Aika moni meistä pitää matkustamisesta tai ainakin uusien paikkojen näkemisestä. Sanotaan, että matkailu avartaa. Samalla se usein myös yhdistää matkalaisia keskenään. Yhteisten kokemusten ja eletyn elämän laariin tulee arvokkaita muistoja.
Niinpä saapastoiminnassa koin tärkeäksi, että voisimme yhteisten matkojen kautta tutustua toisimme paremmin ja voisin myös sitouttaa vapaaehtoisia Saappaan ryhmään. Alkuvuosina teimme lähinnä koulutuksellisia viikonloppureissuja eri paikkakunnille Suomessa. Ne vahvistivat käsitystäni siitä, että myös pidemmille matkoille olisi kysyntää. Niinpä sain hullun idean, että lähtisimme saapasautolla kolmeksi viikoksi kiertämään Eurooppaa. Idea tuli todeksi kesäkuussa 1994.
”Do diin, Eurooppa ei ole enää ikinä entisensä…Raju ryhmä lähdössä valloittamaan Eurooppaa 28.5. klo 15:57".
Tuollaisin innokkain mielin odotimme matkalle lähtöä. Lähdimme liikkeelle aikaisin aamulla. Suuntasimme auton keulan kohti Naantalia, josta menimme laivalla Kapellskäriin. Sieltä etenimme Ruotsin halki Tanskaan ja sen myötä Keski-Eurooppaan.
Matkan aikana yövyimme pääasiassa leirintäalueilla. Teimme itse ruokamme mukana kulkeneen kaasukeittimen avulla. Iso kaasupullo oli lastattu muiden tavaroiden sekaan. Tänä päivänä, eikä varmaan silloinkaan, sellainen vastaa kaikkia turvallisuusmääräyksiä. No, joka tapauksessa siitä oli meille suuri hyöty. Jaoimme matkustajat pareihin ja kukin pari vuorollaan vastasi päivän ruokailusta. Yhden yön vietimme Antwerpenin merimieskirkolla, toisen yön… Muutoin majapaikkana toimi teltta.
Tutustuimme matkan varrella erilaisiin nähtävyyksiin. Saimme myös kuulla merimieskirkon toiminnasta sekä Rotterdamissa että Antwerpenissä.
Ajamiskokemus jäi monella lailla mieleen. Ajoimme, tai siis minä ajoin, saapasautolla Pariisissa Riemukaarta ympäri. En muista, montako kaistaa siinä oli, mutta autoja oli ainakin tuplamäärä rinnakkain ja poikittain. Hyvin kuitenkin selvisimme, se oli itseasiassa melkein nautinnollista. Tilannetta edesauttoi hyvä kartanlukija. Ei tarvinnut juuri muuta kuin kuunnella ohjeita, ja ehkä vähän seurata muuta liikennettä.
Toinen mielenkiintoinen osa matkaa oli se, kun tie kulki jossain vaiheessa Alppien rinteillä ja kesäkeli vaihtuikin lumisateeksi. Kesärenkailla oli ajettava rauhallisesti ja korkean paikan kammoisena en itse enää kyennyt olemaan ratissa. Vaihdoimme siis kuskia. Itse tyydyin ottamaan takapenkillä pari rauhoittavaa drinkkiä.
Erään leirintäalueen pitäjän kommentin inspiroimana ja jo aika väsyneinä kirjoitimme seuraavaa:
”Oletteko te joku koululuokka?!” Ei. Tämä on erityisnuorten sopeutumisvalmennusretki! Vain kaksi tukihenkilöä, ovat kädet työtä täynnä (yksi pääsi karkuun Hampurissa! Leikkii siellä hippaa…jossain.)
Toinen ote matkapäiväkirjasta:
”11.6. Altdorf. Kello on melkein kakstoista, korkeutta n. 1000-2000 metriä ja Ryynis paniikissa. ”Terve äiti, lunta sataa ja paskat on housussa”, sanoi Hevi. Korkeutta 1792 metriä (väliaikatieto) eikä olla vielä edes huipulla. Unelmaloma Alpeilla. 1952 metriä korkealta huipulta alkoi matka alaspäin hitaasti, mutta varmasti.”
Olimme samana vuonna 1994 myös muutaman päivän matkalla Viipurissa ja Pietarissa Ami Lainelan vieraana.
Riemuvuonna 2000 teimme seuraavan isomman saapasmatkan ulkomaille. Kyse on pitkälti kuusi vuotta aikaisemmin tehdyn matkan uusimisesta hieman pienemmässä mittakaavassa. Matkan kesto oli noin kaksi viikkoa aikaisemman kolmen viikon sijaan. Muutoin matka toteutui samalla idealla eli pyrimme matkustamaan edullisesti. Yövyimme edelleen usein leirintäalueilla, mutta joukkoon mahtui muitakin edullisia vaihtoehtoja.
Matkalla mukana ollut Hanna muistelee matkaa jälkikäteen seuraavasti:
”Vuoden 2000 reissusta muistuu mieleen paljonkin, piti vähän selailla kuva-albumia ja tarkastaa faktoja… mutta ainakin aika myöhäinen leirintäalueen etsintä Puolassa eikä sitä löytynyt, päädyimme koputtelemaan Venus- hotellin oville. Lopulta mummeli yökkärissään tuli ottamaan meidät asiakkaikseen. Huoneita löytyi vissiin muutama, muistan nukkuneeni parin ladyn kanssa samassa parisängyssä.
Anne Frankin talo oli vaikuttava, samoin Bergen-Belsenin keskitysleirivierailu. Tanskassa yöpyminen asuntovaunussa meren rannalla on jäänyt mieleen, samoin vierailu Christianiassa. Jollakin rajalla oli pulmana saada erään matkailija passi käsiin kassista, koska auton takaluukku oli sanonut sopimuksensa irti, ja tavaraahan siellä riitti…
Niin, ja Hollannissa oli futiksen EM-kisat, kadut koristeltuina ja porukkaa liikkeellä ja kunnon turvatoimet leirintäalueella. Ja mitä nuorisoporukkaa tavattiin Potsdamissa. Paistettiin pizzoja ja käytiin niiden kanssa melontaretkellä! Ja se reissu venekunnalla mä, Kassu ja Heli, olis ollut parasta kotivideoainesta! Mahtava reissu kaiken kaikkiaan.”
Vuonna 2001 olimme viikonlopun Tallinnassa. Sen aikana syntyi itähelsinkiläinen Tossu-toiminta, joka myöhemmin laajeni valtakunnalliseksi.
Johanna muistelee tuota viikonloppua seuraavasti:
”Tallinnaan meitä taisi lähteä 8 aktiivista päivystäjää ja teimme tossutyön eteen töitä koko viikonlopun ajan. Laivalla meille oli varattuna työtilat ja pohdimme noiden päivien aikana nimen vastuuhenkilöille koska koimme sen olevan toiminnan kannalta tärkeää, sekä yhteiset toimintatavat alkoivat lopulta muodostua paperille. Nimeä tossu pyöriteltiin pitkään ja muita vaihtoehtoja oli varakassu, töppönen ja mitä kaikkea niitä nyt sitten olikaan. Lopulta olimme sunnuntaina paluumatkalla hyvin iloisia ja ylpeitä siitä mitä olimmekaan saaneet viikonloppuna aikaiseksi.
Tossutoimintaa on kehitetty vuosien aikana paljon ja uusia Tossuja on koulutettu, ja luonnollisesti osa on ajan saatossa jo siirtynyt sivuun. Erityisen ylpeitä olemme siitä, että näiden vuosien aikana Tossutoiminta on laajentunut muihinkin saapasryhmiin. ”
Pohjoisen luonto on aina kiinnostanut. Kesällä 2001 vietimme viikon pohjoisessa Sevettijärvellä. Olimme varanneet majoitukseen kaksi mökkiä. Vietimme aikaa sekä yhdessä koko porukalla että pienemmissä ryhmissä kunkin kiinnostusten mukaan. Tutustuimme lähiseutuun. Osa kävi vähän pidemmällä eli Norjan puolella, osa lähti muutaman päivän vaellukselle lähiluontoon. Vuosi oli erikoinen siinä mielessä, että pohjoisessa mäkäräisiä ja hyttysiä sai melkein etsiä, niin vähän niitä oli. Kukaan ei pahastunut siitä.
Mukana ollut Nicholas muistelee reissua seuraavasti näin yli parikymmentä vuotta myöhemmin: ”Kesä oli kylmä, joten ötököitä oli inhimillisen vähän. Ehkä relevantein oli käynti Kirkkoniemessä Jäämerta ihmettelemässä. Hautausmaalla oli käytännössä paria poikkeusta lukuun ottamatta kolmea nimeä. Fofanoff, Gavriloff (tai Gauriloff) ja joku kolmas. Kolttasukuja ei taida olla kauhean montaa… Tasan rajalla tuli vastaan poro, joka juoksi Suomen puolelle.”
Vuonna 2003 kävimme tutustumassa Peetelin lastenkodissa, joka jätti monet meistä aika hiljaisiksi. Elämän todellisuus varsinkin nuorten kohdalla oli silloin kovin erilainen kuin meillä kotipuolessa.
Mukana ollut Jarkko muistelee matkaa seuraavasti:
”Mentäessä kohteeseen katselin ympärilleni melko epäuskoisena, koska lastenkoti sijaitsi kaukana "turisti-Tallinnan" ulkopuolella, sellaisten talojen keskellä, jotka näyttivät purkukuntoisilta ja autioilta, mutta kyllä niissä kauhukseni asuttiin.
Yhtä lasta tuli tämän äiti tapaamaan, koska lapsella oli muistaakseni syntymäpäivä. Äitiä ei päästetty ulko-oven vieressä olevaa penkkiä pidemmälle ja pieni, varmaan noin kahdeksan-, tai yhdeksänvuotias tyttö tuli siihen äitiään tapaamaan. Äiti oli kuin haamu, elävä luuranko. Sellainen rapanarkki, jotka Suomessa siivotaan pois katukuvasta, johonkin laitokseen, ihmisiä
pelottelemasta. Äidin elinajanodote ei voinut olla kovin pitkä.
Yhdelle tytölle oli iso ihme, kun eräällä saappaalla oli digikamera. Ei ne mitään tavattoman yleisiä ollut silloin vielä Suomessakaan, mutta ilmeisesti ensimmäinen laatuaan Peetelissä. Saapas otti tytöstä kuvan ja näytti sen hänelle heti kameran näytöltä. Tyttö katsoi epäuskoisen ihmeissään, että miten tuollainen voi olla mahdollista.
Se oli raastava ja mieleenpainuva reissu. Onneksi ei ollut omia lapsia vielä silloin, muuten olisi ollut vähän liikaa se. Muistan myös lastenkodin johtajan vastauksen kysymykseen, että karkaileeko lapset täältä koskaan? Hän sanoi, että ”nämä lapset kyllä tietävät, että sisällä on elämän ja ulkona kuolema.”
2004 kävimme Saarenmaalla muutaman päivän matkalla. Ajoimme perille saapasautolla ja yhdellä pienemmällä henkilöautolla. Mielenkiintoisia nähtävyyksiä oli paljon ja seura oli totutusti mukavaa. Matkan varrella ylitimme joen, jonka kyltissä luki Kasari jõgi. Sen äärellä otettiin itsestäni kuva. Jälkikäteen kuvan nimikyltti muokattiin nimellä Kasari Juha. Sukututkinnan perusteella on muuten mahdollista, että Kasarien suku on lähtöisin juuri tuolta suunnalta. Se ei ole ainoa vaihtoehto, mutta mahdollinen silti.
Johanna muistelee matkaa: ”Me taidettiin syödä jonain iltana Veskissä eli siinä tuulimyllyravintolassa. Käytiin linnoituksella ja katsomassa se kraaterijärvi.”
Edellisten matkojen seurauksena innostuimme kokeilemaan matkatoimiston kautta tilattua ryhmämatkaa. Keski-Euroopan automatkojen haasteena oli sekä matkojen ajallinen pituus, harvalla on mahdollisuuksia laittaa kahta tai jopa kolmea viikkoa matkaan, ja se, että autoon mahtui vain rajallinen määrä matkustajia. Tämän vuoksi ostimme valmismatkan Tunisiaan vuonna 2006.
Matka oli vaivaton ja oikein onnistunut. Oman erityispiirteensä siihen toi, että samaan aikaan kisailtiin Euroviisuissa. Meitä kiinnosti nähdä tuo kisa. Valitettavasti se ei näkynyt Tunisian kanavilla. Hotellin henkilökunta oli kuitenkin äärimmäisen palvelualtis ja etsi satelliittikanavilta oikean lähetyksen. Seurasimme sitä hotellin pihalta. Silloin Lordi voitti koko kisan.
Syyskuussa 2009 ryhmä pohjoisesta kiinnostuneita saapaslaisia lähti ajamaan saapasautolla kohti Kiilopäätä, josta oli heille varattu viikoksi mökki. Tuon viikon aikana teimme yhdessä tutustumismatkoja lähiseuduille. Tutuiksi tulivat sekä Ivalo, Inari että Rajajooseppi. Osa teki myös päivävaelluksia. Mukavaa oli.
Saapaspäiväkirjasta löytyy seuraava kirjoitus matkalta:
”Saatiin osamyrkytys tuosta raittiista ilmasta. Ja huipulla tuulee, sekin tuli todistettua. Ja toinen pohjosen tyttö jatkaa Saanan kommenttiin, että vaikka tämän kaltaisia maisemia on nähnyt ennenkin, niin silti ne vetää aina hiljaiseksi. Tämä myös huomaa sydämensykkeensä hidastuneen. Ja kylmää on, mutta siihen tottuu pian, ja kun palataan PK-seudulle, niin hikoillaan sitten kuin pienet siat, koska siellä on niin lämmin."
Vuonna 2011 varasimme Castello del Trebbio- nimisen huvilan viikoksi Toscanasta Firenzen läheltä. Huvila sijaitsi upealla paikalla kumpuilevassa maastossa vanhan linnan vieressä. Majoituspaikan omistajalla oli oma viinituotanto, jonka antimia iloisin mielin nautimme.
Olimme vuokranneet kaksi pikkubussia käyttöömme. Niillä kävimme katsomassa vähän kauempana olevia nähtävyyksiä. Firenzen kuljimme lähijunalla. Tutustuimme kaupungin kuuluisiin nähtävyyksiin, joku innokkaammin, joku vähemmän. Osa ryhmästä kävi kanssani seuraamassa Fiorentinan ja Bolognan välistä jalkapallo-ottelua vesisateessa. Paikalliset katsojat huomasivat kastumisemme ja pyysivät meitä kohteliaasti katoksen alle istumaan, vaikka halvat lippumme eivät siihen edellyttäneet. Osa joukosta teki junalla päiväreissun Pisaan ja kiipesi sen kuuluisan kaltevan tornin laelle.
Myös Sienan keskusta oli näkemisen ja kokemisen arvoinen, vaikka saimmekin jälkikäteen paikalliselta poliisilta sakkolaskun. Olimme ajaneet kielletyllä alueella. No, lasku maksettiin yhteisvastuullisesti.
Yhteiset illanvietot lähensivät meitä toisiimme. Viimeinen ruokailu paikallisessa ravintolassa oli juhlallinen ja erityisen tunnelmallinen kokemus hyvine ruokineen ja viineineen. Moni muistaa sen, että laskun loppusumma oli 666 €, jota tarjoilija kovasti anteeksi pyyteli.
Olin kertonut saapaslaisille matkoistani Karibian saarille. Jostain syystä ne olivat jääneet monien mieleen ja se lienee syy, miksi 30-vuotisjuhlamatkan kohteeksi valikoitui Curacaon saari eteläisellä Karibian merellä. Syksyllä 2016 matkustimme sinne Amsterdamin kautta. Kuten Toscanan matkalla 2011, vuokrasimme tälläkin kertaa huvilan. Se sijaitsi aivan Karibianmeren rannalla. Matka oli ikimuistoinen, niin kuin toki kaikki muutkin. Itse olin käynyt Karibian saarilla usean kerran, mutta muille kyseessä oli ensimmäinen ja luultavasti myös viimeinen kerta. Olin tyytyväinen, kun sain näyttää yhden lempipaikoistani itselleni tärkeille ihmisille. Musiikki, maisemat, ilmasto ja paikallinen kulttuuri olivat joka tapauksessa kovin poikkeavia Suomen vastaaviin verrattuna.
Seuraavassa matkassa olleen Tiian kommentteja:
”Curacaon reissusta jäi parhaiten mieleen mielettömät maisemat (paljon kiinnostavia kiviä geologille), iguaanit ja muut liskot, flamingot ja napsijakala, joka kävi kokeilemassa ovatko mun ja Emilian jalat syötäviä. Toki myös kuuma ja kostea ilma, paikallinen musiikki, ruoka ja ilmapiiri sekä oleskelu huvilalla. Yksi hauskimmista päivistä oli ehkä yllättäen se, kun jäätiin pienellä porukalla siivoamaan asuntoa, kun osa porukasta lähti ostoksille. Se jäi varmaankin mieleen
siksi, että sinä päivänä ei varsinaisesti tullut tehtyä mitään erikoista. Mulla oli juuri ennen Curacaon matkaa takana Yhdysvaltojen reissu, joka oli melko kiireinen ja kuluttava. Siksi siivouspäivä oli mulle juuri sopivaa rentoutumista. Kaiken kaikkiaan reissu oli mielenkiintoinen ja huikea! Se oli mun ensimmäinen matka Karibialle, mutta toivottavasti ei viimeinen. Samalla se oli mun ensimmäinen saapasmatka, vaikkakin toivottavasti vielä tulee mahdollisuus osallistua sellaiselle jälleen.”
Teimme Curacaon matkasta videopäiväkirjaa, joka löytyy YouTube-kanavaltani.
Viimeinen saapasmatkamme toteutui toukokuussa 2022. Matkustimme Kroatiaan. Meitä oli matkalla 15. Mukava matka, tosin kaihoisa tunnelma oli ainakin itselläni osan aikaa. Matkan aikana kuvasimme musavideon lauluuni ”Kuusi arkunkantajaa”. Oli mukava nähdä, miten saapaslaiset lähtivät siihen mukaan. Lopputulos oli oikein mainio.
Kaikkien matkojen kohdalla olemme keränneet varoja jo vuosia ennen matkaa monenlaisin tavoin. Vessapapereiden, sukkien, lakujen ja muiden karamellien myymistä, tapahtumissa auttamista, kirpparia, myyjäisiä, pakkaamista, mitä vain mieleen tulee.
Edellä kerrottuja matkoja muistellessa herää samalla monenlaisia kaihon tunteita. Kaikki ovat siirtyneet menneisyyden puolelle. Paluuta ei ole. Toisaalta muistot ovat kovin myönteisiä ja varsinkin päiväkirjoja lukiessa ne korostuvat ja moni jo unohduksiin jäänyt hetki nousee esille. Kiitollinen olen siitä, että olen saanut mahdollisuuden nähdä maailmaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa.
Lisää matkoista ja paljon muustakin löytyy tulevasta kirjastani.
