URHEILUKATSOMO - PAIKKA PAHAN OLON PURKAMISEEN?

Urheiluhullu. No, tuskin olen ihan sitä, mutta mielelläni seuraan urheilua. Pääasiassa kyllä television välityksellä. Jääkiekkomatseissa olen muutaman kerran käynyt ja jalkapalloa seuraamassa Italiassa, Englannissa ja Skotlannissa. Kotimaan pelit ovat jääneet paitsioon. En ole syystä tai toisesta kokenut niitä mielenkiintoisiksi.

Yleisurheilu on ollut ehdoton suosikkilajini. Pääasiassa sen vuoksi, että nuorena harrastin pikajuoksuja ja hyppylajeja. Myöskin kymmenotteluun osallistuin pari kertaa seuran pisteiden keruun vuoksi. Rakkaus yleisurheiluun on jäänyt. On helppo eläytyä siihen oman taustan vuoksi.

Monenlaista muutakin olen harrastanut. Hiihto oli pitkään kuvioissa, samoin myös harrastejalkapallo. Lentopallokin oli mieluisa laji. Loukkaantumisten vuoksi jouduin kuitenkin jättämään kaiken muun kuntosalia lukuunottamatta.

Toinen syy, miksi en ole juurikaan käynyt kotimaisia joukkuepelejä seuraamassa on se, että haluan itselleni myönteisen tunnekokemuksen ja aina se ei oikein ole onnistunut. Koen yleisössä ollessani tehtäväkseni ainakin lähtökohtaisesti kannustaa kentällä olevia pelaajia. Pääasiassa omaa suosikkijoukkuettani, jos sellainen on, mutta myös muita, jos heidän suorituksensa ovat sen kaltaisia. En voi kuitenkaan ymmärtää enkä sietää sitä, että oman joukkueen kannustamisen sijaan osa yleisöä keskittyy vastustajan sättimiseen, mollaamiseen ja jopa vahingoittamiseen. Törkeää! Se sotii vahvasti omaa arvomaailmaani vastaan ja aikaansaa vahvan tunnekuohun. Mielestäni tulisi kannustaa kaikkia tekemään parhaansa ja yleisön tulisi nauttia hyvistä suorituksista riippumatta siitä, kuka niitä tekee. Se paha mieli, suuttumus ja melkeinpä ahdistus, joka peleissä itselleni usein syntyy, on olennaisin syy siihen, miksi hankin itselleni mieluummin mieluisan penkkiurheilukokemuksen kotisohvalla. Se täyttää riittävässä määrin oman elämyshakuisuuteni kriteerit. Ainakin pääosin.

Miksi ihminen, moni hyvin sivistyneeksikin kokemani, käyttäytyy tuolla tavoin urheilukatsomossa? Raivoaa, on aggressiivinen muita kohtaan. Onko syy itse urheilussa, saako se aikaan liian voimakkaita tunnekuohuja, jotka joidenkin kohdalla ilmenevät itsekontrollin puutteena ja negatiivisina tunteenpurkauksina?

Onko kyse samanpohjaisesta ilmiöstä kuin jalkapallohuliganismi? Median kautta tunnemme kaikki sen. Varmaan lähes jokainen tuomitsee huliganismin. Se omaa paljon rikollisia piirteitä. Samaa tapahtuu kuulemma myös rugby- ja krikettikannattajien keskuudessa, mikä oli minulle yllätys. Itse en niissä muutamissa ulkomaiden otteluissa, joissa olen käynyt, ole kertaakaan kohdannut minkäänlaisia negatiivisia ilmiöitä. Ajattelen kuitenkin, että huliganismin taustalla on vaikuttimena joitakin samanlaisia tunnekokemuksia kuin jokaisessa urheilukatsomossa. 

Ihmiselle on olennaista tarve kuulua joukkoon ja löytää itselleen samalla tavoin ajatteleva ja kokeva viiteryhmä. Kun sellaisen löytää, tahtoo siitä pitää kiinni tiukasti. Silloin tulee helposti todeksi se, että harva asia yhdistää ihmisiä niin paljon kuin yhteinen vihollinen. Se vihollinen voi olla yhteiskunta, se voi olla toinen urheilujoukkue tai joskus molemmat. Viha sumentaa tai ainakin kapeuttaa ajattelun. Tähän voi liittää myös viisauden ”joukossa tyhmyys tiivistyy”.

Jalkapallohuliganismin synnyinmaassa Englannissa kyse on myös työväenluokan protestista valtaapitäviä kohtaan. Sielläpäin yhteiskuntaluokka- ajattelu omaa pitkät perinteet ja siihen liittyy monenlaisia ristiriitoja. Jotain samankaltaista voi olla muidenkin maiden ilmiöiden taustalla, mutta en osaa nähdä sitä merkittävänä tekijänä meidän muutamien yksittäisten tapahtumiemme kohdalla.

Urheilu on ollut merkittävässä roolissa koko ihmiskunnan olemassaolon ajan. Ihminen on halunnut kilpailla muita vastaan, ottaa mittaa siitä, kuinka hyvä on. Pettymykset ja voitonhuuma kuuluvat erottamattomasti siihen. Niille, jotka eivät itse pärjää tässä kilpailusssa, löytyy idoleita, joiden kautta voi elää omia haaveitaan todeksi. 

Urheilu ei toki ole ainoa asia, joka elämässä herättää vahvoja tunteita. Se tuo kuitenkin niin paljon positiivisia sisältöjä lukemattomien ihmisten elämään, että on kansanterveydellisesti merkittävä tekijä sekä fyysisen että mielenterveyden näkökulmasta.

OMAN AIKAKAUTENI VANKI?

Elämän normisto ja tapakulttuuri ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet huomattavasti. Kuten ihmiset yleensä, elämän perusasiathemmilta lapsena ja nuorena. Mikä elämässä on tärkeää, miten tulee toimia eri tilanteissa, miten kohdella muita ihmisiä, miten käyttäytyä. Siinä, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja toivottavaa, on tapahtunut huomattavia muutoksia ajan kuluessa. Tuon seuraavassa esille esimerkkeinä muutamia omia havaintojani.

Aloitan myönteisellä muutoksella. Lapsuudessani ja vielä pitkälle nuoruuteen saakka oli yleisenä tapana, että roskat heitettiin tai pudotettiin maahan. Roskiksia toki oli siellä täällä, mutta aika vähän. Yleinen mentaliteetti oli se, ettei siinä ollut mitään pahaa, kaikki tekivät niin. Vasta varttuneempana aikuisena havahduin siihen, kuinka oma käyttäytymistapani oli (onneksi) radikaalisti muuttunut. Nyt tuntuisi pahalta laittaa roska käsistä tai taskusta johonkin muualle kuin sille tarkoitettuun paikkaan.

Seuraavaksi käytöstavoista. Miehen tulee olla kohtelias naisille. Oven avaaminen ja tilan antaminen naiselle esimerkiksi ovesta mennessä kuuluu omaan normistooni. Tiedän kyllä, että osa naisista voi tänä päivänä kokea sen sukupuolisena syrjintänä tai ainakin epätasa-arvoisena kohteluna. Sellaisia kommentteja olen hämmentyneenä itse kuullut. 

Poisoppiminen sellaisesta, jonka edelleenkin koen oikeana, on jollei mahdotonta, niin ainakin kovin työlästä. Ja onko syytä muuttaa käsitystä tai toimintatapaa sellaisen asian kohdalla, jonka edelleen kokee oikeaksi? Tuskin ainakaan itse tulen tekemään niin, vaikka se jopa loukkaisi toista osapuolta. Toki yleiseen kohteliaisuuteen kuuluu tilan tarjoaminen toiselle sukupuolesta riippumatta. 

Väkivallan käyttö ongelmien ratkaisuyrityksenä tai vallankäytön välineenä on mielestäni täysin tuomittavaa. Siitä huolimatta sitä tapahtuu koko ajan. Jotkut pitävät väkivaltaa jossain tilanteissa  hyväksyttävänä tai ei ainakaan erityisen tuomittavana. Itselleni on kuitenkin nuoruudesta asti iskostettu ajatus, että missään tilanteessa mies ei voi lyödä naista. Se on kunniakysymys miehelle. Mikään olosuhde ei tee siitä hyväksyttävää. No, toki oman hengen pelastaminen voisi olla sellainen perustelu. Tämän suhteen ei ihme ja kumma ole vielä ymmärtääkseni suomalaisessa tapakulttuurissa tapahtunut ratkaisevaa muutosta. Ainakaan en itse ole sellaista havainnut. 

No, edellisestä aiheesta on hyvä jatkaa. Muistan ollessani varmaankin toisella tai kolmannella luokalla kansakoulussa, meillä oli välitunnilla tapana leikkimielisesti painia ja koitella voimia. Sain eräässä nahistelutilanteessa huomautuksen ympärille kerääntyneiltä koulukavereiltani, kun yritin jalallani saada toisen menettämään tasapainon. Ei saa käyttää jalkoja, kuului tiukka ohjeistus! No, kun seuraa tänä päivänä yhteenottoja nuorten ja aikuistenkin kohdalla, potkiminen on ykkösjuttu, johon ensimmäisenä yleensä turvaudutaan. Ja viimeisen vuosikymmenen aikana suosituksi tulleessa taistelulajissa vapaaottelussa vastustajan kaatuessa maahan, häntä ryhdytään kaikin voimin takomaan nyrkeillä päähän ja muuhunkin vartaloon. Siinä mennään kovin paljon yli oman moraalini rajojen. Maassa makaavaa ei voi lyödä, saati sitten potkia. Kaatuneen pitää antaa nousta ylös. Jos hän ei nouse, on kyse reilusta häviön tunnustamisesta. Toki kaikki toisen ihmisen vahingoittamiseen tähtäävä toiminta, kutsutaan sitä sitten urheiluksi tai joksikin muuksi, on omassa arvomaailmassani ehdottoman tuomittavaa.

Muistan kirkon erityisnuorisotyön neuvottelupäivillä tilanteen, jossa eritoten jouduin oman tapakulttuurini ja moraalikäsitysteni vangiksi. Perinteiseen tapaan, ainakin silloin, neuvottelupäivillä yhteydessä oli leikkimielinen SM-kisa. Lajit vaihtuivat vuosittain. Espoon päivien yhteydessä kisailimme jostain vuokrattujen sumopukujen kanssa. Ajattelin, että kerrankin tuli sellainen laji, jossa voin pärjätä ja todennäköisesti voittaa koko kisan. Pitkä voimailuharrastukseni antoi aika paljon pelikortteja siihen. No, arvonnassa vastustajaksi tuli naispuolinen henkilö. Se harmitti aikalailla, sen myönnän, koska moraalikoodistoni esti minua käyttämästä voimaa naisen poistyöntämiseen kisa-areenalta. No, muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin hävitä suosiolla. 

Mies ei itke. Miehen pitää olla rohkea. Miehen tulee osata itse korjata teknisiä laitteita ja ymmärtää autojen ja muiden kulkuvälineiden toimintaperiaatteet. No, olen autoista kiinnostunut ja itselleni tulee edelleenkin kaksi autolehteä. Katson televisiosta myös erilaisia auto-ohjelmia suurella mielenkiinnolla, vaikka auton toimintaperiaatteet ja tekniikka ovat itselleni käytännön tasolla usein hebreaa. Itken pääasiassa katsoessani televisiosta elokuvia tai urheilusuorituksia enkä pidä itseäni millään lailla erityisen rohkeana.

Mies ei voi olla hattu päässä sisätiloissa. Tänä päivänä tuntuu olevan tapana, että julkisuuden mieshenkilöt pitävät hattua päässä joka paikassa, kenties myös saunassa ja suihkussa. Se taitaa olla olennainen osa identiteettiä. Kun nuoria pyytää riisumaan hatun esimerkiksi kirkossa tai vaikka ruokailun yhteydessä, se herättää kummastusta ja jopa vastustusta. Ehkä kyse on vain siitä, että perinteet ja käyttäytymismallit muuttuvat ja siihen on ikääntyneempien vain suostuttava. Vanhan koiran on vaikeampi oppia uusia temppuja tai elää uudessa toimintaympäristössä. Ehkä sekin onnistuu, jos siihen on riittävästi motivaatiota?

Näihin edellä mainittuihin liittyy olennaisesti myös sukupuoliroolien muuttuminen ja hämärtyminen. Olemmeko jo siinä vaiheessa, jossa se, synnytkö mieheksi tai naiseksi tai kenties joksikin muuksi, on toissijaista tai jopa epäolennaista? Ihmisyys on toki itselleni ollut aina ykkösprioriteetti, mutta sukupuoleton tai sukupuolellisesti monijakoinen maailma on jotakin, johon en pysty identifioitumaan. Jos olisin syntynyt muutaman vuosikymmenen myöhemmin, tilanne voisi olla toisenlainen. Siinä mielessä olen oman aikakauteni ja henkilöhistoriani vanki tai ainakin sen kasvatti.

TARINA RETKESTÄ PIHTIPUTAALLE

Mies kun tulee tiettyyn ikään…niin monenlaisia muistoja palautuu mieleen. Seuraava nuoruuden seikkailu pulpahtaa mieleeni aika ajoin. Viimeksi näin kävi, kun juttelin Pihtiputaalla opiskelevan nuoren kanssa.

Olin 17-vuotias, kun teimme keväällä koulun kanssa luokkaretken Kouvolasta Särkänniemeen Tampereelle. Mukava ja ainutkertainen koulumuisto. Kuljeskelin huvipuistossa kaverini kanssa, kun kohtasimme pari meille kauniisti hymyilevää tyttöä. Jäimme hetkeksi keskustelemaan heidän kanssaan. Tytöt olivat Pihtiputaalta ja tulleet myös luokkaretkelle. Vaihdoimme yhteystietoja ja lupasimme olla pian uudelleen yhteydessä.

Kotiin palattuamme ei mennyt aikaakaan, kun ensimmäinen kirje saapui. Olimme tiiviisti yhteydessä tai ainakin minä ja toinen tytöistä. Kaverini kirjeenvaihtokuvioista en enää muista mitään. En tiedä, oliko sellaista lainkaan. Tiivis yhteydenpito tarkoitti käytännössä, että noin viikon välein jompikumpi sai toiselta kirjeen. Tänä päivänä sille naurettaisiin. Jos toinen ei vastaa yhteydenottoosi tunnin sisällä, kertoo se, ettei hän todennäköisesti ole kiinnostunut sinusta.

Pihtiputaalla järjestettiin siihen aikaan kesäisin jonkinmoinen rockfestari, Saapasjalkarock nimeltään. Itse asiassa se taisi olla sinä vuonna ensimmäinen kerta, kun kyseinen festari järjestettiin. Uusi ystäväni esitti minulle kutsun saapua sinne. Innostuin asiasta. Päätin tavalla tai toisella saada sen järjestymään. Sama ominaisuus taitaa vieläkin olla minussa vahvana. Kun innostun jostakin asiasta, on minua vaikea saada luopumaan siitä. Voin nähdä paljonkin vaivaa sen toteutumisen eteen.

No, ryhdyin järjestelemään asiaa. En muista vanhempieni reaktiota sen tarkempaa, mutta he hyväksyivät lähtöni sillä edellytyksellä, että menisimme reissuun molemmat, siis minä kaverini kanssa. Kysyin asiaa kaveriltani. Muistikuvani on, ettei hän ollut samalla tavoin innostunut kuin minä, mutta lupasi kuitenkin kysyä lupaa omilta vanhemmiltaan. No, lupaa ei valitettavasti herunut. Muistan olleeni  hyvin pettynyt, mutta en antanut sen kuitenkaan lannistaa itseäni. Kerroin kotona, että lupa on saatu ja lähdemme molemmat reissuun Kouvolasta Pihtiputaalle. 

Vanhempani eivät koskaan tarkistaneet, oliko saatu lupa todellinen. Lähdin yksin matkaan. Ostin edestakaisen junalipun välille Kouvola-Jyväskylä. Pihtiputaalle ei mennyt, eikä ymmärtääkseni edelleenkään mene junaa, joten ajattelin selvitteleväni matkaa Jyväskylästä Pihtiputaalle vasta paikan päällä Jyväskylässä. 

Junamatka Jyväskylään sujui muistini mukaan hyvin. Olin kovin innoissani ja odottavalla mielellä. Festarit ja eritoten tytön tapaaminen pitivät mielen korkealla. Saavuttuani Jyväskyläään en uhrannut  montaa ajatusta sille, miten pääsen Pihtiputaalle, vaan seikkailumielessä päätin lähteä vaan kävelemään kohti Pihtipudasta ja näin teinkin. Sanoista tai tässä tapauksessa ajatuksista tekoihin. 

Olin kävellyt maantietä reilun parikymmentä kilometriä matkatavoitteni kanssa, kun kulku alkoi tympimään. Väsymys painoi kehoa ja mieltä. Oli ilta ja mietin, mitä tehdä. Näin pellolla vasemmalla puolella tietä heinäladon noin sadan metrin päässä ja sain päähäni idean, että ”tuonne menen nukkumaan”. Varmaan romanttiset muistikuvat vanhoista suomalaisista elokuvista vaikuttivat asiaan. Menin latoon sisälle ja kävin pitkäkseni heinien päälle. Kuulin lähellä olevan talon koiran haukkuvan useaan otteeseen, mutten antanut sen häiritä olemistani.

Makasin ladossa muutaman tunnin ajan, mutta en kuitenkaan saanut kovin hyvin levättyä. Ehkä torkahdin toviksi. Todennäköisesti jännitys ja todettu heinäallergia osaltaan vaikeuttivat nukkumista. Kömmin jonkin ajan kuluttua pois ladosta ja suuntasin takaisin tielle. Koira haukkui jälleen, mutta onneksi kukaan talon asukkaista ei ilmaantunut paikalle. Tielle saavuttuani jatkoin kävelemistä Pihtiputaan suuntaan. Aina nähtyäni auton tulevan takaani nostin peukalon ylös toivoen kyytiä. Sen ajan kauhutarinat liftarisurmista eivät lannistaneet minua. Aika monta autoa ohitse kulki, mutta jossain vaiheessa aamuyöstä jenkkiauto pysähtyi kohdalleni. Sain kyydin Pihtiputaalle asti. Muistan, että vauhti oli aika hurjaa, nopeusrajoituksista ei juuri piitattu. Toisaalta liikenne oli olematonta siihen aikaan. Olin Pihtiputaan keskustassa noin viiden aikaan aamulla. Kiitin kyydistä ja lähdin kuluttamaan aikaan. Kävelin keskustan alueella edestakaisin keskipäivään asti, kunnes festarialueen ovet avattiin. Ostin viikonlopun festarilipun ja menin sisälle. Olin aivan poikki, mutta samalla kuitenkin edelleen innoissani, olihan odotettu tapaaminen aivan tapahtumaisillaan. 

Kävelin festarialueella kuluttaen aikaa ja toivoen näkeväni tytön, jonka takia olin matkan tehnyt. Ja jonkin ajan kuluttua se tapahtuikin. Näkeminen ei kuitenkaan ollut sellainen kuin olin toivonut ja josta unelmoinut. Näin hänet jonkun nuorukaisen kainalossa. Sydämeni jätti varmaan muutaman lyönnin väliin. Pettymys oli sanoinkuvaamaton. Koko matka monine vaiheineen ja rasituksineen oli ollut turhaa. Olin jo uuvuksissa fyysisesti, nyt päälle tuli vielä henkinen lamaantuminen. Hortoilin paikalla vielä puolisen tuntia, sen jälkeen poistuin festarialueelta, vaikka olinkin maksanut koko viikonlopusta. Söin jotakin ja sen jälkeen suuntasin paluumatkalle kohti Jyväskylää. Mitään muistikuvaa ei minulla ole vieläkään siitä, miten onnistuin pääsemään Jyväskylään ja sen rautatieasemalle. 

Junamatkasta kotiin muistan kyllä jotakin. Onnistuin pääsemään illalla Kouvolan suuntaan lähtevään junaan. Se ei ollut mikään pikajuna, vaan enemmänkin maitojunan tyyppinen, joka pysähtyi moneen kertaan matkan aikana. Isompi tauko aamuyöllä kesti useamman tunnin. Se tapahtui jollain pikkuasemalla, jonka sisätiloissa vietin aikaa kolmen keski-ikäisen (sellaisilta he minusta silloin vaikuttivat) entisen vankilakundin kanssa. Heidän tarinansa liikkuivat koko ajan rikosten, vankilatuomioiden ja päihteiden parissa aika aggressiiviseen sävyyn. Myönnän olleeni peloissani, vaikka ehkä se ei ulospäin näkynyt. Aika tuntui pitkältä, mutta lopulta Kouvolaan vievä juna saapui ja loppumatka sujuikin paljon leppoisammin. Kotona vanhemmat ihmettelivät, miksi tulin takaisin jo niin aikaisin. En muista selitystäni. Asioiden todellisesta kulusta en kertonut kuin vasta 30 vuotta myöhemmin.

ORANSSIN VÄRIN MAA - UNOHTUMATON KOKEMUS

Ennen kevättä 1985 Hollanti tai Alankomaat, miten sen haluatkin nimetä, oli itselleni lähinnä hyvä jalkapallomaa. Juuri sen enempää en siitä tiennyt. Asia muuttui totaalisesti, kun lähdin suorittamaan opiskeluni viimeistä harjoittelujaksoa Rotterdamin suomalaisella merimieskirkolla. Se oli todennäköisesti elämäni merkittävin ja opettavaisin kahden kuukauden jakso.

No, tästä herännee kysymys, miksi väitän näin?

Taustani oli pikkukaupungin seurakuntanuori, joka oli muuttanut opiskelemaan Helsinkiin. Se jo itsessään oli huomattava muutos ja avarsi maailmankuvaani monella tavoin. Se myös haastoi itseni pohtimaan sitä, että miten sovittaa oma maailmankuvani yhteen muiden erilailla ajattelevien kanssa. Ovatko muut väärässä vai onko syytä muokata omaa ajattelutapaani? No, ajanmittaan ymmärsin sen, että omaksumani ja oppimani ajatus oikeasta ja hyvästä elämästä oli ollut kovin kapea. Sen huomaaminen oli vapauttava ja sanoisin jopa tervehdyttävä kokemus.

Hollannissa vastaan tuli monella tavoin hyvin erilainen ympäristö. Sijainti keskellä Eurooppaa ja moninaisten kulttuurien sulatusuunissa oli jotain ihan muuta kuin mihin olin tottunut. Kaikesta huolimatta olin heti kovin innostunut oppimaan uutta ja perehtymään paikalliseen elämäntapaan. 

Monikulttuurisuus, erilaisista taustoista tulleiden ihmisten hyvin toimiva yhteiselo oli vaikuttavaa. Hollantilaisuus, näin koin, oli kovin värikästä ja positiivista. Ystävällisyys oli läsnä kaikkialla. Toki myöhemmin tulin huomaamaan, ettei elämä sielläkään ole aivan ongelmatonta.

Muistan, kuinka heti perille saavuttuani silloinen merimieskirkon assistentti ohjeisti minua tervetuloatoivotuksen jälkeen jättämään kassini ja ojensi käteeni kadulla odottavan mersun pikkubussin avaimet ja kartan. Yhdelle Rotterdamin lukemattomista satama-alueista oli juuri saapunut suomalainen laiva ja minun pitäisi mennä sinne hakemaan merimiehiä kirkolle. Tehtävä oli mieluinen, vaikka samalla myös jännittävä. Kaikki sujui hyvin ja tutustuin alueeseen ja paikalliseen tai sanoisinko keskieurooppalaiseen ajokulttuuriin hyvin nopeasti.

Monenlaisia mukavia muistoja tuohon ajanjaksoon sisältyy. Viikonloppumatka bussilla Pariisiin hollantilaisten kanssa. Alueella asuviin suomalaisiin siirtolaisiin tutustuminen. Saunominen merimieskirkon takapihalle pystytetyssä suomalaisessa hirsisaunassa oli tunnelmallista. Rekkakuskit tulivat tutuiksi. Kuva merimiesten elämästä tarkentui. Asuin aika ison osan ajasta yhdessä uutta pestiä odottavan merimiehen kanssa, sitä kautta sain uudenlaisen näkökulman asioihin.

Silloinen merimieskirkon pastori Kalliala kutsui vaimonsa kanssa minut muutaman kerran luokseen yläkerran asuntoon. Vietimme sikäläiseen tyyliin iltaa juuston, viinin ja muunkin naposteltavan kera. Niihin liittyi aina mukavia ja ajatuksia herättäviä keskusteluja. Erittäin lämpimiä muistoja ne vieläkin tuovat mieleen. Aukaisivat itselleni ikkunan uuteen maailmaan.

Huomasin myös pärjääväni vieraassa kulttuurissa. Kaikki paikalliset keski-ikäistä nuoremmat osasivat hyvin englantia, joten selvisin sillä vähintään tyydyttävästi. Muutamia lauseita opettelin myös hollannin kielellä. ”Ik begrijp het niet.” ”Waar zijn de toiletten, alstublieft?” ”Dank u!” Ruoan tilaaminen paikallisesta pikaruokaravintolasta hollannin kielellä oli yksi onnistumisen kokemuksista.

 

Mielenkiintoinen liittymäkohta kahdelle itselleni tärkeällä asialle eli Hollannille ja saapastoiminnalle liittyy värimaailmaan. Oranssi on molempien tunnusväri. Kummallinen yhteensattuma, vai onko se sitä? En tiedä. Ainakin se on mukava asia eikä tarvitse pitkään miettiä, mikä on lempivärini.

Olennaisinta oli se eräänlainen vapautumisen prosessi, joka Rotterdamin ajasta lähti liikkeelle. Ne elämisen rajat, jotka olin itselleni omaksunut pitkälti omien kasvuolosuhteitteni johdosta, alkoivat murtumaan. Muurit madaltuivat, elämä ja sen mahdollisuudet avautuivat paljon rikkaampina kuin aikaisemmin. Toki kyse on myös normaalista iän myötä tapahtuvasta oppimis- ja kasvuprosessista, mutta olen vakuuttunut, että ilman tuota kokemusta olisin tänä päivänä erilailla ajatteleva ihminen. Kiitos Rotterdam, kiitos paljon! Dank u Rotterdam, dank u wel!

MENE SYKSYISELLE NIITYLLE LENNÄTTÄMÄÄN LEIJAA

Otsikko on muutama viikko sitten julkaistulta Kolibrimaa-levyltä kappaleesta Lennätä leijaa. 35 vuotta nuorten parissa töitä tehneenä olen päätynyt kuvaamaan työn herättämiä ajatuksia, kokemuksia ja tunteita musiikin kautta. Laulut ovat syntyneet kohdattujen nuorten elämäntarinoiden herättäminä. Haaveet, pettymykset, toivo ja sen kaipuu ja elämän arvojärjestys ovat esillä olevia teemoja, toki myös oma ikääntymiseni

Lennätä leijaa -laulun ajatus nousee siitä, että meidän jokaisen elämässä on todennäköisesti joskus harmaita tai jopa mustia elämänvaiheita, hetkiä jolloin ilon tunteet ovat harvassa. Elämä ei ehkä maistu ja vaikka tiedätkin, että asiat ovat periaatteessa hyvin, et saa sitä ulottumaan tunnetasolle. Ajattelen, että silloin on itse ymmärrettävä etsiä elämäänsä jotakin, joka saa mielesi kohoamaan tai ainakin ajatuksesi johonkin muualle kuin läsnä olevaan harmaaseen oravanpyörään. Se voi olla kävely metsässä, elokuviin meno, konsertissa käyminen tms. Olennaista mielestäni on se, että menet fyysisesti eri paikkaan, pois tutusta ja ehkä masentavastakin ympäristöstä.

Syksy on itselleni mieluista vuoden aikaa. Siihen toki liittyy jossain määrin kuolema ja luopuminen, mutta samalla se on jonkin uuden alku. Omassa työssäni syksyyn ajoittuu loman jälkeinen vuosittainen uusien projektien alkaminen. Toimintaan tulee mukaan innokkaita isosia ja motivoituneita saapasvapaaehtoisia. Laulussa mainittu leijan lennättäminen kuvaa itselleni vapautta ennen kaikkea ajatusten tasolla. Se kuvaa myös elämän kauneutta ja sitä, että aina ei tarvitse yrittää nähdä valtavasti vaivaa oman onnensa ja hyvinvointinsa eteen. Joskus voi vain ottaa tyynesti ja hiljaisesti vastaan elämän hyvyyden.

Jos olet kiinnostunut mainitsemastani laulusta ja muustakin musiikista julkaisemaltamme levyltä, se onnistuu esim. Spotifyn kautta hakusanalla Ekskursio, joka on bändimme nimi. Musiikista on olemassa myös cd-versio. Se on saatavilla kauttani.

Mukavaa kesää. Jos on mahdollista, käy joskus lennättämässä leijaa. Se on yllättävän paljon hyvää tekevä kokemus. 

BLOGI NRO 100

Julkaisin ensimmäisen blogini 18.6.2016. Otsikkona oli Vapaaehtoistoiminta nuorten tukena. Sitä luettiin 72 kertaa. Se oli myönteinen yllätys, tosin jotain sellaista toivoinkin. Alkuvaiheessa kirjoitin tiiviisti ja julkaisin viikoittain useamman kirjoituksen. Myöhemmin blogitekstien julkaiseminen vakiintui kerran viikossa tapahtuvaksi. Jossain vaiheessa, kun havahduin siihen, että lukijoiden määrä hiipui, alkoi omakin motivaatio laskea ja kirjoitusten väli kasvoi pitkäksi. Ehkä samalla myös aiheet hupenivat, tuntui että olin kirjoittanut ja kertonut ajatuksiani kaikista tärkeäksi kokemistani aiheista. 

Miksi ryhdyin alunperin julkaisemaan blogia? Kirjoittaminen on itselleni usein mieluisampi tapa ilmaista ajatuksia kuin puhuminen, vaikka sekin riippuu asiasta ja tilanteesta. Toisaalta koin, että pitkän työuran tehneeni itselläni voisi olla tai jopa pitäisi olla jotain sanottavaa ainakin nuoriin ja nuorisotyöhön liittyvistä asioista. Ja jopa, että velvollisuuteni voisi olla jakaa kertynyttä tietoa ja kokemusta eteenpäin. Ja olinhan julkaisut kirjoituksia useissa lehdissä jo 1990-luvulta alkaen.

Luetuimmat blogitekstini ovat Bloggerin tilaston mukaan seuraavat:

Weekendin jälkeisissä tunnelmissa, luettu 592 kertaa

Aikansa elänyt kirkko 357

Kiitos palautteesta 329

Ikääntyvä työntekijä 321

Partaharjulle ja takaisin 309

Yhteensä kirjoituksiani on vajaan viiden vuoden aikana luettu 13 426 kertaa. Kuulostaa isolta määrältä ja tokihan se sitä onkin.

Loppuvaiheessa monia tekstejä luettiin vain muutaman kerran tai korkeintaan muutaman kymmenen kertaa. Liekö syynä epäkiinnostavat aiheet, huonot kirjoitukset vai surkea markkinointi? Ehkä kaikista löytyy oma perustelunsa lukijamäärän hiipumiselle.

Kirjoittaminen on ollut mukavaa ja on myös palkitsevaa saada ajatuksensa julkaistuun muotoon. Toisaalta vaikka olen kokenut tärkeäksi sen, että voin jakaa ajatuksiani eteenpäin, en voi kieltää sitä, etteikö omaan motivaatioon vaikuttaisi se, jos kirjoitukseni eivät saa lukijoita. Siitä vetää helposti ja liiankin suoraan sen johtopäätöksen, että ajatukseni ja mielipiteeni eivät ole kiinnostavia. Toinen syy oman mielenkiinnon vähenemiseen oli se, että videoblogien eli vlogien tekeminen alkoi vetämään puoleensa. Musavideoita olin jo tehnyt aikaisemmin. Näitä audiovisuaalisia julkaisuja on tähän mennessä katsottu 15 455 kertaa.

Miten jatko, vieläkö on odotettavissa uusia kirjoituksia? En osaa sanoa. Olennaista on varmaan se, että onko siihen olemassa tarvetta tai tilausta. Aika senkin näyttänee. Joka tapauksessa kiitän suuresti siitä, että ajatukseni ovat saaneet niinkin paljon mielenkiintoa osakseen. Negatiivista palautetta ei ole juurikaan tullut, toisaalta ei järjettömän paljon myöskään positiivista sen lisäksi, että jo lukemiskerrat sinällään kertovat oman palautteensa. Kiitos sinulle lukija, hyvää kevättä ja tulevaa kesää!

ELÄMÄNILON PALUU?

Kävelin jokin päivä sitten Länsimäen koulun ohi, niinkuin teen lähes joka päivä koirien kanssa. Pandemian aikana koulun pihalla ja urheiluaitauksessa on ollut kovin hiljaista. Olen usein  nauttinut siitä ja varsinkin nuorempi koirista on ollut kovin tyytyväinen. Se nimittäin pelkää lapsia ja  nuoria. Kova hälinä saa koiran levottomaksi ja kiirehtimään nopeasti koulun ohi.

Tällä kertaa koulun piha-alue oli täynnä ilakoivia nuoria. Osa pelasi jalkapalloa ja muitakin pallopelejä, muut pitivät jollakin muulla tavoin hauskaa. Se ainakin oli oma näkemykseni tilanteesta. Yllätyin siitä, kuinka mukavalta tuntui nähdä nuoria niin täynnä riemua ja elämäniloa. Yhdessäolo oli heille nautinnollista. Tuossa tilanteessa viimeistään realisoitui pandemian rajoitusten merkitys nuorille, tai ainakin suurelle osalle heistä. Nuori tarvitsee aikuiseksi kasvaakseen muita ihmisiä rinnalleen. Vertaisryhmä toimii peilinä oman minäkuvan muodostamiselle. Jos konkreettista yhteyttä ei ole ja peilinä toimii vain näyttöpääte tai puhelin, jää kuva yksi-tai kaksiulotteiseksi. Ilmeet, eleet, läheisyys ja fyysinen läsnäolo puuttuvat ja samalla myös kasvun kannalta tärkeät elementit. Miten se vaikuttaa nuoren käsitykseen itsestään, muista ja elämästä yleensäkin, on olennainen kysymys. Luulen, että etäelämän vaikutukset ovat nuorille olleet suuremmat kuin moni meistä on ajatellut. Varsinkin niille nuorille, jotka ovat jo aikaisemmin liikkuneet elämän marginaalissa eli olleet syrjäytymisvaarassa, tämä aika on tarjonnut mahdollisuuden ottaa vielä useamman askeleen syrjempään. Vetäytyä itseensä, irtautua muista. Kadottaa tunnetason yhteys toisiin.

Toivon toki, että sosiaali- ja kasvatustyön havahtuminen tähän tilanteeseen ei tapahdu liian myöhään, että liian paljon vahinkoa ei ole päässyt tapahtumaan. Nuorten mielenterveysongelmista on puhuttu vuosien tai itseasiassa vuosikymmenten ajan. Ehkä tämä saa panostamaan yhteiskuntaa tilanteen parempaan suuntaan viemiselle. Niin ainakin toivon.

NUORUUDEN KOKEMUSASIANTUNTIJA

Nuoruuden kokemusasiantuntija. Törmäsin tähän termiin kauan aikaa sitten muistaakseni Aseman lasten jonkin julkaisun tai tilaisuuden yhteydessä. En tiedä, onko se heidän luomansa termi, mutta joka tapauksessa mainio sellainen.

Muistan ajan, kun päihdehuollossa ryhdyttiin puhumaan kokemusasiantuntijuudesta ja sen merkityksestä päihderiippuvuudesta selviytymisessä. Kyse on siis käytännössä vertaistuesta, siitä, että joku, joka on jo kokenut riippuvuuden ja selvinnyt siitä, omaa sellaista tietoa, jota ei voi saada kirjoja lukemalla. AA-ryhmät ovat tästä erinomainen esimerkki.

Meistä jokainen, siis aikuisista, on nuoruuden kokemusasiantuntija. Jokainen meistä on kokenut nuoruuden ja selviytynyt siitä, joku pienemmin, joku isommin kolhuin. Olemme siis selviytyjiä ja jossain mielessä edustamme nuoruuden ahdingoissa oleville mallia siitä, että nuoruudesta voi selviytyä. No, tosiasiassa harva nuorista oivaltaa oman elämänsä haasteiden keskellä, että omat vanhemmat tai ylipäätään kukaan aikuisista voisi ymmärtää hänen haasteitaan ja vaikeuksiaan. Siihen liittyy ajatusmalli, että mennyt on mennyttä ja sillä ei mitään tekemistä tämän päivän kanssa. Aikuisten nuoruus on tapahtunut ikuisuuksia sitten erilaiseen aikaan eikä aikuisella ole enää todellista käsitystä tämän päivän nuoren elämän ongelmista.

Edellä mainittu on toki jossain määrin totta. Aika on erilainen. Ihminen on kuitenkin edelleen samanlainen perustarpeiltaan. Turvallisuus, yhteenkuuluvuus, rakkaus ja arvonanto ovat jokaiselle olennaisia. Niiden toteutumisen pohjalta on mahdollisuus löytää ratkaisuja elämän eri tilanteisiin.

Aikuisuuteen liittyy helposti ajatus siitä, että meidän on valistettava nuoria elämän perusasioista, siitä, mistä elämässä on kyse ja miten tulee toimia saadakseen itselleen hyvän elämän. Joskus se on tarpeellista ja jopa nuoren toivomus, mutta paljon enemmän nuori kaipaa kuuntelijaa kuin opettajaa tai tuomaria.

Nuoruus, samoin kuin koko siihen astinen eletty elämä, kulkee mukanamme ja vaikuttaa valintoihimme ja arvoihimme. Kuinka hyvin sen itse tiedostamme, on aivan toinen asia. Ja kuinka hyvin todellisuudessa muistamme oman nuoruutemme ja ennen kaikkea ne tunteet, jotka monesti vyöryivät ylitsemme. Kuinka loukkaannuimmekaan, kun vanhemmat naureskelivat vahvoille tunnereaktioillemme tai suhtautuivat väheksyen asioihin, jotka olivat meille melkein ylipääsemättömän suuria. Niiden kokemusten ja tunnekuohujen muistaminen on tärkeä väline nuoren reaktioiden ymmärtämisesssä ja empatian löytämisessä. Silloin voit aidosti hyödyntää omaa kokemusasiantuntijuuttasi. Olla ymmärtävä ja samalla luotettava ja riittävän vahva aikuinen.

LUETKO MUISTOKIRJOITUKSIA?

Joillakin on tapana lukea Hesarin tai yleensäkin paikallislehden muistokirjoituksia eli nekrologeja. Itse niitä harvoin katselen, mutta esimerkiksi vaimoni Even vakiolukemistoon Hesarin muistokirjoitukset kuuluvat. 

Miksi muistokirjoitukset kiinnostavat? Oletan sen selittyvän osaksi yleisellä mielenkiinnolla ja uteliaisuudella, mutta monella se todennäköisesti liittyy myös oman kuoleman käsittelyprosessiin ja yleensäkin elämän rajallisuuden pohdintaan. Realiteetit ja elämän arvaamattomuus tulevat niissä todeksi. Elämä ei itsessään ole millään lailla itsestäänselvyys. Taitaa olla myös niin, että nekrologien kiinnostavuus korreloi naissukupuolen kanssa. En ainakaan muista kenenkään miehen kertoneen, että nekrologit olisivat kiinnostavaa lukemista.

Mitä enemmän ihmiselle kertyy ikää, sitä kiinnostavammaksi muistokirjoitusten lukeminen tulee, näin ainakin olen ymmärtänyt. Iän myötä ihminen löytää yhä useammin muistokirjoitusten joukosta itsensä ikäisiä tai jopa nuorempia. Jos sieltä löytyy itselleen tuttu henkilö, sitä helposti ryhtyy ajattelemaan niitä elämänvaiheita, joihin kyseinen henkilö mahdollisesti liittyy. Sama ilmiö toki tapahtuu myös ilman muistokirjoituksiakin, kun kuulee esim. tiedotusvälineiden kautta jonkin itselleen merkityksellisen henkilön kuolemasta. Näin tapahtui itselleni viimeksi, kun kuulin Pave Maijasen menehtymisestä.  Surullinen olo. Muistikuvia esim. Royals yhtyeen tai Rock’n Roll Bandin vaikuttavan musiikin kuunteluhetkistä. Tai siitä, kun näin nuorena miehenä Pave Maijasen kävelevän edessäni Kouvolan Valtakadulla. 

Onko niin, että kuolemaan liittyviä asioita on syytä pohtia vasta, kun ihminen on oman elämänsä ehtoopuolella? Ei välttämättä, mutta toki on niin, ettei asia vielä yleensä kiinnosta nuorempia, jollei se satu tavalla tai toisella osumaan lähelle. Voi myös olla niin, että nuorena asiasta keskusteleminen koetaan ahdistavana. Sekin lienee hyvin yksilöllistä. Itse en muistikuvieni mukaan ollut erityisen ahdistunut lähisukulaisten kuolemantapauksista. Tosin hautajaisissa en pystynyt sulkemaan kuoleman todellisuutta ulkopuolelleni. Nuoruuteen liittyy myös ajatus kuolemattomuudesta. Tai ehkä se ei tapahdu ajatuksen, vaan tunteen tasolla. 

Muistokirjoitusten yhteydessä monelle nousee myös ajatus siitä, millaisen muistokirjoituksen itselleen tai läheiselleen haluaisi. Olen silloin tällöin ripareilla pyytänyt nuoria tekemään itselleen muistokirjoituksen. Tarkoituksena on saada nuoret sekä ymmärtämään elämän rajallisuus että pohtimaan sitä, millaisena he haluavat joskus hamassa tulevaisuudessa muiden heitä muistelevan. Eli millaiseksi ihmiseksi he haluavat tulla? Mikä on isossa kuvassa arvokasta, olennaista ja tavoittelemisen arvoista? Osalle nuorista tehtävä on haasteellinen, mutta useimmat selviävät siitä hyvin. Lopputulos on useIn hämmentävän hyvä. Itse en todennäköisesti olisi kyennyt lainkaan vastaavaan saman ikäisenä.

Kuoleman ajatteleminen voi tuntua ahdistavalta. Toisaalta elämän rajallisuuden ymmärtäminen saa yleensä myös arvostamaan elämää. Se onkin mielestäni olennaista ja arvokasta. Ehkä osa meistä lukeekin nekrologeja juuri muistuttaakseen itseään elämän arvokkuudesta ja ainutkertaisuudesta. Miten tehdä omasta elämästä mahdollisimman hyvä? Miten elää onnellisena? Kuten Matti Nykänen totesi ”elämä on ihmisen parasta aikaa”.

Nekrologeja lukemalla löytää niitä asioita, jotka vainajan läheiset ovat kokeneet hänen elämässään olennaisiksi. Ehkä se voi myös antaa näkökulmia siihen, miten itse haluan loppuelämäni viettää. Olennaista lienee kuitenkin se, etten elä elämääni muiden odotusten ohjaamana, vaan omien arvojeni ja onnellisuuden tavoittelemisen suuntaamana.

KIITOS ÄITI, KIITOS ISÄ?

Muistan vasta keski-ikään tultuani ryhtyneeni hämmästelemään monien tapaamieni perheiden lämpimiä keskinäisiä suhteita. Perheenjäsenet viihtyivät toistensa seurassa, puhuivat toisistaan lämpimään sävyyn, halailivat toisiaan yms. Itselleni kovin outoa. Hämmästelyn lisäksi nousi sisälleni kysymysmerkkejä ja kaipausta siihen suuntaan, miksei meidän perheessämme sellaista ollut. Tai en ainakaan itse muista sellaista koskaan kokeneeni. 

Mieleeni palaa eräs hetki, kun olin noin nelikymppinen. Menin vaimoni Even kanssa vierailulle äitini luokse Poriin. Ovella äitini halasi Eveä ja sen jälkeen minua. Olin hämmentynyt. Toki vastasin halaukseen, mutta hyvin nihkeästi. Mahdollisesti samanlainen halaustilanne oli, kun vuonna 1985 minut vihittiin diakonian virkaan. En ole siitä tilanteesta ihan varma. Muita kertoja en saa mieleeni. Todennäköisesti ja toivottavasti sain halauksia lapsuudessani, mutta vaikka sellaista olen yrittänyt kaivaa muististani esille, en ole siinä onnistunut. Toki kyseessä voi olla myös muistilukkoni asian suhteen, sen avoimesti myönnän.

Muistan myös kokeneeni vaiheen aikuisuudessani, jolloin pohdin, miksen ollut saanut parempia vanhempia osalleni. Syytin omista vuorovaikutussuhdehaasteistani ja tunneilmaisun vaikeuksistani huonoja geenejä ja vanhempia. Kunpa olisin syntynyt parempaan perheeseen, niin asiat olisivat olleet helpompia, ajattelin. Sellainen pohdiskelu lienee aika yleistä jossain elämänvaiheessa. Tuskin olen siinä suhteessa ainoa.

Toki olen ymmärtänyt sen, että vanhempani ovat todennäköisesti tehneet parhaansa. Heidän saamansa eväät ovat olleet rajalliset. Omat lapsuuden kokemukset ja elinympäristö ovat suoraan vaikuttaneet siihen, millaiset mahdollisuudet heillä on ollut kasvattaa omia lapsiaan ja välittää heille rakkautta ja huolenpitoa. Ja on hyvä huomioida myös se, että siihen aikaan ei ollut millään lailla yleisenä tapana näyttää myönteisiä tunteita perheessä tai yleensäkään läheisten ihmisten kesken. Vihan ja suuttumuksen näyttäminen oli sallitumpaa. Tai todennäköisempi syy on se, että ne ovat niin vahvoja tunteita, ettei niiden piilottaminen onnistunut. Muistan lukeneeni artikkelin tai mainoksen jostain poliisin omasta julkaisusta, olisiko ollut 1950-luvulla, jossa poliisin pampun todettiin olevan mainio nuorisonkasvatusväline. Tänä päivänä sellainen johtaisi oikeustoimiin. Sekin kertonee huomattavasta muutoksesta arvomaailmassamme.

Pidin itse lapsuudessani tavallisena sitä, että koskettaminen tapahtui silloin tällöin vitsan tai vyön välityksellä. Kun en suostunut toimimaan vanhempien ohjeistuksen mukaisesti, pakottaminen tai sen yrittäminen oli seuraava vaihe. Ymmärrän sen, sillä tuskin heillä oli muita vaihtoehtoja keinovalikoimassaan. He toistivat samoja oppeja, jotka olivat omilta vanhemmiltaan saaneet. En silti kokenut sitä millään lailla oikeutettuna, en silloin enkä myöhemminkään. Se päinvastoin lisäsi omaa erillisyyden tunnettani ja vahvisti haluani ottaa yhä enemmän etäisyyttä vanhempiini. Vastoin omia muistikuviani pidän kuitenkin selvänä, että varmasti olen saanut vanhemmiltani myös hellyyttä, ainakin pienenä lapsena. Syystä tai toisesta ne kielteiset tapahtumat ovat olleet niin paljon vahvempia kokemuksellisesti, että se lienee syy muiden muistikuvien jäämiselle taka-alalle. Eivät vanhempani mitään hirviöitä olleet. Ihan tavallisia suomalaisia aikakautensa tuotteita, ainakin näin luulen. Olen kuitenkin kokenut hyväksi, ettei Itselläni ei ole lapsia. En ole sillä tavoin enää jatkamassa negatiivista viestiä eteenpäin.

Vuosien varrella olen kohdannut lukemattoman määrän nuoria, joiden kotiolosuhteet ja kasvuympäristö eivät ole olleet millään lailla ihanteellisia. Kaukana siitä. Osalla heistä syrjäytyminen on ollut sukupolvien perinne, joka on nuoressa jatkanut elämäänsä. Osa on kuitenkin kyennyt nousemaan huonoista lähtökohdista huolimatta onnelliseen ja tasapainoiseen elämään. Joidenkin kohdalla suhteet omiin vanhempiin ovat säilyneet, jotkut eivät aikuistuttuaan ole pitäneet minkäänlaisia yhteyksiä. Varmasti lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet jokaisen aikuistumisprosessiin. Niinhän se on meillä kaikilla.

Vanhempien syyttely ei kuitenkaan johda kovin pitkälle. Asioiden tiedostaminen lisää ymmärrystä ja voi selittää omia reaktioita, toimintatapoja ja tunnelukkoja eri tilanteissa. Mahdollisesti se voi auttaa löytämään uudenlaisia tapoja toimia ja olla suhteessa toisiin. Muutos ei ole kuitenkaan helppoa, sen verran pitkälle ja vahvasti lapsuuden kokemukset vaikuttavat koko elämään. Vastuu omasta elämästä, sen valinnoista ja ratkaisuista on kuitenkin aina yksilöllä itsellään, ei kenelläkään ulkopuolisella. Yhtälailla on vastuun pakoilemista syyttää oman elämänsä epäonnistumisista olosuhteita tai vanhemmiltaan saatuja kehnoja eväitä. Ne voivat tuoda lisähaasteita elämääsi, mutta eivät sanele sitä, millainen elämästäsi tulee ja millaisessa vuorovaikutuksessa tulet elämään suhteessa muihin. Ne eivät rajaa mahdollisuuksiasi onnellisuuteen. Sinä päätät, miten elät elämäsi. Ben Furman on kirjoittanut tästä aiheesta kirjan nimeltään Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

EHKÄ MUSTAKIN VOI TULLA JOTAKIN?

Eräässä viime kevään saapaspäivystyksessä kohtasin neljä nuorta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. He istuivat puiston pöydän äärellä. Toinen joukon tytöistä tervehti tuttavallisesti, olimme selvästi nähneet aikaisemminkin. Minustakin hän vaikutti tutulta, nimeä en tosin muistanut. Ryhdyimme keskustelemaan. Tuttuun tapaan aloitin kysymällä: miten menee? Tyttö vastasi suoraan hyvin alakuloisen oloisena, että kaikki on pielessä. Koulunkäynti ei suju hän, hän on jäämässä luokalle. Jo toista kertaa. Tulevaisuus oli hänen silmissään lohduttoman oloinen. ”Ei minusta mitään tule”, olivat hänen sanansa.

Tyttö istui pöydän toisella puolella. Kiersin pöydän ja menin hänen luokseen. Ojensin oikean käteni nyrkissä häntä kohden. Tyttö katsoi minua hämmentyneen oloisena sekunnin tai kaksi, ojentaen sitten kätensä samalla tavoin nyrkkiäni vasten. ”Ootko säkin jäänyt kaksi kertaa luokallesi?”, hän vieläkin ymmällään kysyi. ”Jep”, vastasin hänelle. 

”Sulla on kuitenkin noin hyvä työ, sä oot pärjännyt elämässä”, tyttö tovin kuluttua totesi. Selvästi liikuttuneena ja huomattavan toiveikkaampana hän jatkoi ”ehkä mustakin voi sitten tulla jotakin”. Vastasin hyvin painokkaasti, että ”aivan varmasti, jos sitä vain itse haluat”. 

Jatkoimme koko ryhmän kanssa vielä keskustelua koulunkäynnistä ja sen merkityksestä hyvän ammatin saamisessa. Aihe herätti kaikissa paikalla olleissa vahvoja tunteita. Oli epäonnistumisen, väärin kohdelluksi tulemisen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Jokainen kuitenkin myönsi, että kaikesta huolimatta ratkaisevinta on oma motivaatio, syytä on turha laittaa muiden ihmisten piikkiin. Sitten toivotin nuorille mukavaa illan jatkoa ja siirryimme seuraavaan kohteeseen muiden paikalle saapuneiden saapasvapaaehtoisten kanssa.  

Olin itsekin hyvin vaikuttunut ja liikuttunutkin tuosta kohtaamisesta. Yhä edelleen tilanteen muisteleminen nostaa hyvän mielen. Mieliala nuorella, joka ei nähnyt tulevaisuudessaan mitään toivoa, muuttui keskustelumme johdosta huomattavasti myönteisempään suuntaan. Taivaalle ilmaantui valoa. Motivaatio pyrkiä kohti parempaa kasvoi. Jos ihmisellä ei ole toivoa, onko elämääkään? Tuskin. Ei ainakaan tavoittelemisen arvoista elämää. Toivo herää, kun mahdollisuus avautuu, on Maaret Kallio todennut. Tai en tiedä, onko se Maaret Kallion keksimä oivallus. No, joka tapauksessa siitä selvästi oli kyse. Tieto siitä, että joku toinenkin on selviytynyt samoista lähtökohdista, aukaisi toivon näkökulman. Itselleni tuosta kohtaamisesta teki merkittävän edellä mainitun toivon heräämisen lisäksi se, että omakohtainen kokemukseni mahdollisti syvän samaistumisen tytön tilanteeseen. Tuollaiset kohtaamiset muistuttavat työni merkityksellisyydestä ja motivoivat  näin uuden kauden ja uuden vuoden alettua lähtemään liikkeelle Helsingin viikonloppujen yöhön.