INTRESSIRISTIRIITA

Viime vuosina on uutisointi ollut kovin masentavaa, tai pitäisikö sanoa lohdutonta. Ukrainan pitkittynyt sota, Israelin ja palestiinalaisten välinen jo vuosikymmenien mittainen vihan ja tappamisen kierre, äärioikeistopuolueiden ja suvaitsemattomuuden nousu, terrorismi, isot pakolaisvirrat, ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat ongelmat jne. Osa edellä mainituista liittyy selkeästi toisiinsa.  Myönteiset uutiset ovat kovin vähissä, vain onko kyse siitä, että niiden uutisarvo on sen verran heikompi, että ne jäävät huonojen uutisten alle. Huolta aiheuttavat raportit varmasti nostavat monille pintaan vahvoja tunteita, kuten surua, vihaa, ahdistusta ja epätoivoa. Muistan omasta nuoruudestani, kuinka pelko ydinsodasta oli pitkään läsnä. Painajaiset ja ahdistus seurasivat päivittäin mukana.

Suurista haasteista ja erimielisyyksistä huolimatta uskon, että monien edellä mainittujen haasteiden kohdalla olisi mahdollista löytää askelia eteenpäin kohti parempaa. Suurimpana esteenä on se, että eri osapuolten intressit ovat usein täysin vastakkaiset. Niistä halutaan pitää kiinni viimeiseen asti. Omat näkökulmat ja oikeutus niihin on ensisijaista. Ratkaisu edellyttää jokaiselta kuitenkin vastaan tulemista ja periksi antamista ainakin osasta omia vaatimuksiaan. Siihen ei ole kuitenkaan tunnu löytyvän riittävää halukkuutta.

Niin kauan, kuin itselle tärkeät perustarpeet eivät ole uhattuna, muiden tarpeiden huomioiminen ja myönnytysten tekeminen ei ole ylipääsemätön ongelma. Kun raja ylittyy, mikä se itse kullekin on, tilanne muuttuu ja oma etu menee edelle. Se on luonnollista, ymmärrettävää ja inhimillistä. Pakolaistulva on hyvä esimerkki asiasta. Kun se uhkaa omaa hyvinvointia, asenteet tiukentuvat. Nähdäkseni se on yksi syy, miksi äärioikeistopuolueiden kannatus on lähes koko Euroopassa noussut viimeisen vuosikymmenen aikana. Totuttu elintaso ja myös turvallisuutemme on vaarassa, näin ainakin koetaan yleisesti. Jotakin on tehtävä ja rajojen sulkeminen tai ainakin maahantulorajoitusten tiukentaminen tuntuu monen mielestä olevan toimivin vaihtoehto.

Eturistiriidat ovat koko ajan läsnä vuorovaikutuksessa, aina löytyy ristikkäisiä, vastakkaisia etuja sekä ruohonjuuritasolla että makrotasolla, sekä yksilöiden että valtioiden kesken. Se näkyy esimerkiksi sosiaalisen median kannanotoissa. Asioita katsotaan vain omasta näkökulmasta ja se tuntuu olevan ainoa oikea ja hyväksyttävä vaihtoehto. Muut ovat väärässä ja sen vuoksi ansaitsevat tulla kaltoin kohdelluksi. On vastenmielistä lukea kommentteja, joissa todetaan, että ”saat turpaan, jos tulet vastaan” tai ”toivottavasti joku raiskaa sinut ja sen jälkeen vielä listii”. Ainoana perusteluna noille kommenteille on useimmiten eri mieltä oleminen. Jos ihmisten muodostamat yhteisöt, kuten valtiot, koostuvat tämän kaltaisista yksilöistä edes osittain, ei ole ihme, ettei ongelmiin näytä löytyvän ratkaisuja.

Ymmärrys ja sen hyväksyminen, että molemmilla, tai kaikilla, osapuolilla on omat tarpeensa ja oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, on kaiken lähtökohta. Jos minulle on kokemus, että omat näkökantani ymmärretään, niin olen valmis tulemaan vastaan myös toista osapuolta. Itselleni on ollut suuri pettymys huomata, kuinka halu pyrkiä yhteisymmärrykseen ja löytää ratkaisukeinot ongelmiin rauhan menetelmin tuntuu kuitenkin usein puuttuvan lähes kokonaan. Mahdolliseen sovitteluun tai yhteisymmärryksen etsimiseen lähdetään jo etukäteen sillä mentaliteetilla, ettei siitä kuitenkaan tule mitään, mutta ainakaan kukaan ei voi väittää, ettemme olisi yrittäneet. Sen jälkeen on helpompi todeta, että on otettava muut keinot käyttöön. Isompi jyrää pienemmän, tai ainakin pyrkii siihen. Tämä näkyy esimerkiksi Venäjän käyttäytymisessä. 

Kaikki meistä ymmärtävät sen, että jos me jokainen haluamme kaikkea aina vain enemmän, tulee raja jossain vastaan. Usein se tarkoittaa sitä, että minun enemmän on sinun vähemmän. Ainakin, jos tarkastelemme asiaa globaalista näkökulmasta.  Länsimaisen hyvinvoinnin edistäminen hankkimalla se kolmannen maailman selkänahasta ei voi olla moraalisesti oikein. 

Intressihaasteiden yksi versio on ilmastonmuutos. Maailmanlaajuinen asiaa käsittelevä kokous pidetään Dubaissa, joka samalla toimii kokouksen puheenjohtajana. Kun tavoitteena, ainakin yhtenä niistä, on vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä, on itselleni selvää, ettei ainakaan puheenjohtajamaa halua edistää tuota tavoitetta. Dubain taloushan perustuu juuri öljyn tuotantoon. Luulen muutenkin, että periaatetasolla valtaosa osallistujavaltioista on sitä mieltä, että jotain on tehtävä, mutta jos se tarkoittaa sitä, että meidän tulisi luopua jostakin, niin tilanne muuttuukin toisennäköiseksi. Se on näkynyt hyvin siinä, että vaikka aikaisemmin on yhdessä hyväksytty tietyt päätökset, niin käytännössä niitä ei ole ryhdytty toteuttamaan ainakaan sovitussa määrin.

Yksilötason ongelma on se, että valtion talous ja meidän taloudellinen hyvinvointimme edellyttää kulutuksen kasvua ja siitä meidän jokaisen tulisi kantaa omat kortemme kekoon kuluttamalla yhä enemmän. Jokainen ymmärtää, että ilmastonmuutoksen kannalta se on kestämätön tilanne. ”Koska minä haluan”, todetaan eräässä mainoksessa. Jos se tarkoitaa itsekeskeisyyden korostamista yhteisen edun sijaan, niinkuin sen itse tulkitsen, niin en voi olla samaa mieltä. Kuluttaminen ei voi olla keskeinen hyvinvoinnin peruste. Onnen avaimet löytyvät jostain muualta. Tässä kohtaa luulen, että aika monella meistä voi olla sisäinen intressiristiriita. Kumpi ajaa edelle, omat tarpeet vai parempi tulevaisuus tuleville sukupolville? Todellisuudessa asian ei toki tarvitse olla ihan noin mustavalkoinen. Kyse on enemmänkin intressien välisestä suhteesta ja arvovalinnasta.

Ymmärrän samalla, että olen itse osa vääristynyttä oman edun tavoittelemiseen tähtäävää  yhteiskuntaa. Vuori tuntuu olevan liian korkea kiivettäväksi, ja itselleni, akrofoobikolle, se voi olla turhan haastavaa. Siitä huolimatta ajattelen Jaakko Löytyn sanoin ”en ehkä itse pääse mä sinne, silti en oo levoton” (Martin Luther Kingin laulu). Toivosta on hyvä pitää kiinni, vaikka sitä ei näkisikään.

MUOTKAJÄRVEN RANNALLA

Istun pöydän ääressä ja katselen Muotkajärven takana kohoavaa Pallastunturia. Sade on alkanut ja tunturi peittyy hiljalleen sateen nostattamaan usvaan. Pieni tuulenvire hyväilee vihreänkeltaisia koivun lehtiä. Ruska on vähitellen alkamassa. Mieli on levollinen, ainakin hetken. Ajatus kiirehtii kohti tulevia syksyn kuvioita. Tavallisesti tässä vaiheessa olen innokkaasti odottanut tulevaa syyskautta. Uuden saapaskurssin alkamista, syksyn päivystyksiä yhdessä vapaaehtoisten kanssa. Nuorten kohtaamista.

Tämä syksy on yksi muiden joukossa. Todennäköisesti se on useimmille ihan tavallinen. Itselleni se ei ole sitä. Olen jo jonkin aikaa ajatellut tulevaa syksyä sekä hyvillä mielin että jännityksellä. Vapauden aikaa, joka pian koittaa, samalla tulevaa luopumista, joka merkitystä itselleni en osaa vielä sanoa. Yksinkertaista se ei kuitenkaan todennäköisesti tule olemaan. Luopuminen elämänvaiheesta, joka on määritellyt sekä arkeni että myös suurelta osin identiteettini lähes 38 vuoden ajan. Kuka olen sen jälkeen? 

Huomaan myös ajatusten pyörivän eläkkeelle lähtemisen juhlassa Mikaelinkirkolla lokakuun puolessa välissä, ja viikkoa sen jälkeen tulevassa viimeisessä työtehtävässäni, päätösleirissä saapaslaisten kanssa. Mietityttää sekä se, että kaikki sujuisi niinkuin suunnitelmissa on, että  millaiselle koetukselle tunne-elämäni joutuu.

Kirjan kirjoittaminen on ollut merkityksellinen kokemus. Projekti jatkuu vielä, vaikka onkin jo hyvällä mallilla. Itselleni on ollut luonteenomaista suunnata ajatteluni sekä työelämässä että muutenkin kohti tulevaisuutta, siksi on ollut tässä vaiheessa tärkeä pysähtyä paikalleen ja tarkastella sitä matkaa, jota olen viimeisen 38 vuoden aikana kulkenut. Paljon siitä on kaivautunut syvälle muistin syövereihin ja sen esille saaminen on edellyttänyt arkistojen selaamista, kollegoiden ja vapaaehtoisten jututtamista. Kyse on ollut omalla kohdallani myös sen määrittelemisestä, millaisen loppuarvion voin antaa itselleni työelämästä selviytymisestä. Elämässä on ylä- ja alamäkiä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Plussaa ja miinusta. On myös niin, että ajan myötä merkitykselliset asiat muuttuvat vähemmän merkitykselliseksi ja päinvastoin. Aika tuo erilaista perspektiiviä elämään.

Alakulon ammattilaisena tai ainakin amatöörinä olen joutunut opettelemaan sen, että on itsestäni kiinni, millaisena näen asiat. Näenkö lasin puolityhjänä vai puolitäynnä? Sitä olen myös käsitellyt laulussa ”Olet ainutkertainen”. Työelämästä syrjään siirtyminen avaa elämään uusia mahdollisuuksia. Luopuminen antaa tilaa uudelle.

Sadekuuro yltyy. Silti kauempana näkyvä tunturinselkä on tullut jälleen esille. Maailma on kaunis. Parin viikon päästä on vuorossa paluu kotikonnuille ja viimeinen työrytistys. Toivottavasti näen mahdollisimman monta teistä Mikaelinkirkolla Kontulassa sunnuntaina 15.10. klo 12 messussa ja sen jälkeen kanssani kahvittelemassa. 

😊

SAAPAS MATKUSTAA

Aika moni meistä pitää matkustamisesta tai ainakin uusien paikkojen näkemisestä. Sanotaan, että matkailu avartaa. Samalla se usein myös yhdistää matkalaisia keskenään. Yhteisten kokemusten ja eletyn elämän laariin tulee arvokkaita muistoja.

Niinpä saapastoiminnassa koin tärkeäksi, että voisimme yhteisten matkojen kautta tutustua toisimme paremmin ja voisin myös sitouttaa vapaaehtoisia Saappaan ryhmään. Alkuvuosina teimme lähinnä koulutuksellisia viikonloppureissuja eri paikkakunnille Suomessa. Ne vahvistivat käsitystäni siitä, että myös pidemmille matkoille olisi kysyntää. Niinpä sain hullun idean, että lähtisimme saapasautolla kolmeksi viikoksi kiertämään Eurooppaa. Idea tuli todeksi kesäkuussa  1994. 

 

”Do diin, Eurooppa ei ole enää ikinä entisensä…Raju ryhmä lähdössä valloittamaan Eurooppaa  28.5. klo 15:57". 

 

Tuollaisin innokkain mielin odotimme matkalle lähtöä. Lähdimme liikkeelle aikaisin aamulla. Suuntasimme auton keulan kohti Naantalia, josta menimme laivalla Kapellskäriin. Sieltä etenimme Ruotsin halki Tanskaan ja sen myötä Keski-Eurooppaan.

 

Matkan aikana yövyimme pääasiassa leirintäalueilla. Teimme itse ruokamme mukana kulkeneen kaasukeittimen avulla. Iso kaasupullo oli lastattu muiden tavaroiden sekaan. Tänä päivänä, eikä varmaan silloinkaan, sellainen vastaa kaikkia turvallisuusmääräyksiä. No, joka tapauksessa siitä oli meille suuri hyöty. Jaoimme matkustajat pareihin ja kukin pari vuorollaan vastasi päivän ruokailusta. Yhden yön vietimme Antwerpenin merimieskirkolla, toisen yön… Muutoin majapaikkana toimi teltta.

 

Tutustuimme matkan varrella erilaisiin nähtävyyksiin. Saimme myös kuulla merimieskirkon toiminnasta sekä Rotterdamissa että Antwerpenissä.

 

Ajamiskokemus jäi monella lailla mieleen. Ajoimme, tai siis minä ajoin, saapasautolla Pariisissa Riemukaarta ympäri. En muista, montako kaistaa siinä oli, mutta autoja oli ainakin tuplamäärä rinnakkain ja poikittain. Hyvin kuitenkin selvisimme, se oli itseasiassa melkein nautinnollista. Tilannetta edesauttoi hyvä kartanlukija. Ei tarvinnut juuri muuta kuin kuunnella ohjeita, ja ehkä vähän seurata muuta liikennettä.

 

Toinen mielenkiintoinen osa matkaa oli se, kun tie kulki jossain vaiheessa Alppien rinteillä ja kesäkeli vaihtuikin lumisateeksi. Kesärenkailla oli ajettava rauhallisesti ja korkean paikan kammoisena en itse enää kyennyt olemaan ratissa. Vaihdoimme siis kuskia. Itse tyydyin ottamaan takapenkillä pari rauhoittavaa drinkkiä.

 

Erään leirintäalueen pitäjän kommentin inspiroimana ja jo aika väsyneinä kirjoitimme seuraavaa:

 

”Oletteko te joku koululuokka?!” Ei. Tämä on erityisnuorten sopeutumisvalmennusretki! Vain kaksi tukihenkilöä, ovat kädet työtä täynnä (yksi pääsi karkuun Hampurissa! Leikkii siellä hippaa…jossain.)

 

Toinen ote matkapäiväkirjasta: 

”11.6. Altdorf. Kello on melkein kakstoista, korkeutta n. 1000-2000 metriä ja Ryynis paniikissa. ”Terve äiti, lunta sataa ja paskat on housussa”, sanoi Hevi. Korkeutta 1792 metriä (väliaikatieto) eikä olla vielä edes huipulla. Unelmaloma Alpeilla. 1952 metriä korkealta huipulta alkoi matka alaspäin hitaasti, mutta varmasti.”

Olimme samana vuonna 1994 myös muutaman päivän matkalla Viipurissa  ja Pietarissa Ami Lainelan vieraana.

Riemuvuonna 2000 teimme seuraavan isomman saapasmatkan ulkomaille. Kyse on pitkälti kuusi vuotta aikaisemmin tehdyn matkan uusimisesta hieman pienemmässä mittakaavassa. Matkan kesto oli noin kaksi viikkoa aikaisemman kolmen viikon sijaan. Muutoin matka toteutui samalla idealla eli pyrimme matkustamaan edullisesti. Yövyimme edelleen usein leirintäalueilla, mutta joukkoon mahtui muitakin edullisia vaihtoehtoja. 

 

Matkalla mukana ollut Hanna muistelee matkaa jälkikäteen seuraavasti:

 

”Vuoden 2000 reissusta muistuu mieleen paljonkin, piti vähän selailla kuva-albumia ja tarkastaa faktoja… mutta ainakin aika myöhäinen leirintäalueen etsintä Puolassa eikä sitä löytynyt, päädyimme koputtelemaan Venus- hotellin oville. Lopulta mummeli yökkärissään tuli ottamaan meidät asiakkaikseen. Huoneita löytyi vissiin muutama, muistan nukkuneeni parin ladyn kanssa samassa parisängyssä.

 

Anne Frankin talo oli vaikuttava, samoin Bergen-Belsenin keskitysleirivierailu. Tanskassa yöpyminen asuntovaunussa meren rannalla on jäänyt mieleen, samoin vierailu Christianiassa. Jollakin rajalla oli pulmana saada erään matkailija passi käsiin kassista, koska auton takaluukku oli sanonut sopimuksensa irti, ja tavaraahan siellä riitti…

 

Niin, ja Hollannissa oli futiksen EM-kisat, kadut koristeltuina ja porukkaa liikkeellä ja kunnon turvatoimet leirintäalueella. Ja mitä nuorisoporukkaa tavattiin Potsdamissa. Paistettiin pizzoja ja käytiin niiden kanssa melontaretkellä! Ja se reissu venekunnalla mä, Kassu ja Heli, olis ollut parasta kotivideoainesta! Mahtava reissu kaiken kaikkiaan.”

 

Vuonna 2001 olimme viikonlopun Tallinnassa. Sen aikana syntyi itähelsinkiläinen Tossu-toiminta, joka myöhemmin laajeni valtakunnalliseksi.

 

Johanna muistelee tuota viikonloppua seuraavasti:

 

”Tallinnaan meitä taisi lähteä 8 aktiivista päivystäjää ja teimme tossutyön eteen töitä koko viikonlopun ajan. Laivalla meille oli varattuna työtilat ja pohdimme noiden päivien aikana nimen vastuuhenkilöille koska koimme sen olevan toiminnan kannalta tärkeää, sekä yhteiset toimintatavat alkoivat lopulta muodostua paperille. Nimeä tossu pyöriteltiin pitkään ja muita vaihtoehtoja oli varakassu, töppönen ja mitä kaikkea niitä nyt sitten olikaan. Lopulta olimme sunnuntaina paluumatkalla hyvin iloisia ja ylpeitä siitä mitä olimmekaan saaneet viikonloppuna aikaiseksi. 

 

Tossutoimintaa on kehitetty vuosien aikana paljon ja uusia Tossuja on koulutettu, ja luonnollisesti osa on ajan saatossa jo siirtynyt sivuun. Erityisen ylpeitä olemme siitä, että näiden vuosien aikana Tossutoiminta on laajentunut muihinkin saapasryhmiin. ”

 

Pohjoisen luonto on aina kiinnostanut. Kesällä 2001 vietimme viikon pohjoisessa Sevettijärvellä. Olimme varanneet majoitukseen kaksi mökkiä. Vietimme aikaa sekä yhdessä koko porukalla että pienemmissä ryhmissä kunkin kiinnostusten mukaan. Tutustuimme lähiseutuun. Osa kävi vähän pidemmällä eli Norjan puolella, osa lähti muutaman päivän vaellukselle lähiluontoon. Vuosi oli erikoinen siinä mielessä, että pohjoisessa mäkäräisiä ja hyttysiä sai melkein etsiä, niin vähän niitä oli. Kukaan ei pahastunut siitä.

 

Mukana ollut Nicholas muistelee reissua seuraavasti näin yli parikymmentä vuotta myöhemmin: ”Kesä oli kylmä, joten ötököitä oli inhimillisen vähän. Ehkä relevantein oli käynti Kirkkoniemessä Jäämerta ihmettelemässä. Hautausmaalla oli käytännössä paria poikkeusta lukuun ottamatta kolmea nimeä. Fofanoff, Gavriloff (tai Gauriloff) ja joku kolmas. Kolttasukuja ei taida olla kauhean montaa… Tasan rajalla tuli vastaan poro, joka juoksi Suomen puolelle.”

 

Vuonna 2003 kävimme tutustumassa Peetelin lastenkodissa, joka jätti monet meistä aika hiljaisiksi. Elämän todellisuus varsinkin nuorten kohdalla oli silloin kovin erilainen kuin meillä kotipuolessa.

 

Mukana ollut Jarkko muistelee matkaa seuraavasti: 

”Mentäessä kohteeseen katselin ympärilleni melko epäuskoisena, koska lastenkoti sijaitsi kaukana "turisti-Tallinnan" ulkopuolella, sellaisten talojen keskellä, jotka näyttivät purkukuntoisilta ja autioilta, mutta kyllä niissä kauhukseni asuttiin.

 

 Yhtä lasta tuli tämän äiti tapaamaan, koska lapsella oli muistaakseni syntymäpäivä. Äitiä ei päästetty ulko-oven vieressä olevaa penkkiä pidemmälle ja pieni, varmaan noin kahdeksan-, tai yhdeksänvuotias tyttö tuli siihen äitiään tapaamaan. Äiti oli kuin haamu, elävä luuranko. Sellainen rapanarkki, jotka Suomessa siivotaan pois katukuvasta, johonkin laitokseen, ihmisiä             

pelottelemasta. Äidin elinajanodote ei voinut olla kovin pitkä.

 

Yhdelle tytölle oli iso ihme, kun eräällä saappaalla oli digikamera. Ei ne mitään tavattoman                  yleisiä ollut silloin vielä Suomessakaan, mutta ilmeisesti ensimmäinen laatuaan Peetelissä. Saapas otti tytöstä kuvan ja näytti sen hänelle heti kameran näytöltä. Tyttö katsoi epäuskoisen ihmeissään, että miten tuollainen voi olla mahdollista.

 Se oli raastava ja mieleenpainuva reissu. Onneksi ei ollut omia lapsia vielä silloin, muuten olisi ollut vähän liikaa se. Muistan myös lastenkodin johtajan vastauksen kysymykseen, että karkaileeko lapset täältä koskaan? Hän sanoi, että ”nämä lapset kyllä tietävät, että sisällä on elämän ja ulkona kuolema.”

 

2004 kävimme Saarenmaalla muutaman päivän matkalla. Ajoimme perille saapasautolla ja yhdellä pienemmällä henkilöautolla. Mielenkiintoisia nähtävyyksiä oli paljon ja seura oli totutusti mukavaa. Matkan varrella ylitimme joen, jonka kyltissä luki Kasari jõgi. Sen äärellä otettiin itsestäni kuva. Jälkikäteen kuvan nimikyltti muokattiin nimellä Kasari Juha. Sukututkinnan perusteella on muuten mahdollista, että Kasarien suku on lähtöisin juuri tuolta suunnalta. Se ei ole ainoa vaihtoehto, mutta mahdollinen silti.

 

Johanna muistelee matkaa: ”Me taidettiin syödä jonain iltana Veskissä eli siinä tuulimyllyravintolassa. Käytiin linnoituksella ja katsomassa se kraaterijärvi.”

 

Edellisten matkojen seurauksena innostuimme kokeilemaan matkatoimiston kautta tilattua ryhmämatkaa. Keski-Euroopan automatkojen haasteena oli sekä matkojen ajallinen pituus, harvalla on mahdollisuuksia laittaa kahta tai jopa kolmea viikkoa matkaan, ja se, että autoon mahtui vain rajallinen määrä matkustajia. Tämän vuoksi ostimme valmismatkan Tunisiaan vuonna 2006. 

 

Matka oli vaivaton ja oikein onnistunut. Oman erityispiirteensä siihen toi, että samaan aikaan kisailtiin Euroviisuissa. Meitä kiinnosti nähdä tuo kisa. Valitettavasti se ei näkynyt Tunisian kanavilla. Hotellin henkilökunta oli kuitenkin äärimmäisen palvelualtis ja etsi satelliittikanavilta oikean lähetyksen. Seurasimme sitä hotellin pihalta. Silloin Lordi voitti koko kisan.

Syyskuussa 2009 ryhmä pohjoisesta kiinnostuneita saapaslaisia lähti ajamaan saapasautolla kohti Kiilopäätä, josta oli heille varattu viikoksi mökki. Tuon viikon aikana teimme yhdessä tutustumismatkoja lähiseuduille. Tutuiksi tulivat sekä Ivalo, Inari että Rajajooseppi. Osa teki myös päivävaelluksia. Mukavaa oli.

 

Saapaspäiväkirjasta löytyy seuraava kirjoitus matkalta: 

”Saatiin osamyrkytys tuosta raittiista ilmasta. Ja huipulla tuulee, sekin tuli todistettua. Ja toinen pohjosen tyttö jatkaa Saanan kommenttiin, että vaikka tämän kaltaisia maisemia on nähnyt ennenkin, niin silti ne vetää aina hiljaiseksi. Tämä myös huomaa sydämensykkeensä hidastuneen. Ja kylmää on, mutta siihen tottuu pian, ja kun palataan PK-seudulle, niin hikoillaan sitten kuin pienet siat, koska siellä on niin lämmin." 

 

Vuonna 2011 varasimme Castello del Trebbio- nimisen huvilan viikoksi Toscanasta Firenzen läheltä. Huvila sijaitsi upealla paikalla kumpuilevassa maastossa vanhan linnan vieressä. Majoituspaikan omistajalla oli oma viinituotanto, jonka antimia iloisin mielin nautimme. 

 

Olimme vuokranneet kaksi pikkubussia käyttöömme. Niillä kävimme katsomassa vähän kauempana olevia nähtävyyksiä. Firenzen kuljimme lähijunalla. Tutustuimme kaupungin kuuluisiin nähtävyyksiin, joku innokkaammin, joku vähemmän. Osa ryhmästä kävi kanssani seuraamassa Fiorentinan ja Bolognan välistä jalkapallo-ottelua vesisateessa. Paikalliset katsojat huomasivat kastumisemme ja pyysivät meitä kohteliaasti katoksen alle istumaan, vaikka halvat lippumme eivät siihen edellyttäneet. Osa joukosta teki junalla päiväreissun Pisaan ja kiipesi sen kuuluisan kaltevan tornin laelle.

 

Myös Sienan keskusta oli näkemisen ja kokemisen arvoinen, vaikka saimmekin jälkikäteen paikalliselta poliisilta sakkolaskun. Olimme ajaneet kielletyllä alueella. No, lasku maksettiin yhteisvastuullisesti.

 

Yhteiset illanvietot lähensivät meitä toisiimme. Viimeinen ruokailu paikallisessa ravintolassa oli juhlallinen ja erityisen tunnelmallinen kokemus hyvine ruokineen ja viineineen. Moni muistaa sen, että laskun loppusumma oli 666 €, jota tarjoilija kovasti anteeksi pyyteli.

 

Olin kertonut saapaslaisille matkoistani Karibian saarille. Jostain syystä ne olivat jääneet monien mieleen ja se lienee syy, miksi 30-vuotisjuhlamatkan kohteeksi valikoitui Curacaon saari eteläisellä Karibian merellä. Syksyllä 2016 matkustimme sinne Amsterdamin kautta. Kuten Toscanan matkalla 2011, vuokrasimme tälläkin kertaa huvilan. Se sijaitsi aivan Karibianmeren rannalla. Matka oli ikimuistoinen, niin kuin toki kaikki muutkin. Itse olin käynyt Karibian saarilla usean kerran, mutta muille kyseessä oli ensimmäinen ja luultavasti myös viimeinen kerta. Olin tyytyväinen, kun sain näyttää yhden lempipaikoistani itselleni tärkeille ihmisille. Musiikki, maisemat, ilmasto ja paikallinen kulttuuri olivat joka tapauksessa kovin poikkeavia Suomen vastaaviin verrattuna. 

 

Seuraavassa matkassa olleen Tiian kommentteja:

 

 ”Curacaon reissusta jäi parhaiten mieleen mielettömät maisemat (paljon kiinnostavia kiviä geologille), iguaanit ja muut liskot, flamingot ja napsijakala, joka kävi kokeilemassa ovatko mun ja Emilian jalat syötäviä. Toki myös kuuma ja kostea ilma, paikallinen musiikki, ruoka ja ilmapiiri sekä oleskelu huvilalla. Yksi hauskimmista päivistä oli ehkä yllättäen se, kun jäätiin pienellä porukalla siivoamaan asuntoa, kun osa porukasta lähti ostoksille. Se jäi varmaankin mieleen 

siksi, että sinä päivänä ei varsinaisesti tullut tehtyä mitään erikoista. Mulla oli juuri ennen Curacaon matkaa takana Yhdysvaltojen reissu, joka oli melko kiireinen ja kuluttava. Siksi siivouspäivä oli mulle juuri sopivaa rentoutumista. Kaiken kaikkiaan reissu oli mielenkiintoinen ja huikea! Se oli mun ensimmäinen matka Karibialle, mutta toivottavasti ei viimeinen. Samalla se oli mun ensimmäinen saapasmatka, vaikkakin toivottavasti vielä tulee mahdollisuus osallistua sellaiselle jälleen.”

 

Teimme Curacaon matkasta videopäiväkirjaa, joka löytyy YouTube-kanavaltani.

 

Viimeinen saapasmatkamme toteutui toukokuussa 2022. Matkustimme Kroatiaan. Meitä oli matkalla 15. Mukava matka, tosin kaihoisa tunnelma oli ainakin itselläni osan aikaa. Matkan aikana kuvasimme musavideon lauluuni ”Kuusi arkunkantajaa”. Oli mukava nähdä, miten saapaslaiset lähtivät siihen mukaan. Lopputulos oli oikein mainio.

 

Kaikkien matkojen kohdalla olemme keränneet varoja jo vuosia ennen matkaa monenlaisin tavoin. Vessapapereiden, sukkien, lakujen ja muiden karamellien myymistä, tapahtumissa auttamista, kirpparia, myyjäisiä, pakkaamista, mitä vain mieleen tulee. 

 

Edellä kerrottuja matkoja muistellessa herää samalla monenlaisia kaihon tunteita. Kaikki ovat siirtyneet menneisyyden puolelle. Paluuta ei ole. Toisaalta muistot ovat kovin myönteisiä ja varsinkin päiväkirjoja lukiessa ne korostuvat ja moni jo unohduksiin jäänyt hetki nousee esille. Kiitollinen olen siitä, että olen saanut mahdollisuuden nähdä maailmaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa.

Lisää matkoista ja paljon muustakin löytyy tulevasta kirjastani.

TERVEISIÄ PROVINSSISTA

Olin tänäkin vuonna saapaslaisten kanssa Provinssissa huolehtimassa apua tarvitsevien kunnosta ja kohtaamassa nuoria. Tämä kerta oli todennäköisesti viimeiseni. 

Pääasiassa istuskelin Saappaan tukikohdassa toimien sieltä käsin. Tukikohdan yhteydessä oli saapaslaisten vastaama selviämisteltta ja lepopaikka. Tällä kertaa kävin vain kerran festarialueella aistimassa tunnelmaa, se riitti tyydyttämään kiinnostukseni. Kävellessäni crew-nauha ranteessani muun festariväen mukana ympäri aluetta havahduin ensimmäistä kertaa siihen, että taidan olla vanha tähän tai sitten tämä ei ainakaan ole enää minun juttuni. Alkoholihuuruisen väentungoksen  keskellä maleksiminen hitaasti paikasta toiseen ei tuota minkäänlaista mielihyvää, enemmänkin päinvastoin. Oma tapani nauttia musiikista on kovin toisenlainen. Mielelläni keskityn siihen rauhassa kotona tai jos joskus menen kuuntelemaan live-musiikkia, menen paikkaan, joka on varta vasten tehty siihen tarkoitukseen, jossa meluavien ihmisten aiheuttama taustahäly ei estä musiikin nyanssien kuulemista.

Satuin kävellessäni kuulemaan päälavalta kovalla volyymilla tulevaa suomenkielistä rap-musiikkia. En tunnistanut esiintyjää, tosin sain myöhemmin kuulla, että kyseessä oli tunnettu muusikko. Ehkä satuin paikalle huonojen esitysten aikaan, mutta huomasin, kuinka musiikki herätti mielessäni kummastuneita ajatuksia. Miksi aikuinen noin kolmekymppinen artisti ilmaisee itseään niin kuin murrosikäinen angstinen nuori? Uhoa, kirosanoja, haistattelua, yksinkertaisia hokemia. Olen ymmärtänyt kyllä, että sellainen kuuluu genreen. Siitä huolimatta se ei herätä itsessäni minkäänlaista positiivista vastakaikua. Sain palautetta myös erään toisen suomalaisen rap-musiikin ykköskenttään kuuluvan muusikon keikalta, jossa sama ilmiö nousi esille. Se vahvistaa  käsitystäni siitä, että kyse on musiikkilajin kuuluvasta ilmaisutavasta. Esiintyjän imagon on ilmeisesti oltava sen kaltainen ollakseen uskottava.

Oman paheksumiseni lomassa satuin hetkeksi pysähtymään pienen esiintymislavan äärelle. Siellä monijäseninen bändi teki soundcheckkiään. Vaikka lopputulos ei vielä ollut ihan kohdallaan, huomasin kuinka musiikki löysi heti vahvan kosketuskohdan tunteisiini. Olisin mielelläni jäänyt kuuntelemaan bändiä, mutta varsinainen esiintyminen oli ilmeisesti vasta reilun puolen tunnin kuluttua. Kyse oli tutuista vanhoista raskaammista rock-klassikoista. 

Myöhemmin työstettyäni asiaa mielessäni havahduin siihen tosiasiaan, että rock syntyi aikoinaan juuri kapinana vallitsevaa aikuiskulttuuria ja sen arvoja kohtaan. Vanhempi sukupolvi koki sen rienaavana ja totuttujen käytöstapojen vastaisena. Muistan myös omien vanhempieni todenneen hieman alentuvasti, että kyse on nuorisomusiikista ja nuoret aikuistuttuaan ryhtyvät kuuntelemaan kunnon perinteistä musiikkia. Siihen kuuluivat valssi, tango, humppa ja myös foxtrot. Ehkä jokin muukin musatyyli. Rock-musiikista tuli myöhemmin osa valtakulttuuria. Tätä nykyä se se ei enää ole sitä, ainakaan samassa määrin.

Rap, niinkuin moni muukin musiikki, on saanut alkunsa nuorten tarpeista synnyttää oman sukupolvensa musiikkia ja omanlaistaan tapaa ilmaista kokemuksiaan ja ajatuksiaan elämästä. Samalla tavoin kuin itse paheksun rap-musiikin joitain piirteitä, omat vanhempani eivät ymmärtäneet lainkaan nuorten kiinnostusta yksinkertaista ja kovaäänistä rockia kohtaan. Tämän tajuaminen vahvisti sen, että omat nuoruuden päiväni ovat jo kauan aikaa sitten jääneet taakse eikä minun itse asiassa tarvitse, niin nuorisotyöntekijä kuin olen ollutkin, ymmärtää kaikkia nuorisokulttuuriin liittyviä piirteitä tai ainakaan kokea niitä omakseni. Hyvä näin. Silti voin hyvillä mielin seurata festarikansan juhlintaa. Ihmiselle tekee hyvää iloita toisten seurassa. Sellaisia hetkiä ei ole elämässä liikaa.