KIITOS ÄITI, KIITOS ISÄ?

Muistan vasta keski-ikään tultuani ryhtyneeni hämmästelemään monien tapaamieni perheiden lämpimiä keskinäisiä suhteita. Perheenjäsenet viihtyivät toistensa seurassa, puhuivat toisistaan lämpimään sävyyn, halailivat toisiaan yms. Itselleni kovin outoa. Hämmästelyn lisäksi nousi sisälleni kysymysmerkkejä ja kaipausta siihen suuntaan, miksei meidän perheessämme sellaista ollut. Tai en ainakaan itse muista sellaista koskaan kokeneeni. 

Mieleeni palaa eräs hetki, kun olin noin nelikymppinen. Menin vaimoni Even kanssa vierailulle äitini luokse Poriin. Ovella äitini halasi Eveä ja sen jälkeen minua. Olin hämmentynyt. Toki vastasin halaukseen, mutta hyvin nihkeästi. Mahdollisesti samanlainen halaustilanne oli, kun vuonna 1985 minut vihittiin diakonian virkaan. En ole siitä tilanteesta ihan varma. Muita kertoja en saa mieleeni. Todennäköisesti ja toivottavasti sain halauksia lapsuudessani, mutta vaikka sellaista olen yrittänyt kaivaa muististani esille, en ole siinä onnistunut. Toki kyseessä voi olla myös muistilukkoni asian suhteen, sen avoimesti myönnän.

Muistan myös kokeneeni vaiheen aikuisuudessani, jolloin pohdin, miksen ollut saanut parempia vanhempia osalleni. Syytin omista vuorovaikutussuhdehaasteistani ja tunneilmaisun vaikeuksistani huonoja geenejä ja vanhempia. Kunpa olisin syntynyt parempaan perheeseen, niin asiat olisivat olleet helpompia, ajattelin. Sellainen pohdiskelu lienee aika yleistä jossain elämänvaiheessa. Tuskin olen siinä suhteessa ainoa.

Toki olen ymmärtänyt sen, että vanhempani ovat todennäköisesti tehneet parhaansa. Heidän saamansa eväät ovat olleet rajalliset. Omat lapsuuden kokemukset ja elinympäristö ovat suoraan vaikuttaneet siihen, millaiset mahdollisuudet heillä on ollut kasvattaa omia lapsiaan ja välittää heille rakkautta ja huolenpitoa. Ja on hyvä huomioida myös se, että siihen aikaan ei ollut millään lailla yleisenä tapana näyttää myönteisiä tunteita perheessä tai yleensäkään läheisten ihmisten kesken. Vihan ja suuttumuksen näyttäminen oli sallitumpaa. Tai todennäköisempi syy on se, että ne ovat niin vahvoja tunteita, ettei niiden piilottaminen onnistunut. Muistan lukeneeni artikkelin tai mainoksen jostain poliisin omasta julkaisusta, olisiko ollut 1950-luvulla, jossa poliisin pampun todettiin olevan mainio nuorisonkasvatusväline. Tänä päivänä sellainen johtaisi oikeustoimiin. Sekin kertonee huomattavasta muutoksesta arvomaailmassamme.

Pidin itse lapsuudessani tavallisena sitä, että koskettaminen tapahtui silloin tällöin vitsan tai vyön välityksellä. Kun en suostunut toimimaan vanhempien ohjeistuksen mukaisesti, pakottaminen tai sen yrittäminen oli seuraava vaihe. Ymmärrän sen, sillä tuskin heillä oli muita vaihtoehtoja keinovalikoimassaan. He toistivat samoja oppeja, jotka olivat omilta vanhemmiltaan saaneet. En silti kokenut sitä millään lailla oikeutettuna, en silloin enkä myöhemminkään. Se päinvastoin lisäsi omaa erillisyyden tunnettani ja vahvisti haluani ottaa yhä enemmän etäisyyttä vanhempiini. Vastoin omia muistikuviani pidän kuitenkin selvänä, että varmasti olen saanut vanhemmiltani myös hellyyttä, ainakin pienenä lapsena. Syystä tai toisesta ne kielteiset tapahtumat ovat olleet niin paljon vahvempia kokemuksellisesti, että se lienee syy muiden muistikuvien jäämiselle taka-alalle. Eivät vanhempani mitään hirviöitä olleet. Ihan tavallisia suomalaisia aikakautensa tuotteita, ainakin näin luulen. Olen kuitenkin kokenut hyväksi, ettei Itselläni ei ole lapsia. En ole sillä tavoin enää jatkamassa negatiivista viestiä eteenpäin.

Vuosien varrella olen kohdannut lukemattoman määrän nuoria, joiden kotiolosuhteet ja kasvuympäristö eivät ole olleet millään lailla ihanteellisia. Kaukana siitä. Osalla heistä syrjäytyminen on ollut sukupolvien perinne, joka on nuoressa jatkanut elämäänsä. Osa on kuitenkin kyennyt nousemaan huonoista lähtökohdista huolimatta onnelliseen ja tasapainoiseen elämään. Joidenkin kohdalla suhteet omiin vanhempiin ovat säilyneet, jotkut eivät aikuistuttuaan ole pitäneet minkäänlaisia yhteyksiä. Varmasti lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet jokaisen aikuistumisprosessiin. Niinhän se on meillä kaikilla.

Vanhempien syyttely ei kuitenkaan johda kovin pitkälle. Asioiden tiedostaminen lisää ymmärrystä ja voi selittää omia reaktioita, toimintatapoja ja tunnelukkoja eri tilanteissa. Mahdollisesti se voi auttaa löytämään uudenlaisia tapoja toimia ja olla suhteessa toisiin. Muutos ei ole kuitenkaan helppoa, sen verran pitkälle ja vahvasti lapsuuden kokemukset vaikuttavat koko elämään. Vastuu omasta elämästä, sen valinnoista ja ratkaisuista on kuitenkin aina yksilöllä itsellään, ei kenelläkään ulkopuolisella. Yhtälailla on vastuun pakoilemista syyttää oman elämänsä epäonnistumisista olosuhteita tai vanhemmiltaan saatuja kehnoja eväitä. Ne voivat tuoda lisähaasteita elämääsi, mutta eivät sanele sitä, millainen elämästäsi tulee ja millaisessa vuorovaikutuksessa tulet elämään suhteessa muihin. Ne eivät rajaa mahdollisuuksiasi onnellisuuteen. Sinä päätät, miten elät elämäsi. Ben Furman on kirjoittanut tästä aiheesta kirjan nimeltään Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.