Joulun sanoma

Pääsiäinen on kristikunnan suurin juhla. Näinhän se sanomansa ja merkityksensä puolesta onkin. Meillä Suomessa ja varmaan aika monessa paikassa ympäri maapalloa joulu on kuitenkin ainakin huomioarvoltaan selkeä ykkönen.

Joulun viettoon liittyy paljon erilaisia perinteitä, jotka sävyttävät joulun viettoa. Vaikka yleisesti ajatellaan ainakin lapsiperheissä, että joulu on ennen kaikkea lasten juhla ja sitä pitää viettää lasten ehdoilla, on meillä aikuisilla suuri määrä omasta lapsuudesta nousevia muistoja ja joulunviettoon liittyviä asioita, joiden vielä keski-iässäkin tulee sisältyä omaan joulun viettoon. Ne perinteet voivat olla jouluruokiin liittyviä, kuuseen tai sen hankintaan ja koristeluun, joulusaunomiseen, haudalla käymiseen, kinkun paistamiseen tai mihin tahansa muuhun. Niiden kautta saamme tunnekontaktin jouluun. Sillä joulu on suurelta osin tunteita esille nostava juhla. Juuri siihen puoleen satsaamme paljon.

Hyvä joulumieli. Sen ja ihmisten hyväntahtoisuuden varaan perustuvat monet joulunalusaikaan sijoittuvat hyväntekeväisyyskampanjat ja -keräykset. Jotta meillä ja niillä, joiden joulu on taloudellisen tai muun ahdingon vuoksi vaarassa jäädä toteutumatta tai epäonnistua, olisi hyvä joulumieli.

Omasta lapsuuden joulusta ensimmäisenä tulee mieleen se, kun isän kanssa menimme valtion metsästä hakemaan joulukuusta. Ihan luvallisesti, näin ainakin ymmärsin. Isä oli armeijan palveluksessa ja sitä kautta joulukuusen hankinta kuului tavallaan työsuhde-etuihin. Muistikuvani on myös sellainen, että lunta oli aina vähintään puoleen sääreen saakka. Olen valmis kyllä myöntämään, että se muistikuva ei välttämättä vastaa koko totuutta. Toisekseen pienelle lapselle puolisääreen asti ei tarkoita kovin paljoa.

Mikä on joulun sanoman merkitys tämän päivän ihmiselle? Mainitsin jo joulumielen ja se on tärkeä osa joulun sanoman aikaansaamaa herkistymistä ja keskittymistä olennaiseen ihmisyydessä. Sanoma Jeesus- lapsesta on kuitenkin aika monelle vieras tai ei ainakaan merkityksellinen. Olenpa kuullut jonkun tokaisevan, että "miksi sen kirkon pitää kaikkeen sekaantua. Pitäisi näppinsä erossa edes joulusta!"

Joulun aika lienee sellaista, että silloin on varaa ja mahdollisuus, tai oikeastaan silloin KUULUU ajatella muidenkin hyvinvointia ja tavallaan nousta arjen yläpuolelle. Tällöin kristinuskon perussanollma uskosta, toivosta ja rakkaudesta on jollain tasolla totta vaikuttaen elämässämme suhteessa toisiin ihmisiin ja elämään yleensäkin. Jokin joulussa saa sen aikaan. Johtuuko se Jeesus-lapsesta seimessä, Jeeesuksen elämästä ja opetuksista vai onko se sittenkin joulupukin ansiota? Vaiko markkinointikoneiston aikaansaama? Vastauksia lienee yhtä monta kuin joulun viettäjiä. Tärkeintä on mielestäni kuitenkin se, että se tapahtuu EDES kerran vuodessa. Kovin nopeasti joulun pyhät ja mahdollinen joululoma menee ohi. Arki koittaa ja on aika palata normielämään ja -ajatteluun. Muutos tapahtuu hyvin nopeasti, kuin vaihtaisimme vaatteita. Onko joulumieli liian raskas kantaa pidemmän päälle vai onko se muuten sopimaton arjen elämään?

Mitä joulun vietto tänä päivänä on itselleni? Joulukuusi ilmestyy meille jossain vaiheessa ennen aattoa vaimoni sukulaisen tuomana. Aattona iltapäivällä menemme siskoni ja hänen miehensä luokse syömään perinteisiä jouluruokia. Illalla on aika siirtyä Mikaelinkirkolle valmistelemaan jouluyön messua äänentoiston osalta. Iltayhdeksään mennessä saapuvat messun toimittajat, mukaan luettuna laulajat ja soittajat, paikalle. Tsekkaamme kaiken kuntoon messua varten. Messun alkaessa kirkko on yleensä tupaten täynnä ja tunnelma jouluinen ja lämmin. Kaunis musiikki, joulun sanomaan keskittyvä liturgia ja osallisuus messun toteuttamiseen ovat itselleni ne kaikkein tärkeimmät joulutunnelman luojat. Toki myös lukemattomien tuttujen kasvojen näkeminen on tärkeää. Messun jälkeen puolenyön paikkeilla seuraan mielelläni kotisohvalla Pietarinkirkosta lähetettävää jouluyön messua. Tapaninpäivänä on vuorossa perinteinen jouluruokailu vaimon sukulaisten luona.

Rauhallista ja onnellista joulun aikaa itsekullekin! Toivottavasti sinulla on aikaa ja tilaa jättää arjen kiireet hetkeksi taka-alalle ja keskittyä sellaiseen, mikä on elämässäsi tärkeää ja mikä on sinulle hyväksi! Tervetuloa myös jouluyön messuun Mikaelinkirkolle jouluaattona klo 22!

Ps. Voi olla, että tämä jää viimeiseksi blogitekstiksi. Olen nyt kesäkuusta alkaen julkaissut 37 blogikirjoitusta. Lukijamäärä ei ole ollut mahdottoman suuri eikä se vähäinen palaute, jota olen saanut, kannustavuudestaan huolimatta aikaansaa suurta intoa jatkaa. Katsotaan tilanne vuodenvaihteen jälkeen. Itselleni tämä on ollut kuitenkin tärkeä matka. Kiitos sinulle lukija matkakumppanuudesta!

Joulupukki, joulupukki

Muistan lapsuudestani, kuinka olin totaalisen pettynyt ja tunsin itseni nöyryytetyksi, kun selvisi, että minua on huijattu kuusi-nolla -tyyliin joulupukkitarinoilla. Sen verran tyhmä olin, että kesti kauan, ennen kuin pääsin perille tästä aikuisten järjestämästä vedätyspelistä. En nyt sentään ollut täysi-ikäinen, mutta liian vanha kuitenkin.

Ylen uutisten mukaan tutkijat Britanniasta ja Australiasta kehottavat vanhempia olemaan valehtelematta lapsille joulupukista. Valheella saatat jopa vaarantaa suhteesi lapsiin. Psykologian ja sosiologian asiantuntijat, professori Christopher Boyle sekä tohtori Kathy McKay esittävät, että joulupukista valehtelu heikentää lasten luottamusta vanhempiin ja on muutoinkin moraalisesti epäilyttävää.

Boyle ja McKay samalla tuomitsevat ajatuksen "pelottavasta Pohjoisnavan - tai suomalaisittain Korvatunturin - vakoilujärjestöstä, joka tekee moraalisen päätöksen, onko lapsi ollut kiltti vai tuhma.

Tiedelehti Lancet Psychiatryssa kirjoittaneet tutkijat esittävät, että "jos aikuiset valehtelevat lapsille jostain niin tärkeästä ja taianomaisesta kuin joulupukki, niin miten lapsi voi luottaa siihen, että he ovat jatkossakaan viisauden ja totuuden suojelijoita".

Tästä uutisoi Yle 24.11.2016 verkkosivullaan. http://yle.fi/uutiset/3-9312791  

(siirryt toiseen palveluun)Olen täsmälleen samaa mieltä tutkijoiden kanssa. En löydä mitään järkevää syytä valehdella lapsille päin naamaa. En edes siksi, että sillä on pitkä perinne, että näin on tehty sukupolvesta toiseen. Joku skeptikko voisi varmasti todeta, että miksi sitten lapsille opetetaan Jeesuksesta ja Jumalasta. Samalla tavoin kyse on taruolennoista, joita ei oikeasti ole olemassa.

Lähtemättä sen enempää siihen iänikuiseen keskusteluun Jumalan olemassaolosta tai Jeesuksen historiallisuudesta, haluan sen tuoda esille, että on toinen asia välittää lapsilleen sellaista tietoa, jonka myös aikuinen itse uskoo todeksi kuin kertoa asioista, joiden tietää itsekin olevan humpuukia. No joo, tähänkin voisi joku todeta, että oikeuttaako tämä siis mielenterveyden ongelmista ja harhoista kärsivän jakamaan omaa maailmankuvaansa muille totena?  Joka tapauksessa rehellisyys on se, johon haluan kannustaa tässä asiassa.

Vähän samaa asiaa liippaa se, kun rippikoulussa yhä edelleen joidenkin iltaohjelmien leikeissä pyritään nöyryyttämään tai huijaamaan siihen osallistuvia rippikoululaisia. Toki se tapahtuu leikkimielessä ja on aika usein myös oikeasti hauskaa ainakin isosten ja ehkä myös leirin vetäjien mielestä. Siinä liikutaan kuitenkin mielestäni vähän siinä rajamailla, että sotiiko se sitä opetusta vastaan, mihin kristinuskossa pyritään? Lähimmäisen kunnioittaminen, toisten auttaminen, rehellisyys. Rippikouluikäinen on kovin herkässä elämänvaiheessa oman itsetuntonsa ja arvomaailmansa kanssa, siksi olisin ja olen varovainen sen kanssa, toiminko toisin kuin opetan. Olenko uskottava ja sinut oman kristillisyyteni suhteen? 

Olenko itse huumorintajuton, kun en ymmärrä leikin ja toden välistä eroa? Se on hyvin mahdollista, jopa todennäköistä monessa tilanteessa. Tosin olen kyllä joskus saanut myös toisenlaista palautetta. Sen perusteella minullakin on jonkinlainen huumorintaju, vaikka ehkä kovin outo joidenkin mielestä. Se, että olen herkkä tämän asian suhteen, pohjautuu omiin kokemuksiini huijatuksi tulemisesta ja naurun alaiseksi joutumisesta. Heikon itsetunnon omaavalle lapselle ja nuorelle se on kova paikka, ja se varmasti vaikuttaa myös siihen, kuinka tulen suhtautumaan muihin ihmisiin, miten opin luottamaan toisiin ja solmimaan kestäviä ihmissuhteita. Kuinka lähelle uskallan päästää muita, kuinka lähelle uskalla mennä toista ihmistä? 

Annetaan tarinan joulupukista olla leikkimielinen ja hyväntahtoinen vertauskuva toisten huomioon ottamisesta ja joulumielestä. Ei sen vähempää eikä sen enempää.

(siirryt toiseen palveluun)

Väriä elämään?

Näköjään Saapas-matkan tiimoilta nousee monia jutunaiheita mieleen. Kohtahan tämä alkaa muistuttamaan jonkinlaista matkablogia. No, toivottavasti ei pelkästään sitä. Toivon, että jotain sanottavaa ja suomalaiseen elämänmenoon liittyvää löytyisi edes pikkuriikkisen jutuistani.

Näin pimeänä vuodenaikana, kun valon määrä on vähissä ja mielikin helposti mustana, herää ajatus, että mistä saan valoa ja piristystä elämääni? Mistä voisin löytää harmauden keskelle muita värejä?

Curacaon kuvernööri kuka lie, huomasi häikäistyvänsä pahasti valkoiseksi maalatuista keskustan taloista ja siksi määräsi talot maalattaviksi muilla väreillä kuin valkoisella. Tällainen tarina liitetään Willemstadin Handelskaden silhuettiin.

Samanlaista väriloistetta näkyy myös ydinkeskustan ulkopuolella ja itse asiassa koko saarella. Ehkä olen taiteellisesti sen verran ymmärtämätön, että minua sellaisen väripaletin käyttö miellyttää. Joku toinen voisi todeta sen olevan mautonta, ehkä.

Toisiko meidän elämäämme samanlainen värien käyttö iloa ja piristystä? Riippuu varmaan, keneltä kysyy. Uskon, että aika moni vierastaisi sellaista. Eihän se sovi meidän katukuvaamme ja olisihan se vähän liian rohkeaa meidän hillityssä maailmassamme, vastaisi moni. Ja miltä tuollaiset värit näyttäisivät meidän loskaisessa loppusyksyssämme?

Voiko jokin ulkoinen asia tuoda väriä myös sisäiseen kokemusmaailmaamme? No, tietysti voi. Sisäinen ei tietysti voi perustua vain ulkoiseen, mutta kyllä ne kommunikoivat koko ajan keskenään. Ihminen imee alituisesti ärsykkeitä näkemästään ja kokemastaan ulkoisesta maailmasta. Ne eivät voi olla vaikuttamatta mielialaan, riippumatta siitä, tiedostanko sitä vai en. Toki on myös niin, että kun elämä tuntuu hymyilevän minulle, hymyilen myös näkemälleni ulkoisella maailmalle. Asiat näyttäytyvät kauniimpina ja miellyttävimpinä kuin jonain toisena hetkenä.

Curacao ei ole rikas saari. Aika moni elää köyhyydessä. Silti ja ehkäpä juuri siitä johtuen tuntuu siltä, ettei elämän keskiössä ole rahan perässä juokseminen. Voi toki olla että en ole riittävän hyvin perillä paikallisesta elämänmenosta ja ihmisten arvoista. Sen voin hyvin myöntää, vaikka olenkin käynyt paikan päällä neljä kertaa. Huomioni perustuu pääasiassa tarkkailuun ja elämän havainnointiin kahvilan pöydästä käsin. Ihmisten käyttäytymisen ja värikkäiden talojen ohella kiinnitin huomiotani upeisiin katu- ja seinämaalauksiin ja muihin taideteoksiin, joita oli pääkaupungin kaduilla mukavan runsaasti. Suuri osa maalauksista oli erityisen taidokkaasti tehtyjä. Niitä ihailin useaan kertaan.

Väriä elämään voi tuoda moni asia. Tärkeimpänä ovat toki ihmissuhteet, niiden kautta voin peilata omaa elämääni, jakaa ajatuksiani ja tunteitani ja kokea osallisuutta myös muiden elämään. Voi olla osa tätä maailmaa.

Pienet nautinnot voivat kirkastaa harmauden. Hyvä kahvi, leivokset, ruoka, lasi viiniä, pullo olutta, musiikki, taide. Pienet pysähdyttävät hetket. Lumisade. Lyhyt ulkomaan matka. Mikä kenellekin on se piristävä asia. Ne voivat tulla yllättäen, mutta niitä kannattaa myös tietoisesti etsiä. Usein ne voivat löytyä yllättävän läheltä.

Dr M L King Boulevard

Asuimme saapasryhmämme kanssa Curacaossa suurimman osan aikaa sellaisen kadun varrella kuin Dr Martin Luther King Boulevard. Upea nimi kadulla. Amerikkalaisen vapaustaistelijan merkitys niin Curacaossa kuin muillakin Karibian saarilla on suuri. Hän symboloi tasa-arvoa eritoten ihonväristä riippumatta.

Tasa-arvon merkitys näyttäytyy Karibialla aivan toisenlaisena kuin meillä pohjoismaissa. Toki meilläkin se on ajankohtainen monille elämänalueilla. Miesten ja naisten välinen tasa-arvo, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu, sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus yms. ovat paljon esillä keskusteluissa maassamme, mutta esim. Curacaossa, joko oli aikoinaan yksi orjakaupan keskuksia, orjuuden arvet kulkevat edelleen perheissä ja suvuissa kipeänä mukana. Vaikka orjuus lakkautettiin Curacaossa vuonna 1863, sen jäljet näkyvät koko maan infrastruktuurissa, sen rakennuksissa, kielessä, kulttuurissa yms.

Curacao oli pitkään Hollannin siirtomaana ja vaikka sille myöhemmin tiettyjä erityisvapauksia annettiinkin, siirtomaavallan jäljet näkyivät pitkään ja näkyvät vielä edelleenkin maan taloudessa. Valtiaan elkein Hollanti omi suuren osan maan taloudellisesta tuotosta itselleen. Toki sillä oli jossain määrin perusteltu oikeus siihen sen taloudellisesta satsauksesta johtuen. Vuodesta 2010 lähtien Curacao on ollut autonominen osa Alankomaiden kuningaskuntaa ja ainakin joidenkin paikallisten kanssa keskustellessani se on ollut hyvä asia myös taloudellisesti. Maa on vähitellen pääsemässä jaloilleen. Hitaasti tosin, mutta suunta näyttää paremmalta.

Itsenäisyys, vapaus itse päättää asioistaan, kannustaa curacaolaisia tekemään parhaansa. Haavat eivät kuitenkaan arpeudu hetkessä. Toisaalta Curacao on aina elänyt erilaisten kulttuurien sekoituksessa. Se näkyy myös alueen kielessä, papiamentussa, joka on sekoitus niin espanjaa, portugalia, hollantia, englantia ja ties mitä. Oman identiteetin ja kansakunnan itsetunnon löytämiseen on siis hyvät edellytykset.





Joissain muissa Karibian valtioissa irtautumispaineet valkoisen vallan ikeestä ovat korostuneet huomattavasti enemmän ja näkyvämmin. Näin on mm. Trinidad & Tobagossa ja Jamaikalla, joissa panostus omaan afrikkalaisperinteestä nousevaan kulttuuriin on synnyttänyt paljon uutta ja arvokasta mm. musiikin rintamalle. Calypso, soca, steelpan, reggae yms. ovat maailmalla suosittuja. Vastaiskuna valkoiselle vallalle on syntynyt amerikkalaiseen mallin mukaan eräänlainen black power -mentaliteetti, jossa pyritään korostamaan afrikkalaistaustaisen kulttuurin ja mustan rodun erinomaisuutta. Muistan hyvin, kun kävellessäni maustesaarena tunnetun Grenadan kaduilla eräs nuori mies huusi kaukaa minulle, että "white people stink" eli "valkoiset haisevat". Rohkeasti ja kantaa ottavasti ilmaistu. Tosin nuori mies lähti pian sen jälkeen pakoon, vaikka itse jäin vain yllättyneenä naureskelemaan asialle. Mutta se kertoi mielestäni hyvin siitä, kuinka suuri tarve paikallisilla on parantaa omanarvontuntoaan. Ja täytyy samalla todeta, että Grenadalla, jos missään, sain hyvin kunnioittavaa ja kohteliasta palvelua osakseni.

Toki jokaisella Karibian saarella on oma uniikki ja värikäs historiansa. Saarista suurin eli Kuuba on oma lukunsa sekä historiallisesti että musiikillisesti. Siitä voisi kirjoittaa aivan oman tarinansa, jos toisenkin.

Sielu seilaa välillä Curacao - Helsinki

Juhlavuoden matka kauas Karibialle on takanapäin ja arki on jälleen edessä. 40 asteen lämpötilan vaihtelu oli  ja on edelleenkin aikamoinen haaste sekä fyysisesti että henkisesti. Vaikka aika moni seurueestamme koki Curacaon lämmön jopa tukalana, itse viihdyin siinä. Siksi paluu Suomeen ja sen valkoiseen, vaikkakin kauniiseen luontoon, oli melkoinen shokki.

Viiden vuoden varainkeruu monenlaisine vaiheineen huipentui siis noin kahden viikon matkaan Alankomaiden Antilleille Curacaoon, lähelle Venezuelan rannikkoa. Odotukset oli aikamoiset ja riemu ylimmillään, kun kokoonnuimme Helsinki-Vantaan lentosemalle varhain torstaiaamuna 27.10.

Pitkä lentomatka oli  raskas, mutta perille päästyämme ilo oli suuri vastaan vyöryneestä lämpöaallosta toivuttuamme. Olimme vuokranneet aivan meren rannalta huvilan, jossa koko ryhmämme eli 15 henkeä mahtui yöpymään ja asumaan. Uimaan mereen oli matkaa kymmenkunta metriä. Jos ei sinne asti jaksanut, oli takapihalla uima-allas. Meriveden lämpötila oli 28 astetta, uima-altaan aika monta astetta lämpimämpi. Talossa valmistimme yhdessä aamiaisen ja osan ruokailuistamme. Osaksi söimme muualla, joko Willemstadin keskustassa tai matkan varrella tutustuessamme saaren nähtävyyksiin.

Ryhmähengelle asetti omat haasteensa tiivis yhdessäolo ja kuumuus. Kaikki sujui kuitenkin oman käsitykseni mukaan mainiosti, vaikka ajoittaisia  hankaluuksia ilmenikin. Opimme toisistamme lisää, se on ainakin mainittava positiiviseksi seikaksi ja anniksi ryhmähengen kannalta. Jokainen pyrki huolehtimaan mahdollisuuksien mukaan henkilökohtaisen hyvinvoinnin kannalta tärkeistä asioista, joista merkittävin lienee ollut oman rauhan ja tilan tarve. Osan aikaa toimimme pienemmistä ryhmissä, jopa yksinoloon oli mahdollisuus. Sitä jotkut toteuttivatkin.

Mitä on moisen matkan merkitys saapasryhmälle? Itse ajattelen sen liittyvän ryhmähengen kehittämisen lisäksi myös paikallisen kulttuurin tarkasteluun ja ehkä myös siitä oppimiseen. Ihmisten elämänasenne ja -rytmi on osin kovin erilainen kuin mihin olemme tottuneet tehokkaan ajattelun Pohjoismaissa. Osaksi sen voi kokea rasittavana, mutta ehkä siitä voi myös ottaa oppia, näin ainakin itse koen.

Matka on siirtynyt muistojen joukkoon. Siellä se elää ja vaikuttaa pulpahdellen aika ajoin esille ainakin matkalaisten keskinäisissä tapaamisissa. Ehkä myös sen anti kokonaisuudessaan voi selvitä vasta aikojen kuluttua.

Curacao kutsuu

Ryhmällämme on ollut tapana viiden vuoden välein juhlistaa toimintaamme tekemällä yhteinen matka. Tämän 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi olemme keränneet varoja viiden vuoden ajan ja palkinto siitä koittaa muutaman päivän päästä.

Olemme lähdössä historiamme pisimmälle matkalle kauas Karibian auringon alle, paikkaan nimeltä Curacao. Se sijaitsee eteläisellä Karibialla noin 50 kilometrin päässä Venezuelan rannikosta. Olemme vuokranneet paikan päältä talon. jossa asustelemme noin kymmenen päivän ajan. Ryhmämme koko on tällä matkalla 15 henkilöä. Tuskinpa tulemme tämän jälkeen enää näin isoa matkaprojektia toteuttamaan saapasporukalla.

Miksi niin kauas ja miksi tällaisia matkoja? Ensinnäkin paikka on minulle tuttu ja se on useimmille riittävän eksoottinen ja houkutteleva kohde, jonne ei mahdollisesti tule enää koskaan matkustettua. Siksi se lienee aika monelle "once in a lifetime" -juttu. Toisekseen kokemuksen perusteella tällaiset matkat ovat mainio vastapaino sille vapaaehtoistoiminnalle, jota saapaslaiset viikonloppuisin ja erilaisissa tapahtumissa nuorten parissa tekevät. Se on samalla ryhmäytymistä ja yhteishenkeä merkittävästi edistävää.

Matkan aikana pyrimme tekemään päivittäin lyhyen videoterveyhdyksen, jonka avulla voi saada pienen häivähdyksen matkan tunnelmista. Tätä blogia en matkan johdosta kykene päivittämään ainakaan kahteen viikkoon.

Tossut jalkaan

Olimme viime viikonloppuna Kellokoskella viettämässä koulutusviikonloppua, tai käytännössä reilua vuorokautta, ns. tossujen kanssa. Meitä oli kahdesta ryhmästä, Snellusta ja Itä-Helsingistä. Varmaan osalle herää ihmetys tai kysymys vähintään, mikä on tossu. Tai no jokainen tietänee, että tossu on jalkine, mutta mitä sanalla tässä yhteydessä tarkoitetaan?

Tossu on Saapas-ryhmän tehtäväänsä koulutettu päivystysvastaava vapaaehtoistoimija. Tossu on tehtävässään silloin, kun työstä vastaava palkattu työntekijä on estynyt vastaamasta päivystyksestä esim. loman tai muiden työtehtävien vuoksi. Tossu voi toimia myös työntekijän rinnalla.  Tämä on perusteltua varsinkin isompien tapahtumien tai erityispäivystysten yhteydessä, mikseipä milloin vain, jos se tehtävien kannalta on hyödyllistä.

Jo vuosia sitten kirkollisissa piireissä pohdittiin erilaisten strategiatyöskentelyjen yhteydessä, että vapaaehtoistyö on kirkon tulevaisuuden kannalta välttämätön panostuksen kohde. Kovin hitaasti siihen suuntaan on edetty, mutta edetty kuitenkin, onneksi. Vapaaehtoiset ovat siirtyneet tai ainakin siirtymässä työntekijän apulaisista rinnalle tasavertaisiksi toimijoiksi. Tämä on hyvin perusteltu suunta, koska käytännössä monilla vapaaehtoisilla on sen kaltainen tietämys ja osaaminen monilta elämän osa-alueilta, ettei työntekijä kykene sellaista koskaan hankkimaan.

Piti jotakin kertoa viime viikonlopusta. Se oli mukava leiri mukavien ihmisten seurassa. Vietimme hauskoja yhteisiä hetkiä, mutta pohdimme myös tärkeitä asioita tossujen vastuullisen ja ajoittain kovin haastavan tehtävän näkökulmasta. Tulevaisuus mietitytti seurakuntien taloudellisten haasteiden vuoksi. Mistä saamme riittävän taloudellisen tuen Saappaan toiminnalle, onko työntekijäresursseja vielä käytössämme kymmenen vuoden kuluttua? Tukiyhdistykset pyrkivät auttamaan varojen hankinnassa, jotkut Lions Clubit osallistuvat toiminnan tukemiseen, samoin idässä myös esim. Kontulan ja Mellunmäen Martat, Mikaelin seurakunnan käsityöpiiri, seurakuntalaiset kolehtien muodossa. Jotkut yritykset haluavat kantaa oman kortensa yhteisen asian eteen esim. lahjoittamalla yhtiönsä tuotteita vapaaehtoisille. Näin toimii esim. Fat Pipe. Suuri kiitos kaikille edellä mainituille ja kaikille muillekin, joita en osannut tässä yhteydessä mainita!

Lauantai-iltana kävimme katsomassa elokuvan Pahan Kukat. Sen aihepiiri sivuaa läheisesti niiden nuorten elämänkohtaloita, joita päivystyksissä kohtaamme. Tosin vain marginaalisen osan, sillä kyllähän lähes kaikki kohtaamistamme nuorista ovat elämässä kohtuullisen hyvin, ellei jopa mainiosti pärjääviä. Sellaisia, joilla on riittävän vahva tukiverkosto ympärillään. Toki ne, joiden elämä ei ole niin hyvällä mallilla, jäävät eniten mietityttämään kohtaamisten jälkeen.

Johdatusta?

Onko elämämme vain omien valintojemme seurausta, onko siinä kyse sattumien summasta vai jonkinlaisesta jumalallisesta johdatuksesta? Joku on deterministi eli uskoo kaiken tapahtuvan olevan ennalta määrättyä, libertarianismissa taas ajatellaan, että ihmisellä on vapaa tahto tehdä haluamiaan valintoja.

Jokaisella on oma näkemyksensä, kokemuksensa ja tulkintansa asiasta. Ne voivat hyvinkin olla sekoituksia edellä mainituista tai sitten jotain ihan muuta. Onko sillä sitten väliä, miten näemme asiat? Kyse on elämänkatsomuksesta, joka ohjaa meitä kaikessa, mitä teemme, siinä, millaisia päätöksiä ja ratkaisuja elämämme sisältää.

Teemme valintoja koko ajan, osan hyvin tietoisesti, osan ilman sen suurempaa pohdintaa. Miksi päädymme kyseisiin valintoihin? Osaksi oman kokemuksemme pohjalta, osaksi pikaisesti ilman sen suurempaa pohdiskelua. Vai onko siinäkin kyse jonkinlaisesta johdatuksesta? Miksi olemme alun perin päätyneet sellaisiin valintoihin? Onko kaikki oman elämänhistoriamme selittämää?

Oma uskoni on vuosien varrella  muuttunut, ehkäpä heikentynytkin, jos näin uskallan todeta. En silti voi lakata ajattelemasta, että oma uravalintani on erinomainen esimerkki johdatuksesta. Opiskelun jälkeen ryhdyin etsimään koulutustani vastaavaa työpaikkaa. Valmistuin seurakuntakuraattoriksi, käytännössä kyse oli siis seurakunnan diakonian virkaan pätevöittävästä kolmivuotisesta koulutuksesta. En koskaan ollut ajatellut ryhtyväni tekemään töitä nuorten parissa. Päinvastoin, olin aika vakuuttunut, ettei se ole eikä tule olemaan minun juttuni.

Pienestä kaupungista Helsinkiin opiskelemaan muuttaneena olin ihastunut pääkaupunkiseudun elämään ja halusin jäädä jatkamaan eloani täällä, jos se suinkin olisi mahdollista. Hain paria työpaikkaa seurakunnista. Toinen oli diakonian virka pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. Siihen minut valittiin. Toinen oli nuorisodiakonian virka Itä-Suomesta. Siinäkin olin aivan loppusuoralla, kun näin ilmoituksen Mellunkylän seurakunnan uudesta diakonian virasta, jossa työalana oli erityisnuorisotyö. Jonkin tovin jouduin pohtimaan, mitä tehdä, koska yhdistelmä oli itselleni hyvin haasteellinen ja totaalisen vieras. Enhän halunnut nuorisotyöhön eikä minulla ollut siihen edes koulutusta. Toisaalta se tarjosi mahdollisuuden jäädä Helsinkiin. Niinpä pistin paperit eteenpäin ja kas kummaa, tässä sitä ollaan. 30-vuotta olen tehnyt työtä nuorten parissa, yhtä Tuusulan  vuotta lukuun ottamatta Helsingissä. Enkä ole missään vaiheessa katunut sitä, että tieni johti tähän. Päinvastoin, olen kokenut että tämä on ollut juuri minun juttuni. En olisi voinut ikinä kuvitella ajattelevani näin opiskelun päätyttyä. Ja kaikki on sen seurausta, että halusin jäädä Helsinkiin ja sen johdosta suostuin hakemaan työtä, jota en halunnut. Tätä itse kutsun johdatukseksi, joku toinen ehkä sattumaksi.

Toinen tapaus on ihan muutaman viikon takaa saapaspäivystyksestä. Olimme lopettelemassa illan rupeamaa ja suuntasimme viemään yhtä kolmikostamme jo kotiin. Yht’ äkkiä mieleeni tuli ajatus, että kierretäänpä vielä katsomassa eräs lähiö, ei ihan matkan varrelta. Sanoinkin asiasta ääneen muille päivystäjille. Saman tien kun olimme kääntyneet kyseisen lähiön suuntaan, soi puhelin. Poliisi soitti ja kysyi, voisimmeko viedä humalaisen itähelsinkiläisen tytön kotiin. Kysyimme, missä tyttö on ja vastauksena tuli juuri se alue, johon olimme suuntaamassa alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen. Olimme paikalla reilussa minuutissa. Tyttö sai erinäisten vaiheiden jälkeen turvallisen kyydin kotiinsa. Tässäkin tapauksessa joku voi ajatella, että pelkkää sattumaa, toinen että johdatusta. Itse taivun jälkimmäiseen tulkintaan, mutta olkoon jokaisella mahdollisuus tehdä omat johtopäätöksensä.

Uskon myös siihen, että usein alitajuntamme tietää asioita ennemmin kuin ne ovat tulleet omaan tietoisuuteemme. Se voi osaltaan selittää tekemiämme valintoja. Pääasiassa valintamme perustuvat järkeilyyn tai siihen, että ”se tuntui hyvältä tai parhaalta vaihtoehdolta”.  Joskus emme itsekään ymmärrä ainakaan sillä hetkellä, miksi jossakin elämämme risteyksessä valitsimme juuri sen tien. Jälkikäteen asia voi selventyä tai ainakin voimme nähdä sen uudessa valossa. Kuten kävi omassa uravalinnassani. Siksi esimerkiksi nuoren neuvominen valintojen teon yhteydessä ei ole yksinkertaista. Tai no tavallaan on: ”Mieti, mikä on sinulle hyväksi ja kuuntele sydämesi ääntä!” Siinähän se, jokaisen on itse löydettävä oma tiensä.

Enkeleitäkö?

Olet varmaan kuullut sanottavan "enkeleitä matkaasi"

Eilen vietettiin kirkoissa enkelien sunnuntaita. Kirkkokäsikirjassa todetaan, että 400-luvulta lähtien on syyskuun 29. päivä omistettu ylienkeli Mikaelille. Taistelu, jonka hän kävi pimeyden valtoja vastaan, liittyy pääsiäiseen. Kristus on saavuttanut ratkaisevan voiton pahan valloista, mutta taistelu jatkuu edelleen maailmassa. Myöhemmin mikkelinpäivästä on tullut kaikkien enkelien päivä, jolloin tutkistellaan heidän merkitystään ja tehtäviään. Jumalan sanansaattajina enkelit suojelevat ja opastavat ihmistä ja muistuttavat häntä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä.

Viimeisen vuosikymmenen aikana on maailmalla levinnyt eräänlainen enkelibuumi. Se lienee saanut alkunsa jenkeistä, ainakin sellainen mielikuva on itselle syntynyt. On elokuvia ja tv-sarjoja, jotka käsittelevät asiaa. Niissä enkelit ottavat ihmisen hahmon ja auttavat ahdingoissa ja vaikeuksissa olevia ohjaten elämän valinnoissa oikeaan suuntaan. On syntynyt myös sellaisia vaihtoehtohoitoja, kuten enkeliterapia ja enkelihoito. Ne lienevät pääasiassa eräänlaisia energiahoitoja, joiden tarkoitus on parantaa, rauhoittaa ja puhdistaa. Itse en sellaisiin valitettavasti juuri usko, mutta eihän se olekaan minun uskostani millään tavoin kiinni. Jos se tuo apua tai yleensäkään millään tavoin hyvää jollekin, niin hyvä näin.

Vaikka ylienkeli Mikael on taisteleva enkeli, liitetään enkeleihin yleensä ajatus siitä, että ne suojaavat ja opastavat ihmisiä. Aiheesta on tehty kaikkien tuntema ja rakastama laulu, joka alkaa: ”maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt' ihana enkeli kotihin vie.” Sanotaan että meillä jokaisella on sellainen, suojelusenkeli. Olento, joka kulkee näkymättömänä vierellämme ja estää meille tapahtumasta pahaa. Suojelee meitä. Kaunis ajatus. No, me tiedämme kun katsomme uutisia maailmalta tai pohdimme elämää lähellämme, että pahoja asioita voi tapahtua meille jokaiselle. Täydellistä suojaa antavaa tai meitä pahoilta asioilta kokonaan varjelevaa enkeliä ei taida  rinnallamme kulkea, ei ainakaan tästä näkökulmasta katsottuna. Tosin voihan sitä jossitella, että mitä kaikkea tapahtuisikaan, jos enkeleitä ei olisi.

Ollaan enkeleitä toisillemme, laulaa jope Ruonansuu. Ehkä meidän tehtävämme ihmisinä onkin olla juuri niitä enkeleitä toisillemme. Suojella, varjella ja auttaa toisiamme. Ja kun ajattelen nuoria ja niitä Saappaan päivystyksiä sekä viikonloppuisin että erilaisissa tapahtumissa, joissa olen ollut mukana 30 vuoden aikana, niin aika hyvin tänä päivänä toisista huolehditaan. Valitettavasti aika ajoin on myös sellaisia tilanteita, jolloin joku jää ilman toisen apua. Useammin kyseessä on tällöin aikuinen kuin nuori.

Jos me haluamme, että maailma olisi hyvä paikka ja siitä tulisi hyvä myös tuleville polville, on se lopulta meidän käsissämme. Kuinka me kohtaamme toisemme, kuinka olemme avuksi sitä tarvitseville, kuinka otamme toisemme huomioon. Niin metsä vastaa kuin siihen huudetaan. Jos haluan että minua kohdellaan hyvin, on minunkin tehtävä niin toisille. Ja me jokainen olemme joskus siinä tilanteessa, että tarvitsemme apua toiselta.

Olimme viime lauantaina Tuusulassa pitämässä koulutuspäivää uusille saapasvapaaehtoisille.

On vuosi toisensa jälkeen motivoivaa ja innostavaa nähdä ihmisten haluavan kantaa omaa vastuutaan lähimmäistensä hyvinvoinnista ja ottavan samalla askelia uudenlaisen elämänvalinnan pariin. Jollekin siitä voi tulla vuosien, ehkä koko elämän mittainen matka, jollekin välietappi ennen seuraavan askeleen ottamista.

”Ole sääki arkienkeli!” Näin todetaan yhteisvastuukeräyksestä kertovassa videossa muutaman vuoden takaa. Arkienkeli on jäänyt sen jälkeen yhteisvastuukeräyksen terminologiaan. Sitä avataan seuraavasti: ”Oletko sinäkin arkienkeli? Jokainen meistä voi olla oman arkensa sankari. Tämän päivän sankarit ovat heitä, jotka huomaavat heikomman. Arkienkelit ovat läsnä hänelle, jonka ääni ei muuten kuuluisi. Arkienkelit ovat käsiä käden ulottuvilla silloin, kun yksinäinen toista tarvitsee. Arkienkelit ovat lämpöä kylmyyden keskellä, suoja sateella ja myrskyllä. Arkienkelit voivat olla ketä tahansa. He istuvat vieressäsi linja-autossa, tulevat vastaan kerrostalon portaissa. He ovat lähellä silloinkin, kun itse koet ainoastaan etäisyyttä. Oletko sinäkin sellainen?”

Harva meistä suomalaisen perusluonteen omaavista haluaa korottaa itseään enkelin tai sankarin asemaan. Siltä osin koen ilmaisun vieraaksi. Tärkeä asia ja näkökulma kuitenkin tässä nostetaan esille. Kyse ei ole isoista ihmeellisistä asioista, vaan pienistä arkipäivän teoista ja toisen huomioimisesta. Niihin meistä jokainen kykenee. Pienillä asioilla voimme muuttaa maailmaan paremmaksi paikaksi. Eivät saapasvapaaehtoisetkaan ole sen suurempia sankareita kuin kukaan muukaan. Lähimmäisenä olemisesta siinä on ensisijaisesti kyse.

Enkeleitä sinun päivääsi, pidetään huolta toisistamme!