Curacao kutsuu

Ryhmällämme on ollut tapana viiden vuoden välein juhlistaa toimintaamme tekemällä yhteinen matka. Tämän 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi olemme keränneet varoja viiden vuoden ajan ja palkinto siitä koittaa muutaman päivän päästä.

Olemme lähdössä historiamme pisimmälle matkalle kauas Karibian auringon alle, paikkaan nimeltä Curacao. Se sijaitsee eteläisellä Karibialla noin 50 kilometrin päässä Venezuelan rannikosta. Olemme vuokranneet paikan päältä talon. jossa asustelemme noin kymmenen päivän ajan. Ryhmämme koko on tällä matkalla 15 henkilöä. Tuskinpa tulemme tämän jälkeen enää näin isoa matkaprojektia toteuttamaan saapasporukalla.

Miksi niin kauas ja miksi tällaisia matkoja? Ensinnäkin paikka on minulle tuttu ja se on useimmille riittävän eksoottinen ja houkutteleva kohde, jonne ei mahdollisesti tule enää koskaan matkustettua. Siksi se lienee aika monelle "once in a lifetime" -juttu. Toisekseen kokemuksen perusteella tällaiset matkat ovat mainio vastapaino sille vapaaehtoistoiminnalle, jota saapaslaiset viikonloppuisin ja erilaisissa tapahtumissa nuorten parissa tekevät. Se on samalla ryhmäytymistä ja yhteishenkeä merkittävästi edistävää.

Matkan aikana pyrimme tekemään päivittäin lyhyen videoterveyhdyksen, jonka avulla voi saada pienen häivähdyksen matkan tunnelmista. Tätä blogia en matkan johdosta kykene päivittämään ainakaan kahteen viikkoon.

Tossut jalkaan

Olimme viime viikonloppuna Kellokoskella viettämässä koulutusviikonloppua, tai käytännössä reilua vuorokautta, ns. tossujen kanssa. Meitä oli kahdesta ryhmästä, Snellusta ja Itä-Helsingistä. Varmaan osalle herää ihmetys tai kysymys vähintään, mikä on tossu. Tai no jokainen tietänee, että tossu on jalkine, mutta mitä sanalla tässä yhteydessä tarkoitetaan?

Tossu on Saapas-ryhmän tehtäväänsä koulutettu päivystysvastaava vapaaehtoistoimija. Tossu on tehtävässään silloin, kun työstä vastaava palkattu työntekijä on estynyt vastaamasta päivystyksestä esim. loman tai muiden työtehtävien vuoksi. Tossu voi toimia myös työntekijän rinnalla.  Tämä on perusteltua varsinkin isompien tapahtumien tai erityispäivystysten yhteydessä, mikseipä milloin vain, jos se tehtävien kannalta on hyödyllistä.

Jo vuosia sitten kirkollisissa piireissä pohdittiin erilaisten strategiatyöskentelyjen yhteydessä, että vapaaehtoistyö on kirkon tulevaisuuden kannalta välttämätön panostuksen kohde. Kovin hitaasti siihen suuntaan on edetty, mutta edetty kuitenkin, onneksi. Vapaaehtoiset ovat siirtyneet tai ainakin siirtymässä työntekijän apulaisista rinnalle tasavertaisiksi toimijoiksi. Tämä on hyvin perusteltu suunta, koska käytännössä monilla vapaaehtoisilla on sen kaltainen tietämys ja osaaminen monilta elämän osa-alueilta, ettei työntekijä kykene sellaista koskaan hankkimaan.

Piti jotakin kertoa viime viikonlopusta. Se oli mukava leiri mukavien ihmisten seurassa. Vietimme hauskoja yhteisiä hetkiä, mutta pohdimme myös tärkeitä asioita tossujen vastuullisen ja ajoittain kovin haastavan tehtävän näkökulmasta. Tulevaisuus mietitytti seurakuntien taloudellisten haasteiden vuoksi. Mistä saamme riittävän taloudellisen tuen Saappaan toiminnalle, onko työntekijäresursseja vielä käytössämme kymmenen vuoden kuluttua? Tukiyhdistykset pyrkivät auttamaan varojen hankinnassa, jotkut Lions Clubit osallistuvat toiminnan tukemiseen, samoin idässä myös esim. Kontulan ja Mellunmäen Martat, Mikaelin seurakunnan käsityöpiiri, seurakuntalaiset kolehtien muodossa. Jotkut yritykset haluavat kantaa oman kortensa yhteisen asian eteen esim. lahjoittamalla yhtiönsä tuotteita vapaaehtoisille. Näin toimii esim. Fat Pipe. Suuri kiitos kaikille edellä mainituille ja kaikille muillekin, joita en osannut tässä yhteydessä mainita!

Lauantai-iltana kävimme katsomassa elokuvan Pahan Kukat. Sen aihepiiri sivuaa läheisesti niiden nuorten elämänkohtaloita, joita päivystyksissä kohtaamme. Tosin vain marginaalisen osan, sillä kyllähän lähes kaikki kohtaamistamme nuorista ovat elämässä kohtuullisen hyvin, ellei jopa mainiosti pärjääviä. Sellaisia, joilla on riittävän vahva tukiverkosto ympärillään. Toki ne, joiden elämä ei ole niin hyvällä mallilla, jäävät eniten mietityttämään kohtaamisten jälkeen.

Johdatusta?

Onko elämämme vain omien valintojemme seurausta, onko siinä kyse sattumien summasta vai jonkinlaisesta jumalallisesta johdatuksesta? Joku on deterministi eli uskoo kaiken tapahtuvan olevan ennalta määrättyä, libertarianismissa taas ajatellaan, että ihmisellä on vapaa tahto tehdä haluamiaan valintoja.

Jokaisella on oma näkemyksensä, kokemuksensa ja tulkintansa asiasta. Ne voivat hyvinkin olla sekoituksia edellä mainituista tai sitten jotain ihan muuta. Onko sillä sitten väliä, miten näemme asiat? Kyse on elämänkatsomuksesta, joka ohjaa meitä kaikessa, mitä teemme, siinä, millaisia päätöksiä ja ratkaisuja elämämme sisältää.

Teemme valintoja koko ajan, osan hyvin tietoisesti, osan ilman sen suurempaa pohdintaa. Miksi päädymme kyseisiin valintoihin? Osaksi oman kokemuksemme pohjalta, osaksi pikaisesti ilman sen suurempaa pohdiskelua. Vai onko siinäkin kyse jonkinlaisesta johdatuksesta? Miksi olemme alun perin päätyneet sellaisiin valintoihin? Onko kaikki oman elämänhistoriamme selittämää?

Oma uskoni on vuosien varrella  muuttunut, ehkäpä heikentynytkin, jos näin uskallan todeta. En silti voi lakata ajattelemasta, että oma uravalintani on erinomainen esimerkki johdatuksesta. Opiskelun jälkeen ryhdyin etsimään koulutustani vastaavaa työpaikkaa. Valmistuin seurakuntakuraattoriksi, käytännössä kyse oli siis seurakunnan diakonian virkaan pätevöittävästä kolmivuotisesta koulutuksesta. En koskaan ollut ajatellut ryhtyväni tekemään töitä nuorten parissa. Päinvastoin, olin aika vakuuttunut, ettei se ole eikä tule olemaan minun juttuni.

Pienestä kaupungista Helsinkiin opiskelemaan muuttaneena olin ihastunut pääkaupunkiseudun elämään ja halusin jäädä jatkamaan eloani täällä, jos se suinkin olisi mahdollista. Hain paria työpaikkaa seurakunnista. Toinen oli diakonian virka pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. Siihen minut valittiin. Toinen oli nuorisodiakonian virka Itä-Suomesta. Siinäkin olin aivan loppusuoralla, kun näin ilmoituksen Mellunkylän seurakunnan uudesta diakonian virasta, jossa työalana oli erityisnuorisotyö. Jonkin tovin jouduin pohtimaan, mitä tehdä, koska yhdistelmä oli itselleni hyvin haasteellinen ja totaalisen vieras. Enhän halunnut nuorisotyöhön eikä minulla ollut siihen edes koulutusta. Toisaalta se tarjosi mahdollisuuden jäädä Helsinkiin. Niinpä pistin paperit eteenpäin ja kas kummaa, tässä sitä ollaan. 30-vuotta olen tehnyt työtä nuorten parissa, yhtä Tuusulan  vuotta lukuun ottamatta Helsingissä. Enkä ole missään vaiheessa katunut sitä, että tieni johti tähän. Päinvastoin, olen kokenut että tämä on ollut juuri minun juttuni. En olisi voinut ikinä kuvitella ajattelevani näin opiskelun päätyttyä. Ja kaikki on sen seurausta, että halusin jäädä Helsinkiin ja sen johdosta suostuin hakemaan työtä, jota en halunnut. Tätä itse kutsun johdatukseksi, joku toinen ehkä sattumaksi.

Toinen tapaus on ihan muutaman viikon takaa saapaspäivystyksestä. Olimme lopettelemassa illan rupeamaa ja suuntasimme viemään yhtä kolmikostamme jo kotiin. Yht’ äkkiä mieleeni tuli ajatus, että kierretäänpä vielä katsomassa eräs lähiö, ei ihan matkan varrelta. Sanoinkin asiasta ääneen muille päivystäjille. Saman tien kun olimme kääntyneet kyseisen lähiön suuntaan, soi puhelin. Poliisi soitti ja kysyi, voisimmeko viedä humalaisen itähelsinkiläisen tytön kotiin. Kysyimme, missä tyttö on ja vastauksena tuli juuri se alue, johon olimme suuntaamassa alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen. Olimme paikalla reilussa minuutissa. Tyttö sai erinäisten vaiheiden jälkeen turvallisen kyydin kotiinsa. Tässäkin tapauksessa joku voi ajatella, että pelkkää sattumaa, toinen että johdatusta. Itse taivun jälkimmäiseen tulkintaan, mutta olkoon jokaisella mahdollisuus tehdä omat johtopäätöksensä.

Uskon myös siihen, että usein alitajuntamme tietää asioita ennemmin kuin ne ovat tulleet omaan tietoisuuteemme. Se voi osaltaan selittää tekemiämme valintoja. Pääasiassa valintamme perustuvat järkeilyyn tai siihen, että ”se tuntui hyvältä tai parhaalta vaihtoehdolta”.  Joskus emme itsekään ymmärrä ainakaan sillä hetkellä, miksi jossakin elämämme risteyksessä valitsimme juuri sen tien. Jälkikäteen asia voi selventyä tai ainakin voimme nähdä sen uudessa valossa. Kuten kävi omassa uravalinnassani. Siksi esimerkiksi nuoren neuvominen valintojen teon yhteydessä ei ole yksinkertaista. Tai no tavallaan on: ”Mieti, mikä on sinulle hyväksi ja kuuntele sydämesi ääntä!” Siinähän se, jokaisen on itse löydettävä oma tiensä.

Enkeleitäkö?

Olet varmaan kuullut sanottavan "enkeleitä matkaasi"

Eilen vietettiin kirkoissa enkelien sunnuntaita. Kirkkokäsikirjassa todetaan, että 400-luvulta lähtien on syyskuun 29. päivä omistettu ylienkeli Mikaelille. Taistelu, jonka hän kävi pimeyden valtoja vastaan, liittyy pääsiäiseen. Kristus on saavuttanut ratkaisevan voiton pahan valloista, mutta taistelu jatkuu edelleen maailmassa. Myöhemmin mikkelinpäivästä on tullut kaikkien enkelien päivä, jolloin tutkistellaan heidän merkitystään ja tehtäviään. Jumalan sanansaattajina enkelit suojelevat ja opastavat ihmistä ja muistuttavat häntä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä.

Viimeisen vuosikymmenen aikana on maailmalla levinnyt eräänlainen enkelibuumi. Se lienee saanut alkunsa jenkeistä, ainakin sellainen mielikuva on itselle syntynyt. On elokuvia ja tv-sarjoja, jotka käsittelevät asiaa. Niissä enkelit ottavat ihmisen hahmon ja auttavat ahdingoissa ja vaikeuksissa olevia ohjaten elämän valinnoissa oikeaan suuntaan. On syntynyt myös sellaisia vaihtoehtohoitoja, kuten enkeliterapia ja enkelihoito. Ne lienevät pääasiassa eräänlaisia energiahoitoja, joiden tarkoitus on parantaa, rauhoittaa ja puhdistaa. Itse en sellaisiin valitettavasti juuri usko, mutta eihän se olekaan minun uskostani millään tavoin kiinni. Jos se tuo apua tai yleensäkään millään tavoin hyvää jollekin, niin hyvä näin.

Vaikka ylienkeli Mikael on taisteleva enkeli, liitetään enkeleihin yleensä ajatus siitä, että ne suojaavat ja opastavat ihmisiä. Aiheesta on tehty kaikkien tuntema ja rakastama laulu, joka alkaa: ”maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt' ihana enkeli kotihin vie.” Sanotaan että meillä jokaisella on sellainen, suojelusenkeli. Olento, joka kulkee näkymättömänä vierellämme ja estää meille tapahtumasta pahaa. Suojelee meitä. Kaunis ajatus. No, me tiedämme kun katsomme uutisia maailmalta tai pohdimme elämää lähellämme, että pahoja asioita voi tapahtua meille jokaiselle. Täydellistä suojaa antavaa tai meitä pahoilta asioilta kokonaan varjelevaa enkeliä ei taida  rinnallamme kulkea, ei ainakaan tästä näkökulmasta katsottuna. Tosin voihan sitä jossitella, että mitä kaikkea tapahtuisikaan, jos enkeleitä ei olisi.

Ollaan enkeleitä toisillemme, laulaa jope Ruonansuu. Ehkä meidän tehtävämme ihmisinä onkin olla juuri niitä enkeleitä toisillemme. Suojella, varjella ja auttaa toisiamme. Ja kun ajattelen nuoria ja niitä Saappaan päivystyksiä sekä viikonloppuisin että erilaisissa tapahtumissa, joissa olen ollut mukana 30 vuoden aikana, niin aika hyvin tänä päivänä toisista huolehditaan. Valitettavasti aika ajoin on myös sellaisia tilanteita, jolloin joku jää ilman toisen apua. Useammin kyseessä on tällöin aikuinen kuin nuori.

Jos me haluamme, että maailma olisi hyvä paikka ja siitä tulisi hyvä myös tuleville polville, on se lopulta meidän käsissämme. Kuinka me kohtaamme toisemme, kuinka olemme avuksi sitä tarvitseville, kuinka otamme toisemme huomioon. Niin metsä vastaa kuin siihen huudetaan. Jos haluan että minua kohdellaan hyvin, on minunkin tehtävä niin toisille. Ja me jokainen olemme joskus siinä tilanteessa, että tarvitsemme apua toiselta.

Olimme viime lauantaina Tuusulassa pitämässä koulutuspäivää uusille saapasvapaaehtoisille.

On vuosi toisensa jälkeen motivoivaa ja innostavaa nähdä ihmisten haluavan kantaa omaa vastuutaan lähimmäistensä hyvinvoinnista ja ottavan samalla askelia uudenlaisen elämänvalinnan pariin. Jollekin siitä voi tulla vuosien, ehkä koko elämän mittainen matka, jollekin välietappi ennen seuraavan askeleen ottamista.

”Ole sääki arkienkeli!” Näin todetaan yhteisvastuukeräyksestä kertovassa videossa muutaman vuoden takaa. Arkienkeli on jäänyt sen jälkeen yhteisvastuukeräyksen terminologiaan. Sitä avataan seuraavasti: ”Oletko sinäkin arkienkeli? Jokainen meistä voi olla oman arkensa sankari. Tämän päivän sankarit ovat heitä, jotka huomaavat heikomman. Arkienkelit ovat läsnä hänelle, jonka ääni ei muuten kuuluisi. Arkienkelit ovat käsiä käden ulottuvilla silloin, kun yksinäinen toista tarvitsee. Arkienkelit ovat lämpöä kylmyyden keskellä, suoja sateella ja myrskyllä. Arkienkelit voivat olla ketä tahansa. He istuvat vieressäsi linja-autossa, tulevat vastaan kerrostalon portaissa. He ovat lähellä silloinkin, kun itse koet ainoastaan etäisyyttä. Oletko sinäkin sellainen?”

Harva meistä suomalaisen perusluonteen omaavista haluaa korottaa itseään enkelin tai sankarin asemaan. Siltä osin koen ilmaisun vieraaksi. Tärkeä asia ja näkökulma kuitenkin tässä nostetaan esille. Kyse ei ole isoista ihmeellisistä asioista, vaan pienistä arkipäivän teoista ja toisen huomioimisesta. Niihin meistä jokainen kykenee. Pienillä asioilla voimme muuttaa maailmaan paremmaksi paikaksi. Eivät saapasvapaaehtoisetkaan ole sen suurempia sankareita kuin kukaan muukaan. Lähimmäisenä olemisesta siinä on ensisijaisesti kyse.

Enkeleitä sinun päivääsi, pidetään huolta toisistamme!