AJATUKSIA SAAPASYHTEYDESTÄ

Valtakunnallisen saapastoiminnan yhteydessä on usein käytetty sanaa perhe kuvaamaan sitä yhteyttä, mikä saapasvapaaehtoisten, ja myös työntekijöiden, välillä on ollut ja edelleen koetaan olevan. Perhe on kuitenkin sanana kovin moniulotteinen. Sen merkitys ja määrittely on yksilöllistä. Joillekin se kuvaa läheisiä ja kiinteitä ihmissuhteita, joillekin paikkaa, jossa voi kokea olevansa hyväksytty ja arvostettu omana itsenään. On myös niitä, joiden kokemushistorian pohjalta perhe ei ole terminä lainkaan myönteinen. Siksi voi olla hankalaa löytää täydellisen sopivaa sanaa.

Itä-Helsingin saapaslaisten kanssa vietimme viikon Kroatiassa. Yhdeksi viikon keskusteluaiheeksi nousi se, mikä on tällaisten varsinaisen saappaan perustoiminnan ulkopuolisten matkojen merkitys itse kullekin. Niitähän on Itä-Helsingissä järjestetty pääasiassa viiden vuoden välein.

Esille tuli monenlaisia näkökulmia. Merkitykselliseksi koettiin esimerkiksi se, että kun oppii tuntemaan ihmisiä eri kontekstissa, se syventää ystävyys- ja luottamussuhteita ja sitä kautta auttaa toimimaan myös muissa tilanteissa, kuten saappaan päivystyksissä. Syntynyt luottamus ja kokemus avun ja tuen saamisesta on tärkeä jokaiselle. Ryhmän yhteinen näkemys on myös se, että vaikka kaikki matkalle lähteneet kokevat olevansa osa tätä joukkoa ja että olemme yhteisellä matkalla, on silti mukana myös kokemus siitä, että tulee huomioiduksi omana itsenään omine tarpeineen. On hyväksytty ja samalla tärkeä osa ryhmää. Tämä on mielestäni jopa liikuttavan arvokas huomio eikä itsestään selvä asia missään ryhmässä.

On kulunut klisee, että erilaisuus on vahvuus. Tämän ryhmän yhteydessä se tulee kuitenkin oikeasti todeksi ainakin tällä matkalla. Sen olemme yhdessä havainneet ja ääneen sanoneet. Erilaiset persoonat, vaikka ovatkin toki haaste, eivät raasta ryhmähenkeä rikki, vaan ovat rakentamassa sitä monipuolisemmaksi ja kestävämmäksi. Se kertoo jostakin erityisestä.

Pitkään toimineiden ryhmien kohdalla on aina vaara, että niistä tulee tai ainakin niihin muodostuu sisäpiirejä, joihin ulkopuolisten on kovin hankala päästä sisään. Sitä ei havaintojeni mukaan voi kokonaan välttää. Pitkään toisensa tunteneet jakavat keskenään muistoja ja kokemuksia, joiden kohdalla osa ihmisistä jää vääjäämättä ulkopuoliseksi.

Voin kyllä avoimesti todeta, ettei mikään ole täydellistä. Ei meidänkään noin 50 hengen saapasryhmän kohdalla. Jotkut kokevat ulkopuolisuutta joko omista yrityksistään huolimatta tai sen takia, ettei ryhmä tai sen toiminta täytä heidän itse sille asettamiaan toiveita. Ne, jotka ovat löytäneet oman paikkansa, haluavat yleensä sitoutua ja syventää kokemustaan saapasryhmän jäsenenä.

Saappaan vapaaehtoisten joukkoon liittyminen laajentaa jokaisen ihmissuhdeverkostoa, osalla se myös syventyy ja muuttuu merkittävästi. Monet löytävät samalla tavoin ajattelevien ryhmän, jossa on helppo jakaa ajatuksia elämästä ja lupa olla oma itsensä.

 

Jos alussa mainitsemani perhe ei ole kaikkien mielestä osuva sana kuvaamaan saapaslaisten yhteenkuuluvuutta, mikä olisi oikeampi termi? Keskustelussa mainittiin sana toveri. Ystävyys voi olla osalle liian vahva ilmaisu, siksi toveri voisi sopia paremmin. Eikä toveruus ole mielestäni lainkaan kevyt sana. Jossain tilanteessa se kuvaa saapaslaisuutta sopivammin, koska siihen sisältyy yhteistä arvo- ja kokemuspohjaa joskus jopa enemmän kuin ystävyyssuhteissa. 

Samalla tavoin kuin saapaspäivystykset, niin myös yhteiset matkat kerryttävät arvokasta muistojen kokoelmaa. Ne lisäävät elämän ymmärrystä ja opettavat meitä paitsi toisistamme niin myös itsestämme. Matkat toimivat osalle myös kannustimina sitoutua saapastoimintaan. Yhteiset iltahetket vuokrahuvilalla luovat sellaisia muistijälkiä, jotka seuraavat joitakin koko loppuelämän ajan.

Irtautuminen arjen haasteista on tärkeää itsekullekin. Etäisyyden saaminen tuo erilaista näkökulmaa elämän jokapäiväisiin haasteisiin, yhtälailla kuin koko elämään. Hyvä seura antaa tähän vielä lisäulottuvuutta. 

Saapasmatkoja olemme tehneet vuodesta 1994 lähtien. Itseäni lukuunottamatta kukaan ei ole ole osallistunut kaikille. Useimmiten on mukana ollut kuitenkin sama perusjoukko. Onneksi silti noin kolmasosa matkoille lähtevistä vaihtuu. Se on tärkeää sekä toimintakulttuurin jatkumisen että yhteishengen kehittymisen kannalta.

Neljän vuoden kuluttua Itä-Helsingin saapastoiminta täyttää 40 vuotta. On jo virinnyt ajatus siitä, että silloinkin tekisimme yhteisen matkan. Omalla kohdallani se tulisi olemaan viimeinen. Aika näyttää, toteutuuko suunnitelmamme. Toivottavasti.

ELÄMÄN VARJELU

Tämä onkin iso aihe. Tässä blogissa en kykene sitä tyhjentävästi käsittelemään. Yritän kuitenkin tuoda asiaan joitakin näkökulmia ja kysymyksiä.

Elämä on arvokasta. Näin ajattelen ja luulen, että useimmat ovat samaa mieltä, ainakin periaatteessa. Entä käytännössä?

Oman ja läheisten elämän merkitys menee ohitse kaiken muun. Mikään ei ole sille verrannollinen. Jos niihin kohdistuu menetyksen uhka, kaikki muu jää toissijaiseksi. Jopa kauempana olevien lähimmäisten arvo ja varsinkin itselle tuntemattomien. Se on elämän peruslaki ja lähtökohta. 

Muun ihmiselämän arvo riippuu valtaosin omasta empatiakyvystä. Siitä, kuinka hyvin osaan eläytyä muiden, ehkä kaukanakin olevien, elämäntilanteeseen. Ehkä sijoittaa itseni heidän tilalleen. Toki tähän liittyy myös periaatteellinen kysymys. Onko elämä itsessään arvokasta tai jopa pyhää? Jos on, niin koskeeko se kaikkea elämää vai itse määrittelemääni ja rajaamaani osaa elämästä? Jos jätän jotain sen ulkopuolelle, niin mitkä ovat rajaamisen kriteerit ja perustelut? Onko niiden ihmisten elämä, jotka pyrkivät tekemään hyvää ja toimivat itse arvostamieni periaatteiden mukaisesti, arvokkaampaa kuin niiden, jotka toimivat julmasti muita kohtaan? Tätä voi pohtia nyt myös Ukrainan kriisin kohdalla.

Tähän liittyy myös se dilemma, että omat periaatteeni ja käytännön tilanteet voivat joskus aikaansaada ristiriitatilanteen. Olen periaatteessa jotain mieltä, mutta jossain erityisessä tilanteessa toiminkin sitä vastaan. Tämä lienee monelle tuttua. Voiko periaatteen ja käytännön välistä ristiriitaa koskaan täysin poistaa? Tuskin. Joskus tarpeet ja arvot menevät ristikkäin ja silloin on priorisoitava, mikä siinä tilanteessa on tärkeintä.

On ikivanha ja kulunutkin Raamatusta löytyvä ajatus, että ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella. Mitä itse ajattelet tuosta ja jos se mielestäsi on validi, niin kuinka hyvin se toteutuu? Onko eläimen elämä yhtä arvokas kuin ihmisen? Jos ei, niin mihin se perustuu? Tiedämme, että eläimet kokevat yhtä lailla tuskaa, pelkoa ja iloa kuin me ihmisetkin. Mihin pohjautuu oikeutemme riistää eläimeltä mahdollisuus elää? Onko kyse siitä, että olemme muiden lajien yläpuolella, ylivertaisia monessa asiassa. Että se antaa meille oikeuden? Tapamme, koska voimme tehdä sen? Hyötykäytämme eläimiä omien, monesti ei kovinkaan välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseen.

Meidän, jotka elämme yltäkylläisyydessä, on helpompaa suojella elämää ja pitää sitä tärkeänä, koska meillä on lukemattomia vaihtoehtoja, mutta entä jos elät puutteellisissa olosuhteissa ja jokapäiväinen haasteesi on hankkia päivän ravinto jostain hengissä pysymisen vuoksi, mistä periaatteista olet silloin valmis luopumaan? 

Tämän tarkoitus ei ole olla moraalisaarna, jonka avulla astuisin muiden yläpuolelle. Kyse on omasta pohdinnastani. Asioista, jotka pyörivät mielessäni ja ovat itselleni tärkeitä. Olen kovin eläinrakas. Se on vahvistunut itsessäni iän myötä. Eläimen kärsimys koskettaa kovin syvältä. Omista koiristani, jotka ovat tärkeitä perheenjäseniä, luopuminen on kovin raskasta. Katson harvoin luontodokumentteja, koska niihin tänä päivänä sisältyy paljon väkivaltaista kuolemaa. Ymmärrän toki, että se on olennaista luomakunnan diversiteetin ja tasapainon kannalta. On saalistettavia ja saalistajia. Jokaisella on oltava oma roolinsa, jotta luonnon kiertokulku voi toimia. Dokumentin tehtävänä on yleensä kuvata realistista todellisuutta

Lopetin lihan syömisen yli 20 vuotta sitten. Teuraaksi vietävien eläinten kuljetusta koskeva dokumentti oli niin karmeaa katseltavaa, että teimme vaimon kanssa samantien päätöksen muuttaa elintapoja. Tai itse en heti uskaltanut sitä ääneen todeta, koska en ollut varma, kykenenkö siihen. No, kykenin eikä ole sen jälkeen kertaakaan edes tehnyt mieli ”lihan himoihin”. Emme kylläkään ole täysin kasvissyöjiä, kala kuuluu myös ruokavalioomme. Se johtuu ainakin omalla kohdallani ennen kaikkea siitä, että sukurasitteena olen saanut alttiuden sydän- ja verisuonitauteihin ja siksi olisi syytä syödä hyviä rasvoja, joita nimenomaan kalasta saa. Se toki  onnistuisi myös ilman kalaa, joka on yhtä lailla elävä olento kuin nelijalkaisetkin. Olen vain ollut liian laiska siihen. Myönnän ajoittain kantavani syyllisyyttä asiasta.

Tätä kirjoittaessani haluan todeta, että oma mielipiteeni ei ole yhtään arvokkaampi kuin kenenkään muunkaan. Ja loppujen lopuksi tässä asiassa, niinkuin monessa muussakin, on mahdotonta löytää totuutta, koska kyse on yksilöllisistä valinnoista ja arvomaailmasta. Jokainen pyrkinee löytämään oikeaksi kokemansa tavan elää.