BLOGI NRO 100

Julkaisin ensimmäisen blogini 18.6.2016. Otsikkona oli Vapaaehtoistoiminta nuorten tukena. Sitä luettiin 72 kertaa. Se oli myönteinen yllätys, tosin jotain sellaista toivoinkin. Alkuvaiheessa kirjoitin tiiviisti ja julkaisin viikoittain useamman kirjoituksen. Myöhemmin blogitekstien julkaiseminen vakiintui kerran viikossa tapahtuvaksi. Jossain vaiheessa, kun havahduin siihen, että lukijoiden määrä hiipui, alkoi omakin motivaatio laskea ja kirjoitusten väli kasvoi pitkäksi. Ehkä samalla myös aiheet hupenivat, tuntui että olin kirjoittanut ja kertonut ajatuksiani kaikista tärkeäksi kokemistani aiheista. 

Miksi ryhdyin alunperin julkaisemaan blogia? Kirjoittaminen on itselleni usein mieluisampi tapa ilmaista ajatuksia kuin puhuminen, vaikka sekin riippuu asiasta ja tilanteesta. Toisaalta koin, että pitkän työuran tehneeni itselläni voisi olla tai jopa pitäisi olla jotain sanottavaa ainakin nuoriin ja nuorisotyöhön liittyvistä asioista. Ja jopa, että velvollisuuteni voisi olla jakaa kertynyttä tietoa ja kokemusta eteenpäin. Ja olinhan julkaisut kirjoituksia useissa lehdissä jo 1990-luvulta alkaen.

Luetuimmat blogitekstini ovat Bloggerin tilaston mukaan seuraavat:

Weekendin jälkeisissä tunnelmissa, luettu 592 kertaa

Aikansa elänyt kirkko 357

Kiitos palautteesta 329

Ikääntyvä työntekijä 321

Partaharjulle ja takaisin 309

Yhteensä kirjoituksiani on vajaan viiden vuoden aikana luettu 13 426 kertaa. Kuulostaa isolta määrältä ja tokihan se sitä onkin.

Loppuvaiheessa monia tekstejä luettiin vain muutaman kerran tai korkeintaan muutaman kymmenen kertaa. Liekö syynä epäkiinnostavat aiheet, huonot kirjoitukset vai surkea markkinointi? Ehkä kaikista löytyy oma perustelunsa lukijamäärän hiipumiselle.

Kirjoittaminen on ollut mukavaa ja on myös palkitsevaa saada ajatuksensa julkaistuun muotoon. Toisaalta vaikka olen kokenut tärkeäksi sen, että voin jakaa ajatuksiani eteenpäin, en voi kieltää sitä, etteikö omaan motivaatioon vaikuttaisi se, jos kirjoitukseni eivät saa lukijoita. Siitä vetää helposti ja liiankin suoraan sen johtopäätöksen, että ajatukseni ja mielipiteeni eivät ole kiinnostavia. Toinen syy oman mielenkiinnon vähenemiseen oli se, että videoblogien eli vlogien tekeminen alkoi vetämään puoleensa. Musavideoita olin jo tehnyt aikaisemmin. Näitä audiovisuaalisia julkaisuja on tähän mennessä katsottu 15 455 kertaa.

Miten jatko, vieläkö on odotettavissa uusia kirjoituksia? En osaa sanoa. Olennaista on varmaan se, että onko siihen olemassa tarvetta tai tilausta. Aika senkin näyttänee. Joka tapauksessa kiitän suuresti siitä, että ajatukseni ovat saaneet niinkin paljon mielenkiintoa osakseen. Negatiivista palautetta ei ole juurikaan tullut, toisaalta ei järjettömän paljon myöskään positiivista sen lisäksi, että jo lukemiskerrat sinällään kertovat oman palautteensa. Kiitos sinulle lukija, hyvää kevättä ja tulevaa kesää!

ELÄMÄNILON PALUU?

Kävelin jokin päivä sitten Länsimäen koulun ohi, niinkuin teen lähes joka päivä koirien kanssa. Pandemian aikana koulun pihalla ja urheiluaitauksessa on ollut kovin hiljaista. Olen usein  nauttinut siitä ja varsinkin nuorempi koirista on ollut kovin tyytyväinen. Se nimittäin pelkää lapsia ja  nuoria. Kova hälinä saa koiran levottomaksi ja kiirehtimään nopeasti koulun ohi.

Tällä kertaa koulun piha-alue oli täynnä ilakoivia nuoria. Osa pelasi jalkapalloa ja muitakin pallopelejä, muut pitivät jollakin muulla tavoin hauskaa. Se ainakin oli oma näkemykseni tilanteesta. Yllätyin siitä, kuinka mukavalta tuntui nähdä nuoria niin täynnä riemua ja elämäniloa. Yhdessäolo oli heille nautinnollista. Tuossa tilanteessa viimeistään realisoitui pandemian rajoitusten merkitys nuorille, tai ainakin suurelle osalle heistä. Nuori tarvitsee aikuiseksi kasvaakseen muita ihmisiä rinnalleen. Vertaisryhmä toimii peilinä oman minäkuvan muodostamiselle. Jos konkreettista yhteyttä ei ole ja peilinä toimii vain näyttöpääte tai puhelin, jää kuva yksi-tai kaksiulotteiseksi. Ilmeet, eleet, läheisyys ja fyysinen läsnäolo puuttuvat ja samalla myös kasvun kannalta tärkeät elementit. Miten se vaikuttaa nuoren käsitykseen itsestään, muista ja elämästä yleensäkin, on olennainen kysymys. Luulen, että etäelämän vaikutukset ovat nuorille olleet suuremmat kuin moni meistä on ajatellut. Varsinkin niille nuorille, jotka ovat jo aikaisemmin liikkuneet elämän marginaalissa eli olleet syrjäytymisvaarassa, tämä aika on tarjonnut mahdollisuuden ottaa vielä useamman askeleen syrjempään. Vetäytyä itseensä, irtautua muista. Kadottaa tunnetason yhteys toisiin.

Toivon toki, että sosiaali- ja kasvatustyön havahtuminen tähän tilanteeseen ei tapahdu liian myöhään, että liian paljon vahinkoa ei ole päässyt tapahtumaan. Nuorten mielenterveysongelmista on puhuttu vuosien tai itseasiassa vuosikymmenten ajan. Ehkä tämä saa panostamaan yhteiskuntaa tilanteen parempaan suuntaan viemiselle. Niin ainakin toivon.