Rippikoulu, ties monennenko kerran

Rippikoulu, ties monennenko kerran. Vaikka olen monessa asiassa tilastomies, tästä en ole pitänyt lukua. Paljon niitä joka tapauksessa on yli kolmenkymmenen vuoden aikana kertynyt. Kun katselen taaksepäin ja muistelen menneitä ripareita, tulvii mieleeni monenlaisia kohtaamisia. Sekä mukavia että haasteellisia. Monesti on pinna meinannut palaa ja itse asiassa muutaman kerran palanutkin. Jälkikäteen on harmittanut, vaikka usein sillä on ollut leirin kannalta myönteinen vaikutus.

Joskus on täytynyt muistuttaa itselleen, että rippikoulu on jokaiselle ainutkertainen ja arvokas kokemus. Voimakkaaasti oirehtiva nuori ei tee sitä tieten tahtoen tai ollakseen tarkoituksella hankala. Se on vain hänen tapansa olla läsnä ja viestittää omaa oloaan.

On paljon myönteisiä hetkiä. Sellaisia kohtaamisia, jotka ovat olleet myös itselle voimaannuttavia. Rippikoululaisia, jotka vielä vuosien, jopa vuosikymmenten jälkeen muistavat ja haluavat tulla tervehtimään ja jopa pitää yhteyttä. Se lämmittää. Facebook-kavereissa on kymmeniä sellaisia, jotka ovat jossain vaiheessa käyneet pitämääni rippikoulua. Yksi heistä on ensimmäisestä pitämästäni rippikoulusta.

On myös sellaisia nuoria, joiden kohdalla olen joutunut toteamaan oman voimattomuuteni auttaa kohti parempaa tulevaisuutta. Nuoria, joiden elämä on ollut kovassa syöksykierteessä jo pienestä pitäen ja joista monen elämä on päättynyt kohtuuttoman nuorena. Surullista.

Uuden rippikoulupäivityksen myötä tarkeäksi tavoitteeksi on asetettu se, että nuorella on hyvä olla rippikoulussa. Se on oikea suunta. Sen sijaan, että sitkeästi vaatisimme nuoria oppimaan kaiken kristinuskon perusteista, pitäisi meidän keskittyä vuorovaikutukseen ja yhteyden löytämiseen nuoren kanssa. Kaiken sen kokemuksen myötä, mikä vuosien aikana on kertynyt, olen yhä vakuuttunempi siitä, että rippikoulun merkittävin anti ja merkitys liittyy sen aikana tapahtuviin kohtaamisiin. Vuorovaikutustilanteisiin rippikoululaisen ja isosen, apparin ja opettajien kanssa. Ne kantavat parhaassa tapauksessa jopa loppuelämän ajan tai ainakin niiden vaikeiden kysymysten läpi, joita nuorelle on tullut vastaan. Nuori etsii omaa aikuisuuttaan ja on monesti kovin hukassa sen kanssa. Rippikoulu tarjoaa mahdollisuuden asioiden pohtimiseen ja antaa erilaisia näkökulmia ja toivottavasti myös eväitä elämään.

Tabulla taivaaseen

Suomessa noin 20-25 prosentilla nuorista on jokin mielenterveyden häiriö. Huolestuttavan korkea luku mielestäni. Paljon puhutaan siitä, että nuorten mielenterveysongelmat olisivat kasvaneet, mutta tutkimustulosten mukaan näin ei ole käynyt. Osittain luvut ovat kääntyneet jopa laskuun. Esimerkiksi nuorten itsemurhakuolleisuus on viimeisten 25 vuoden aikana vähentynyt 40%. Nuorten itsemurhat liittyvät erityisesti masennukseen ja päihdeongelmiin.  Myös päihteiden käyttö nuorilla on vähentynyt huomattavasti 2000-luvulla.

Vaikka nuorten mielenterveyden tilanne on joillain osa-alueilla jopa parantunut, tutkimusten mukaan mielenterveysongelmat kasautuvat matalan sosioekonomisen tason perheiden nuorille. Näiden perheiden nuorilla alkoholinkäyttö ei ole vähentynyt.

Hoitojärjestelmä ei tavoita kaikkia apua tarvitsevia nuoria: on arvioitu, että ainoastaan 60% psykiatrista hoitoa tarvitsevista saa hoitoa. Psykiatrinen sairaalahoito on 2000-luvulla lisääntynyt 13-17 -vuotiailla, kun se samaan aikaan on vähentynyt työikäisillä. Toisaalta joka päivä jää työkyvyttömyyseläkkeelle 5-8 nuorta aikuista. Heidän ongelmiensa taustalla ovat usein vaikeat lapsuuden elinolosuhteet ja pitkä sairaushistoria

Nuorten yleisimmät mielenterveysongelmat liittyvät mielialan häiriöihin, joiden ensisijainen hoitomuoto on psykoterapia. Julkisen sektorin tarjoamat psykoterapiapalvelut ovat kuitenkin huomattavan alimitoitetuja tarpeeseen nähden ja olemassa oleva psykoterapiatarjonta on suureksi osaksi yksityissektorin varassa.

Jonkinlaisen avun tai tuen piiriin pääsee melko nopeasti, jos on riittävästi varallisuutta. Kelan myöntämä tuki on merkittävä apu, koska pienituloisten mahdollisuus päästä pitkäjänteisen avun piiriin olisi muutoin paljon heikompi. Jonkin verran joutuu näkemään vaivaa täyttääkseen Kelan vaatimat perusteet, mutta ei kuitenkaan kohtuuttomasti. Toki ei se terapia ilmaista ole Kelan korvausten jälkeenkään. Monelle se voi yhä olla liian kallista.

Entistä useampi nuori käyttää masennuslääkkeitä. Jokaisessa 13-21 -vuotiaiden ikäluokassa niiden käyttö on kasvanut tasaisesti viiden viime vuoden aikana. Noin 6% kaikista 21-vuuotiaista käyttää masennuslääkkeitä. Miten se tulisi tulkita? Onko niin, että yhä useampi nuorista on sairas vai että entistä useampi saa hoitoa masennukseensa?

Muistan jo opiskeluajoiltani keskustelun siitä, mikä on lääkkeiden merkitys mielenterveysongelmien hoidossa. Itse olin, kuten varmaan koko opiskeluporukkamme, sitä mieltä, että lääkkeet ovat pääasiassa pahasta ja niitä tulee välttää, jos se suinkin on mahdollista. Terapia on se, johon on satsattava.

Iän ja kokemuksen myötä olen joutunut tarkistamaan käsityksiäni jonkin verran. Joissain tilanteissa lääkkeiden käyttö on perusteltua, varsinkin jos sen rinnalla on terapiaa. Pelkkä lääkitys ei vie henkilön parantumista eteenpäin.

Mehiläisen palveluksessa kuntoutusjohtajana toiminut psykologi Aku Kopakkala joutui eroamaan, kun hän julkisesti kritisoi psyykenlääkkeiden käyttöä psykiatrisessa hoidossa. Lääketeollisuudessa pyörii valtavia summia ja valitettavasti tässä maailmassa raha on se, joka ohjaa päätösten tekoa.Yritysten prioriteeteissa ykkösena on taloudellinen voitto, näin myös ja varsinkin lääketeollisuudessa. Aika moni muukin asiantuntija Aku Kopakkalan ohella on sitä mieltä, että lääkkeitä määrätään liian helposti, varsinkin nuorille.

Masennus voi periaatteessa tulla kenelle vaan, mutta mielestäni se edellyttää jonkinlaista kasvupohjaa, tietynlaista henkilöhistoriaa tai perinnöllistä alttiutta, joskus ehkä molempia. Varhaislapsuuden tai nuoruuden kipeät tunnekokemukset, rakkauden tai hyväksynnän tarpeen toteutumatta jääminen tai jokin traumaattinen kokemus voi joko nuoruudessa tai myöhemmällä iällä sopivan laukaisevan tekijän myötä synnyttää masennuksen.

Muistan erään saapaspäivystyksen yhteydessä tapahtuneen keskustelun parikymppisen nuoren kanssa. Hän kertoi olleensa vuosia ahdistunut ja saaneensa siihen bentsodiatsepiinejä, bentsoja, kuten niitä yleisesti kutsutaan. Ne olivat auttaneet mielialan tasoittamisessa. Nyt lääkkeet olivat loppuneet eikä hänen kertomansa mukaan lääkäri ollut suostunut kirjoittamaan niitä lisää.  Bentsot ovat kovin yleinen hoito ahdistukseen, aika moni kertoo niitä käyttäneensä. Tämä nuori oli ilmiselvästi hyvin ahdistunut ja pelkäsi seurauksia, joita ahdistus voisi aikaansaada hänelle itselleen tai hänen läheisilleen.

Ahdistuslääkkeet lievittävät oireita, mutta eivät poista oireiden aiheuttajaa. Bentsot aiheuttavat riippuvuutta ja ja sitä kautta vieroitusoireita. Se lienee syynä, miksi niitä ei mielellään määrätä kovin pitkiä kuureja.

Lääketeollisuuden kehityksen myötä meille on tullut helposti sellainen harha, että kaikki vaivat voidaan poistaa ja elämä saada raiteilleen pillereiden avulla. Tosiasia on kuitenkin se, että on paljon vaivoja ja ongelmia, joihin on itse löydettävä apu ja ulospääsy, tai ainakin opittava tapa elää vaivojensa kanssa. Monesti se on työn takana, eritoten mielenterveysongelmien kohdalla. Se työ ja vaiva kuitenkin tuo tulosta ja kannattaa, kunhan saa ylitettyä sen riman, jota avun vastaanottaminen edellyttää. Läheisten apu ja tuki on toki kovin tärkeä elämässä eteenpäin mentäessä.

Näkökulmia turvallisuuden kokemukseen

Puheenvuoro Klaarin järjestämässä hyvinvointiseminaarissa Mikaelinkirkolla 24.4.2017

Pohtiessani tämän seminaarin teemaa, ajatukset siirtyivät heti 1980-luvun puoliväliin. Syksyllä -86 aloitimme nuorten yökahvilan Vesalassa Varhelantiellä yhdessä saapasvapaaehtoisten kanssa. Se oli yksi ensimmäisistä Suomessa. Samaan aikaan aloitti toimintansa myös Jallen Pubi Tikkurilassa ja Matala Kynnys Kouvolassa.

Maailma oli monella lailla erilainen siihen aikaan. Sanoisin, että tämän päivän mittapuulla paljon turvattomampi. Ainakin erilailla turvaton kuin tänä päivänä. Yökahvilassa se näkyi siten, että koska kyseessä oli päihteetön paikka eli sisään pääsi vain selvin päin, viisaat nuoret tekivät niin, että joivat sen puoli pulloa kirkasta nurkan takana ja tulivat sitten sisään selvinpäin, ehkä silmät vähän punaisina ja hengitys mentholikarkilta tuoksuen.

Jokainen arvaa, mihin se johti. Matot menivät pesulaan joka viikko oksennuksen ja muidenkin eritteiden, ja kaatuneiden kahvien vuoksi, vessan lavuaari korjattiin suurin piirtein joka toinen viikko, tuoleja hajosi yms. Nuoret myös tappelivat ohikulkevien aikuisten kanssa. Pyrimme minimoimaan vahingot, mutta tehtävä tuntui monesti liian hankalalta. Ja toisaalta kahvilatoiminnan lopettaminen ei ollut vaihtoehto ainakaan siinä vaiheessa, sillä huomasimme heti kuinka suuri tarve sellaiselle toiminnalle oli. Sillä alueella ei ollut mitään vastaavaa, sillä paikallisen nuorisotalon toimintakin hoitui siihen aikaan pääasiassa etäohjauksella.

Noista ajoista meni vain muutama vuosi eteenpäin, kun 5-6 kahvilassa aktiivisesti käynyttä nuorta oli menehtynyt erilaisten syiden vuoksi. Joku päätti päivänsä oman käden kautta, joku kuoli huumeiden yliannostukseen, joku tapettiin, joku kuoli tapaturmaisesti jne. Kovin surullista, toisaalta en muista jokaisen kohdalla edes yllättyneeni kovasti. Ehkä enemmän koin surua.

Tällaisia tapauksia ja muistoja on paljon, luulen että muillakin teistä pidempään työelämässä olleilla voi olla paljon samankaltaisia kokemuksia.  Ajatus siitä, mitä on turvallisuus ja mikä on normaalia ja tietyissä olosuhteisssa hyväksyttyä käyttäytymistä, on aika- ja paikkasidonnaista ja on muuttunut huomattavasti ainakin oman käsitykseni ja kokemukseni mukaan.

Tietysti on turha takertua menneeseen tai verrata tätä hetkeä siihen. Nyt elämme Suomessa vuonna 2017.  Samalla tavoin kuin silloin 30 vuotta sitten, turvattomuuden kokemus on aina totta, yksilöllistä ja otettava vakavasti. Sitä ei voi eikä tule mitätöidä tilastollisilla faktoilla, kuten että tilastojen mukaan täällä on turvallista eikä myöskään sillä, että jonkun toisen kokemus on erilainen.



Turvallisuuden uhat ovat tänä päivänä osittain erilaisia. Ylen Taloustutkimuksella ihan äskettäin teettämän suomalaisten uhkakuvakyselyn perusteella suurimmat uhkakuvat omalle turvallisuudelle ovat satunnaisen väkivallan yleistyminen, terrori-iskut ja huono-osaisuuden lisääntyminen.

Kaikki edellä mainitut liittyvät mielestäni toisiinsa. Kiinnitin huomiota siihen, että huono-osaisuus koetaan merkittäväksi uhaksi turvallisuudelle. Näin myös itse ajattelen.
Ne, jotka joutuvat syystä tai toisesta marginaalin ulkopuolelle, voivat usein huonosti ennemmin tai myöhemmin. Syrjäytyminen ja oma pahoinvointi näkyvät yleensä myös ulospäin. Ja kohdistuu silloin tällöin myös ulkopuolisiin, joko tarkoituksella tai oman pahoinvoinnin irrationaalisena seurauksena.

Kun kyselee tämän alueen ihmisiltä, varsinkin lapsilta, nuorilta ja vanhuksilta, millaiset asiat koetaan uhkaavina, niin usein ne ovat päihtyneitä, mielenterveysongelmaisia ihmisiä. Sellaisia, joiden käyttäytyminen poikkeaa yleisestä käyttäytymisnormista. Se on ymmärrettävää ja monissa tapauksissa myös perusteltua.

Usein kuitenkin, kun tarkastellaan asioita omasta kokemusmaailmasta käsin, unohtuu se, että ne, joita me mahdollisesti pidämme turvallisuuden uhkina, kokevat samalla tavoin turvattomuutta, peläten usein oman hyvinvointinsa ja jopa henkensä edestä paljon enemmän kuin me muut.

Jokaisella meistä on perustarve kokea läheisyyttä, lämpöä, vuorovaikutusta toisiin ja sitä, että meitä kohdellaan ihmisarvoisesti, riippumatta siitä, olenko sen ansainnut omasta tai muiden mielestä. Kun pyritään tekemään yhteiskunnasta turvallisempi, tulee siinä ottaa huomioon kaikkien näkökulma.

Jos ajatellaan kirkon näkökulmasta tämän päivän uhkia turvattomuuteen liittyen, liittyvät ne osaksi edellä mainittuihin päihteiden käyttäjiin, häiriköintiin kirkossa, huumeneuloihin kirkon wc-tiloissa ja lasten leikkipaikalla. Viimeaikojen ilmiö, joka on monen muunkin tahon havaitsema ja kokema, on se nuorisojoukko, joka etsii monilla tavoin ja monissa paikoissa melkein epätoivoisesti aikuisten huomiota. Tulee mieleen viime vuoden Putous-ohjelman hahmo Matti Pikkuvanhanen, joka hoki: "Kato mua, kato mua!" Kirkon kahvion pullien ja pienen kahvikassan tyhjentäminen ja hautajaisten häiriköinti eivät sinänsä ole mahdottoman isoja vahinkoja, mutta kertovat jostakin suuresta huomioiduksi tulemisen tarpeesta ja hädästä. Näin sen tulkitsen.

Kirkon toimintaa ohjaa tai ainakin tulisi ohjata lähimmäisenrakkaus. Toimimme siitä ihmisnäkemyksestä käsin, että jokainen on Jumalan luomana jo ansainnut ihmisarvonsa eikä ole meidän tehtävämme määritellä tai arvioida sitä uudestaan. Käytännössä tulee toki joskus vastaan tilanteita, joissa sellainen ajattelutapa on haasteellista. Koska mekin olemme samalla tavoin kuin kuka tahansa koko ajan tekemisissä oman inhimillisyytemme kanssa. Mutta varmaan joskus myös onnistumme tarjoamaan sellaisen ilmapiirin ja paikan, jossa on ehkä ensimmäistä kertaa hyvä olla. Näin on ainakin useampi nuori vuosien varrella todennut: ensimmäistä kertaa mä saan olla ihan oma itseni, mua ei kiusata eikä mun tarvi esittää mitään roolia. Se on minusta äärimmäisen tärkeä kokemus oman identiteetin kehittymisen kannalta. Toki se on myös palaute siitä, että joskus ollaan onnistuttu omassa työssämme.

Palaan tässä lopuksi vielä hetkeksi uran alkuaikoihin. Muistan, kun viisi yökahvilassa häiriköinyttä poikaa ilmoittautui vetämääni rippikouluun. Ajattelin, että tästä ei välttämättä selvitä puhtain paperein. Kaikki kuitenkin sujui yllättävän mainiosti muutamaa ylimääräistä koukeroa lukuunottamatta. Vuosia myöhemmin kysyin yhdeltä pojista, mistä se johtui. Hän vastasi, että "ei me kehdattu olla hankalia tutulle tyypille". Se oli itselleni hyvä opetus, joka on ohjannut muokkaamaan omaa työtapaani. Se, että meillä oli toimiva vuorovaikutussuhde, tunsimme toisemme ja nuorilla oli kokemus siitä, että olivat tulleet kohdatuiksi, oli tässä tapauksessa avainsana ja uskon siihen, että näin se on monessa muussakin asiassa. Niin suhteessa nuoriin kuin yhteistyökumppaneihin.

"Voimmiekii jos siekii"

Aika tyypillinen sanonta Kouvolasta. Jos sinä, niin kyllä minäkin. Yhdessä tekeminen ei ole kuitenkaan millään lailla kouvolalaisten yksinoikeus. Vaikka me suomalaiset olemme yksin viihtyviä, on ihminen perusluonteeltaan kuitenkin laumasielu. Me tarvitsemme toisiamme, kuka enemmän, kuka vähemmän.

Kehityspsykologian näkökulmasta on olennaista, että nuori löytää oman erillisyytensä vanhemmistaan ja perheestään. Joiltakin se onnistuu vaivattomasti, joillakin se edellyttää rajumpaa irtiottoa.

Omaa erillisyyttään etsiessään nuori tarvitsee vertaistukea, muut nuoret ovat siinä ensiarvoisen tärkeässä asemassa. Siksi on tärkeää myös, että se seura, jota vasten nuori itseään etsii, on oikeanlainen ja nuoren kehityksen kannalta suotuisa. Kaikki tietävät sanonnan, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Se on myös kokemuksen kautta hyvin totuudenmukainen tokaisu. Muistan erään tutkimuksen, jossa kyseltiin nuorten suhtautumista huumausaineisiin. Sellaiset nuoret, jota olivat kovin kielteisiä suhteessaan kaikkiin huumausaineisiin, sanoivat, että jos joku hyvä kaveri tarjoaisi, he voisivat kuitenkin kokeilla. Se kertoo kavereiden merkityksestä. Nuori haluaa säilyttää asemansa ryhmän jäsenenä ja on se vuoksi valmis tekemään asioita, joita ei muuten tekisi tai jotka tietää vääriksi. Vaatii paljon nuorelta itsenäisyyttä ja rohkeutta, että kykenee tekemään oman arvomaailmansa mukaisia valintoja ymmärtäen niiden seuraukset.

Ryhmä ei itsessään ole sen jäsenille pahasta, useimmiten jopa päinvastoin. Ryhmän jäsenet voivat opettaa toisiaan ja jopa ulkopuolisia ihmisiä omalla esimerkillään ja toiminnallaan. Hyvässä ryhmässä sen jäsenet myös auttavat ja tukevat toisiaan. Kolikolla on aina kaksi puolta.

Muistan omasta nuoruudestani sen, kun lähdimme kaveriporukalla viikonlopuksi Tampereelle.  Autona meillä oli punainen Volvo Amazon, kaverini omistama. Hänellä ei kuitenkaan vielä ollut ajokorttia, joten toimin kuskina. Matka oli kokonaisuudessaan mukava. Itse olin porukan ainoa, joka oli selvin päin. Amazon kulki hyvin. Olin tottunut käskemään kuplavolkkaria ja Fiat 127:ää, joten Volvo oli aivan toista luokkaa. Ajoin nuoruuden innossani huomattavaa ylinopeutta, oikeastaan niin kovaa kuin autolla pääsi. Erään mutkan takana olikin kolmen auton letka pysähtynyt. En ehtinyt jarruttamaan, tempaisin vain salamannopeasti toiselle kaistalla. Onneksi ketään ei tullut juuri sillä hetkellä vastaan. Se olisi merkinnyt kuolemaa niin meille kuin vastaan tulevillekin.

Ajoin vielä vähän matkaa, kunnes säikähdys tuli niin todeksi, että oli pakko pysähtyä hetkeksi tien sivuun. Muistan vieläkin hyvin sen tunteen ja tilanteen. Elämän loppu oli ollut niin pienestä kiinni. Varjelus oli ollut siinä hetkessä mukana. Miksi ihminen käyttäytyy niin ajattelemattomasti? Tässä tapauksessa kaveriporukassa oli sellainen näyttämisen ja uhon meininki, joka innosti tekemään asioita, joihin en muutoin olisi syyllistynyt. Hyvä opetus itselleni.

"Tartu saapaspinssiin, me lähdetään Provinssiin!"

Varhain torstaiaamuna lähdimme yhdessä Tarjan, Lotan ja Helinän kanssa kohti Seinäjokea ja yhtä Suomen kansan huvittelutapahtumaa Provinssirockia. Oloni oli pari päivää aikaisemmin olleen yllättävän kuumeilun johdosta vielä hieman puolikuntoinen, mutta mieli oli avoin uusiin haasteisiin, kuten varmaan meillä kaikilla.

Matka sujui "yhden pysähdyksen" taktiikalla, kuten mainoksessa lausutaan. Perillä meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Majoituimme ja saimme ruokaa.

Alkuinfon jälkeen siirryimme päivystämään festarivieraiden ja alueen ympärillä pyörivien nuorten pariin. Tunnelma oli valtaosin leppoisa ja yhteistyö mutkatonta.

Päivystysrupeama torstaista sunnuntain puolelle ei ollut aivan kevyt. Jossain vaiheessa iski päälle festareista tuttu perusväsymys. Se ei estänyt täysipainoista toimimista, vaikka rasitus tuntuikin sekä kehossa että mielessä. Nukkuminen leirikeskuksen lattialla ei aivan vastannut kotioloja, mutta kelpasi niihin oloihin mainiosti.

Provinssin saapastelu sisälsi paljon erilaisia kohtaamisia. Moni kokee huonokuntoisten auttamisen festaripäivystysten kohokohdaksi. Niissä voi tuntea parhaiten olevansa toiselle avuksi.  Itse arvostan keskustelujen merkityksen korkeammalle kuin akuuttiin fyysiseen hätään vastaamisen, vaikka toki se on tärkeää ja niissä tilanteissa kiireellisyydessä ensisijaista.

Mieleeni jäi masentunut ja ahdistunut nuori mies, joka oli pelästynyt omista tuntemuksistaan. Ahdistus oli hänelle entuudestaan aivan vierasta. Koskettavan keskustelutuokion jälkeen hän oli selvästi rauhoittuneempi, vaikkei paha olo ollut kokonaan poistunut. Tarjosin miekkoselle mahdollisuutta jäädä lepäämään SPR:n ylläpitämään lepotilaan. Siihen hän pienen harkinnan jälkeen tarttui. Se lieneekin ollut hyvä ratkaisu. Ammattitaitoinen henkilökunta oli ahdistuksen päälle iskiessä heti tavoitettavissa.

Toinen nuori mies, jolle oli iskenyt puheripuli harvinaisen voimakkaana. Hän koki tulleensa väärin kohdelluksi järjestysmiesten puolelta  ja tahtoi purkaa mieltään asiasta. Puhumista riitti ainakin kahdeksi tunniksi ilman mitään taukoja. Hän etsi kuunteluseuraa. On pakko myöntää, että pieni huokaus tuli monen suusta, kun nuori mies vihdoin astui hänelle tilattuun taksiin.

Kolmas, juuri täysi-ikäisyyden porteilla oleva oikeudenmukaisuuden perään janoava nuori mies ei suostunut uskomaan järkkärin kieltoja, vaan penäsi taukoamatta itselleen oikeutta. Sen mukaan, mitä hän kertoi, järjestysmiesten toiminta oli kuitenkin ollut täysin oikeutettua. Mikään järkipuhe ei tehonnut häneen. Kuinka estää nuorta hankkimasta itselleen lisää vaikeuksia? No, siinä tilanteessa oli parempi antaa nuoren tehdä omat valintansa ja kestää niiden seuraukset.

Neljäs nuori mies kolmen kaverinsa kanssa. Miehen kasvot ja käsi olivat aivan veressä, samoin vaatteet. Hän oli tullut yllytetyksi tappeluun toisen miehen kanssa. Kesken kaiken ohi kulkenut suoriin housuihin pukeutunut ulkopuolinen oli viiltänyt tätä kaveria puukolla kämmeneen ja paennut paikalta. Poliisi oli onneksi saanut puukottajan lähes verekseltään kiinni. Veren tulo haavasta ei tahtonut lakata millään, vaikka tilanteesta oli kulunut jo pitkä tovi. Ikävän näköinen tilanne. Hän ei halunnut haavaa paikattavan, vaikka kuinka yritimme siihen suostutella.  Mies uhosi pohjalaiseen tyyliin kostavansa puukottajalle ja kaikille tämän kavereille. Toisaalta tarinan pomppiessa minne milloinkin, unohtui  välillä koko alkuperäinen tappelu ja puukotus. Hän tuijotti haavaansa ihmetellen "Onko mua puukotettu?"

Yötön yö. Eihän sitä virallisesti ollut sillä korkeudella, mutta käytännössä ei pimeyttä tullut laisinkaan, tuskin edes hämärää. Se oli outoa, koska etelässä olivat päivät jo alkaneet lyhentyä. Mukaan otettu taskulamput olivat aivan turhia.

Viides kohtaaminen nuoren miehen kanssa. Entinen rippikoululainen oli paikalla järjestysmiehen tehtävissä ja halusi tulla tervehtimään. Se lämmitti yllättävän paljon.

Päivystystukikohtaamme hotellin parkkipaikalle tuli muutamaan otteeseen nuoria odottelemaan kyytiä kotiväeltä. He olivat vilpittömän kiinnostuneita siitä, mitä on saapastoiminta. Oli mukava saada mahdollisuus lisätä nuorten tietämistä. He suhtautuivat arvostuksella toimintaamme kohtaan ymmärrettyään, mistä on kyse. Samanlaista arvostusta saimme myös aikuiselta väestöltä

Hotellin alakerrassa oli SPR:n ylläpitämä selviämisasema. Sinne kuljetimme lepopaikkaa tarvitsevat asiakkaat. Yhteistyö SPR:n kanssa sujui kitkattomasti ja toistemme ammattitaitoa arvostaen.

Mikä on tällaisen kokemuksen merkitys saapaslaisille? Kannattaako ajaa Helsingistä Seinäjoelle sitä varten? Kyllä kannattaa. Olen viime vuosien aikana kokenut koskettavana sen yhteyden, mitä eri puolilta yhteen kokoontuvilla saapaslaisille on keskenään, vaikka he olisivat toisilleen entuudestaan tuntemattomia. Jokin tärkeä asia yhdistää heitä. Se lienee halu olla ihminen ihmiselle, olla tukemassa ja auttamassa eritoten nuoria. Jokainen meistä on ollut nuori, osa ihan äskettäin, osa ihmisikä sitten. Nuoruuden kokemukset ovat yhä läsnä meissä, ilon ja kipuilun hetket. Aikuisuuteen kasvamisen vaikeudet ja tuen tarve elämän käännekohdissa. Kokemus siitä, että on voinut olla toiselle avuksi kannustaa tekemään tätä yhä edelleen päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Monelle se tuo elämään sisältöä ja merkitystä. Olen tärkeä. Niin olet sinäkin.