinen ja terveellinen elämä yleensäkään käsi kädessä? Onko tämä kirjoitus jo otsikostaan lähtien harhapoluilla? Onko terveellisiä elämäntapoja noudattava oikeasti myös onnellinen? Asia on tuskin niin yksinkertainen.

Tiedeuskovana yhteiskuntana seuraamme ainakin sivusilmällä sitä, millaisia ohjeita meille tutkimusten valossa ja niiden perusteella tarjotaan. Haasteena on kuitenkin se, että tieteen kehittyessä ja terveyden avaimia tutkittaessa tulvii uusia, usein keskenään ristiriitaisia tutkimustuloksia. Vanhat väitteet kumotaan, kunnes jossakin vaiheessa jälleen todetaan niiden sittenkin olleen oikeita, ainakin joiltakin osin. Viinin juominen päivittäin kohtuullisessa määrin on joidenkin tulosten mukaan suositeltavaa, joidenkin ei. Toisten mukaan viinin hyödyt ja haitat ovat kovin yksilöllisiä.

Joskus uutisointi ei ole loppuun asti mietitty, kuten kevytsavukkeiden kohdalla. Näin kommentin, jossa todettiin, että kevytsavukkeet eivät ole lainkaan niin vaarattomia kuin on väitetty, yli puolet niiden käyttäjistä kuolee. No, siinä tapauksessa moni varmaan harkitsisi tupakoinnin aloittamista, jos kerran noin puolet tupakoijista ei kuole lainkaan.

Lisäravinteiden hyöty on joidenkin asiantuntijoiden mukaan kiistaton, joidenkin mukaan olematon. Silti niiden käyttö on noussut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana räjähdysmäisesti. Täytyy myöntää, että itsekin pyrin säännöllisesti ottamaan muun lääkityksen ohella terveyttä edistäviksi kutsuttuja lisäravinteita.

Olennainen kysymys lienee kuitenkin juuri se, onko terveydellä ja onnellisuudesta mitään tekemistä toistensa kanssa? Loppujen lopuksi kyse on kahdesta eri asiasta, joilla voi olla jotakin yhteistä, mutta ne eivät ole suoraan tekemisissä toistensa kanssa. Sairasteleva, ei kovin terveellisiä elämäntapoja noudatteleva henkilö voi kokea olevansa onnellinen, vaikka joku toinen voisi ajatella, ettei tuollainen elämä voi olla onnellista. Toisaalta huippukuntoinen terveyden perikuvalta vaikuttava voi olla syvästi onneton.

Fyysisestä kunnosta huolehtiminen on yksi viime vuosien trendeistä. Se on hyvä. Fyysisellä kunnolla tiedetään olevan selkeä yhteys myös henkiseen hyvinvointiin. Vaarana on kuitenkin se, että jos pyrit maksimoimaan terveellisen elämän, suojautumaan sairauksilta, ylläpitämään mahdollisimman hyvää kuntoa, syödä mahdollisimman terveellisesti jne., voi se mennä kohtuuttomuuksiin ja tulla pakonomaiseksi toiminnaksi. Pakonomaisuus ja onnellisuus eivät kulje käsi kädessä, kaukana siitä.

Jos on terveellinen elämä ja terve keho, voi se luoda hyvän perustan onnellisuudelle. Jos ihminen on onnellinen, ehkä hän toisaalta haluaa elämän jatkuvan mahdollisimman pitkään ja siksi voi huomioida elämässään myös terveyden näkökulman. Jos se vain on mahdollista.

Onnellisuus on yksilöllinen kokemus. Kuinka paljon voin itse vaikuttaa omaan onnellisuuteeni? Onko se vain omasta itsestäni ja asenteestani kiinni? Terveyteeni voin vaikuttaa aika paljon, mutta entä se onnellisuus? Kovin ratkaisevassa asemassa on tosiaan oma elämänasenne, miten suhtaudut elämääsi ja eteesi tuleviin asioihin? On ihmisiä, jotka ovat kokeneet aivan saman vastoinkäymisen elämässään. Toinen selviytyy siitä ja kykenee jatkamaan elämäänsä, toinen nääntyy henkisen taakan ja pahoinvoinnin alle. Oma asenne ratkaisee henkisten voimavarojen ohella.

No, jos koen olevani tällainen apaattinen, "pessimisti ei pety" -elämänasenteella varustettu ihminen, olenko tuomittu siihen tapaan suhtautua elämään ja vastaani tuleviin asioihin?  Voiko elämänasennetta muokata, voiko sitä muuttaa tai siinä kehittyä? Kuinka paljon kyse on psyykkisestä rakenteesta, joka on paljolti synnynnäinen ja jolle en itse voi mitään?

Amerikkalainen positiivinen ajattelutapa sen kokemuksen mukaan, mikä minulla on siitä, ei oikein istu meikäläiseen mentaliteettiin. Mutta on fakta, että elämässämme vastaan tulevia asioita emme voi muuttaa, mutta se, miten niihin suhtaudumme, on loppukädessä itsestämme kiinni. Kun opettelen uudenlaista ajattelumallia tarpeeksi pitkään, se tallentuu aivokuoreemme ja tulee tavaksi. Näin väitetään ja olen itsekin taipuvainen uskomaan siihen.

Silloin tällöin huomaan ajattelevani, että onneksi minulla on asiat paremmin kuin jollakin toisella. Hyvää sellaisessa ajattelutavassa on se, että huomaan elämässäni olevan hyviä asioita. Harhateille mennään kuitenkin siinä, jos ajatteluni tarkoittaa sitä, että tuo toinen ei ole tai voi olla onnellinen, koska hänen asiansa näyttävät olevan huonommalla mallilla kuin minulla. Onko meillä oikeutta määritellä, millaista elämää kukin saa viettää ja onko meidän määriteltävissämme, milloin joku on onnellinen ja miten voi tulla onnelliseksi? Onnellisuus kumpuaa jostakin muusta kuin fyysisestä hyvinvoinnista. Se on ennen muuta henkinen olotila ja kovin yksilöllinen kokemus. Onneksi.

Se, että koen elämälläni olevan merkitystä, minulla on tärkeitä ihmissuhteita, mielekästä tekemistä, saan ilmaista itseäni vapaasti, koen olevani arvostettu ja jollekin tärkeä, olen rakastettu ja saan rakastaa. Mitä muuta onnellisuuteen tarvitaan? En tiedä.

Tehdasasetukset

Usein teknisten laitteiden ohjeissa mainitaan, että jos laitteeseen tulee jokin vika tai se lakkaa toimimasta, niin kannattaa kokeilla tehdasasetusten palauttamista.

Tehdasasetukset ovat siis tehtaalla asennetut perusasetukset, joiden mukaan laite lähtökohtaisesti toimii. Itsekin olen joskus joutunut turvautumaan tehdasasetusten palauttamiseen esim. digiboksin kohdalla. Aina se ei ole niin helppo tehtävä, kuin mitä ohjekirja antaa ymmärtää.

Onko meissä olemassa jonkinlaiset tehdasasetukset jo heti syntymästä alkaen? Onko meidät luotu tietyiksi ihmisiksi emmekä muuksi voi tulla? Olemme ainakin saaneet tietyt geenit vanhemmiltamme emmekä niistä pääse eroon, vaikka joskus ehkä sitä haluaisimmekin. Joskus olen kuullu sanonnan ja käyttänyt sitä itsekin, että ihmisen tehtävä on tulla siksi, mikä sisimmässään on. Eli onko persoonamme jo etukäteen määrätty tai ainakin sen peruspiirteet? Olemmeko geeniemme vankeja?Mitä vanhemmaksi ihminen varttuu, sitä enemmän hän löytää yhtäläisyyksiä omiin vanhempiinsa. Oli se sitten myönteistä tai ei.

Liisa Keltikangas on kirjoissaan käsitellyt erilaisia temperamentteja. Temperamentti on laaja joukko taipumuksia, jotka määräytyvät geneettisesti, raskauden aikana ja varhaislapsuudessa. Ne muodostavat persoonallisuuden biologisen perustan. Eli sen mukaan meillä on jonkinlaiset tehdasasetukset olemassa. Lopullinen kokonaisuus muokkaantuu kuitenkin käytön eli elämänkokemusten ja -asenteen perusteella

Voisiko ihmisen kohdalla joskus palauttaa tehdasasetuksia? Sellainen ajatus voi joskus tulla mieleen. Saisiko kaiken epäonnistuneen elämän ja pieleen menneiden valintojen jälkeen tulla takaisin tyhjälle pöydälle ja palauttaa omat tehdasasetuksensa? Ehkä, jos sillä tarkoitetaan sitä, että pysähtyy elämässään ja pyrkii palauttamaan ne itselleen tärkeät perusarvot, elämänasenteensa, jotka ehkä jossain vaiheessa ovat kadonneet. Tai jos sinulla on kokemus, että elämään on tullut niin paljon sellaista tarpeetonta tai ylimääräistä asiaa, joka hämärtää kykysi nähdä olennaista tai yleensäkin nauttia elämästä. Voihan toki olla niinkin, että tehdasasetukset on valmistamossa laitettu vähän huolimattomasti tai ne ovat jääneet viimeistelemättä. Niitä täytyy sitten itse yrittää korjata, mikä ei olekaan aina kovin helppo tehtävä. Se tapahtuu yleensä yrityksen ja erehdyksen kautta.

Täydelliseen tehdasasetusten palauttamiseen en kuitenkaan usko, sillä elämä tuo mukanaan niin paljon sellaisia kokemuksia ja asioita, jotka vaikuttavat elämäämme enemmän tai vähemmän raskauttavasti ja jota emme kykene poistamaan kiintolevyltämme. Optimismi voi kääntyä harmauden puolelle. Toki  harmaakin voi muuttaa väriään, jos sitä katsoo oikeanlaisten silmälasien kautta. Ja poikkeammehan me koneista myös siinä mielessä, että elämä yleensä myös opettaa meitä ja tekee jopa viisaammiksi. Emme tee samoja virheitä kohtuuttoman monta kertaa.

Mutta kuka niitä ohjekirjoja jaksaa lukea tai välttämättä edes ymmärtää, mitä niissä sanotaan? Kuka jaksaa lukea niitä psykologia ohjeistuksia, mitä meille tarjotaan niin monenlaisissa paketeissa ja eri versioina. En väitä, etteikö se olisi hyödyllistä, yleensä vain jotkut muut asiat ajavat niiden edelle.

On jokaisen oma päätös, miten suhtautua vajaavaisuuteensa. Lähdenkö moittimaan valmistajaa tai niitä, joilta olen geenini saanut? Ajattelenko, että näillä korteilla pelaaminen ei voi johtaa mihinkään hyvään ja siksi tyydyn olemaan yrittämättä sen enempää. On myös mahdollista, että asennoidun asiaan positiivisesti ja näen omassa itsessäni paljon kehittämisen varaa ja mahdollisuuksia ja siksi haluan panostaa tulevaisuuteeni ymmärtäen, etten ole yhtään sen kehnompi kuin kukaan muukaan ja että elämällä on minulle edelleen paljon tarjottavaa.

#temperamentti #mikäminustavoitulla #kukaolen

Olkoon rauha kanssasi?

Elämme masentavia aikoja. Näin ainakin itsestäni tuntuu. Mihin tämä maailma on menossa, joku vanhempi (siis minua iäkkäämpi) voisi ehkä todeta. Monenlaisia ikäviä väkivallan täyttämiä uutisia lähes päivittäin.

Raaka väkivalta ongelmanratkaisuna, ahdistuksen purkuvälineenä tai jopa politiikan teon välineenä on saanut vastenmielisiä ja käsittämättömiä piirteitä. Ja koko ajan se on tullut lähemmäksi, melkein iholle. Enää ei voi todeta, että se tapahtuu jossain kaukana. Maailma on pienentynyt ja se, mitä tapahtuu jossakin muualla, koskettaa yhä enemmän myös meitä.

Terrorismi Euroopassa tuntuu kasvaneen ja se on yltänyt jo Suomeen asti. Sen osoittaa Turun äskettäinen puukotusverilöyly. Kaikkea ei voi kuitenkaan laittaa terrorismin tai ISIS -nimisen fundamentalistisen islamilaisen järjestön piikkiin. Kouluampumiset niin meillä kotosuomessa kuin ulkomailla ovat järkyttäviä. Äskettäinen Vegasin käsittämätön iäkkään miehen tekemä verilöyly on yksi esimerkki. Näissä motiivit ovat ymmärrykseni mukaan olleet kuitenkin kovin henkilökohtaisia, ei minkään poliittisen tai aatteellisen ryhmän aikaansaamia. Voimakkaasti pahoinvoivan ihmisen aikaansaannoksia.

Muutama päivä sitten uutisoitiin kymmenien ihmisten joukkotappelusta Kontulassa. Voin ymmärtää hyvin sen, että tunteet saavat toisinaan vallan. Voin hyvin ymmärtää myös sen, että joskus voi suuttua niin rajusti, että normaali järjen käyttö ja arvostelukyky eivät enää toimi. Silti väkivallan käyttö on kummallinen ja epälooginen keino purkaa turhautumista. Se ei koskaan johda hyvää lopputulokseen. Sen tuloksena syntyy vain lisää vihaa. Jos taustalla on jonkinlainen uskontoon liittyvä erimielisyys, niinkuin jossain uutisessa annettiin ymmärtää, on asia vielä kummallisempi ainakin näin suomalaisen kirkonmiehen näkökulmasta.

Lisäksi osittain saman kuvaan kuulunee asennemuutos, jossa virkamiesten vastustus on kasvanut. Muualla maailmalla se lienee ollut pitkäaikainen ilmiö, mutta meillä on virkavallan kunnioittaminen ollut perinteisesti hyvällä mallilla. Nuorison kapinointi esim. poliisia kohtaan on mielestäni osa murrosikään kuuluvaa ja ohi menevää auktoriteettivastaisuutta. Tampereen äskettäiseen joukkotappeluun liittyi lehtikirjoituksen mukaan piirre, jossa nuoret kuulusteluissa käyttäytyvät uhkaavasti poliisia kohtaan. Totaalinen kunnioituksen puute. Mistä se kertoo ja johtuu? Varmaankin samalla tavoin pahoinvoinnista. Sääli vain, että sellaisella mentaliteetilla ihminen syrjäyttää itsensä yhteiskunnasta sen marginaaliin.

Poliiseita on kehotettu välttämään virka-asun käyttöä vapaalla ollessaan. Samanlainen ohjeistus on annettu myös pelastuslaitosten työntekijöille. Sisäministeriö on ohjeistanut pelastuslaitoksia hankkimaan ensihoitajille ja palomiehille luodinkestävät kypärät ja liivit. Se on varmasti aiheellista, mutta samalla pöyristyttävää. Toki olen saapaspäivystyksissä joissain isoissa tapahtumissa kohdannut tilanteita, joissa paikalla ollut väki on estänyt ensihoitajia pääsemästä loukkaantuneen avuksi. Miten yhteiskunta voi toimia, jos sen perusturvan antajat eivät enää saa tehdä työtään ilman väkivallan uhkaa? Onko anarkia parempi vaihtoehto? Siihen jotkut näyttävät pyrkivän joko tiedostetusti tai tiedostamatta.

Miten tällaiset tapahtumat vaikuttavat meihin? Luulen, että aika moni kokee samansuuntaisia tunteita kuin minä. Epäuskoa, pelkoa, turvattomuutta ja jopa vihaa. Mutta onko mahdollista, että se voi vaikuttaa meihin myös turruttavasti, niin että emme enää jossain vaiheessa reagoi samalla intensiteetillä kuin ennen, että väkivalta arkipäiväistyy myös ajatusmaailmassamme?  Entä voiko se joillakin laskea kynnystä ryhtyä samanlaisiin tekoihin, ajatella että sellainen on hyväksyttävä, toimiva ja rohkea vaihtoehto?

Eikö ole olemassa muita keinoja ulospääsyyn hankalasta tilanteesta? Emmekö kykene tai halua löytää toisenlaisia tapoja selvittää erimielisyyksiämme? Mihin ovat kadonneet vuorovaikutustaitomme? Niin metsä vastaa kuin huudetaan. Tekisi mieleni kysyä, ja joskus olen kysynytkin aggressiiviselta nuorelta, että onko tämä se tapa, jolla haluat myös itseäsi kohdeltavan?

Väkivaltaisia tapahtumia koskeva uutisointi toki antaa harhakuvan barbaarimaisen käyttäytymisen yleisyydestä. Uskon, että lähes jokainen meistä kokee itselleen vieraaksi ja jopa vastenmieliseksi väkivallan käytön toista ihmistä kohtaan. Se ei kuitenkaan ole kiinnostavan lööpin aihe.

Saappaan työ on rauhan välikappaleena toimimista, sopusoinnun, yhteisymmärryksen ja toisten kanssa toimeentulemisen edistämistä. Se on pitkälti myös oma tapani ajatella asioista. Uskon, etten ole yksin tämän ajatuksen kanssa. Kaikesta uutisoinnista huolimatta olen vakuuttunut, että jokaisella toista ihmistä kunnioittavalla kohtaamisella on oma tärkeä merkityksensä pyrkiessämme elämään onnellisina ja sopusoinnussa niin toistemme kuin itsemme kanssa. Emme saa vaipua epätoivoon. Rakkaus on suurempi voima kuin viha. Toivottavasti.

#saapas #eiväkivallalle #viha #terrorismi

Urhea sydän

Toissaviikolla tein matkan Skotlantiin. Mieleeni tuli etukäteen Braveheart -niminen elokuva, jossa Mel Gibson näytteli Englannin kuninkaan tyranniaa vastaan taistellutta skotlantilaista William Wallacea. Paikan päällä elokuva ja sen tunnelmat jäivät taka-alalle, huomio kiinnittyi muihin asioihin ja paikallisiin nähtävyyksiin.

Mäkinen maasto, vanhat rakennukset, historia tuli vastaan monessa kohtaa. Edinburghin läheisyydessä sijaitseva Rosslynin kappeli, joka on nykyään erittäin suosittu nähtävyys Da Vinci koodi -nimisen kirjan ja elokuvan johdosta, oli mielenkiintoinen kohde. Se ei vastannut ihan luomaani mielikuvaa ollen paljon pienempi ja intiimimpi paikka. Se ei kuitenkaan vähentänyt sen kiehtovuutta, pikemminkin päinvastoin. Jotain mystistä siinä paikassa oli.

Historiallisissa kohteissa vieraileminen herättää usein itselläni ajatuksia siitä, kuka olen, mistä tulen ja mihin olen menossa. En nyt tarkoita vain omia sukujuuriani, vaan laajemmin sitä, millainen historia meillä ihmisinä on takanamme. Miten maailma ja elämä on muuttunut ja toisaalta, mikä meitä tämän päivän ja menneisyyden sukupolvia yhdistää?

Elämän ulkokuori on monilta osin täysin erilainen kuin muutama vuosikymmen sitten. Jos verrataan aikaan satoja vuosia sitten, on muutos valtava. Mikä sitten on pysynyt ennallaan? Ihmisen tunteet, ajattelu, kokemus ihmisyydestä lienevät samankaltaisia  kautta historian. Kuka olen, mikä on minun paikkani tässä maailmassa? Iän myötä olen ymmärtänyt, että vaikka olen oma individualistinen yksilöni, en voi välttyä olemasta myös osa historian ja sukuni tulosta. Menneisyys elää minussa, tahdon sitä tai en. Sekä geneettisesti että psyykkisesti. Se ei kuitenkaan estä itseäni tekemästä omia valintojani. Tosin oma historiani vaikuttaa myös niissä tavalla tai toisella.

Ihmisellä on taipumus liittyä joukkoon, etsiä vertaisryhmiä. Tehdä samoja asioita ja kokea elämyksiä yhdessä. Itse olen ollut koko ikäni kokenut olevani ”mies, joka kulkee omia polkujaan”.  Muutaman kerran olen ollut jääkiekkoa katsomassa livenä, joskus nuorena Kouvolassa, myöhemmin kerran Helsingissä ja Porissa. Kokemukset ovat olleet ristiriitaisia tunnetasolla. Eniten itseäni on häirinnyt se tunnekuohu, joka otteluissa kohdistuu vastustajien ja erotuomarin mollaamiseen. Toki katsojat kannustavat omiaan ja se onkin pelkästään positiivista. Itse rauhaa rakastavana ja sopusointua etsivänä koen kuitenkin suurta hämmennystä ja jopa ahdistusta sellaisesta vihan määrästä, jota näen usein joukkueurheilun katsomossa.

Jalkapallosta olen pitänyt. Seuraan mielelläni kotisohvalta Mestarien liigan otteluita ja huippujoukkueiden kohtaamisia. Taitavat yksilöt ja hyvin harjoitellut pelistrategiat kiehtovat mieltä. Skotlannin lyhyeen matkaan halusin sisällyttää jalkapallo-ottelun seuraamisen ihan livenä. Onneksi sellainen mahdollisuus osui kohdalle. Se oli nautinnollinen ja osittain myös yllätyksellinen kokemus. Yllätyksellinen siksi, että hämmästyin, kuinka erilaiselta se tuntui kuin kotisohvalta katsottuna. Se tuli lähelle, peliareena vaikutti paljon pienemmältä (vaikka olisin olettanut aivan toisin) ja oli kovin vaikea olla reagoimatta pelitapahtumiin tunnetasolla. Itse yllyin jopa taputtamaan spontaanisti kotijoukkueen eli Hibernian FC:n puolesta. Se on jo paljon minulta. Huomasin myös kokevani jonkinasteista yhteenkuuluvuutta muiden kotijoukkueen kannattajien kanssa. Se tuntui paitsi hämmentävältä, myös jollain tavalla hyvältä. Olin osa jotain ryhmää.