MEDITATIIVINEN SAUNA

Kävin lauantaina kotisaunassa. Pitkästä aikaa lisäsin löylyveteen hieman koivun tuoksuista esanssia. Sehän jysähti, taas kerran! Hyppäsin hetkessä lapsuuden kokemuksiin. 

Tuoksut säilyvät ihmisen muistoissa hyvin pitkään, luultavasti koko ihmisiän. Ne useimmiten liityvät vahvoihin muistoihin, palauttaen niitä mieleen. Jopa sellaisia, joita ei ole edes tiedostanut olevan. Ainakin itselleni on käynyt niin usean kerran.

Tällä kertaa kyse oli samasta tutusta muistikuvasta. Tai itseasiassa monesta, mutta päällimmäisenä ja ensimmäisenä on muisto noin 55 vuoden takaa, kun istuimme perheen kanssa varuskunnan saunassa Utissa. Meillä oli sinne viikkovuoro, jota muistaakseni ahkerasti hyödynsimme. Mieleeni palaa kuva isosta löylyhuoneesta ja pesutilasta. Kiukaalla paistoimme folion sisällä usein makkaraa. Se tuoksui ja maistui hyvältä, ellei jopa taivaalliselta. Tosin voi olla, että vuodet kultaavat tuon muistikuvan.

Lukemattomissa paikoissa olen tähän ikään mennessä ehtinyt saunoa. Lapsuudesta on muitakin, tosin ei niin vaikuttavia muistoja kuin tuo edellä mainittu, samoin nuoruudesta ja myös työuran varrelta. Rippikoululaisten kanssa on saunottu monet monituiset kerrat, tosin viimeisinä työvuosina siirsin sen tehtävän muille työntekijöille. Saapasleireillä saunominen kuului usein asiaan. Teimme sitä monenlaisissa versioissa. Usein kyse oli leirikeskuksen tyylikkäistä ja hyvin hoidetuista saunoista, mutta kyllä kokemuskentästä löytyy myös mm. maapohjasauna. Myös Mustasaaren vanha sauna on jotenkin jäänyt mieleen hyvin vahvana ja ainutlaatuisena kokemuksena. Saaressa kaukana kaikesta ja samalla lähes keskellä Helsinkiä.

Saunominen lienee istutettu suomalaisten geeniperimään, ainakin useimpien kohdalla. Siitä on myös kirjoitettu paljon. Fysiologisista terveyttä edistävistä asioista on tutkittua tietoa, mutta en aio tässä yhteydessä niihin syventyä. Sen voin kyllä todeta, että ne hyvät puolet, mitä tutkimuksissa on löydetty, edellyttävät yleensä säännöllistä useamman kerran viikossa tapahtuvaa saunomista.

Samassa määrin en ole löytänyt tietoa saunomisen mielenterveyttä edistävistä puolista. Ainakin itselleni se on hyvin terapeuttinen, melkeinpä meditatiivinen kokemus. Parhaiten se toteutuu yksin saunoessa. Yhdessä saunomisessa on paljon positiivisia puolia, mutta valitettavasti emme ole vaimoni Even kanssa saunoneet yhdessä ainakaan vuosikymmeneen. Syynä on se, että näkökulmamme ja käytäntömme saunomisessa poikkeavat toisistaan sen verran paljon. Itse pidän optimina noin 70 asteen lämpötilaa, jopa vähempikin riittää useimmiten. Nautin lämpimästä kehoa ja mieltä hiljalleen hivelevästä löylystä. Eve sen sijaan on kovien löylyjen ystävä, ainakin minuun verrattuna. Siispä toimimme yleensä niin, että menen itse ensiksi nauttimaan alkulämmöstä ja Eve sen jälkeen ottaa varsinaiset löylyt. Hyvä, että kummallakin on mahdollisuus löytää itselleen sopiva versio.

Saunan merkityksellisyydestä tehtiin myös vuonna 2010 elokuva Miesten vuoro. Elokuvassa matkataan läpi Suomen ja pysähdytään saunojen lauteille kuuntelemaan miesten koskettavia elämäntarinoita rakkaudesta, kuolemasta, syntymästä, ystävyydestä - elämästä. Mielestäni elokuva kertoo hyvin siitä todellisuudesta, että suomalaisessa mentaliteetissa sauna on paikka, jossa voi heittää pois suojakuoret. Siellä on lupa olla oma itsensä ja jopa jakaa asioita, joista tuskin tulisi muussa yhteydessä puhuttua. 

Mieleeni on jäänyt myös vuosien takaa vierailut suomalaisissa ulkomailla sijaitsevissa merimieskirkoissa, joiden yhteydessä on monessa paikassa myös sauna. Sen merkitys tuntuu vain korostuvan, kun mennään kotimaan ulkopuolelle. Siellä voidaan heittää kaikki ulkoiset tittelit ja arvoasemat pois, kukaan ei ole siellä toista kummempi, vaan samanarvoinen ihminen omine kokemuksineen ja tunteineen. Olen kiitollinen saunasta ja sen hyvää tekevästä voimasta!

NYTKÖ SITÄ OLLAAN SITTEN KIRJAILIJA?

Tänään salilla hetken istahdettuani, kysyi yksi tutuista salikävijöistä, että mitä mietit, seuraavaa kirjaako? No en sitä miettinyt, yritin hengähtää ennen seuraavaa sarjaa.

Kaksi kirjaa olen kirjoittanut ja jotakin muutakin. Pidän kirjoittamisesta, mutta en kuitenkaan kehtaa kutsua itseäni kirjailijaksi. Toki riippuu siitä, miten asia määritellään. En koe olevani erityisen lahjakas kirjoittaja, se on enemmänkin tapa ilmaista ajatuksiani ja tuntemuksiani. Samalla tavoin kuin musiikin tekeminen. En ole puhujana mikään verbaalikko, tarvitsen aikaa pukea sanoiksi ajatukseni, siksi kirjoittaminen on siihen sopiva tapa.

Kirja nimeltä SAAPASÄIJÄ on nyt valmis. Sain koekappaleen käsiini muutama päivä sitten ja sellaiselta se näyttää kuin pitikin. Mutta minkä takia päädyin kirjoittamaan tämän kirjan?

Viimeinen työvuosi oli itselleni raskas. Ei fyysisesti, mutta henkisesti. Se sai aikaan valinnan siirtyä pois työelämästä. Kyseessä ei ollut kuitenkaan helppo päätös. 38 vuoden työurasta luopuminen oli iso muutos. Se pisti pohtimaan, kuka olen ja mitä olen mahdollisesti saanut aikaan. Sen vuoksi ryhdyin kirjaamaan asioita ylös ja jossain vaiheessa se johti ajatukseen kirjasta. 

Kirjoitusprosessi kesti hieman yli vuoden. Se oli työläs ja samalla hyvää tekevä prosessi. Se auttoi löytämään tasapainon ja uudenlaisen näkökulman elämään. Tässä kohtaa olen hyvillä mielin ja tyytyväinen siihen, että kirja on valmis. Se ei ole täydellinen, matkan varrella tuli koko ajan mieleen uusia asioita ja näkökulmia, mutta oli pakko jossain vaiheessa laittaa asioille piste ja hyväksyä se, että jotain jäi kertomatta ja jotain tuli kerrottua liian suppeasta näkökulmasta.

Kirja on hyvin henkilökohtainen, se ei edusta yleistä kirkon työntekijän tai saapasohjaajan ajattelua. Ainakaan sellainen ei ole ollut lähtökohtanani. Tämä on täysin omakohtaisista kokemuksista ja ajattelusta nousevaa yhteenvetoa työurastani ja siitä, mikä siinä on itselleni ollut tärkeää ja olennaista. Kerron myös rehellisesti oman näkökulmani asioihin, osittain myös tavalla, jota en työsuhteessa ollessani syystä ja toisesta halunnut tehdä. En ole tahtonut kaunistella asioita. Koen, että se on oikein myös lukijaa kohtaan. Uskoakseni tämä kirja avaa paljon uutta persoonastani, jos sellainen nyt jotakuta sattuu kiinnostamaan.

Huumorin ystävät joutuvat valitettavasti pettymään. Kirja ja sen teksti on hyvin asiapitoista. Vain minut paremmin tuntevat voivat löytää muutamasta kohdasta huumorin pilke silmäkulmassa kirjoitettuja lakonisia tokaisuja.

Jouduin kirjan perustietoja määritellessäni pohdiskelemaan, onko kyseessä oppikirja, muistelmateos, elämänkerta, työhistoriikki, uskonnollinen kirja vai jotakin muuta? Luulen, että pieni ripaus noista kaikista on mukana. Vaikka käyn asioita läpi ensisijaisesti saapastoiminnan näkökulmasta, sisältyy kirjaan muitakin teemoja. Olen sijoittanut mukaan myös vapaaehtoisten ajatuksia ja kommentteja, koska heidän näkökulmansa on erilainen kuin omani. Olen myös pyytänyt muutamilta kollegoilta tarkennuksia ja täydennyksiä omiin tietoihini ja käsityksiini. Ehkä se laajentaa kokonaiskuvaa. Faktojen osalta olen pyrkinyt totuudenmukaisuuteen, mutta jos virheitä on tullut, toivon ettei se kohtuuttomasti häiritse lukemista. Muisti on aina valikoiva, siksi voi olla, että jonkun toisen näkökulma tai muistikuva voi poiketa omastani.

Kirjan julkistamistilaisuus on sunnuntaina 7.4. klo 14 Matteuksen kirkolla Saappaan tilassa. Kirjaa voi tilata verkkokirjakauppojen kautta tai mennä kirjakauppaan ja tehdä tilaus sieltä. Kirjapaino on Bod eli kirjoja painetaan pääasiassa tilausten pohjalta. Muutaman kappaleen pyrin itse tuomaan julkistamistilaisuuteen.

ELÄ HETKESSÄ - ONKO SE EDES MAHDOLLISTA?

Kulunut klisee Carpe Diem tulee aika ajoin edelleen vastaan. Tartu hetkeen, tai kirjaimellisesti ”poimi päivä”, on sinänsä mainio neuvo ja elämänohje, koska muuta hetkeähän meillä ei ole kuin tämä nykyinen. Menneisyys on mennyttä ja tulevaisuus ei ole vielä läsnä. Vai onko asia oikeasti ihan niin? Mielestäni se ei ole aivan niin yksinkertaista. Menneisyys on nimittäin läsnä koko ajan valinnoissamme, siinä mitä elämässä arvostamme ja miten suhtaudumme ja reagoimme eteen tuleviin asioihin. Samoin kaikki kohtaamamme ihmiset ja kokemuksemme ovat mukana tässä hetkessä, ainakin alitajunnan tasolla. Menneisyydestä emme pääse eroon, mutta se ei ole yleensä huono asia. Parhaimmillaan se on hyvinvointimme pohja. Niin huonot kuin hyvät kokemukset toimivat oppimisen askelina kohti parempaa hyvinvointia, ainakin jos itse niin asennoidumme. Ne myös aukaisevat silmämme näkemään elämän arvokkaat asiat.

Tulevaisuus taasen pohjautuu menneisyyteen ja vaikuttaa siihen, mihin elämässä suuntaudumme, mitä tavoittelemme ja haluamme tulevalta elämältä. Harva meistä elää ajattelematta tulevaisuutta, toivomatta ja odottamatta siltä mitään. Ilman toivoa ei ole elämää, ei ainakaan hyvää elämää. Se auttaa jaksamaan vaikeiden hetkien yli. Myös tulevaisuus on siis läsnä nykyhetkessä. Joten vaikka on hyvä keskittyä tähän hetkeen ja yrittää tarttua siihen kiinni, kyse on kovin moniulotteista asiasta. Sekä menneisyys että ajatukset tulevaisuudesta kertovat siitä, kuka olen ja mitä pidän tärkeänä  elämässä. 

Vaikka jalkamme ja elämän perustamme ovat menneisyydessä ja katseemme kohti tulevaisuutta, olen vahvasti sitä mieltä, että on hyvä pyrkiä siihen, ettemme unohda elää juuri tätä hetkeä. Luulen, että moni meistä tuntee tapauksia, usein vanhempia ihmisiä, jotka elävät pääosin menneisyydessä ja joiden keskustelun aiheet liittyvät menneen muistelemiseen, ehkä myös sillä mausteella, että ennen kaikki oli paremmin. Toisaalta ainakin itse tiedän ihmisiä, joiden ajatukset ja odotukset suuntautuvat johonkin hamaan tulevaisuuteen mentaliteetilla, että sitten kun se tulevaisuus osuu kohdalle, silloin hyvä elämä vasta alkaa. Valitettavasti joidenkin kohdalla se odotettu tulevaisuus jää tavoittamatta, myös niiden hyvien puolien löytäminen juuri siitä hetkestä jää toteutumatta. Myönnän, että kyse on tässä myös yleisestä asennoitumisesta elämään, siitä kuuluisasta ”onko lasi puolityhjä vai puoliksi täynnä”- kliseestä.

Itselleni hetkessä eläminen on ollut haasteellista ainakin nuorempana. Saavutettuani jonkin odottamani asian, esimerkiksi ulkomaan matkan, ovat ajatukseni monesti jo matkan aikana menneet seuraavan suunnitteluun ja odottamiseen sen sijaan, että olisin kunnolla osannut nauttia juuri siitä hetkestä. Olen pyrkinyt pääsemään siitä eroon ja ehkä pari pientä askelta siihen suuntaan ottanutkin. Myös ikä ja elämän rajallisuuden ymmärtäminen vaikuttaa tähän väistämättä. Nykyisyyden arvostaminen korostuu, kun tiedostaa ajan kulumisen. Se lienee hyvä asia.

Tämän blogin kirjoittamisen aloittaminen on jo siirtynyt menneisyyteen, seuraavan kirjoittaminen ei ole vielä tätä hetkeä, mahdollisesti kuitenkin tulevaisuutta. Aika näyttää sen. Nyt keskityn juomaan kahvia Itiksen Espresso Housessa. Mukavaa päivää sinulle, nauti hetkestä!