Joulu tulee, oletko valmis?

Olin tänään ensimmäisen adventin messussa toteuttamassa sen musiikkiosuutta yhdessä nuorten ja kanttorin kanssa. Mukavaa yhdessä tekemisen ja läsnäolon aikaa. Oli ilo katsella myös kirkossa istuvien seurakuntalaisten hymyileviä kasvoja.

Adventti merkitsee kirkkovuoden alkua ja myös joulun odottamisen alkamista. Tosin aika monella se lienee alkanut jo paljon aikaisemmin. Kauppojen joulumainoksia ei voi välttyä huomaamasta. Kovin monessa asunnossa on siirrytty jouluvalojen aikaan. Tosin joissakin kodeissa se taitaa olla ympärivuotinen tapa.

Luin artikkelin ruotsalaisesta joulun vietosta. Siinä mainittiin, että "adventti on iloista joulunodotusaikaa, jolloin ystävät kutsutaan glögille, lapset ihmettelevät tavaratalojen upeita jouluikkunoita ja kotona leivotaan sahramipullia." Ymmärtääkseni samanlaista perinnettä on myös osalla suomalaisperheistä, toisaalta moni tyytyy adventtiaikaan stressaantuneena valmistautumaan joulun viettoon arkisin miettein ja touhuin. Siivoamista ja lahjojen hankkimista, ehkä joulun aikataulujen sopimista. Tuntuu monesti, että jouluun ladataan niin paljon odotuksia, etteivät ne voi koskaan toteutua. Eikö vähempikin riittäisi? Ei elämän onnellisuus voi olla joulun varassa.

Kirkoissa lähestyvän joulun aikaa vietetään erilaisten konserttien, yhteislaulutilaisuuksien ja esim. jouluseimien merkeisssä. Mutta miten muualla, onko kovasti odotetun joulun keskeinen sanoma yhä esillä ja selvillä? Miten jouluun valmistaudutaan?

Muistan erään kommentin vuosien takaa. Siinä tuohtunut mieshenkilö lausui, että ”pitääkö kirkon tunkea sormensa joka paikkaan, jättäisi edes joulun rauhaan!” Samalla kun suomalaiset ja länsimaiset ihmiset yleensäkin ovat vieraantuneet kristillisestä perinteestä ja kirkon sanomasta, on myös monien kristillisten juhlien ydin hämärtynyt. Joulun päähenkilö ei ole joulupukki, vaikka se todennäköisesti on yleisempi vieras kodeissa kuin varsinainen syntymäpäiväsankari Jeesus. No, kyllähän joulupukin syntyhistoriasta voidaan löytää kristillinen esikuva, joten ei siinä nyt ihan pakanallisilla linjoilla liikuta.

Joulua kutsutaan lasten juhlaksi. Lapsiperheissä sitä vietetään lasten ehdoilla, näin ainakin kerrotaan, ja miksenpä sitä uskoisi. Omasta lapsuudestani muistan vielä, kuinka loppumattoman pitkältä ajalta joulun odotus tuntui. Nyt lapsettomana aikuisena joulun odotusaika on kovin toisenlainen. Kaikenlainen hössötys rasittaa. Ajattelen joulua mahdollisuutena levähtää ja rauhoittua. Adventin aika on juuri sen odottamista ja jouluun orientoitumista. Oman jouluni ohjelma on kevyenlainen. Käymme aattona ruokailemassa siskoni luona, olen jouluyön messussa Mikaelinkirkossa ja sen jälkeen kotona seuraan Pietarinkirkon yömessun kotisohvalta. Siinä ne joulun kohokohdat. Joulumusiikkia tulee toki kuunneltua, mutta ei mitään pimpelipomia, vaan rauhallista, joulun sanomaan ajatukset saavaa musiikkia. Musiikkia, joka antaa mahdollisuuden tehdä myös omia pään sisäisiä matkoja elämäänsä.

Tiedän monia, joille joulu ei ole odotettua aikaa, pikemminkin pelättyä. Ja iso määrä on sellaisia, joille joululla ei ole sen syvempää merkitystä, se on vain vapaa-aikaa työelämästä tai arjen kuvioista. Jokaisella on oma elämänsä elettävänä. Se on viisainta tehdä niin hyväksi kuin mahdollista seuraten omia arvojaan ja elämänsä periaatteita. Joulun viettäminen tai sen viettämättä jättäminen on vain yksi osa siitä kokonaisuudesta.

Joulun odottamisessa on itselleni jotakin samaa kuin loman odottamisessa. Että saisi hetken hengähtää arjen kiireistä ja rutiineista. Että saisi jotakin muuta ajateltavaa. Vaikka jouluaaton olen työtehtävien parissa, on joulun jälkeen hetki aikaa kerätä voimia, ajatella isompia asioita kuin seuraavan viikon työtehtäviä, toimintakertomuksen tekemistä, kevään, kesän ja syksyn kausisuunnitelmia, tulevia rippikouluja jne. Katsoa elämää suuremmalla kaukoputkella ennen mikroskoopin käyttöön ottoa.

----------------

Tämä on tämän vuoden viimeinen blogikirjoitus. Jatkan tammikuun puolella. Hyvää joulunaikaa, ehkä nähdään jouluyön messussa Mikaelinkirkolla! Onnellista uutta vuotta myös!

Tuomiopäiväkö?

Nyt eletään kirkollisessa vuosikalenterissa sitä ajankohtaa, jolloin vanha loppuu ja uusi alkaa. Tänään on kirkkovuoden viimeinen sunnuntai eli tuomiosunnuntai. Toisella nimellä sitä kutsutaan Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi.

Tuomiopäivästä puhuttaessa syystä tai toisesta ensimmäisenä mieleeni tulee tunnettu Kummeli-sketsi, jossa hevimuusikoita parodioivat Pertti "Speedy" Keinonen ja Sakari "Saku" Östermalm
esittävät Tuomiopäivä-laulunsa. "Luurangot nousee haudoistaan, Keinonen vapautuu raudoistaan" Hervoton esitys vakavasta teemasta, mutta ehkä juuri sen vuoksi jäänyt kummittelemaan mieleen.

Mutta asiaan. Kuinka helposti toisten tuomitseminen onnistuukaan! Se ei edellytä suurta harjoittelua. Autolla liikkuminen lienee paras esimerkki siitä. Itse olemme mitä parhaimpia kuskeja, niin kuin tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista on omasta mielestään. Muiden osaamattomuus ja välinpitämättömyys saa aikaan meissä välillä suuriakin tunnekuohuja. Onneksi meillä Suomessa se yltää rattiraivoksi asti kovin harvoin. Toki olen ainakin kerran nähnyt, kuinka kaksi autoa on pysähtynyt tien pientareella kuskien takoessa toisiaan nyrkein. Molemmat olivat hetkeä aikaisemmin ohittaneet ohjaamani auton suurella nopeudella.

Meistä jokainen lienee joskus toiminut sillä tavoin, että ulkopuolinen on saanut syyn paheksua toimintaamme. Syynä on ehkä ollut erehtyminen epähuomiossa, kiire, ajatusten karkaaminen johonkin muualle, rikkeen kokeminen vähäiseksi, tarkoitus pyhittää keinot eli jokin isompi ja tärkeämpi asia oikeuttaa tekemään väärin tai sitten jokin muu omasta mielestämme perusteltavissa oleva asia. Joskus emme omasta näkökulmasta katsottuna ole toimineet tuomittavasti tai väärin, mutta joku muu kokee sen toisin. Ulkopuolinen ei kuitenkaan näe tekojemme taakse. Hän vain huomioi tapahtuneen ja vetää siitä omat johtopäätöksensä. Kukaan meistä ei ole erehtymätön. Joskus virheet ovat suurempia, joskus pienempiä.

Tuomitseminen on joskus välttämätöntä sekä uhrin, tekijän että yhteisön kannalta. Uhri (tai hänen omaisensa) saa kokemuksen siitä, että hänen ihmisarvonsa loukkaaminen on väärin ja se on rangaistava teko. Tekijä voi samalla kokea hyvittävänsä tapahtuneen jollakin tavoin. Yhteisö kokee, että lait suojaavat sitä ja sen jäseniä.  Tuomitsemisen yhteydessä on toivottavaa, että tuomarin tehtävä on osaavissa ja viisaissa käsissä (hassu sanonta, voivatko kädet olla viisaita?). Tuomion tulee perustua lainsäädännön pohjalta oikeudenmukaisuuden toteutumiseen. Se ei ole aina sama asia kuin yleinen mielipide tai oikeuskäsitys.

Olen monesti valmis tuomitsemaan toisen kovin köykäisin perustein. Tuskin olen siinä ainoa. Lakia ja yleisiä käyttäytymisnormeja vastaan rikkoneelle toivotaan yleensä tuomiota ja rangaistusta rikoksestaan. Laki ilman seuraamusta sen rikkomisesta on köykäinen laki. Entä kun itse teen virheitä tietoisesti tai puolihuolimattomuudesta johtuen. Olenko itse valmis astumaan tuomittavaksi, toivonko saavani tekoani vastaavan rangaistuksen? Vai haluanko läpi sormien katsomista, kenties jopa armahdusta?

Itse muistan erään tapahtuman lähes aikojen alussa eli ehkä 25 vuotta sitten. Tulimme leiriltä saapasautolla ja vein saapasvapaaehtoisia kotiin eri puolille kaupunkia. Väsyneenä en huomannut 40 km:n nopeusrajoitusta. Nopeuteni lienee ollut noin 65 km. Kadun päässä oli tutka. Elettiin vielä sitä aikaa, jolloin sakko määräytyi kuljettajan oman tuloilmoituksen mukaan. Poliisi huomasi saapasauton eikä olisi mielellään halunnut antaa sakkoa toivoen, että olisin perustellut jotenkin ylinopeuden. Totesin kuitenkin lyhyesti, ettei minulla ollut mitään syytä ajaa niin kovaa. Niinpä seuraavana astuin poliisiautoon. Ilmoitettuani tuloni poliisi totesi, etten voi saada niin kovaa palkkaa. Hän laittoi palkkani paljon pienemmäksi kuin mitä se todellisuudessa oli. Samoin hän ilmoitti, ettei nopeuteni oikeastaan ollutkaan niin suuri, kuin mitä mittarit olivat näyttäneet. Joten minua armahdettiin aika lailla virkavallan toimesta. En kehdannut väittää vastaan. Jälkikäteen kuitenkin harmitti se, että saapastoiminnan hyvän maineen vuoksi minua armahdettiin, vaikka rikkeeni vuoksi rangaistuksen olisi pitänyt olla suurempi. Toki olin samalla iloinen siitä, ettei palkkapussiin tullut niin suurta lovea kuin miltä alunperin näytti.

Välillä kuulemme tiedostusvälineiden avustuksella, kuinka presidentti on armahtanut jonkun elinikäisen vankeuteen tuomitun. Esillä on ollut myös tilasto siitä, millainen on ollut eri presidenttien armahduskäytäntö. Armahdusten kohdalla syntyy usein mielipiteiden kaaos. Joku on sitä mieltä, että tuomio on kärsitty ja armahdus on perusteltu. Toinen nostaa suuren melun siksi, että kokee armahduksen tekevän vääryyttä oikeusjärjestelmäämme ja ehkä myös yleistä turvallisuutta kohtaan.

Perinteinen kirkkovuoden tuomiopäivän teksti kertoo viimeisestä tuomiosta ja kuinka siinä jaetaan ihmiset kahteen leiriin. Toiset päätyvät kadotuksen puolelle ja toiset taivaaseen. Perusteluna on se, kuinka he ovat kohdelleet lähimmäisiään. Elämäntapa ja -asenne ratkaisee. Toisaalta Raamatussa puhutaan paljon armosta. Jos koet katumusta ja syyllisyyttä, on sinulle luvattu armahdus ja uusi alku. Vaikka armahtaminen jakaa mielipiteitä, niin jos sitä ajatellaan yksilön näkökulmasta, on uusi alku monesti ainoa keino selvitä elämässä eteenpäin ja nähdä jotain toivoa ja valoa tulevaisuudessa. Armon vastaanottaminen ei ole kuitenkaan helppoa. Se edellyttää nöyrtymistä ja suostumista siihen, että kyse ei ole asiasta, jonka olisi itse ansainnut. Jollakin muulla on valta tehdä päätös siitä. Siinä on myös vaarana se, että voi joutua kokemaan kiitollisuuden velkaa, vaikka armahtaja ei sitä edellyttäisikään tai siihen ei muutenkaan olisi mitään syytä. Harva meistä haluaa sääliä osakseen. Armon kohdalla on kyse jostain samansuuntaisesta asiasta. Olenko niin heikko, että minut on armahdettava? Toiselle on paljon helpompi antaa anteeksi kuin itselleen. On kivuttomampaa kelvata muille.

Aikansa elänyt kirkko?

Lähdin murrosikäisenä mukaan seurakunnan toimintaan. Se oli parasta, mitä minulle siinä vaiheessa voi tapahtua. Koin jotakin sellaista, mikä oli minulle aikaisemmin vierasta, mutta jota olin tarvinnut. Se osui ja upposi minuun. Aika monella kävi samoin. Vielä useammalla ei.

Tuosta on aikaa yli neljäkymmentä vuotta. Maailma on muuttunut valtavasti. Paljon olen itsekin muuttunut. Onneksi. Mutta millainen on tämän päivän kirkko, koskettaako se yhä ihmisiä postmodernissa yhteiskunnassa? Tai kenties elämme osittain jo transmodernia aikaa.

On edelleen joukko ihmisiä, joiden arkeen seurakunta tuo lohdutusta, tukea ja turvaa. Moni lapsiperhe on kiitollinen seurakunnan järjestämästä toiminnasta. Merkittävä osa nykyihmisistä on kuitenkin sellaisia, joiden kosketus seurakunnan toimintaan tapahtuu elämän käännekohtien kautta. On hautajaisia, kasteita, avioliittoon vihkimisiä, rippikoulun konfirmaatioita, ehkä muita juhlia, jotka tapahtuvat seurakunnan tiloissa. Niiden yhteydessä koetaan luontevaksi kääntyä seurakunnan puoleen. Tosin sekin tapa on vähitellen murtumassa. Joka tapauksessa yhteys arkeen on useimmille kovin etäinen.

Onko kirkon sanoma aikansa elänyt? Ovatko seurakunnan työntekijät vain kirkollisten toimitusten seremoniamestareita edustaen sitä kautta historiaa ja perinteitä? Onko se rooli ja tehtävä, jonka vaalimiseen on syytä tulevaisuudessa keskittyä?

Aika suuri osa ihmisistä uskoo edelleen jonkinlaisen korkeamman voiman olemassaoloon. Oma elämänkatsomus poikkeaa kuitenkin usein siitä, mitä ajatellaan kirkon opettavan. Samalla vierastetaan kuulumista instituutioihin, jollaiseksi kirkkokin vahvasti mielletään.

Mitä kirkko ihmisten mielestä sitten opettaa? Luulen, että jokaisella on siitä oma käsityksensä. Joidenkin mukaan kirkko edustaa vanhoillisuutta eikä ole enää tämän päivän realiteeteissa kiinni. Joidenkin mielestä se ei enää toimi Raamatun sanoman mukaisesti, vaan on liian edistyksellinen ja mukailee maailman menoa. Joidenkin mielestä kirkko on yhtä kuin Päivi Räsänen tai joku muu julkisuudessa esillä oleva yksityinen henkilö. Kirkkoa vähän paremmin tuntevat voivat kokea, ettei kirkolla ole yhteistä näkyä tai linjaa. Se on liian sekasortoinen, täynnä keskenään ristiriitaisia näkemyksiä, mielipiteitä ja tulkintoja. Jotkut kokevat kirkon työntekijöiden omivan itselleen avaimet oikeaoppiseen uskonnolliseen ajatteluun pitäen seurakuntalaisia ymmärtämättöminä ainakin Raamatun opetusta ja sen tulkintoja koskien.

Käytännössä on niin, että yksilöllisyyttä korostavassa ajassa individualismi näkyy yhtä lailla niin kirkon sisällä kuin koko yhteiskunnassa. Yhteisestä uskontunnustuksesta huolimatta uskonnollisia tulkintoja ja näkemyksiä on yhtä monta kuin kirkon työntekijöitäkin.

Millaista kirkkoa tämä päivä tarvitsee? Millainen seurakunnan tulisi olla, jotta ihmiset kokisivat sen merkitykselliseksi omassa elämässään myös arjessa? Onko se tänä päivänä edes tarpeellista tai tavoiteltavaa?

Kirkko elää murrosvaihetta, se on mielestäni itsestään selvää. Kirkon jäsenmäärä on vähentynyt, sitä kautta myös seurakuntien resurssit. Työntekijöiden määrä hupenee, samoin toimintamäärärahat. On vakavan pohdinnan paikka. Seurakunnissa puhutaan äänekkäästi toimintakulttuurin muutoksen puolesta, tosin moni näkee siinä myös kritisoitavaa. Olennaista on se, millaisena haluamme nähdä kirkon tulevaisuuden ja mitä sen vision toteutumisen eteen tulee tehdä.

Kirkon sanoma Jumalasta, rakkaudesta, toisten huomioon ottamisesta, elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen jne. on edelleen suurelta osin ajankohtainen. Harva kuitenkaan haluaa olla tekemisissä sellaisen kirkon kanssa, joka on ahdasmielinen, tuomitseva, tekopyhä ja joka puhuu kieltä, jota suurin osa ihmisistä ei tänä päivänä enää ymmärrä.

Usko tai älä, yksikään kirkon työntekijöistä ei ole sen pyhempi kuin kukaan muukaan. Joskus olen itsekin saanut kuulla olevani hyvä ihminen. Voin tehdä hyviä tekoja, se on ainakin tahtotilani, mutta se ei tee minua sen paremmaksi kuin kukaan muukaan. Me jaamme yhteisen inhimillisyyden kokemuksen, elämän taakat ja ilot.

Kirkon tulee muuttaa toimintatapaansa, jos se haluaa vielä olla elossa. Millainen sen muutoksen tulisi olla, niin ettei kirkko joudu luopumaan jostain itselleen olennaisesta, ettei kirkko lakkaisi olemasta kirkko? Monissa kouluissa pääkaupunkiseudulla on kielletty seurakunnan päivänavausten pitäminen, joissain jopa seurakunnan työntekijöiden läsnäolo. Meillä yhteistyö koulujen kanssa on sujunut mainiosti, vaikka haasteita on matkan varrella vastaan tullut. Monikulttuuristuminen on mielestäni niistä suurin. Yhteistyöhalua löytyy kuitenkin molemmin puolin.

Itse ajattelen, että seurakunnan toiminnassa ovat erilaiset toimitukset jatkossakin merkittävässä roolissa. Niiden kautta tavoitetaan suuri joukko ihmisiä. Ne myös liittyvät ihmisen elämässä tärkeisiin elämänvaiheisiin. Lisäksi kirkon sanomassa tulee lähimmäisenrakkauden olla keskiössä. Se näkyy ja sen tulee jatkossakin näkyä ihmisten kohtaamisessa, tukena olemisessa niin elämän merkittävissä hetkissä kuin arjessakin, silloin kun apua ja tukea tarvitaan. Diakoniatyö kumpuaa kristinuskon ytimestä. Saapastoiminta on nykypäivän päivitetty versio, jossa yhdistyvät sekä diakonia että kasvatus. Nuoren ihmisen ja hänen perheensä kohtaaminen tapahtuu siinä sekä arkipäiväisissä asioissa että hädän kohdatessa.

Rippikoulutyö tavoittaa edelleen merkittävän osan 15-vuotiaiden ikäluokasta. Se on ollut pitkään kirkon menestyneimpiä toimintamuotoja ja toivottavasti se säilyy sellaisena jatkossakin pienestä hiipumisesta huolimatta. Se tarjoaa korvaamattoman mahdollisuuden kohdata nuori ja hänen perheensä. Kovin monen nuoren elämä on muuttunut parempaan päin rippikoulun ansiosta. Lukemattomia ovat ne tarinat, joita olen nuorilta itseltään kuullut siitä, kuinka ensimmäistä kertaa nuorella on kokemus kuulumisesta johonkin joukkoon yhdenvertaisena jäsenenä ja jossa ehkä ensimmäistä kertaa ei tarvitse pelätä joutuvansa kiusatuksi.

Vähälle huomiolle on jäänyt kirkon varhaiskasvatuksen merkitys. Ne lapsiperheet, joiden jälkikasvu on mukana seurakunnan järjestämässä toiminnassa, osaavat varmasti arvostaa sitä, muille se jäänee pimentoon. Suuri joukko lapsia osallistuu viikoittain seurakunnan järjestämään päivä- tai iltapäiväkerhoon. Ala-asteikäiset tulevat joukoittain mukaan erilaisiin kerhoihin. Monet tempaukset ja erillistilaisuudet kokoavat valtavan joukon innokkaita lapsia perheineen. Sekään ei juuri näy ulkopuolisille. Ja juuri ne ulkopuoliset tahot moittivat kirkkoa ja sen seurakuntia aikansa eläneenä instituutiona.

Toki on syytä muistaa ja korostaa sitä, ettei kirkko ole yhtä kuin sen työntekijät. Seurakunta muodostuu kaikista sen jäsenistä, se on yhteinen kokonaisuus, jossa jokaisella on oma roolinsa. Niin palkatut työntekijät kuin vapaaehtoiset ja kuka tahansa seurakuntalainen, me yhdessä muodostamme seurakuntayhteisön ja sitä kautta kirkon. Me olemme kristittyjä, me viemme eteenpäin sitä hyvää sanomaa, jota kristinusko edustaa ja jonka toivottavasti olemme tavalla tai toisella myös itse elämässämme kokeneet.

Itse haluan edelleen kuulua kirkon työntekijöiden joukkoon ja tehdä tärkeäksi kokemaani työtä. Työtä, jossa voin toimia oman kristillisen elämänkatsomukseni mukaisesti ihmisten parissa, niin nuorten kuin vähän vanhempienkin. Olla tukena ja apuna ja kokea myös saavani tukea, kun sitä itse tarvitsen.

Minä ja Maslow

Muistan verraten hyvin opiskeluajoiltani psykologi Abraham Maslowin tarvehierarkian. 
Maslowin mukaan ihmisen motivaatiota ja käyttäytymistä ohjaavat perustarpeet, joiden tyypit ovat:

1. fysiologiset tarpeet
2. turvallisuuden tarpeet
3. yhteenkuulumisen ja rakkauden tarpeet
4. arvostuksen tarpeet ja
5. itsensä toteuttamisen tarpeet.

Fysiologisilla tarpeilla Maslow tarkoitti tarpeita, joiden tyydyttäminen on selviytymisen kannalta tärkeää. Ihmiset tarvitsevat esimerkiksi juomaa, ruokaa, happea, unta ja suojaa. Turvallisuuden tarpeisiin kuuluu fyysisiä ja emotionaalisia tarpeita. Turvattomuutta tuovat sodat, luonnonkatastrofit, rikollisuus, väkivalta, hylkäämiset. 

Ihmisellä, meillä jokaisella, on yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeita, vaikka se, millaisina ne haluamme kokea, vaihtelee ja on hyvin yksilöllistä.

Jokainen haluaa myös kokea arvostusta ja toteuttaa itseään. Löytää itselleen mielekkään elämän ja sisällön siihen. 

Turvallisuuden tarve on erityisen voimakas lapsuudessa. Maslow kiinnitti huomiota siihen, että hyvässä yhteiskunnassa on varauduttu uhkiin erilaisilla suojajärjestelyillä, mikä tuo osaltaan ihmisille turvallisuuden tunnetta. 

Ihmissuhteisiin liittyviä sosiaalisia tarpeita Maslow nimitti yhteenkuulumisen ja rakkauden tarpeiksi. Ihmisillä on sosiaalisia tarpeita ja tarve tuntea kuuluvansa ryhmiin.

Ihmisillä on tarve arvostaa itseään ja saada arvostusta. Arvostukseen liittyvät halu saada aikaan, osaaminen, hallinta, kunnioituksen ja tunnustuksen saaminen, itsevarmuus. Arvostuksesta seuraa tunne, että on hyödyllinen ja tärkeä.

Lisäksi ihmisillä on halu ja tarve käyttää kykyjään, olla luova, kehittää ja toteuttaa itseään. Maslowin mukaan itsensä toteuttamisen tarve kuitenkin vaihtelee suuresti.

Vaikka olen jonkin verran pohtinut Maslowin teoriaa, en ole löytänyt siitä juurikaan kritisoitavaa. Muistan kyllä ensimmäistä kertaa siihen tutustuttuani ajatelleeni, että onko ihmisen elämä noin yksinkertaista ja tarpeiden sanelemaa. Olenko minäkin sidottu siihen, enkö olekaan omaa tietäni kulkeva yksilö? Aikaa myöten kuitenkin ymmärsin tällaisen luokittelun luovan vain perusraamit ihmiselämälle, ei niinkään rajoittavan sitä. Aika hyvin Maslowin teoria tuntuu osuvan kohdalleen. Hierarkia menee tuossa järjestyksessä.  Fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet ovat ensisijaisia. Näin hyvinvointivaltiossa eläville ne ovat itsestäänselvyyksiä eikä niihin välttämättä tule sen vuoksi kiinnittäneeksi sen suurempaa huomiota. Se lienee kuitenkin useimmilla pakolaisillakin perussyy siihen, miksi he lähtevät omasta maastaan. Ilman turvallisuutta ja fysiologisten perustarpeiden toteutumista ihmiselämä on tuskin minkään arvoista inhimillisesti tarkasteltuna. Näin ainakin itse koen.

Turvallisuuden kokemus lienee myös aika- ja kulttuurisidonnaista. Ihminen sopeutuu tilanteen pakosta ympäröiviin olosuhteisiin eikä stressaannu ainakaan samalla tavoin kuin ulkopuolelta vastaavaan tilanteeseen joutuva. Keskiajalla lienee perusturvallisuuden vaatimus ollut toisenlainen kuin nykyään, ainakin länsimaissa.

Tilapäisesti voi tarpeiden prioriteetti vaihtua. Luovuuden tuskassa tai innossa voi syöminen unohtua pitkäksikin aikaa tai jäädä toissijaiseksi tarpeeksi. Jossakin vaiheessa kuitenkin routa ajaa porsaan kotiin eli palataan perustarpeiden äärelle. Extreme-urheilu on sitten oma asiansa. Siinä tieten tahtoen uhmataan turvallisuuden tarvetta ja koko olemassaoloa. Onko kyse itsensä toteuttamisesta, onko elämä jo liian turvallista ja siksi on etsittävä vaaran kokemusta?

Se mitä olen jäänyt miettimään, on hengellisten tai uskonnollisten tarpeiden sijoittuminen. Jotkut kirkollisissa piireissä ovat sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on sellaisia. Kaikki eivät vain tunnista tai tiedosta niiden olemassaoloa. Toisaalta moni on sitä mieltä, että länsimainen sivistys on poistanut tarpeen turvautua korkeampaan voimaan tai yleensäkin halun uskoa yliluonnollisiin asioihin. Itsensä toteuttamisen tarpeisiin kuuluu elämäntarkoituksen löytäminen. Lukemattomille ihmisille usko on tuonut mukanaan elämäntarkoituksen pohtimisen ja yleensä myös vastauksen löytämisen.

Mielestäni uskon tai hengellisyyden voi Maslowin teoriassa liittää myös turvallisuuden tarpeiden alle. Oman rajallisuuden ja heikkouden ymmärtäminen voisi silloin tarkoittaa sitä, että ihminen kaipaa turvallisuutta inhimillisyyden ulko- tai yläpuolelta. Että on olemassa Jumala, joka näkee kaiken ja antaa lopullisen turvan niin tässä elämässä kuin ennen kaikkea tämän elämän jälkeen. On lupaus rakkaudesta ja huolenpidosta.

Siitä mennäänkin luontevasti seuraavaan kohtaan eli rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarpeeseen. Kristillisissä piireissä todetaan, että Jumala on rakkaus. Moni meistä voi kokea, ettei muilta saatu rakkaus ole riittävää, se on vajavaista eikä kokonaan tyydytä rakkauden tarvetta. Siksi on halu tai tarve kääntyä korkeamman voiman puoleen ja tuntea olevansa täydellisesti rakastettu ja hyväksytty. 
Yhteenkuuluvuus tarkoittaa ymmärrykseni mukaan ensisijaisesti kuulumista tai halua kuulua johonkin samalla tavalla ajattelevien ja kokevien ihmisryhmään, mutta miksei se voi merkitä tässä yhteydessä myös kuulumista Jumalan ja hänen niin maallisen kuin taivaallisen joukkonsa yhteyteen.

Itsensä toteuttaminen eli kaikkien korkein aste tarvehierarkiassa voi mielestäni toteutua myös uskonnollisen kokemuksen tai sisäistämisen seurauksena. Se voi olla rakkauden sanoman eteenpäin välittämistä, lähimmäisenä olemista. Toisten apuna ja tukena toimimista omin kyvyin, tiedoin ja taidoin. Silloin siihen liittyy kokemus siitä, että tämä on minun tehtäväni ihmisenä. Tällä tavoin voin toteuttaa itseäni. 

Maslowin tarvemääritelmä vahvistaa sitä käsitystä, että kaikessa viisaudessamme olemme kuitenkin syvästi ja lopullisesti inhimillisiä olentoja. Emme pääse eroon perustarpeistamme. Onnellinen elämä vaatii niiden toteutumista. Se, mitä se käytännössä tarkoittaa, on kuitenkin kovin yksilöllistä.

Jeesusteippi pelastaa hädästä

"Rulla jeesusteippiä 100 ensimmäiselle". Näin mainosti Jyväskylän seurakunta uusien toimitilojen avajaisia. Kirkkoherran mukaan tempaus sai ideansa myymälöiden markkinointikikasta, jossa asiakkaille jaetaan avajaisten kunniaksi kymmenen litran ämpäreitä. Seurakunnan sanomaan sopii kuulemma ämpäriä paremmin ilmastointi- eli jeesusteippi - esine, joka auttaa hädässä ja pystyy ihmeisiin.

Ylen verkkosivuilla oli elokuussa juttu ilmastointiteipistä. Siinä todettiin, että "nykyisen ilmastointiteipin alku liittyi sotaan. Johnson and Johnson -yhtiö tyarjosi vuonna 1942 ratkaisun, jolla kosteus saatiin pidettyä ammuslaatikoiden ulkopuolella. Teippiä pyöritettiin ammuslaatikoiden ympäri, jotta niistä tuli vedenpitäviä.
Ilmastointiteippi sai nimen "Duck Tape". Nimi tuli teippiin lisätystä puuvillakankaasta. Teipin pystyi repäisemään halutusta kohdasta poikki ilman saksia tai puukkoa. Se oli mahtava uudistus.

Sodan melskeessä alettiin teipillä pian korjata niin rikkoutuneet aseet, autot kuin lentokoneetkin. Sodasta palanneet miehet eivät siviilissäkään halunneet enää olla ilman tätä ihmeteippiä.

Sodan päätyttyä yleistyivät Yhdysvalloissa kotien ja työpaikkojen ilmastointilaitteet. Ilmastointiteipistä tuli siinä vaiheessa myös tärkeä asennustarvike. Koska putket olivat hopeita, vaihtui myös ilmastointiteipin tyypillinen väri armeijan käyttämästä vihreästä hopeaan.
Ilmastointiremonttien takia myös teipin englanninkielinen nimi koki erikoisen muutoksen. ”Duck Tapesta” tuli ehkä vahingossa ”Duct Tape”, sillä duct tarkoittaa ilmastointikanavaa.

Monet laadukkaat Suomessa myytävät teipit tulevat meille Euroopasta. Suomessa ei ole koskaan valmistettu ilmastointiteippiä. Ilmastointiteippi yleistyikin meillä vasta 70-luvulla. Siitä tuli muutamassa vuodessa valtaisa menestystuote. Tavalliset ihmiset alkoivat ostaa koteihinsa ja autoihinsa ilmastointiteippiä kaiken mahdollisen varalle."

Suomen ehkä tunnetuin lempinimi ”jeesusteippi” kuvaa hyvin tuotetta, joka auttaa aina. Englanninkielisissä maissa puhutaan usein ”MacGyver-teipistä”. Ihmemies MacGyver oli 30 vuotta sitten kuuluisa televisiohahmo, joka selvisi aina kaikesta, usein teippiä käyttämällä. Nykypäivän versio MacGyveristä on kovin toisenlainen ja hyvin köyhä alkuperäiseen verrattuna. 

Nuorena oli liikkellä paljon tarroja, joissa luki "Jesus saves" eli Jeesus pelastaa. Myös jeesusteippi pelastaa. Ainakin se pelasti epäonnisen Apollo 13-kuulennon miehistön hengen. Miehistö valmisti teipistä ilmansuodatuslaitteen.

Suomessakin kymmenet tuhannet aivan tavalliset ihmiset paikkaavat, suojaavat, saumaavat ja tiivistävät jotakin ”jesarilla” joka päivä. Edelleen hopeanharmaa ilmastointiteippi on kotien suosituin, vaikka nykyään teippiä on saatavissa monissa väreissä. Teollisuudessa ilmastointiteipillä suojataan jopa tuulimyllyjen lapoja ja säteilynkestävällä teipillä saumataan ydinvoimaloita.

Mielenkiintoista oli itselleni lukea, että lempinimeä jeesusteippi käytetään vain Suomessa. Liekö keksitty jossakin seurakunnassa? Se on tosiaan monihyödyllinen apuväline lukemattomiin asioihin.

MBA Ville Vartiainen väittää eräässä artikkelissaan, että API (ohjelmistorajapinta) on digitalisaation jeesusteippi. Tässä liikutaan itselleni kovin vieraalla alueella. Ohjelmistojen rajapinnat antavat kuitenkin artikkelin mukaan yrityksille mahdollisuuden kaupallistaa tietoja, luoda kannattavaa kumppanuutta ja avata uusia innovaatio- ja kasvumalleja. API liittää edellä mainitut teipin lailla toisiinsa. Eli jeesusteippi elää edelleen uusina, päivitettyinä versioina. Ainakin puhekielessä.

Onko elämässämme jotain muita asioita, joiden merkitys vaikeissa tilanteissa on samankaltainen kuin jeesusteipin? Joku voisi todeta ainakin uskon olevan sellainen. Näin varmasti onkin lukemattomille ihmisille. Usko voi auttaa monien vaikeuksien yli toimien siltana silloin, kun muut turvarakennelmat ovat sortuneet ja edessä olevien kuilujen ja rotkojen yli pääseminen tuntuu ylivoimaiselta. Uskon lisäksi tärkeät ihmissuhteet ovat myös sellaisia, jotka toimivat teippinä henkisten vammojen ja loukkaantumisten yhteydessä. Silloin, kun tuntuu, että elämä on sirpaleina ja sen kokoaminen tuntuu kovin vaikealta. Silloin tarvitaan jotakin, joka auttaa uudelleen rakentamisessa.

Omassa nuoruudessani kärsin huonosta itsetunnosta ja ylikriittisyydestä itseäni kohtaan. Perinteinen uskoon tulemisen kokemus oli ensiarvoisen tärkeä, koin ensimmäistä kertaa olevani hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin olen. Toinen tärkeä jeesusteippi oli urheilu. Siinä pärjääminen auttoi selviytymään murrosiän hankaluuksien yli.

Jos ajatellaan saapaspäivystyksiä, niin lukemattomia kertoja ne keskustelut, joita nuorten kanssa on käyty, ovat toimineet eräänlaisena jeesusteippinä nuoren elämäntilanteiden selvittelyssä. Ristiriitatilanteet vanhempien, kavereiden tai tyttö-/poikaystävän kanssa ovat löytäneet uuden näkökulman. On löytynyt tapa, jolla kaksi erilaista näkökulmaa ja ihmistä tai ihmisryhmää voivat yhdistyä tai ainakin löytää ymmärryksen toisen ajatusmaailmaan. Joten kyllä jeesusteippi on todella hyvä keksintö, vaikka ei vedäkään vertoja teipittömälle versiolleen!

Teräsmies- maailman pelastaja?

Olen pienen elämäni aikana ehtinyt tallentaa aivojeni kiintolevylle tuhansia ja tuhansia elokuvia. Suurinta osaa niistä en aktiivisesti muista. Ne kuitenkin palautuvat mieleeni ainakin osittaisina, kun ryhdyn sivusilmällä seuraamaan television elokuvatarjontaa. Valtaosa katsomistani elokuvista ei jätä mitään sen suurempia muistijälkiä tai kohauta henkistä tasapainoani. Jeesus -aiheisia elokuvia olen sen sijaan hankkinut jonkin verran eli aika monta omaan kristillisten elokuvien kirjastooni. Toki muitakin uskonnollisia elokuvia kotoa löytyy.
Perinteisten Jeesus-elokuvien lisäksi on tehty lukematon määrä elokuvia, joissa on esillä vertauskuvallinen Kristus-hahmo muodossa tai toisessa. Aika iso osa niistä on saanut suurta suosiota. Ilmeisesti ajatus vapahtajasta, joka pelastaa maailman epäitsekkäästi, on ainakin länsimaista ihmiskuntaa koskettava teema. Tällaisiin elokuviin kuuluu mm. Matrix, jossa potkunyrkkeilevästä päähenkilöstä nimeltä Neon (Keanu Reeves) kasvaa vähitellen ihmiskunnan pelastajahahmo. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä End of Days edustaa selkeääkin selkeämmin ikonista teemaa siitä, kuinka maan päälle saapunut paholainen haluaa tuhota ihmiskunnan, mutta päähenkilönä oleva poliisi pystyy estämään aikeen uhraamalla oman henkensä ihmiskunnan puolesta. Elokuva on itsessään pinnallinen toimintaelokuva, joka on halunnut hyödyntää myyvää teemaa.

Toisessakin Schwarzenegger elokuvassa, itse asiassa elokuvasarjassa nimeltään Terminator, sen päähenkilö (ei kuitenkaan iso-Arska) John Connor toimii selkeänä pelastajahahmona ihmiskunnalle tietokoneen valtaamassa maailmassa. Nimikirjaimet J.C. ovat kas kummaa samat kuin Kristukselle (Jeesus Christ).

Samaa teemaa edustavat mm. Teräsmies-elokuvat ja jollakin tavoin myös Blade Runner. Suomalaisista elokuvista Rukajärventiessä kersantti Saarinen on eräänlainen Kristus-hahmo, joka toimii vastavoimana demoniselle yli-ihmiselle. Elokuva Bad Luck Love päätyy kirjaimellisesti Kristuksen eteen.

C. S. Lewisin lapsille suunnatun fantasiakirja- ja elokuvasarjan Narniassa Aslan-leijonan katsotaan aika puhtaasti symboloivan Kristusta. Kirjailija on tunnettu kristitty ja kristinuskon puolustaja, joten sitäkin kautta päätelmä on aika looginen.

Vaikka yksilöllisyys on yksi nykypäivän trendeistä, vieläkin merkittävämpi on maailman globalisoituminen. Yksilöä koskevia uhkia suurempia ja ihmisiä yhdistävämpiä ovat maailmanlaajuiset pelot ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuudesta. Siinäkin mielessä on perusteltua valita elokuvien teemoiksi sellaisia, jotka koskevat mahdollisimman suurta joukko ihmisiä. Valitettavasti suuri osa näistä yrityksistä jää sekä toteutuksen että käsikirjoitusten osalta kovin latteiksi.

Elokuvissa Kristus-hahmo toimii yleensä globaalin ihmiskunnan puolesta. Ei niinkään yksilön syntien anteeksiantamiseksi tai pois pyyhkimiseksi. Se on suurin eroavaisuus raamatulliseen kuvaan Jeesuksesta. Kristuksen toiminnan vertauskuvallisuus on kuitenkin kiehtonut elokuvan tekijöitä ja se tulee varmasti jatkumaan edelleenkin, vaikka joidenkin kommenttien mukaan ainakin Hollywoodissa ollaan jo kyllästytty siihen.

Vaikka itselläni on aikamoinen Schwarzeneggerin elokuvien kirjasto (satakunta), ei niiden kosketuspinta henkilökohtaisella tunnetasolla ole lainkaan samaa luokkaa kuin perinteisten Jeesus-elokuvien. Jostakin syystä jopa 1950-luvulla tehdyt megaluokan nyyhkytoteutukset liikuttavat minua paljon enemmän. Tosin tiedän olevani siinä vähemmistössä. Monet kokevat perinteisten uskonnollisten elokuvien, varsinkin amerikkalaisten, olevan ylitunteellisia ja naiiveja. Niissä liikutaan liikaa arjen ulkopuolella ja yksinkertaistetaan asioita. Ymmärrän sen hyvin. Taidan kuitenkin siinä mielessä olla naiivi ja yksinkertainen ihminen eritoten  tunnetasolla. That’s me. Oma järisyttävä nuoruuden kokemukseni hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta Jumalan rakkauden kautta olisi tämän päivän ja aikuisuuden näkökulmasta katsottuna lähes hymähdettävä asia, jollei se olisi edelleen niin kovin vahvasti mielessäni.

Elokuvien epäinhimillinen taistelu paholaisen voimia vastaan päättyy kuitenkin lähes aina hyvyyden voittoon. Sanomana se on rohkaiseva ja kannustava. Tuntuu kuitenkin, että se taistelu on helpompi voittaa kuin kamppailu omien inhimillisten heikkouksen kanssa. Voimat uupuvat eikä lopputulos ole yleensä kovin kummoinen. Se vuori on korkeampi kiivetä kuin taistelu koko maailman puolesta. Kovin harvasta on sankariksi edes omassa elämässään. Ainakin itse jään siinä taistelussa tappiolle alinomaa. Silti se nuoruuden kokemus jaksaa kantaa eteenpäin toivona ja lupauksena jostakin, joka lopullisesti selviää vasta rajan tuolla puolen. Siihen saakka  toivon itselleni ja muille elämyksellisiä hetkiä elokuvien ihmeellisessä maailmassa.

Onnellinen mieli terveessä kehossa?

Mikä on onnellisen elämän salaisuus? Mistä onni koostuu? Kautta aikojen on löytynyt ihmisiä, jotka kertovat muille onnellisen ja pitkän elämän salaisuudet. Osa niistä on perustunut sen ajan uusimpiin tutkimustuloksiin, osa henkilökohtaisiin kokemuksiin ja mieltymyksiin. Osa ohjeistuksesta on koettu toimiviksi, osa ei.

Kulkevatko onnellinen ja terveellinen elämä yleensäkään käsi kädessä? Onko tämä kirjoitus jo otsikostaan lähtien harhapoluilla? Onko terveellisiä elämäntapoja noudattava oikeasti myös onnellinen? Asia on tuskin niin yksinkertainen.

Tiedeuskovana yhteiskuntana seuraamme ainakin sivusilmällä sitä, millaisia ohjeita meille tutkimusten valossa ja niiden perusteella tarjotaan. Haasteena on kuitenkin se, että tieteen kehittyessä ja terveyden avaimia tutkittaessa tulvii uusia, usein keskenään ristiriitaisia tutkimustuloksia. Vanhat väitteet kumotaan, kunnes jossakin vaiheessa jälleen todetaan niiden sittenkin olleen oikeita, ainakin joiltakin osin. Viinin juominen päivittäin kohtuullisessa määrin on joidenkin tulosten mukaan suositeltavaa, joidenkin ei. Toisten mukaan viinin hyödyt ja haitat ovat kovin yksilöllisiä.

Joskus uutisointi ei ole loppuun asti mietitty, kuten kevytsavukkeiden kohdalla. Näin kommentin, jossa todettiin, että kevytsavukkeet eivät ole lainkaan niin vaarattomia kuin on väitetty, yli puolet niiden käyttäjistä kuolee. No, siinä tapauksessa moni varmaan harkitsisi tupakoinnin aloittamista, jos kerran noin puolet tupakoijista ei kuole lainkaan.

Lisäravinteiden hyöty on joidenkin asiantuntijoiden mukaan kiistaton, joidenkin mukaan olematon. Silti niiden käyttö on noussut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana räjähdysmäisesti. Täytyy myöntää, että itsekin pyrin säännöllisesti ottamaan muun lääkityksen ohella terveyttä edistäviksi kutsuttuja lisäravinteita.

Olennainen kysymys lienee kuitenkin juuri se, onko terveydellä ja onnellisuudesta mitään tekemistä toistensa kanssa? Loppujen lopuksi kyse on kahdesta eri asiasta, joilla voi olla jotakin yhteistä, mutta ne eivät ole suoraan tekemisissä toistensa kanssa. Sairasteleva, ei kovin terveellisiä elämäntapoja noudatteleva henkilö voi kokea olevansa onnellinen, vaikka joku toinen voisi ajatella, ettei tuollainen elämä voi olla onnellista. Toisaalta huippukuntoinen terveyden perikuvalta vaikuttava voi olla syvästi onneton.

Fyysisestä kunnosta huolehtiminen on yksi viime vuosien trendeistä. Se on hyvä. Fyysisellä kunnolla tiedetään olevan selkeä yhteys myös henkiseen hyvinvointiin. Vaarana on kuitenkin se, että jos pyrit maksimoimaan terveellisen elämän, suojautumaan sairauksilta, ylläpitämään mahdollisimman hyvää kuntoa, syödä mahdollisimman terveellisesti jne., voi se mennä kohtuuttomuuksiin ja tulla pakonomaiseksi toiminnaksi. Pakonomaisuus ja onnellisuus eivät kulje käsi kädessä, kaukana siitä.

Jos on terveellinen elämä ja terve keho, voi se luoda hyvän perustan onnellisuudelle. Jos ihminen on onnellinen, ehkä hän toisaalta haluaa elämän jatkuvan mahdollisimman pitkään ja siksi voi huomioida elämässään myös terveyden näkökulman. Jos se vain on mahdollista.

Onnellisuus on yksilöllinen kokemus. Kuinka paljon voin itse vaikuttaa omaan onnellisuuteeni? Onko se vain omasta itsestäni ja asenteestani kiinni? Terveyteeni voin vaikuttaa aika paljon, mutta entä se onnellisuus? Kovin ratkaisevassa asemassa on tosiaan oma elämänasenne, miten suhtaudut elämääsi ja eteesi tuleviin asioihin? On ihmisiä, jotka ovat kokeneet aivan saman vastoinkäymisen elämässään. Toinen selviytyy siitä ja kykenee jatkamaan elämäänsä, toinen nääntyy henkisen taakan ja pahoinvoinnin alle. Oma asenne ratkaisee henkisten voimavarojen ohella.

No, jos koen olevani tällainen apaattinen, "pessimisti ei pety" -elämänasenteella varustettu ihminen, olenko tuomittu siihen tapaan suhtautua elämään ja vastaani tuleviin asioihin?  Voiko elämänasennetta muokata, voiko sitä muuttaa tai siinä kehittyä? Kuinka paljon kyse on psyykkisestä rakenteesta, joka on paljolti synnynnäinen ja jolle en itse voi mitään?

Amerikkalainen positiivinen ajattelutapa sen kokemuksen mukaan, mikä minulla on siitä, ei oikein istu meikäläiseen mentaliteettiin. Mutta on fakta, että elämässämme vastaan tulevia asioita emme voi muuttaa, mutta se, miten niihin suhtaudumme, on loppukädessä itsestämme kiinni. Kun opettelen uudenlaista ajattelumallia tarpeeksi pitkään, se tallentuu aivokuoreemme ja tulee tavaksi. Näin väitetään ja olen itsekin taipuvainen uskomaan siihen.

Silloin tällöin huomaan ajattelevani, että onneksi minulla on asiat paremmin kuin jollakin toisella. Hyvää sellaisessa ajattelutavassa on se, että huomaan elämässäni olevan hyviä asioita. Harhateille mennään kuitenkin siinä, jos ajatteluni tarkoittaa sitä, että tuo toinen ei ole tai voi olla onnellinen, koska hänen asiansa näyttävät olevan huonommalla mallilla kuin minulla. Onko meillä oikeutta määritellä, millaista elämää kukin saa viettää ja onko meidän määriteltävissämme, milloin joku on onnellinen ja miten voi tulla onnelliseksi? Onnellisuus kumpuaa jostakin muusta kuin fyysisestä hyvinvoinnista. Se on ennen muuta henkinen olotila ja kovin yksilöllinen kokemus. Onneksi.

Se, että koen elämälläni olevan merkitystä, minulla on tärkeitä ihmissuhteita, mielekästä tekemistä, saan ilmaista itseäni vapaasti, koen olevani arvostettu ja jollekin tärkeä, olen rakastettu ja saan rakastaa. Mitä muuta onnellisuuteen tarvitaan? En tiedä.

Tehdasasetukset

Usein teknisten laitteiden ohjeissa mainitaan, että jos laitteeseen tulee jokin vika tai se lakkaa toimimasta, niin kannattaa kokeilla tehdasasetusten palauttamista.

Tehdasasetukset ovat siis tehtaalla asennetut perusasetukset, joiden mukaan laite lähtökohtaisesti toimii. Itsekin olen joskus joutunut turvautumaan tehdasasetusten palauttamiseen esim. digiboksin kohdalla. Aina se ei ole niin helppo tehtävä, kuin mitä ohjekirja antaa ymmärtää.

Onko meissä olemassa jonkinlaiset tehdasasetukset jo heti syntymästä alkaen? Onko meidät luotu tietyiksi ihmisiksi emmekä muuksi voi tulla? Olemme ainakin saaneet tietyt geenit vanhemmiltamme emmekä niistä pääse eroon, vaikka joskus ehkä sitä haluaisimmekin. Joskus olen kuullu sanonnan ja käyttänyt sitä itsekin, että ihmisen tehtävä on tulla siksi, mikä sisimmässään on. Eli onko persoonamme jo etukäteen määrätty tai ainakin sen peruspiirteet? Olemmeko geeniemme vankeja?Mitä vanhemmaksi ihminen varttuu, sitä enemmän hän löytää yhtäläisyyksiä omiin vanhempiinsa. Oli se sitten myönteistä tai ei.

Liisa Keltikangas on kirjoissaan käsitellyt erilaisia temperamentteja. Temperamentti on laaja joukko taipumuksia, jotka määräytyvät geneettisesti, raskauden aikana ja varhaislapsuudessa. Ne muodostavat persoonallisuuden biologisen perustan. Eli sen mukaan meillä on jonkinlaiset tehdasasetukset olemassa. Lopullinen kokonaisuus muokkaantuu kuitenkin käytön eli elämänkokemusten ja -asenteen perusteella

Voisiko ihmisen kohdalla joskus palauttaa tehdasasetuksia? Sellainen ajatus voi joskus tulla mieleen. Saisiko kaiken epäonnistuneen elämän ja pieleen menneiden valintojen jälkeen tulla takaisin tyhjälle pöydälle ja palauttaa omat tehdasasetuksensa? Ehkä, jos sillä tarkoitetaan sitä, että pysähtyy elämässään ja pyrkii palauttamaan ne itselleen tärkeät perusarvot, elämänasenteensa, jotka ehkä jossain vaiheessa ovat kadonneet. Tai jos sinulla on kokemus, että elämään on tullut niin paljon sellaista tarpeetonta tai ylimääräistä asiaa, joka hämärtää kykysi nähdä olennaista tai yleensäkin nauttia elämästä. Voihan toki olla niinkin, että tehdasasetukset on valmistamossa laitettu vähän huolimattomasti tai ne ovat jääneet viimeistelemättä. Niitä täytyy sitten itse yrittää korjata, mikä ei olekaan aina kovin helppo tehtävä. Se tapahtuu yleensä yrityksen ja erehdyksen kautta.

Täydelliseen tehdasasetusten palauttamiseen en kuitenkaan usko, sillä elämä tuo mukanaan niin paljon sellaisia kokemuksia ja asioita, jotka vaikuttavat elämäämme enemmän tai vähemmän raskauttavasti ja jota emme kykene poistamaan kiintolevyltämme. Optimismi voi kääntyä harmauden puolelle. Toki  harmaakin voi muuttaa väriään, jos sitä katsoo oikeanlaisten silmälasien kautta. Ja poikkeammehan me koneista myös siinä mielessä, että elämä yleensä myös opettaa meitä ja tekee jopa viisaammiksi. Emme tee samoja virheitä kohtuuttoman monta kertaa.

Mutta kuka niitä ohjekirjoja jaksaa lukea tai välttämättä edes ymmärtää, mitä niissä sanotaan? Kuka jaksaa lukea niitä psykologia ohjeistuksia, mitä meille tarjotaan niin monenlaisissa paketeissa ja eri versioina. En väitä, etteikö se olisi hyödyllistä, yleensä vain jotkut muut asiat ajavat niiden edelle.

On jokaisen oma päätös, miten suhtautua vajaavaisuuteensa. Lähdenkö moittimaan valmistajaa tai niitä, joilta olen geenini saanut? Ajattelenko, että näillä korteilla pelaaminen ei voi johtaa mihinkään hyvään ja siksi tyydyn olemaan yrittämättä sen enempää. On myös mahdollista, että asennoidun asiaan positiivisesti ja näen omassa itsessäni paljon kehittämisen varaa ja mahdollisuuksia ja siksi haluan panostaa tulevaisuuteeni ymmärtäen, etten ole yhtään sen kehnompi kuin kukaan muukaan ja että elämällä on minulle edelleen paljon tarjottavaa.

#temperamentti #mikäminustavoitulla #kukaolen

Olkoon rauha kanssasi?

Elämme masentavia aikoja. Näin ainakin itsestäni tuntuu. Mihin tämä maailma on menossa, joku vanhempi (siis minua iäkkäämpi) voisi ehkä todeta. Monenlaisia ikäviä väkivallan täyttämiä uutisia lähes päivittäin.

Raaka väkivalta ongelmanratkaisuna, ahdistuksen purkuvälineenä tai jopa politiikan teon välineenä on saanut vastenmielisiä ja käsittämättömiä piirteitä. Ja koko ajan se on tullut lähemmäksi, melkein iholle. Enää ei voi todeta, että se tapahtuu jossain kaukana. Maailma on pienentynyt ja se, mitä tapahtuu jossakin muualla, koskettaa yhä enemmän myös meitä.

Terrorismi Euroopassa tuntuu kasvaneen ja se on yltänyt jo Suomeen asti. Sen osoittaa Turun äskettäinen puukotusverilöyly. Kaikkea ei voi kuitenkaan laittaa terrorismin tai ISIS -nimisen fundamentalistisen islamilaisen järjestön piikkiin. Kouluampumiset niin meillä kotosuomessa kuin ulkomailla ovat järkyttäviä. Äskettäinen Vegasin käsittämätön iäkkään miehen tekemä verilöyly on yksi esimerkki. Näissä motiivit ovat ymmärrykseni mukaan olleet kuitenkin kovin henkilökohtaisia, ei minkään poliittisen tai aatteellisen ryhmän aikaansaamia. Voimakkaasti pahoinvoivan ihmisen aikaansaannoksia.

Muutama päivä sitten uutisoitiin kymmenien ihmisten joukkotappelusta Kontulassa. Voin ymmärtää hyvin sen, että tunteet saavat toisinaan vallan. Voin hyvin ymmärtää myös sen, että joskus voi suuttua niin rajusti, että normaali järjen käyttö ja arvostelukyky eivät enää toimi. Silti väkivallan käyttö on kummallinen ja epälooginen keino purkaa turhautumista. Se ei koskaan johda hyvää lopputulokseen. Sen tuloksena syntyy vain lisää vihaa. Jos taustalla on jonkinlainen uskontoon liittyvä erimielisyys, niinkuin jossain uutisessa annettiin ymmärtää, on asia vielä kummallisempi ainakin näin suomalaisen kirkonmiehen näkökulmasta.

Lisäksi osittain saman kuvaan kuulunee asennemuutos, jossa virkamiesten vastustus on kasvanut. Muualla maailmalla se lienee ollut pitkäaikainen ilmiö, mutta meillä on virkavallan kunnioittaminen ollut perinteisesti hyvällä mallilla. Nuorison kapinointi esim. poliisia kohtaan on mielestäni osa murrosikään kuuluvaa ja ohi menevää auktoriteettivastaisuutta. Tampereen äskettäiseen joukkotappeluun liittyi lehtikirjoituksen mukaan piirre, jossa nuoret kuulusteluissa käyttäytyvät uhkaavasti poliisia kohtaan. Totaalinen kunnioituksen puute. Mistä se kertoo ja johtuu? Varmaankin samalla tavoin pahoinvoinnista. Sääli vain, että sellaisella mentaliteetilla ihminen syrjäyttää itsensä yhteiskunnasta sen marginaaliin.

Poliiseita on kehotettu välttämään virka-asun käyttöä vapaalla ollessaan. Samanlainen ohjeistus on annettu myös pelastuslaitosten työntekijöille. Sisäministeriö on ohjeistanut pelastuslaitoksia hankkimaan ensihoitajille ja palomiehille luodinkestävät kypärät ja liivit. Se on varmasti aiheellista, mutta samalla pöyristyttävää. Toki olen saapaspäivystyksissä joissain isoissa tapahtumissa kohdannut tilanteita, joissa paikalla ollut väki on estänyt ensihoitajia pääsemästä loukkaantuneen avuksi. Miten yhteiskunta voi toimia, jos sen perusturvan antajat eivät enää saa tehdä työtään ilman väkivallan uhkaa? Onko anarkia parempi vaihtoehto? Siihen jotkut näyttävät pyrkivän joko tiedostetusti tai tiedostamatta.

Miten tällaiset tapahtumat vaikuttavat meihin? Luulen, että aika moni kokee samansuuntaisia tunteita kuin minä. Epäuskoa, pelkoa, turvattomuutta ja jopa vihaa. Mutta onko mahdollista, että se voi vaikuttaa meihin myös turruttavasti, niin että emme enää jossain vaiheessa reagoi samalla intensiteetillä kuin ennen, että väkivalta arkipäiväistyy myös ajatusmaailmassamme?  Entä voiko se joillakin laskea kynnystä ryhtyä samanlaisiin tekoihin, ajatella että sellainen on hyväksyttävä, toimiva ja rohkea vaihtoehto?

Eikö ole olemassa muita keinoja ulospääsyyn hankalasta tilanteesta? Emmekö kykene tai halua löytää toisenlaisia tapoja selvittää erimielisyyksiämme? Mihin ovat kadonneet vuorovaikutustaitomme? Niin metsä vastaa kuin huudetaan. Tekisi mieleni kysyä, ja joskus olen kysynytkin aggressiiviselta nuorelta, että onko tämä se tapa, jolla haluat myös itseäsi kohdeltavan?

Väkivaltaisia tapahtumia koskeva uutisointi toki antaa harhakuvan barbaarimaisen käyttäytymisen yleisyydestä. Uskon, että lähes jokainen meistä kokee itselleen vieraaksi ja jopa vastenmieliseksi väkivallan käytön toista ihmistä kohtaan. Se ei kuitenkaan ole kiinnostavan lööpin aihe.

Saappaan työ on rauhan välikappaleena toimimista, sopusoinnun, yhteisymmärryksen ja toisten kanssa toimeentulemisen edistämistä. Se on pitkälti myös oma tapani ajatella asioista. Uskon, etten ole yksin tämän ajatuksen kanssa. Kaikesta uutisoinnista huolimatta olen vakuuttunut, että jokaisella toista ihmistä kunnioittavalla kohtaamisella on oma tärkeä merkityksensä pyrkiessämme elämään onnellisina ja sopusoinnussa niin toistemme kuin itsemme kanssa. Emme saa vaipua epätoivoon. Rakkaus on suurempi voima kuin viha. Toivottavasti.

#saapas #eiväkivallalle #viha #terrorismi

Urhea sydän

Toissaviikolla tein matkan Skotlantiin. Mieleeni tuli etukäteen Braveheart -niminen elokuva, jossa Mel Gibson näytteli Englannin kuninkaan tyranniaa vastaan taistellutta skotlantilaista William Wallacea. Paikan päällä elokuva ja sen tunnelmat jäivät taka-alalle, huomio kiinnittyi muihin asioihin ja paikallisiin nähtävyyksiin.

Mäkinen maasto, vanhat rakennukset, historia tuli vastaan monessa kohtaa. Edinburghin läheisyydessä sijaitseva Rosslynin kappeli, joka on nykyään erittäin suosittu nähtävyys Da Vinci koodi -nimisen kirjan ja elokuvan johdosta, oli mielenkiintoinen kohde. Se ei vastannut ihan luomaani mielikuvaa ollen paljon pienempi ja intiimimpi paikka. Se ei kuitenkaan vähentänyt sen kiehtovuutta, pikemminkin päinvastoin. Jotain mystistä siinä paikassa oli.

Historiallisissa kohteissa vieraileminen herättää usein itselläni ajatuksia siitä, kuka olen, mistä tulen ja mihin olen menossa. En nyt tarkoita vain omia sukujuuriani, vaan laajemmin sitä, millainen historia meillä ihmisinä on takanamme. Miten maailma ja elämä on muuttunut ja toisaalta, mikä meitä tämän päivän ja menneisyyden sukupolvia yhdistää?

Elämän ulkokuori on monilta osin täysin erilainen kuin muutama vuosikymmen sitten. Jos verrataan aikaan satoja vuosia sitten, on muutos valtava. Mikä sitten on pysynyt ennallaan? Ihmisen tunteet, ajattelu, kokemus ihmisyydestä lienevät samankaltaisia  kautta historian. Kuka olen, mikä on minun paikkani tässä maailmassa? Iän myötä olen ymmärtänyt, että vaikka olen oma individualistinen yksilöni, en voi välttyä olemasta myös osa historian ja sukuni tulosta. Menneisyys elää minussa, tahdon sitä tai en. Sekä geneettisesti että psyykkisesti. Se ei kuitenkaan estä itseäni tekemästä omia valintojani. Tosin oma historiani vaikuttaa myös niissä tavalla tai toisella.

Ihmisellä on taipumus liittyä joukkoon, etsiä vertaisryhmiä. Tehdä samoja asioita ja kokea elämyksiä yhdessä. Itse olen ollut koko ikäni kokenut olevani ”mies, joka kulkee omia polkujaan”.  Muutaman kerran olen ollut jääkiekkoa katsomassa livenä, joskus nuorena Kouvolassa, myöhemmin kerran Helsingissä ja Porissa. Kokemukset ovat olleet ristiriitaisia tunnetasolla. Eniten itseäni on häirinnyt se tunnekuohu, joka otteluissa kohdistuu vastustajien ja erotuomarin mollaamiseen. Toki katsojat kannustavat omiaan ja se onkin pelkästään positiivista. Itse rauhaa rakastavana ja sopusointua etsivänä koen kuitenkin suurta hämmennystä ja jopa ahdistusta sellaisesta vihan määrästä, jota näen usein joukkueurheilun katsomossa.

Jalkapallosta olen pitänyt. Seuraan mielelläni kotisohvalta Mestarien liigan otteluita ja huippujoukkueiden kohtaamisia. Taitavat yksilöt ja hyvin harjoitellut pelistrategiat kiehtovat mieltä. Skotlannin lyhyeen matkaan halusin sisällyttää jalkapallo-ottelun seuraamisen ihan livenä. Onneksi sellainen mahdollisuus osui kohdalle. Se oli nautinnollinen ja osittain myös yllätyksellinen kokemus. Yllätyksellinen siksi, että hämmästyin, kuinka erilaiselta se tuntui kuin kotisohvalta katsottuna. Se tuli lähelle, peliareena vaikutti paljon pienemmältä (vaikka olisin olettanut aivan toisin) ja oli kovin vaikea olla reagoimatta pelitapahtumiin tunnetasolla. Itse yllyin jopa taputtamaan spontaanisti kotijoukkueen eli Hibernian FC:n puolesta. Se on jo paljon minulta. Huomasin myös kokevani jonkinasteista yhteenkuuluvuutta muiden kotijoukkueen kannattajien kanssa. Se tuntui paitsi hämmentävältä, myös jollain tavalla hyvältä. Olin osa jotain ryhmää.

Pulisonkimäki - vai oliko se Partaharju?

Saavuin tänään Partaharjulta Pieksämäeltä kahden saapasvapaaehtoisen kanssa. Siellä järjestettiin perinteinen saapaslaisten valtakunnallinen viikonloppuleiri. Paikalla oli 60 saapasihmistä yhdestätoista ryhmästä eri puolilta valtakuntaa. Hienoa!

On monenlaisia ryhmiä. Poliittisen suuntautumisen, vakaumuksen, maailman parantamisen, henkisyyden kehittämisen tai jonkin muun syyn perusteella syntyneitä. Saappaan taustalla on toki kristillinen ajatusmaailma, mutta kyse ei kuitenkaan ole elämänkatsomusnäkökulmiaan tyrkyttävästä toiminnasta, vaan ennen kaikkea käytännön työstä apua ja tukea tarvitsevien nuorten hyväksi. Oma etu tai tavoitteet ovat toissijaisia. Toimitaan kohdattavan ihmisen ehdoilla, hänen itsemääräämisoikeuttaan ja vapauttaan kunnioittaen, olkoon kyse sitten aikuisesta tai nuoresta. Se on asia, joka itseäni koskettaa yhä yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella. Jokainen ihminen on arvokas juuri sellaisena kuin on. Jokainen on valinnut tai valitsemassa omaa elämän polkuaan ja hänellä on siihen täysi oikeus.

Toisen ihmisen kunnioittaminen ainutlaatuisena ja arvokkaana ihmisenä on seikka, joka leimaa saapastoimintaa ja se on aina ollut vahvasti läsnä myös Partaharjun kokoontumisissa. Rakkaus ja kohdatuksi tulemisen kokemus lienee jokaisen saapaslaisen taustalla ja se välittyy eteenpäin heidän kohdatessaan muita, näin väitän. Meitä on monenlaisia ja monenikäisiä ihmisiä eri puolilta Suomea. Jokaisella paikkakunnalla on omat juttunsa ja erityispiirteensä, mutta samalla on vahva kokemus siitä, että olemme yhtä. Että olen omieni joukossa.

No, mitä viikonloppu piti sisällään? Monenlaisia kanavia, niin frisbeegolfia, askartelua kuin rentouttavaa venyttelyä. Luento "lasten ja nuorten yksinäisyys - miten Saapas voi auttaa?" oli mielenkiintoinen. Turun yliopiston  apulaisprofessori Niina Junttilan alustus toi uusia näkökulmia pohdittavaksi. Yksinäisyyden kokemus ei ole vain ikävä mielenterveydellinen ja monesti traumatisoiva vamma, vaan se on myös fyysisesti haitallista ihmisen terveydelle.

Lauantai-illan yllätysnumero oli dragshow. En muista, milloin saapaspäivillä olisi ollut niin riemukas tunnelma. Kaikki vaikuttivat nauttivan esityksestä täysin sydämin. Nappiin osunut valinta järjestäjiltä!

Vaikka on tärkeää, että näissä tapaamisissa on jokin teema ja asiantuntijaosio rentouttavan iltaohjelman ja muun yhdessä tekemisen ohella, olennaisinta on kuitenkin toisten kohtaaminen ja se vuorovaikutus, mikä viikonlopun aikana syntyy. Se kantaa pidemmälle kuin mikään tiedollinen aines tai yhteinen hauskanpito, vaikka niillekin on oma tärkeä sijansa. Olen kiitollinen, että olen saanut olla mukana tässä perheessä tai yhteisössä, miten sen itsekukin haluaa kokea. Ensi vuonna nähdään, jos Jumala suo!

Ps. Kiitos mukavasta matkaseurasta niin Päivi kuin Lotta kuin myös Aurinkorannikon iloinen saapasväki!

#partaharju #saapas #vapaaehtoistyö

20 v. Itä-Helsingin Saappaan Tuki ry

Eilen lauantaina vietettiin Vartiokylän työväentalolla Itä-Helsingin Saappaan Tuki ry:n 20-vuotisjuhlia. Perustamisajankohta sijoittuu siis vuodelle 1997. Patentti- ja rekisterihallituksen mukaan virallinen rekisteröitymispäivämäärä on 8.12.1997.

Saappaan tukiyhdistyksiä on Suomessa yhteensä kymmenen. Yhdessä Seinäjoen alueen yhdistyksen kanssa oma yhdistyksemme on Suomen vanhin. Kotkassa perustettiin tukiyhdistys jo näitä aikaisemmin, mutta se ei enää ole yhdistysrekisterissä. Muut paikkakunnat ikäjärjestyksessä ovat: Tampere, Kajaani, Pori, Jyväskylä, Sotkamo, Hattula, Helsinki (Snellu) ja Ylivieska. Tosin Tampereen ja Porin yhdistysten kohdalla aktiviteetti taitaa olla aika vähäistä, koska paikkakunnilla ei ole tätä nykyä toimivaa saapasryhmää.

Yhdistykset perustettiin aikoinaan siitä syystä, että lahjoitusten vastaanottaminen ja varainkeruu koettiin helpommaksi yhdistyksen kautta. Seurakunnat veroja keräävinä yhteisöinä eivät olleet kaikkien mielestä sopivia lahjoitusten vastaanottajakohteita. Ehkä pelättiin myös sitä, että mahdolliset lahjoitukset hukkuvat seurakuntien muun kassavirran sekaan.

Itä-Helsingissä yhdistyksen pyörittäminen on vapaaehtoisten oman aktiviteetin varassa. Sehän toki on yhdistysten yleinen periaate ja käytäntö meillä Suomessa. Seurakunnan työntekijänä toimin itse ainoastaan rivijäsenenä yhdistyksessä. Sen olen kokenut hyväksi.

Yhdistyksen tarkoituksena on nimensä mukaisesti kerätä varoja Saappaan toiminnan tukemiseen. Se ei siis rahoita perustoimintaa, eikä se olisi edes taloudellisesti mahdollista, vaan se keskittyy vapaaehtoistyöntekijöiden jaksamisen ylläpitämiseen erilaisin virkistyshankkein ja- tapahtumin. Lisäksi se pyrkii osallistumaan Saappaaseen liittyvien erityishankintojen rahoittamiseen. Tärkein varainkeruumuoto on perinteinen äitienpäivälounas Mikaelinkirkolla. Lisäksi Mikaelinkirkon messuissa kerätään muutaman kerran vuodessa kolehti Itä-Helsingin Saappaan tuelle. Jos haluat olla tukemassa yhdistyksemme toimintaa, voit tehdä sen esim. lahjoittamalla jonkin hyväksi katsomasi summan yhdistyksen tilille tai liittymällä sen kannatusjäseneksi summaan 20 € per vuosi. Yhteisökannatusjäsenmaksu on 50 € vuotta kohden. Yhdistyksen tilinumero on Danske Bank FI77 8000 9710 3065 01.

Mikä saa ihmisen vapaaehtoisesti antamaan aikaansa ja voimavarojansa yhteiseen hyvään? Ja mitkä juuri saapastoiminnan kohdalla ovat syinä siihen? Sen kokemuksen perusteella, mikä itselläni on yli kolmen vuosikymmenen ajalta kertynyt yhteistyöstä saapasvapaaehtoisten rinnalla, sanoisin että aika moninaiset motivaatiot. Jos niitä kuitenkin vähän yksinkertaistaa ja kokoaa, niin seuraavanlaisia perusnäkökulmia löytyy:

Ensinnäkin lähes kaikki ovat alunperin tulleet mukaan auttamisen halusta. Mahdollisuudesta tehdä jotakin nuorten hyväksi. Osalla on omia lapsia, osalle omat nuoruuden kokemukset ovat niin vahvasti mielessä, että se motivoi antamaan aikaa nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi. Kokemus siitä, että on voinut oikeasti olla jollekin avuksi, kannustaa jatkamaan. Vuosien myötä ystävyyssuhteet tulevat useille kovin tärkeiksi. Ne kannustavat osallistumaan, vaikka oma jaksaminen ei aina olisikaan ihan huipussa. Joillekin saapasryhmästä muodostuu jotakin lähes perheeksi verrattavaa, osa haluaa rajoittaa mukana olemisensa ensisijaisesti varsinaisen toiminnan keskiöön eli joko päivystämiseen tai tukiyhdistyksen toimintaan. Jotkut ovat mukana aktiivisesti molemmissa.






























Yhteiskuntamme pyörii pitkälti rahan ympärillä ja helposti sen kautta arvotetaan kaikkea toimintaa. Niillä silmälaseilla katsottuna vapaaehtoistoiminta nähdään helposti ammattitaidottomana hyväntahtoisten ihmisten puuhasteluna verrattuna sellaisiin, jotka saavat toiminnastaan palkkaa. Todellisuudessa Saappaan työssä on mukana monien eri alojen asiantuntijoita ja ammatti-ihmisiä. Heidän panoksensa väheksyminen on kovin ala-arvoista ja lyhytnäköistä ajattelua. Samantapainen tilanne on toki monilla muillakin vapaaehtoistoiminnan sektoreille, mm. SPR:n ensiapuryhmissä. Se, että joku pistää toimintaansa ammattitaitonsa lisäksi koko sydämensä, ei varmasti ainakaan heikennä lopputuloksen onnistumista.

Joskus kohtasimme nuoren, joka oli järkyttynyt ystävänsä kuolemasta edellispäivänä ja purki tunnekuohuaan myös meihin, jotka satuimme paikalle. Hän toisti useaan kertaan sitä, että toimintamme on sellaista, jonka tulisi olla kaupungin tai kunnan vastaamaa, ei seurakunnan tekemää. Ehkä siihen sisältyi jonkinlainen kritiikki kirkkoa kohtaan, mutta oma tulkintani oli se, että nuori kaipasi auttajilta ennen kaikkea ihmisyyden jakamista ja toistemme tukemista arkielämässä, ei viraston suojissa tai virkamiehen rooliasuun pukeutuneena. Vaikka toimintamme edellyttää  tiettyä etäisyyden ottoa ja erillisyyden ymmärtämistä, on ykkösprioriteettinamme juuri se, että kohtaamme jokaisen arvokkaana ja ainutkertaisena yksilönä. Toivottavasti olemme onnistuneet siinä.

Millaista sitten oli vuosijuhlissa? Ainakin paljon oli nähty vaivaa juhlien toteuttamisessa, ohjelman laatimisessa, tarjoilussa ja kaikessa mahdollisessa. Liikuttavan ja hämmästyttävän paljon vaivaa. Ilta itsessään oli ennen kaikkea mukavaa yhdessäoloa. Monenlaisia elämäntarinoita ja -kokemuksia. Jokaisella oma maailmankuvansa. Kaiken rinnalla oli kuitenkin vahva tunne siitä, että on jotakin tärkeää, joka yhdistää meitä.

Itä-Helsingin Saappaan Tuen rooli on ollut merkittävä vapaaehtoisten jaksamisen ja motivaation ylläpitämisessä. Siksi tätä kirjoittaessani kohotan naapureista piittaamatta kolminkertaisen hurraa-huudon yhdistykselle ja sen 20-vuotiselle toimintahistorialle. Te olette sen ansainneet! Hurraa, hurraa, hurraa!

#itä-helsinginsaapas #saappaantuki #juhlat

Konfirmaatio

Tänä viikonloppuna vietettiin Mikaelinkirkossa usean rippikoulun konfirmaatiota. Itse olin mukana toteuttamassa kahta rippikoulun päätöstä. Mieliinpainuvia ja tärkeitä hetkiä. Niin itselleni kuin ennen kaikkea rippikoululaisille ja heidän lähipiirilleen. Perinteisesti rippikoulua on pidetty siirtymäriittinä aikuisuuteen. En tiedä onko se sitä enää, ei ainakaan samassa määrin kuin ennen, mutta jonkinlainen riitti se kuitenkin edelleen on. Merkittävä hetki elämässä.

25 nuorta pukeutuneina valkoisiin alboihin alttarin äärelle polvistuneina. Kummit seisomassa heidän takanaan ja osallistumassa nuorten siunaamiseen. Liikuttavaa. Kovin hyvin muistan edelleenkin sen hetken, kun olin vastaavassa tilanteessa kummin roolissa oman kummilapseni takana.

Paljon rakkautta. Yhteenkuuluvuuden tunnetta. Iloisia ilmeitä, kaunista musiikkia. Vanhempien kyyneleitä ehtoollispöydässä. Hetkiä, jotka säilyvät muistoissa pitkään ja toivottavasti myös kantavat eteenpäin.

Yhteinen rippikoulumatka päättyy konfirmaation, ainakin melkein kaikkien kohdalla. Joskus on nuoria, jotka eivät syystä tai toisesta voi osallistua konfirmaatioon, mutta haluavat kuitenkin suorittaa rippikoulun. Sekin on itsessään tärkeää, vaikka konfirmaatio rippikoulun huipentumana jääkin kokematta. Tai en ole varma, onko se kaikille nuorille huipentuma, projektin päätös kuitenkin.

Konfirmaatio merkitsee vahvistamista, sen uskon vahvistamista, joka on julkilausuttu kastetilaisuudessa. Käytännössä harva nuori katsoo asiaa siitä näkökulmasta. Heille kyse on ensisijaisesti rippikoulujuhlasta, rippikoulun päätöksestä. Siihen liittyy juhlinnan keskipisteenä oleminen ja toki monelle odotettujen ja luvattujen lahjojen vastaanottaminen.

Konfirmaatiossa rukoillaan nuorten, heidän vanhempiensa ja kummien puolesta. Se on kirkon tehtävä. Pyytää Jumalan siunausta ja varjelusta niin seurakunnan jäsenille kuin muillekin. Nuorten kohdalla se on erityisen tärkeää, koska kasvu aikuisuuteen ei ole millään lailla vaivaton ja haasteeton matka, ei ainakaan kaikille. Koettelemus se voi olla myös nuorten vanhemmille ja koko lähipiirille. Sille kasvumatkalle tarvitaan kaikki mahdollinen tuki.

Perjantai-iltana saapaspäivystyksen yhteydessä kohtasin nuoren viime vuoden rippikoulusta. Hän on toiminut seurakunnassa kerhonohjaajana ja jatkaa sitä myös tänä vuonna. Oli mukava kohtaaminen ainakin itselleni. Osalle nuorista voi joskus olla nolostuttavaa, kun seurakunnan työntekijä tulee juttelemaan nuoren ollessa kavereidensa kanssa iltaa viettämässä. Tällä kertaa nolostumista tuskin tapahtui.

Suurelle osalle nuorista yhteys seurakuntaan katoaa tai ainakin jää etäiseksi, kunnes elämässä sattuu jälleen jokin merkittävä tapahtuma, jonka yhteydessä käännytään seurakunnan puoleen. Osa nuorista jää kuitenkin seurakuntayhteyteen aloittaen isoskoulutuksen tai ryhtyen esim. kerhonohjaajaksi. Molemmat tehtävät ovat seurakunnan toiminnan ja tulevaisuuden kannalta merkittäviä. Olen vakuuttunut siitä, että ne ovat myös nuorille tärkeitä kokemuksia oman henkisen kasvun, vuorovaikutustaitojen kehittymisen ja ryhmänohjaamisen kannalta. Oma asiansa on myös se, millainen kokemus näille nuorille syntyy seurakunnasta ja sen toiminnasta. Se voi ratkaista kirkon tulevaisuuden. Myönteisen kokemuksen syntymisessä on meillä työntekijöillä olennainen rooli.

#rippikoulu #konfirmaatio #alba #usko #nuori #siirtymäriittiaikuisuuteen

Joskus on kiivettävä korkeammalle

Eräässä laulussani sanotaan "joskus on kiivettävä korkeammalle ymmärtääkseen elämästään enemmän". Korkealta näkee kauas. Kokonaisuus hahmottuu erinäköisenä kuin matalalta, maan tasalta. Silloin ei näe eteensä kuin muutaman askeleen verran, paitsi Pohjanmaalla. Kyse on pitkälti samasta asiasta kuin vanhassa viisaudessa "metsää on vaikea nähdä puilta". Liian läheltä on vaikea nähdä koko kuvaa. Lähiarki heikentää kyvyn ymmärtää omaa elämäänsä kokonaisuudessaan. Sitä, mikä siinä on hyvää, mikä ei ja millainen se kokonaisuudessaan on. Pienet pettymykset ja vastoinkäymiset, arjen harmaus saavat helposti koko elämän vaikuttamaan epäonnistuneelta tai tarkoituksettomalta

Irtiotto arjesta voi auttaa saamaan riittävän etäisyyden, jotta osaat nähdä paremmin sen, mistä kaikessa oikein on kyse. Asioiden jakaminen muiden kanssa tuo usein uusia näkökulmia, jolloin valon ja varjon suhteet voivat muuttua. Se voi toki myös auttaa sinua ymmärtämään, millaisia muutoksia tarvitset, jotta olet tyytyväisempi elämääsi.

Irtiotto voi olla matka, se voi olla virkavapaus tai sapattivapaa (jos sellaista enää on olemassa), se voi olla uusi harrastus, jotakin sellaista, joka poikkeaa normaaleista elämän arkikuvioista. Sitä kautta on mahdollisuus nähdä elämäänsä eri suunnasta, eri viitekehyksestä käsin. Myös terapia palvelee samaa tarkoitusta.

Itselleni tämä blogin kirjoittaminen on antanut mahdollisuuden tarkastella ja pohtia omaa ja muiden elämää, elämää yleensäkin, ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Myös musiikin tekemisestä uudelleen innostuminen on palvellut samaa tarkoitusta.

Tarvitseeko sitten jokainen elämälleen irtiottoa? Eikö sitä voi olla tyytyväinen omaan elämäänsä ja arkeensa? Ilman muuta voi. Ajattelen, että onnellisen elämän taustalla on pyrkimys löytää se, mitä olen sisimmässäni ihmisenä ja mitä haluan omalta elämältäni. Joskus se voi onnistua helposti. Asiat lutviutuvat kohdalleen ilman sen suurempia vaikeuksia. Toisaalta ajatukset elämästä ja myös se, mitä siltä haluan, voivat muuttua elämän edetessä. Jossain vaiheessa voi eteen tulla tilanne, jolloin on syystä tai toisesta pysähdyttävä pohtimaan sitä, missä mennään ja onko tämä sellainen elämä, jota tahdon. Se voi edellyttää irtiottoa arjesta. Sitä, että nousee sen yläpuolelle ja katsoo kokonaisuutta kauempaa. Niin, että jopa taivaanranta näkyy.

Addiktion vallassa

Viime viikkoina olen ollut valtavan makeishimon vallassa. Lähes päivittäin olen syönyt kolmesta neljään pussia makeisia. Vaikka olen hyvin tiedostanut sen epäterveellisyyden ja useimmiten potenut huonoa omaatuntoa jälkikäteen, on sama toistunut seuraavana päivänä. On tuntunut ylivoimaiselta päästä kierteestä eroon. Toisaalta onneksi tiedän kokemuksesta, että vaikeudestaan huolimatta se on mahdollista.

Riippuvuus eli addiktio on pakonomainen tarve harjoittaa jotakin toimintoa tai kokea tietynlainen tunnetila. Riippuvuuden vaikutus elämään vaihtelee hyödyllisestä ja elämää ylläpitävästä terveestä riippuvuudesta haitalliseen riippuvuussairauteen.

Monille meistä syntyy riippuvuussuhteita. Ne voivat muodostua tavaraan, aineisiin, alkoholiin, ihmissuhteisiin, luoja ties mihin. Vaikka niiden vaarallisuuden suhteen voidaan erotella myönteiset haitallisista, on kaikkien taustalla samankaltainen mekanismi. Jostakin asiasta tulee ihmiselle niin tärkeä, että hän kokee sen olevan oman hyvinvointinsa kannalta välttämätöntä. Riippuvuus voi olla fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista. Usein nämä kaikki voivat olla yhdessä. Tupakointi on siitä hyvä esimerkki. Siihen syntyy sekä fyysinen että psyykkinen riippuvuus. Lisäksi se usein on olennainen osa käyttäytymistä tietyissä sosiaalisissa tilanteissa.

Monesti ajatellaan, että addiktio on pelkästään kielteinen asia. No, se riippuu keneltä kysyy. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin mustavalkoinen kuin miltä se voi vaikuttaa. Riippuvuus liikunnasta, vapaaehtoistyöstä, hyväntekeväisyydestä, sosiaalisista suhteista. Ne ovat esimerkkejä myönteisistä riippuvuuksista, niin kauan kuin ne pysyvät kohtuudessa, eivät vahingoita yksilön tai muiden hyvinvointia eivätkä hallitse ihmisen käyttäytymistä ylitse muiden tärkeiden asioiden. Sosiaalisen median ulkopuolella elävä (kyllä, sellaisiakin ihmisiä on) voisi todeta somen käytön olevan pahemman luokan riippuvuus, joka on vallannut lähes koko maailman.











Jossain vaiheessa puhuttiin paljon läheisriippuvuudesta. Olemme jokainen jossain määrin riippuvaisia toisistamme. Läheisriippuvuudessa on kuitenkin kyse ilmiöstä, jossa ihminen on pakonomaisen riippuvainen muista ihmisistä ja asioista. Se on lapsuudessa omaksuttu tapa karttaa hylätyksi tulemista hakemalla turvaa ja hyväksyntää ulkopuolelta. Riippuvainen ei ole saanut lapsuudessaan riittävästi hoivaa, rakkautta tai mahdollisuutta näyttää tunteitaan, vaan hän on oppinut hankkimaan hyvää oloa auttamalla ja huolehtimalla muista.

Riippuvuus voi olla myös yhteydessä elämän merkitykselliseksi kokemiseen. Ihminen kokee toteuttavansa omaa tehtävänsä ihmisenä ja haluaa siksi panostaa siihen paljon, jonkun mielestä ehkä liikaakin. Jossain tilanteessa voi olla kyse ns. auttajan syndroomasta, jolloin toisten auttamisen tärkein motiivi (usein tiedostamaton) on itsensä hoitaminen, oman heikkoutensa paikkaaminen muiden kustannuksella. Monesti kyse on silloin samasta ilmiöstä kuin läheisriippuvuudessa. Se ei ole tervettä riippuvuutta ja on myös eettisesti väärin autettavaa kohtaan. Jos riippuvuus on sellainen, josta on syystä tai toisesta tarpeen päästä eroon, on siihen olemassa monenlaisia keinoja.  Silloin kannattaa ottaa yhteyttä kasvatus-, sosiaali- tai terveydenhuollon ammatti-ihmiseen. Apua varmasti löytyy.

Joku voi ajatella, että riippuvuus on merkki heikkoudesta. Jokin asia ohjaa ihmisen käyttäytymistä, niin ettei hän halua tai jopa kykene elämään ilman sitä. Joku toinen voi ajatella sen merkitsevän inhimillisyyttä. Olemme jokainen kaukana täydellisyydestä ja se tekee meistä ihmisiä, kukaan ei ole oikeasti toista parempi siinä mielessä. Toisaalta pyrimme kohti parempaa ja siinä epäonnistuminen voi olla vaikeaa kestää. Uskon, että meillä useimmilla on asioita, joita ilman emme halua elää tai ainakin koemme elämän vajaaksi niiden puuttuessa. Onko sitten kyse riippuvuudesta vai jostakin muusta. Joskus rajan vetäminen voi olla vaikeaa.

Ei valtaa vihalle

Viime viikonlopun järkyttävät tapahtumat Turussa saivat koko kansan pois tolaltaan. Emme ole enää lintukoto, jos sitä olemme enää pitkään aikaan olleet. Pahan käsi on ulottunut tänne asti.

Tietämättä vielä lopullisesti teon motiiveja, on itse tapahtuma järkyttävä. Onhan meillä toki historiassamme lähimuistissa kouluampumiset, mutta liittyminen osaksi terrorismin maailmanlaajuista tapahtumaketjua on itsessään ainutkertaista ja peruuttamatonta. Tästä ei ole enää paluuta entiseen.

Tällainen nostaa tunteet pintaan. Viattomien ihmisten tappaminen on äärimmäinen teko ja siksi se saa myös ihmisten ääritunteet esille. Suru, viha, pettymys, pelko, järkytys. Kuinka hiuskarvan varassa elämämme lopulta onkaan.

Vaikka olen yrittänyt välttää somen kommentteja asiasta, en ole siinä täysin onnistunut. Se vihan määrä, mikä sieltä huokuu, on vielä ymmärrettävää, mutta sen kohdistuminen sellaisiin ihmisiin ja ihmisryhmiin, joilla ei ole mitään tekemistä asian suhteen, on surullista. Se saa minut häpeämään suomalaisuuttani, tai jopa myös ihmisyyttäni.

Meillä on oikeus kaikkiin tunteisiimme. Ei ole olemassa sellaisia tunteita, jotka olisivat vääriä. Tunteethan eivät ole itse valikoituja, ne tulevat ja menevät. Se on inhimillistä. Aivan toinen asia on se, kuinka annamme niiden ohjata toimintaamme. Emmehän ole pelkkiä tunneorganismeja, vaan meille on aikojen saatossa kehittynyt myös huomattava järjenkäyttökapasiteetti. Tunne ja ajattelu ovat kaksi eri asiaa, vaikka niillä onkin selkeä keskinäinen yhteys useissa päätöksissä, joita elämässämme teemme. Aikuisen ihmisen erottaa lapsesta se, että aikuinen osaa käyttää järkeään, ajatella loogisesti ja rationaalisesti. Hän voi tuntea syvästi, mutta silti pohtia, mikä olisi hyvä tapa ilmaista asia ja mahdollisesti viedä sitä eteenpäin.

Vihalle ei tulisi antaa valtaa. Sitä voi syystäkin tuntea, mutta mikä on se tapa, joka johtaisi meidät kohti hyvää eikä pahaa? Viha lisää vihaa, sen jokainen ymmärtää. Pahan kierre syntyy helposti ja sehän on terrorisminkin tarkoitus. Emme saa lähteä siihen mukaan. En ainakaan itse ole siihen valmis.

Maailmassa tulee aina olemaan ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta valmiita purkamaan pahaa oloaan teoilla, jotka suurimmalle osalle ihmiskuntaa ovat kauhistuttavia. Olen varmasti naiivi, mutta ajattelen edelleen, että ainoa järkevä tapa on vastata pahaan hyvällä. Meidän tulisi pyrkiä sellaisen yhteiskunnan ja maailman rakentamiseen, jossa ihmisillä olisi riittävän hyvä olla, jossa pahoinvointia ei tarvitsisi tuoda julki näin äärimmäisillä tavoilla. Ihmisillä tulisi olla mahdollisuus tulla kuulluiksi ja ymmärretyiksi ilman väkivaltaa tai sen uhkaa.

Vuoropuhelu Suomessa on tällä hetkellä niin vastakkain asettelun leimaamaa, että yhteistä näkemystä voi olla työlästä löytää. Ainakaan, jos siihen ei löydy tahtoa kaikilta osapuolilta. Se, että riitelemme keskenämme ja lietsomme vihaa, ei johda kenenkään elämää parempaa kohti. Pahoinvointi ja jakautuminen vain lisääntyy. Nyt kysytään kaikilta ymmärrystä ja halua rakentaa Suomesta meille kaikille entistä parempi yhteiskunta, jossa on tilaa monenlaisille eri tavoilla ajatteleville ja eläville ihmisille. Se ei onnistu helposti eikä nopeasti, mutta nyt on ryhdyttävä siihen.

Kaikella on aikansa, niin sanotaan jo Saarnaajan kirjassa. Nyt on surun, toipumisen ja toistemme tukena olemisen hetki. Kun pääsemme siitä eteenpäin, on ryhdyttävä tekemään asioita, jotka edistävät rauhaa ja turvallisuutta maassamme.