Vuosi 2018 Itä-Helsingin Saappaassa

VUOSI 2018 oli Itä-Helsingin Saappaan näkökulmasta jopa tavallista monipuolisempi ja vivahteikkaampi. Päivystyksiä meillä oli yhteensä 38 ja asiakastoimenpiteitä oli raporttien mukaan noin 800. Vuosi oli päivystysten ja asiakasmäärien osalta hieman matalampi kuin muutamana edellisvuotena. Syksyn kurssi ei valitettavasti toteutunut, taisi olla toinen tai kolmas kerta, kun niin kävi. Yritetään uudestaan nyt tammikuussa. Paljon saimme kuitenkin aikaan tutulla porukalla, oikeastaan yllättävän paljon, kun ryhtyy tarkastelemaan kaikkia vuoden aikana olleita tapahtumia, joissa olimme mukana. Päivä tai projekti kerrallaan edeten kokonaisuus voi hämärtyä. Seuraavassa 16 poimintaa vuoden tapahtumista:

1. Tammikuussa Mikael saavutti tiettävästi ensimmäisenä saapasvapaaehtoisena 200 PÄIVYSTYKSEN rajan. On toki ollut puhetta siitä, että olisi muitakin samaan saavutukseen kyenneitä, mutta selkeää faktaa asiasta ei ole esitetty. Joka tapauksessa ainakaan Itä-Helsingin toiminnassa ei kukaan ole aikaisemmin vastaavaan määrään yltänyt. Mikael on ollut mukana toiminnassa yli kolmekymmentä vuotta. Kiitos Mikael aktiivisuudestasi ja sitoutumisestasi!



2. Maaliskuussa kuvattiin ja lähetettiin suorana ALFA TV:n Kansan Kesken -ohjelmasarjan jakso, jossa teemana oli päihdeapu Suomessa sekä yleisestä näkökulmasta että nuorten kohdalla. Kerroin ohjelmassa, kuinka Saapas toimii nuorten parissa. Lähdin ohjelmaan, kun kenellekään muulle lähiseudun saapasohjaajalle tämä ei aikataulullisesti sopinut. Saapas sai lisää näkyvyyttä, mutta itselleni ohjelmassa mukana oleminen ei ollut nautinnollinen kokemus, päinvastoin.  Tilanne tuntui kovin luonnottomalta ja epämukavalta. Taisi oma tv-urani olla siinä. Joka tapauksessa, jos haluat katsoa ohjelman, se löytyy seuraavan linkin takaa: https://youtu.be/6W8M-brQDVw

3. KOULUTUKSEN PÄÄTÖSLEIRI järjestettiin yhdessä isoskoulutusleirin kanssa huhtikuussa Korpirauhassa. Tämä oli toinen kerta, kun kokeilimme yhteisleiriä isosten kanssa. Paljon mukavia muistoja ja synergiaetuja. Nuoret tutustuivat paremmin saapasvapaaehtoisiin ja sitä kautta kynnys ottaa tarvittaessa yhteyttä varmasti laski. Toki myös saapaslaiset saivat mahdollisuuden tutustua nuoriin ja heidän ajatus- ja kokemusmaailmaansa. Silti kokonaisuuden näkökulmasta ainakin saapasleirin puolesta oli yhteiselossa liian paljon tarpeiden ristikkäisyyksiä. Sen vuoksi tulevana vuonna palaamme entiseen tapaan, jossa kumpikin leiri ovat eri aikoina eri paikoissa. Mahdollisuuksia seurakunnan nuorten ja saapasvapaaehtoisten välisiin vuorovaikutustilanteisiin pyritään silti järjestämään jatkossakin.

4. VAPPUPÄIVYSTYS
Vapun päivystysten merkittävin ero koulujen päätöspäivystysten vastaavaan on se, että kyse on koko kansa juhlasta. Mukana on siis periaatteessa koko ikäluokka. Nuoret ovat vain pieni osa joukkoa. Tosin loppuyöstä tilanne muuttuu jonkin verran. Osa aikuisista suuntaa kotia tai kapakkaa kohti, nuoret jäävät vielä kaduille illan ja yön viettoon. Vappu on ollut pitkään hiljainen 1980- 1990-lukuihin verrattuna. Tämäkään vuosi ei tehnyt poikkeusta, mutta paljon mielenkiintoisia kohtaamisia siihen silti sisältyi. Ja hyvä, ettei apuamme tarvita entisten vuosien tapaan. Päivystimme viiden hengen voimalla osana isompaa nuorisonhuollon operaatiota. Saimme raporttiimme yhteensä 72 toimenpidettä.

5. KASSU 700
Tilastomiehenä, kuten saapasvapaaehtoiset hyvin tietävät, tuon mielelläni moniin asioihin tilastollisen näkökulman. Kaikkien Itä-Helsingin saapaspäivystysten, joita on 1212, tilastotiedot löytyvät sähköisessä muodossa excel-taulukkoina. Olen pitänyt kirjaa vapaaehtoisten päivystysmääristä,  ja myös omastani. 700. päivystykseni osui toukokuun alkuun. Se sai aikaan ryntäyksen päivystämään ja meitä olikin iso joukko paikalla. Siksi myös tukikohtamme oli poikkeuksellisesti Mikaelinkirkolla. Keskusteluja ja muita toimenpiteitä oli illan aikana noin 90.

 

6. ÄITIENPÄIVÄLOUNASTA  olemme järjestäneet Itä-Helsingin Saappaan Tuki ry:n toimesta pitkälti yli neljännesvuosisadan ajan. Se on monille alueen asukkaille perinne, osa on käynyt ruokailemassa vuosittain aivan alusta asti. Herkullisen ruoan lisäksi luvassa on aina ollut myös elävää musiikkia. Tilastonäkökulmasta voisi todeta, että ruokailijoita on tänä aikana käynyt noin 4000, ellei jopa enemmänkin. Vuonna 2018 ruokailijoita oli aikalailla normaali määrä eli noin 150. Tapahtuma on tukiyhdistyksen vuoden tärkein varainkeruutapahtuma, mutta sen merkitys on huomattavasti moniulotteisempi ja laajempi kuin taloudellisen voiton maksimoiminen. Se on osa alueellista kulttuuritoimintaa. Kiitos keittiömestari Ami Lainelalle ja toiselle pääkokille Jukka Ojaselle tämän perinteen aloittamisesta ja pyörittämisestä kaikkien näiden vuosien ajan!

Itä-Helsingin Saappaan Tuki ry. on pieni kannatusyhdistys, jonka pyörittämä rahamäärä on vaatimaton ja menee hyvään tarkoitukseen. Yhdistys ottaa mielellään vastaan lahjoituksia ja kannatusjäseniä.


7. KOULUJEN PÄÄTÖSPÄIVÄN päivystys oli harvinaisen hiljainen. Uutisoinnin mukaan monella paikkakunnalla oli ollut vilkasta ja sekä poliisi että pelastuslaitoksen henkilökunta kovin työllistettyjä, mutta meillä sellaista ei näkynyt. Yhteensä saimme raporttiin 24 toimenpidettä. Kohtaamamme ihmiset olivat kuitenkin pääosin mukavalla mielellä ja se tarttui myös meihin.

8. PROVINSSISSA olimme toista kertaa peräkkäin paikallisen Saappaan kutsumana. Olemme kyllä aikaisemminkin olleet mukana, mutta silloin minimimiehityksellä. Nyt joukkomme oli viiden hengen suuruinen. Tällä kertaa järjestelyt olivat sellaiset, että pääsimme oikeasti tekemään töitä päihtyneiden kanssa. Selviämisteltta oli nimittäin saapasporukan vastuulla. Valtaosa asiakkaista oli keski-ikäisiä miehiä, joka ei yleensä ole saapaslaisten ensisijainen kohderyhmä. Muutenkin saimme huomata erilaisen toimintakulttuurin suhteessa päihteiden käyttöön, varsinkin nuorten kohdalla. Poliisin toimintatapa oli selvästi sallivampi kuin mihin olemme pääkaupunkiseudulla tottuneet. Syinä todennäköisesti poliisin resurssien vähäisyys ja erilainen toimintakulttuuri suhteessa alkoholiin. Kovin hyvä maku yhteistyöstä paikallisen saapasporukan ja muiden toimijoiden kanssa meille jäi. Vaikka päivystysrupeama olikin fyysisesti raskas, tulemme mielellämme tänä vuonna uudestaan!


9. ILOSAARIROCKIN festarimeiningeissä olimme ensimmäistä kertaa. Järjestelyt ja Saappaan rooli olivat toisenlaiset kuin Provinssissa. Tehtävämme yhdessä Joensuun ja Kajaanin saapasryhmän kanssa oli päivystää festarialueen ulkopuolella. Tämä tarkoitti sitä, että konkreettisia avun antamisen tilanteita oli vähän, mutta toisaalta saimme olla tekemisissä pääasiassa juuri ensisijaisen kohderyhmämme eli nuorten kanssa. Hienointa tällaisissa yhteispäivystyksissä on se yhteenkuuluvuuden tunne, joka ensimetreistä alkaen leimaa yhdessä tekemistä. Kiitos jokaiselle mukana olleelle!


10. PIISPA osallistui päivystykseemme 10. elokuuta. Etukäteen jännitimme asiaa jonkin verran, olihan tilanne uusi emmekä tunteneet piispaa siinä määrin, että olisimme osanneet varautua kovin hyvin. Oli paljon kysymysmerkkejä. Onko piispa pukeutunut viralliseen asuunsa, kohtaammeko nuoria illan aikana ja millaiset piispan vuorovaikutustaidot suhteessa nuoriin ovat? No, kaikki sujui mielestämme kympin arvoisesti. Piispa oli rento ja osasi olla hyvin luontevasti yhteydessä kohtaamiimme nuoriin. Lisäksi illan aikana tuli myös tilanne, jossa tarvittiin konkreettista apuamme, joten piispa sai hyvän ja totuudenmukaisen kuvan toiminnastamme. Kiitos mukanaolosta Teemu-piispa!

11. WEEKEND oli ensimmäistä kertaa Hietaniemen uimarannan alueella. Tapahtuma oli myös laajentunut kolmipäiväiseksi. Paljon erilaisia asioita oli saatu mahdutettua pienelle alueelle. Tunnelma oli hyvä. Festivaalivieraita oli yhteensä 75 000.

Automme, joka toimi kuljetusyksikkönä, parkkeerattiin huoltoportin kupeeseen. Järjestelyt sujuivat riittävän hyvin, vaikka aika ahdasta ajoittain olikin. Yhteistyö Snellun kanssa oli mutkatonta. Oman ryhmämme osalta asiakasmäärä oli 157. Heistä 90 oli päihtyneitä. Erilaisia kuljetuksia autolla oli 16. Paljon mukavia kohtaamisia, osa niistä jäi merkitsemättä paperille, mutta mieliin ne jäivät. Tänä vuonna Weekend tulee olemaan taas kaksipäiväinen ja ajankohtakin on siirtynyt heinäkuun puoleen väliin.

12. PARTAHARJUN valtakunnallisen saapastapaamisen järjestelyt olivat tällä kertaa helsinkiläisten ryhmien eli Snellun ja meidän vastuulla. Palaveerasimme useamman kerran ja jatkoimme ideointia somen kautta. Lopputulos oli onnistunut sekä oman välittömän kokemuksemme että saadun palautteen perusteella. On kyllä hämmästyttävää, kuinka vaivattomasti yhteys saapaslaisten välille syntyy, riippumatta siitä, mistäpäin Suomea olet paikalle tullut. Kiitos Snellu ja kiitos osallistujat, syksyllä näemme taas!



13. HATTULAN SAAPPAAN 10-JUHLAT pidettiin lokakuussa. Oli hienoa olla mukana juhlissa. Tunnelma oli juhlava, mutta samalla myös rento. Perjantaina toteutettiin yhteispäivystys, lauantaina oli saapaslaisten oma juhla ja sunnuntaina messu. Lauantain juhlatilaisuudessa kuultiin asiaan kuuluva juhlapuhe ja pari muutakin puheenvuoroa. Ansiomerkkejä luovutettiin ja musiikkia kuunneltiin siihen itsekin osallistuen. Kiitos Yhden Joukon yhtyeelle ja upeaa jatkoa Hattulan saapasryhmälle!

14. Saapaskurssimme jäi siis tällä kertaa toteutumatta. Pidimme silti SYKSYN LEIRIN Kellokoskella Ideoimme koulutuskuvioita ja päädyimme jatkossa kokeilemaan lyhyempää kurssia. Poikkeuksellisesti, jotta saisimme pian uutta verta, halusimme aloittaa seuraavan kurssin jo tammikuussa, vaikka se onkin osittain päällekkäin Snellun kurssin kanssa. Jatkossa pysymme kuitenkin tutussa vuosikalenterissa eli Itä-Helsingin kurssi alkaa syksyllä ja Snellun kevätkaudella. Saimme myös idean tehdä lyhyitä saapasvideoita, joiden avulla pyrimme herättämään toiminnasta mahdollisesti kiinnostuneiden mielenkiinnon ja huomion.

15. SYKSYN SUURPÄIVYSTYS oli spontaani, etukäteen suunnittelematon. Ehkäpä huoleni siitä, että päivystysmäärät olivat vähentyneet ja samoin aktiivisten päivystäjien määrä, aikaansai vapaaehtoisten vyöryn tähän päivystykseen. Meitä oli yhteensä 17, millä luvulla päivystys nousee suurimpien joukkoon, jos poisluetaan muiden ryhmien kanssa tapahtuneet yhteispäivystykset. Raporttilomakkeen mukaan kohtaamisia oli 77 henkilön kanssa.

16. VUODEN SAAPAS -palkinto ja neljä Saappaan neuvottelukunnan myöntämää kunniakirjaa hopeisine ansiomerkkeineen jaettiin kymmenen vuoden vapaaehtoistyöstä saapastoiminnassa marraskuun lopulla saapaskokouksessa. Kymmenen vuotta on merkittävä aika sitoutumista. Onneksi olkoon ja kiitos Päivi, Tinja, Saana, Emilia ja Pasi!


KIITOS kaikille saapasvapaaehtoisille, yhteistyökumppaneille, toimintaamme tukeneille ja fb-sivun yli 1200:lle tykkääjälle. Teidän tukenne ja antamanne arvostus tätä toimintaa kohtaan saa meidät jatkossakin yrittämään parhaamme nuorten eteen. Hyvää alkanutta vuotta 2019, olkoon se onnellista aikaa!

Ps. Jos olet kiinnostunut tulemaan mukaan saapastoimintaan, olet tervetullut 17.1. alkavalle kurssille! Lisätietoa löydät fb-sivulta Itä-Helsingin Saapas.

Piispa saapasliiveissä

Viime perjantai eli elokuun 10. päivä oli ryhmällemme merkityksellinen, sillä silloin Helsingin piispa Teemu Laajasalo osallistui päivystykseemme.

Meitä saapaslaisia oli kokoontunut kotipesäämme kuusi. Odotimme kaikki jossain määrin jännittyneinä piispan saapumista ja sitä, millainen illasta tulisi. Oli monta ennakoimatonta muuttujaa. Millainen sää olisi, alkaisiko sade, joka merkitsisi sitä, ettemme todennäköisesti kohtaisi kaduilla juurikaan nuoria? Sään ollessa suosiollinen, osuisimmeko oikeille paikoille oikeaan aikaan? Entä piispa, miten hän istuisi joukkoomme?

Piispa saapui paikalle juuri sovittuun aikaan farkuissaan, poissa olivat kaikki arvovaltaan viittaavat krumeluurit. Kättelimme ja esittäydyimme hieman pidemmän kaavan mukaan. Kävimme sen jälkeen läpi illan kuviot. Sovimme, ja näin oli myös piispan toive, että toimimme aivan normaalin kaavan mukaan.

Lähdimme isolla joukolla liikkeelle, meitä oli mukana piispan lisäksi tuomiokapitulin viestintäasiantuntija, Kirkko ja Kaupunki-lehden toimittaja ja valokuvaaja. Yhteensi siis kymmenen ihmistä oransseissa saapasliiveissä. Liikuimme muut saaapasautolla, toimittaja ja valokuvaaja seurasivat perässä omalla autollaan.

Kiertelimme tutuissa paikoissa. Saimme myös muutamia vinkkejä mahdollisista uusista mestoista. Ilta oli vilkas. Kohtasimme illan aikana paljon nuoria Itä-Helsingin ja myös Vantaan puolella. Joissakin paikoissa oli vain muutaman nuoren ryhmiä, joissakin huomattavasti isompia joukkoja. Aktiivisia kohtaamisia oli yhteensä 57. Mielenkiintoisia ja hyviä keskusteluja. Yhtä humalaista poikaa autoimme asioiden selvittelyssä, muuten ilta koostui kanssakäymisistä pääosin hyväkuntoisten ja fiksujen nuorten kanssa.

No, kuinka piispa selvisi illasta? Erinomaisesti. Hän oli hyvin luonteva, aito ja aktiivinen luomaan kontakteja nuorten kanssa. Hänellä oli myös pelisilmää ja tilannetajua. Piispan läsnäolo ei mitenkään häirinnyt perustoimintaamme, ehkä enemmänkin niin, että se toi jotakin lisää nuorten kohtaamisiin. Muutama nuori tunnisti, että kyseessä on julkisuuden henkilö. Ymmärtääkseni piispaksi ei kukaan häntä tiennyt, ennenkuin joillekin asiasta mainitsimme.

Loppupalaverissa piispa kertoi arvostavansa toimintaamme ja pitävän sitä kovin tärkeänä. Hän myös ylisti tiimimme toiminnan ja yhteistyön sujuvuutta eri tilanteissa. Olemme toki aika ajoin kuulleet monilta tahoilta kiittäviä sanoja, mutta täytyy myöntää, että piispan kertomana  se kuulosti melkein liikuttavalta.

Illan aikana syntyi monia mielenkiintoisia kohtaamisia. Oli hyvä kuulla nuorten avoimesti kertovan ajatuksistaan ja elämästään. Se on luottamuksen osoitus meitä saapaslaisia kohtaan. Tärkeitä keskusteluja syntyi myös oman ryhmämme sisällä. Piispan tapa olla läsnä niin nuorten kuin meidän saapasväen kanssa oli vaikuttava ja tuntui hyvältä. Kiitos koko Itä-Helsingin saapasryhmän puolesta!

Transferenssin vietävänä

Miksi joku ensi kertaa tapaamani henkilö tuntuu heti niin tutulta ja mukavalta, miksi inhoan jotakuta toista, vaikka en ole häntä koskaan ennen nähnyt?

Tuomme usein vuorovaikutustilanteisiin aikaisempia kokemuksiamme jopa varhaislapsuudesta saakka. Siirrämme varhaisemman elämän tuttuihin ja tärkeisiin henkilöihin liittyviä tunteita, odotuksia, kokemuksia ja asenteita nykyhetken ihmisiin ja tilanteisiin. Sitä kutsutaan transferenssiksi eli tunteen siirroksi. Kyse on tunteen alitajuntaisesta reagoinnista. Ilmiön voi laukaista jokin toisen ihmisen ominaisuus, ele, ilme tai ulkomuoto. Käsitteen transferenssi loi Sigmund Freud.

Transferenssi on tuttu käsite hoitotyöstä, mutta se ilmenee myös aivan jokapäiväisessä elämässä. Uskon, että jokaisella on kokemuksia siitä. Joidenkin ihmisten kanssa yhteistyö sujuu helposti, joidenkin kanssa vaatii paljon työtä, jotta pääsee omien ennakkokäsitystensä ja tuntemustensa yli.  Kun tutustun toiseen paremmin, hän muuttuu mielessäni vähitellen omaksi persoonakseen eikä mielikuvieni luomaksi. Taustalla voi toki olla muitakin tekijöitä kuin transferenssi, mutta usein sillä on merkittävä rooli ihmisten välisissä suhteissa. Ilmiön tiedostaminen on hyödyksi varsinkin, jos joskus hämmästelet omia reaktioitasi vuorovaikutustilanteissa. Omien tunteiden ymmärtäminen on askel kohti parempaa vuorovaikutusta ja tasapainoisempaa elämää. Itseymmärryksen kehittymisen lisäksi on myös kohtuullista toista kohtaan, että kohtelet häntä hänen oman persoonansa mukaisesti etkä lastaa häneen toisen henkilön ominaisuuksia.

Ajattelen myös, että puhuttaessa rakkaudesta ensi silmäyksellä, lienee useimmiten kyse juuri transferenssista. Jokin toisessa tuntuu niin tutulta ja helposti lähestyttävältä, aivan kuin olisimme tavanneet jo aikaisemmin. Vielä jos molemmat kokevat samalla tavoin, on suhde helposti tunteiden vietävänä. Mikä sinällään ei tarkoita, että kyse oli huonosta asiasta. Monesti jopa päinvastoin. 

Transferenssi voi mielestäni ilmetä myös niin, että sijoitat toiseen henkilöön sellaisia odotuksia tai toiveita, joita olet ehkä lapsuudessa tarvinnut, mutta et ole kokenut saaneesi. Jokin uudessa tuttavuudessa tuo esille ne toteutumattomat odotukset. Sellaiset, jotka joku lapsuuden henkilö, jota et ole ehkä edes kunnolla tuntenut, on sinussa herättänyt.

Terapiassa transferenssi lienee kovin yleinen ilmiö. Terapeuttiin sijoitetaan ties mitä ominaisuuksia ja tunteita oman elämänhistorian varrelta. 

Juice lauloi "ole mulle vähän aikaa hän". Selkeä transferenssi, tosin tiedostettu sellainen. Joskus joku tapaamamme ihminen on vaikuttanut meihin niin syvästi, että kaipaamme hänen tapaansa olla vuorovaikutuksessa meihin. Se voi johtaa siihen, että pyrimme etsimään hänen tilalleen jonkun toisen, jossa havaitsemme jotakin samankaltaista. Liitämme tähän uuteen ihmiseen toteutumattomat toiveemme ja mielikuvamme, vaikka sisimmässämme tiedämme, että useimmiten ne eivät voi täyttyä sellaisenaan. Joskus kyse on tarpeellisesta surutyöstä tai prosessista, joka on käytävä läpi eteenpäin päästäkseen. Kun tutustuu toiseen paremmin, mielikuvat hiljalleen vähenevät ja ihminen niiden takaa tulee esille oman yksilönään. Sama tapahtuu meidän jokaisen kohdalla. Kun uskaltaudun astumaan esiin oman suojaverhoni takaa, näkevät myös muut minut paremmin omana itsenäni eikä heijastuksena jostakin toisesta henkilöstä.

Empatia

Tänä päivänä puhutaan paljon tietotekniikan kehittymisestä ja digitalisoituneesta tulevaisuudesta. Osa siitä on jo pitkään ollut olemassa. Robotiikka on vahvasti tulossa hoitoalalle. Keinoäly on keskustelun keskiössä. Kun tulevaisuuden tietokoneet valtaavat työmarkkinat, mikä jää ihmisen rooliksi? Tutkijat väittävät, että tietokoneet tulevat tekemään valtaosan mekaanisesta työstä, mutta on paljon sellaista, mihin koneet eivät pysty tekniikan kehittymisestä huolimatta.

Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017 oli artikkeli, jossa kerrottiin aivotutkija ja psykologi Katri Saarikiven ajatuksista empatiasta. Hän toteaa, että "koneet oppivat ymmärtämään tunteita, mutta ihmiskontaktit, tunneäly ja empatia ovat jatkossakin avainasemassa kaikessa päätöksenteossa ja asiakkaiden ymmärtämisessä".

Vaikka tietotekniikan kehittyminen on tuonut paljon hyvää ja sosiaalinen media on laajentanut ihmisverkostoamme ja tehnyt maailmaa pienemmäksi, on internet puutteellinen. Siellä keskusteluissa välittyy pääasiassa vain asiasisältö. Tunteiden ilmaiseminen ja niiden ymmärtäminen jäävät vaillinaisiksi. Vaikka sosiaalinen media matkii kasvokkain tapahtuvaa viestintää, eivät laitteet välitä ilmeitämme tai eleitämme. Emojit ja hymiöt voivat yrittää korvata niitä, mutta niiden käytössä on kyse aina tietoisesta valinnasta, ei välttämättä todellisista tunteista.

Kun tunteet puuttuvat, merkitsee se empatian estymistä. Silloin esimerkiksi keskustelupalstoilla on helppo laukoa pahojakin asioita, nimitellä ja kirjoittaa jopa tappouhkauksia. 

Katri Saarikivi väittää, että empatia ei ole tunne, vaan "isompi kokoelma taitoja, joita tukee liuta aivojen mekanismeja. Niiden avulla ihmisten välille syntyy yhteys, ja saamme mahdollisuuden astua hetkeksi toisen ihmisen saappaisiin. Silloin myös toisen ajatuksia ja tunteita ymmärtää paremmin."

Empatiakyky on joillakin sisäänkasvaneena, joillakin sitä täytyy houkutella esiin ja opetella sen käyttöä. Uskon kuitenkin, että useimmat ihmiset ovat empatiakykyisiä. Vaikka internet ei olekaan paras paikka siihen, antaa myös se mahdollisuuden myötätunnon jakamiseen. Sen huomaa hyvin, kun jollekin kaveripiireihin kuuluvista on sattunut jotakin ikävää. Osanottoja satelee. Vaikka ne eivät välttämättä vastaa kasvokkain tapahtuvaa myötätunnon osoittamista, kertoo se mielestäni sitä, että empatia on mahdollista myös verkossa.

Saapastoiminnassa empatiakyky on tärkeässä roolissa. Perinteinen toiminta perustuu kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen, mutta nettisaappaan myötä kohtaamista tapahtuu myös verkossa. Saapaskurssilla opettelemme kyvyn käyttöä sillä tavoin, että se on hyödyksi auttamis- ja vuorovaikutustilanteissa. Empatiakyky on tärkeä, mutta sillä on ainakin kaksi eri puolta.

Mitä hyötyä on empatiakyvystä? Kokemus siitä, että minua on ymmärretty, on merkittävä, joskus jopa äärimmäisen tärkeä. Se voi auttaa rakentamaan uutta alkua ja antaa toivoa siitä, että tästä voi vielä selvitä. 

Empatia luo siltoja ihmisten välille. Se yhdistää ja on keskiössä siinä, mitä ihmisyys syvimmiltään on. Kukaan meistä ei ole saari. Tarvitsemme toisiamme riippumatta siitä, olemmeko luonteeltamme sosiaalisia tai vetäytyviä, puheliaita tai hiljaisia. Riippumatta siitä, minkä kokoinen ihmissuhdeverkostomme on.

Auttajan näkökulmasta empatiakyky helpottaa tilanteen hahmottamista ja toisen tunnetilojen ymmärtämistä. Vaarana on kuitenkin se, että voin uppoutua liian syvälle tunnesyövereihin ja kadottaa oman kykyni nähdä asiaa selväjärkisesti. Huonoimmillaan putoan samaan tunnekuoppaan toisen kanssa, jolloin meitä on kaksi apua ja tukea tarvitsevaa. Jos haluaa nähdä asian positiivisena, niin voihan meistä silloin olla seuraa toisillemme. 

Olen pitänyt itseäni kovin empatiakykyisenä ihmisenä jo pienestä pitäen. Lapsuuden kokemukset ja luultavasti myös geneettinen perimä lienevät vaikuttaneet asiaan. Olen ajatellut kykeneväni helposti asettumaan toisen ihmisen asemaan. Kyse on kuitenkin ollut ennen kaikkea siitä, että olen yleensä pystynyt kuvittelemaan, miltä minusta tuntuisi kyseisen ihmisen asemassa. Kyse on siis omasta tuntemuksestani, joka on toisinaan osunut oikeaan, toisinaan ei. Jokainen meistä kokee asiat omalla tavallaan, siksi voi viedä harhaan, jos kuvittelen automaattisesti muiden kokevan saman asian samalla tavoin kuin minä itse. 

Eiköhän empatia kuitenkin ole se keino, miten ihmiskunta voisi löytää ymmärryksen ja rauhaisamman yhteiselon. Ristiriitoja ja erimielisyyksiä tulee aina olemaan, mutta jos kykenen asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään edes osan hänen kokemastaan, pyrin todennäköisesti mieluummin etsimään tasapainoa ja sopusointua kuin tieten tahtoen lisäämään vihanpitoa.

Eläinrakas

Olen ollut eläinrakas aika pienestä pitäen, siitä saakka kun lapsuuden kotiini hankittiin ensimmäinen lemmikki, Saku-niminen kissa. Jotain tapahtui ja muuttui minussa siinä vaiheessa.

Ihmisen ja eläimen välinen suhde opettaa paljon, näin ainakin itselleni on käynyt. En aikaisemmin ollut ymmärtänyt eläinten olevan tuntevia ja läheisyyteen kykeneviä olentoja. Ja että ihmisen ja eläimen välinen suhde voi olla niin syvä ja liikuttava kuin se parhaimmillaan on.

Nuorten kanssa työskennelleenä olen nähnyt myös sen ihmeen, kuinka nuori, joka on koko ajan olemukseltaan varautunut ja jopa aggressiivinen tai ei osaa luoda kontakteja ikätovereihinsa, muuttuu kuin toiseksi ollessaan eläinten kanssa tekemisissä. Hän alkaa hymyillä, hänestä tulee kuin uudesti syntynyt, pikkupoika tai tyttö, joka haluaa osoittaa rakkautta toiselle olennolle. Sellaiselle, jota hän ei koe uhaksi tai vaaraksi itselleen. Joka hyväksyy hänet varauksetta. Näin myös itselleni on käynyt.

Perheessäni on varhaislapsuuden kissavaiheen jälkeen ollut useita koiria. Jokaiseen niistä olen kiintynyt, kuten myös kissoihin, ja luopuminen on ollut raskas prosessi. Ne haavat eivät koskaan kokonaan parannu, vaikka niiden kanssa oppii elämään. Kaipaus jää.

Olen aikaa myöten alkanut ymmärtämään elämän arvokkuuden. En vain oman tai ihmisen elämän, vaan elämän yleensäkin. Ajattelen sen olevan itseisarvo riippumatta siitä, onko elämä lyhyt tai pitkä tai kuinka korkealle se asettuu luomakunnan arvoasteikolla, jos sellaista on edes olemassa. En toki pidä kaikista eläimistä, monia jopa inhoan, mutta se ei kuitenkaan saa minua torjumaan niiden arvoa. Vähäisen ymmärrykseni mukaan lähes kaikilla elävillä olennoilla on kyky kokea tunteita. Se ei koske vain niitä, joita lemmikkieläimiksi kutsumme. Niihin toki muodostamme suhteen ja siksi niiden kärsimykset koskevat meihin erilailla kuin joidenkin muiden. Omalla kohdallani olen huomannut eläinten kärsimysten tuntuvat usein itsestäni jopa pahemmilta kuin ihmisten. Ehkä siinä ilmenee eläinrakkauteni, tai sitten se kertoo minusta jotakin muuta. Parikymmentä vuotta sitten lopetin lihan syömisen. Syynä olivat sekä terveydelliset syyt omien sukurasitteideni takia että ennen kaikkea eettiset näkökannat. En halua omalta osaltani tukea sellaista toimintaa, jossa toisia eläviä ja tuntevia olentoja kasvatetaan ja ruokitaan lopulta ne tappaen ja ruokapöytääni tuoden. Se tuntuu liian julmalta ja tarpeettomalta.

Luonto on julma. Toiset saalistavat ja tappavat pysyäkseen elossa, toiset pyrkivät pysymään hengissä mahdollisimman pitkään pystyäkseen lisääntymään ja huolehtimaan jälkeläisistään. Monet kuitenkin väittävät, että ihminen on vielä julmempi. En halua ottaa siihen kantaa. Emme kuitenkaan mielestäni tarvitse tässä kehitysvaiheessa toisten luotujen tappamista hengissä pysyäksemme, ei ainakaan siinä teollistuneessa mittakaavassa kuin mitä tänä päivänä tapahtuu.  Syyt ovat siis ainakin suurelta osin joitakin muita kuin hengissä pysyminen. En ole millään lailla asiantuntija tässä aiheessa. Omien tunteideni ja ajatteluni osalta lienen kuitenkin sellainen.

Eettisten syiden lisäksi on muitakin lihan syömisestä luopumista tukevia näkökulmia. Tällainen on mm. kasvihuonepäästöt.  Uusimpien amerikkalaisten tutkimusten mukaan lihansyönnistä luopuminen vähentäisi kasvihuonepäästöjä, mutta ei kuitenkaan niin merkittävästi kuin aikaisemmin on väitetty.  Syynä ovat monenlaiset uudet järjestelyt, joita kasvisruokailuun siirryttäessä jouduttaisiin tekemään. Ja onpa sellaisiakin väitteitä, että kasvisruokailu aikaansaa enemmän kasvihuonepäästöjä kuin lihansyönti. No, enpä tiedä. Lähes jokaisen tutkimuksen takana on tahoja, joilla on omat syynsä toivoa tietynlaisia tuloksia, siksi on syytä tarkastella niitä aina vähintäänkin pienellä varauksella. Niinkuin elämässä yleensä melkein kaiken kohdalla on hyvä tehdä.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole kuitenkaan nousta barrikadeille vallankumousta ajamaan tai saarnata siitä, miten meidän tulisi elää. Kyse on henkilökohtaisista valinnoista ja arvoista. Itselläni on näillä valinnoilla parempi omatunto ja henkinen vointi. Uskoakseni myös fyysinen jaksamiseni on tämän sivutuotteena parempi. En ole puuttunut enkä aio puuttua muiden arvoihin ja elämäntapaan. Sen jokainen minut tunteva tietää. Jokaisen on itse tehtävä omat ratkaisunsa ja valintansa. Se oikeus ja vastuu olkoon kaikilla.

Kiitos palautteesta?

"Menkää vittu muualle julistamaan!"
"Jaa, että seurakunta."
"Te ootte vain olevinanne, ette te oikeesti ymmärrä meitä nuoria."
"Me ei tarvita teidän apua, painukaa vittuun"
"Kato saappaat tuli paikalle, kohta täällä on kytätkin"

Palaute on yleensä positiivinen asia. Se voi auttaa, motivoida ja ohjata meitä suuntaamaan toimintaamme eteenpäin. Luulen, että suurin osa meistä kokee saavansa palautetta kuitenkin liian harvoin, ainakin positiivista sellaista. Saappaan toiminnassa palaute on osa arkipäivää. Se, että on näkyvillä ja tekee työtään julkisesti, herättää monia kommentoimaan. Valtaosa palautteesta on kovin myönteistä, alkaen kriisitilanteissa tapahtuvasta kiittämisestä jatkuen esimerkiksi yksinkertaiseen peukalon ylöspäin nostamiseen. Kaikkea siltä väliltä.

Toisenlaiselta palautteelta ei voi kuitenkaan välttyä. Useimmiten se tulee päihtyneeltä keski-ikäiseltä herrasmieheltä, joka purkaa pahaa oloaan ja elämän pettymyksiään meihin. Joskus negatiiviset kommentit tulevat nuorisolta, joka tahtoo olla aikuisten ulottumattomissa syystä tai toisesta ja siksi haluaa toivottaa ulkopuoliset, myös saapaslaiset, ns. huitsin nevadaan. Silloin tällöin kyse on negatiiviseksi koetusta Saappaan toiminnasta joko omalla kohdalla tai kaverin suusta kuultuna. Silloinkin syynä on useimmiten väärinkäsitys tai väärin tulkinta. Toisinaan, emme onneksi kovin usein, joudumme toimimaan vasten nuoren tahtoa. Kyse on silloin yleensä lastensuojeluilmoituksen tekemisestä. Yritämme tällöin selittää nuorelle, että teemme sen hänen hyväkseen, ettei hänen tarvitse tässä elämässä, varsinkaan noin nuorena, yrittää yksin selviytyä elämän kaikista haasteista. Apu on tarpeellista ja hyväksi. 15-vuotias nuori ei kuitenkaan omaa kykyä ajatella asioita samalla tavoin kuin aikuinen, elämää nähnyt ihminen. Sitä ei voi häneltä edes edellyttää.

Suomessa meillä on mahdollisuus ilmaista ajatuksemme vapaasti, vaikka se ei aina olisikaan mukavaa kuultavaa toisen näkökulmasta. Hyvä näin. Joskus ikävältä kuulostava palaute voi olla myös ajatuksia herättävää ja sen kaltaista, että se on syytä ottaa vakavasti. Toisinaan viisainta on olla reagoimatta ja antaa kuulemansa poistua samantien toisesta korvasta ulos.

Koen kuitenkin, että monesti on hyväksi ottaa palaute vastaan, vaikka se ei mieluista olisikaan. Eräs vuodatus, joka tiivistettynä on alussa mainittu, liittyi nuoren tapaamiseen Kaivopuistossa vuosia sitten. Hän suuren ääneen ja hyvin tuohtuneena  kertoi meille saapasväelle, että emme ollenkaan ymmärrä nuorten elämää, olemme vain ymmärtävinämme. Meistä ei ole mihinkään. Tapasimme saman nuoren usean kerran seuraavan noin puolen vuoden aikana. Viimeinen tapaaminen, joka on syöpynyt lähtemättömänä mieleeni, päättyi siihen, kuinka tämä sama nuori kertoi liikuttuneena, että me todella ymmärrämme nuoria. Ennakkokäsitys tai -kokemus vaihtui lopulta täysin päinvastaiseksi.

Miten palaute vaikuttaa tekemiseesi ja arvoihisi? Oma merkityksensä on sillä, kuka palautteen antaa. Jos kyseessä on henkilö, jonka mielipiteitä arvostat, on palautetta vaikeampi sivuuttaa, riippumatta siitä, onko se sisällöltään myönteinen tai kielteinen tai sekä että. Myönteinen palaute vahvistaa yleensä uskoasi siihen, että tekemäsi työ on arvokasta myös muiden mielestä. Negatiivisen palautteen merkitys riippuu mielestäni siitä, kuinka vahva oma näkysi toiminnan merkityksestä on. Saappaan kaltaisessa työssä vahvassa roolissa on myös ryhmän tuki. Jos yhdessä koemme tekevämme merkityksellistä työtä, ei kielteinen palaute murra sitä hevillä.

Haluan kuitenkin kannustaa antamaan palautetta, silloin kun sen aika on. Sisältö on tärkeä, mutta merkitystä on myös muodolla eli sillä, kuinka palautteen annat. Muotoile se niin, että kykenisit myös itse vastaanottamaan sen.

Lopuksi eräs myönteinen palaute vuosien takaa:

”Tuskin voin tarpeeksi kiittää Saapasta, joka huolehti pikkuveljestäni eilen. Hänet löydettiin 2 promillen humalassa ja itsensä loukanneena. Minkäänlaista muistikuvaa hänellä ei ole eilisestä. Suuri Kiitos, että huolehditte veljeni hoitoon. Toivottavasti toimintanne saa jatkua pitkään, sillä teitä tarvitaan!”

Provinssi 2018

Provinssi 2018. Suuri musiikkitapahtuma Seinäjoella. Tapahtuma toteutettiin tänä vuonna 40. kerran. Kävijöitä oli n. 76 000. Musiikkitarjontaa oli lähes jokaiselle hyvin moneen musiikkimakuun.

Kuten kaikissa yleisötapahtumissa nykyään, täytyy järjestäjien huolehtia riittävän hyvin osallistujien turvallisuudesta ja hyvinvoinnista saadakseen luvan tilaisuuden järjestämiseen. Tähän liittyy monissa tapahtumissa ensiavun järjestämisen ohella myös Saappaan toiminta. Festareille Saapas halutaan mukaan yleensä henkisen avun antamisen lisäksi huolehtimaan päihtyneiden henkilöiden hyvinvoinnista. Näin tapahtui myös Provinssissa. 

Tapahtuman järjestelyt sujuivat hyvin. Kaikki toimi vähintäänkin riittävällä tasolla. Olimme Itä-Helsingin saapasryhmänä mukana toista kertaa paikallisen ryhmän tukena. Saappaan toimipiste sijaitsi tänä vuonna huomattavasti keskeisemmällä paikalla ja se näkyi myös asiakasmäärissä. Selviämispisteellä, josta Saapas vastasi, oli asiakkaita lähes koko kolmipäiväisen festarin ajan. Ei nyt ihan ruuhkaksi asti kuin ajoittain, mutta toimettomuuden jaksoja ei ollut paljoakaan. Se oli hyvä näin saapaslaisen näkökulmasta. Mieli pysyy virkeämpänä ja jaksaminenkin on parempaa, kun on  tekemistä.

Provinssi on pääasiassa aikuisten juhla, ainakin jos katsoo festarialueen lipun lunastaneiden keski-ikää. Alaikäisiä oli selkeä vähemmistö. Asia johtunee yksinkertaisesti lippujen hinnoista. Kolmipäiväinen lippu maksoi 149 euroa. Nuoria kokoontui kuitenkin jokavuotiseen tapaan alueen pääportin ulkopuolella jopa satamäärin. Suurin osa heistä oli juhlatuulella, joka tässä tapauksessa tarkoittaa päihtyneenä olemista. Alkoholin juominen tapahtui hyvin avoimesti.

Saapas on ensisijaisesti nuorten parissa tehtävää työtä. Festareilla tilanne voi olla toisenlainen riippuen siitä, millainen sopimus järjestäjien kanssa on tehty. Provinssin tapauksessa selviämispaikka oli tarkoitettu kaikille lepoa tarvitseville. Käytännössä valtaosa asiakkaista oli keski-ikäisiä hyvin humalaisia miehiä. Itse nuorisotyötä tekevänä huomasin, että empatiakykyäni koeteltiin. Olen ajatellut, että aikuisten tulee itse jo osata rajata omaa alkoholin käyttöään eikä saappaan tehtävä normioloissa ole heistä huolehtiminen. Mutta maassa maan tavalla, paikkakunnalla sen periaatteita kunnioittaen. 

Toinen pääkaupunkiseudun kuvioista poikkeava ilmiö oli se, että poliisia näkyi tapahtumassa ja kaduilla aika harvakseltaan. Joko resurssien vähyydestä tai paikallisesta toimintakulttuurista johtuen nuorten alkoholin juomiseen ei juurikaan puututtu, en ainakaan sellaista havainnut. Saappaan toimintaperiaatteisiin sellainen ei toki kuulukaan, mutta poliisin ohjeistuksessa se on selkeästi yksi prioriteeteista ainakin Helsingin osalta. Nuorten juomat otetaan pois ja kaadetaan maahan. Se perustuu yksinkertaisesti lakiin, alaikäisillä ei saa olla hallussaan alkoholijuomia. Tässä tapauksessa herää kysymys, mikä on sellainen laki, jota ei tarvitse käytännössä noudattaa? No, ehkä se siitä. En koe itseäni yleensä kovin tiukkapipoiseksi. Tämä asia vain sai mielenkiintoni heräämään.

Yhteistyö ensiapuryhmän ja järjestyksestä vastaavien kanssa sujui erinomaisen hyvin. Yhteistyökumppaneiden toimintaa ja osaamista arvostettiin puolin ja toisin. Oli vahva kokemus siitä, että olemme samalla puolella. Seinäjoen saapasryhmä on huolehtinut käytännön asiat erinomaisen hyvälle mallille. Mitään huomautettavaa emme löytäneet yrityksistä huolimatta. Paikalla oli myös Metropolian opiskelijoita. Heidän intoaan ryhtyä tekemään ja oppimaan uusia asioita oli pakko ihailla. Heistä Suomi saa upeita ammattilaisia terveydenhuollon kentälle.

Kiitos Seinäjoen Saapas, sen työntekijät ja vapaaehtoiset! Kiitos Metropolian opiskelijat! Kiitos ensiapuryhmäläiset! Vaikka urakka oli fyysisesti vaativa ja lepo jäi vähiin, todennäköisesti näemme ensi vuonna uudelleen!

Mikä huolestuttaa Suomessa?

Europarlamentaarikko Merja Kyllönen kertoi Päivän Lehden artikkelissa 12.1. tänä vuonna näkemyksensä siitä, mikä nuoria mietityttää tulevaisuudessa. "Nuoret ovat huolissaan turvallisuuden perusasioista kuten demokratiasta, luonnosta, terveydenhuollosta, koulutuksesta ja sivistyksestä sekä turvallisuusviranomaisten toiminnasta.

Kansallinen yhtenäisyys nähdään tärkeänä. Nyky-Suomi koetaan riitoja lietsovaksi, ja nuoret korostavat tasa-arvoa ja luottamusta kaikkein tärkeimpinä turvallisuuden kannalta säilytettävinä asioina. Jos me emme kykene päättämään, sopimaan ja tekemään ratkaisuja, mitä toivoa meillä on?

Turvallisuutta Suomessa eivät uhkaa niinkään ulkoiset uhat, vaan se mitä maan sisällä tapahtuu. Eriarvoistuminen, syrjäytyminen ja kaikesta päätöksenteosta osattomaksi ja vieraantuneeksi jääminen tulevat todella haastamaan suomalaisen yhteiskuntarauhan.

Valtionjohdon on vastattava tähän haasteeseen. Vakaus ja yhteiskunnan hyvien asioiden säilyminen on nuortenkin toive."

Yllä oleva teksti herätti ajattelemaan, että onkohan Suomi tai mikään muukaan kansakunta ollut kovin yhtenäinen muutoin kuin sotien kohdatessa? Sanotaan, että mikään ei yhdistä samalla tavoin kuin yhteinen vihollinen. No, ehkä jotain samankaltaista jonkin asian takana yhdessä olemista tapahtuu Suomessa ja varmaan muuallakin onnistuneiden urheilusuoritusten, varsinkin joukkuelajien kohdalla. Moni meistä muistaa Suomen ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 1995. Silloin kaikki olivat hetken ystäviä keskenään ja ylpeitä suomalaisuudestaan.

Vaikka Suomessa olemme olleet kansakuntana ehkä homogeenisempi kuin moni muu maailmankolkka, on meille mahtunut monenlaisia äänenpainoja ja mielipiteitä kautta historian. Ääriesimerkkinä siitä on kansalaissota itsenäisyytemme alkumetreillä. Olemme kuitenkin lähes esimerkillisellä tavalla löytäneet tavan toimia yhdessä niin, että erilaisilla mielipiteillä ja äänenpainoilla on ollut mahdollisuus tulla kuulluiksi. Olemme yhdessä ottaneet suuria askeleita eteenpäin hyvinvoinnin ja keskinäisen ymmärryksen tiellä. Oma syrjäinen sijaintimme on osaltaan auttanut pitämään ulkopuoliset uhkatekijät riittävän kaukana.

Li Andersson kirjoitti HS:n mielipidepalstalla eilen eli 24.6. seuraavasti: "Minä näen hyvinvointivaltion suurimpana uhkana työssä käyvien keskiluokkaisten ymmärryksen puutteen sitä todellisuutta kohtaan, jossa suomalaiset pienituloiset elävät."
Elämme siis monenlaisten haasteiden edessä. Yhtenä vaaroista on rahan vallan kasvaminen. Se sanelee kovin paljon siitä, miten elämme tässä maassa ja maailmassa. Liian paljon. Vaikka periaatteessa voimme taloudellisesti paremmin kuin koskaan ennen, saamme kuulla yhtenään uutisia siitä, kuinka sitä ja tätä joudutaan vähentämään tai rajoittamaan taloudellisten syiden vuoksi. On selvää jo maalaisjärjellä ajateltuna,  että enempää ei voi kuluttaa kuin mitä ansaitsee. Silti aika ajoin kummastuttaa, että mihin se raha menee? Onko prioriteetti oikeissa asioissa?
Eriarvoistuminen, kokemus siitä, ettei minua kohdella tasavertaisesti tai oikeudenmukaisesti, on omiaan herättämään katkeruutta ja vastakkainasettelua. Se kasvaa helposti lumipallon lailla. Asioista tulee suurempia kuin mitä ne alunperin ovat olleet.

Maailma on pienentynyt muutaman vuosikymmenen aikana niin huomattavasti, ettei mikään, mikä tapahtuu muualla maapallolla, ole koskettamatta meitä ainakin jossain mielessä. Suomi on myös monikulttuurisempi kuin koskaan ja se asettaa monenlaisia uusia haasteita yhteiselolle, maan vakaudelle ja kansalaisten hyvinvoinnille. Emme voi kuitenkaan irrottautua muusta maailmasta, tällä maapallolla meidän on elettävä ja pyrittävä myös elämään ihmisiksi.

Yleisemmin ajateltuna pohdin sitä, että onko meille tulevaisuudessa edellytyksiä sellaiseen yhteiskuntaan, jossa ristiriitojen kärjistymisen sijaan pyrimme etsimään ratkaisuja ja yhteisymmärrystä, sopua riidan sijaan? En osaa sanoa, välillä vaikuttaa vähän vaikealta. Oman edun tavoittelu hinnalla millä hyvänsä, mustavalkoinen ajattelu ja ehdottomuus tuntuvat olevan vallalla monella suunnalla. Onko niin monella kokemus siitä, että häntä ei ole kuunneltu, hänen ajatuksiaan ei ole huomioitu ja häntä ei ihmisenä ole riittävästi arvostettu? Onko meidän lähdettävä liikkeelle aivan sellaisista perusasioista, että muistamme sanoa päivää, kiittää, kun on sen aika, uskaltaa hymyillä kohdatessamme ja jopa katsoa silmiin toisiamme? Onko meidän muistettava puhumisen sijaan antaa tilaa myös kuuntelemiselle? Olisiko siitä mitään hyötyä, että kohtelisin toisia, niinkuin haluaisin itseäni kohdeltavan?

Kohtaamisia kesäisenä perjantai-iltana

Lähestyimme isoa nuorisojoukkoa. Vastaan tuli humalainen nuori mies, joka ensi töikseen totesi ”te tulitte pilaamaan nuorten illan! Menkää pois!” ”Millä lailla me teidän iltanne pilataan?” ”No, te soitatte poliisit paikalle ja sitten kaikki on piloilla!” ”No, meidän ykköstehtävänä ei ole soittaa poliiseja paikalle aina, kun näemme nuoria” ”Ai jaa, no sittenhän te ootte saatanan hyvää porukkaa! Hei kaverit, nää on saatanan hyvää porukkaa!”

”Hei äijä, mä haluun jutella sun kanssa!”  Tällainen huuto kaikui nuorisojoukosta, joka istui oluet käsissään rantakalliolla. Huutaja oli noin 17-vuotias tyttö. ”Eiks oo niin, että te ootte kattomassa, että nuorilla on asiat hyvin?”, hän jatkoi, kun saavuin paikalle. ”Kyllä, just siitä on kyse, hyvin tiesit”, vastasin tytölle. ”Te teette vitun hyvää työtä!”, hän vielä kommentoi.

”Palveluoperaatio Saapas, mikä se on?” Ollaan katsomassa, että nuorilla on asiat hyvin ja tarvittaessa jeesataan” ”Ai jaa, sehän on tosi hyvä juttu. Onks tää joku uus juttu, kun mä en oo siitä ennen kuullu?” ” No ei ole kyllä uusi juttu. Vuodesta 1972 sitä on tehty ja mäkin oon tehnyt tätä työtä jo 32 vuotta” "Ai, ihme kun mä en oo siitä ennen kuullu. Mut kuulostaa tosi hyvältä asialta.” ” Kiitos, kyllä tää on meidänkin mielestä tärkeä asia. Mutta me jatketaan matkaa, pitää käydä tsekkaamassa, millainen meininki muilla on. Mukavaa iltaa teille!” ”Kiitos, kivaa iltaa teillekin!"

"Hei Kassu, miten menee?" "Kiitos, oikein hyvin, entä sulla?" "Kivasti. Ollaan kavereiden kanssa iltaa viettämässä".

Isomman nuorisojoukon takana istui muutama hieman vanhempi nuori. Heistä osa oli ollut riparillani.  Yksi nuorista aloitti keskustelun: "Hei Juha, mitä kuuluu?" Kiitos, ihan hyvää. Millainen meininki teillä on?" "Lepposa. Katellaan tästä vähän kauempaa, kun juniorit juhlii. Mukavaa, kun on hyvät kelit!" "Niinhän se on. Kyllä tätä on pitkään talvella odoteltu. Teillä näyttää asiat olevan hyvällä mallilla." "Jep, chillaillaan tässä ja otetaan iisisti." "Hienoa. Pitäkää huolta toisistanne!" "Niin me aina tehään. Kiitos, kun te huolehditte nuorista!"  "Kiitos kiitos! Nähdään!"

Mahtuihan iltaan samalle paikalle myös syvällisempi keskustelu nuoren tytön kanssa, mutta siitä ja sen sisällöstä en voi tässä yhteydessä kertoa sen enempää. Paljon muutakin tapahtui illan aikana. Hyvä mieli jäi kesäisestä illasta. Nuoruus on vain kerran. Elämässä tulee löytää syitä nauttia ja olla onnellinen ja sen tämän illan nuoret olivat hyvin oivaltaneet. Vaikka muutamalla oli todennäköisesti aiottua vahvempi humalatila, nuoret pitivät huolta toisistaan. Hienoa!

Jäi myös vahva kokemus siitä, että työmme on arvokasta ja se on kantanut hedelmää. Joka vuosi ilmaantuu kuitenkin kaduille uusia nuoria, emme voi jäädä sen varaan, ettei meitä enää tarvittaisi. Ja mielellämme olemme läsnä siellä, missä nuoria liikkuu. Siellä, missä nuoret etsivät rajojaan ja tietään kohti omaa aikuisuuttaan.

Mä en halua aikuiseksi

Saan silloin tällöin kuulla nuoren kommentoivan, ettei hän halua tulla aikuiseksi. Täysi-ikäiseksi kyllä, koska se tuo mukanaan paljon oikeuksia, mutta aikuiseksi ei mielellään. Miksi? Liittyykö siihen ajatus siitä, että aikuisuus on jotakin raskasta, vastuullista, tylsää, mielikuvituksetonta ja rajoittavaa.

Itse odotin nuorena aikuisuuden porttien aukeamista. Vapaus ja mahdollisuus itse päättää elämänsä asioista olivat ne suurimmat innoittajat. Aikuisuus toi mukanaan mahdollisuuden päästä opiskelemaan ja saada mielekkään työn. Tulevaisuus ei pelottanut, en ainakaan muista sellaista tunnetta kokeneeni. Voihan olla, että muisti tekee tässä kepposen.

Nuorisokulttuurin katsotaan alkaneen 1950-luvulla. Sitä ennen siirryttiin lapsuudesta aikalailla suoraan työelämään ja aikuisten maailmaan. 1970-luvulla, jolloin itse olin nuori, oli nuorisokulttuuri jo voimissaan. Oli musiikillista kapinaa aikuisten maailmaa kohtaan. Myös pukeutumisella tahdottiin  välittää erilaista arvomaailmaa kuin omilla vanhemmilla oli. James Dean nuorena kapinallisena oli ehkä sen ajan merkittävin nuorisokulttuurin edustaja ja idoli. Nuoruus kuitenkin loppui parinkymmenen vuoden paikkeilla. Sen jälkeen oli ryhdistäydyttävä (niinkuin vanhemmalla polvella oli tapana sanoa) ja siirryttävä vastuulliseen aikuisen elämään.

Tämän päivän nuorisolla ei ole yhtenäiskulttuuria, kuten vielä omassa nuoruudessani oli. Nykyään jokainen valitsee tarjolla olevista asioista, joita on lukematon määrä, itselleen sopivia arvoja, käyttäytymismalleja, musiikillisen viitekehyksen yms. Lisäksi käsite nuoruus on tätä nykyä kovin venyvä. Moni viisikymppinen pukeutuu hyvin nuorekkaasti, kuuntelee samaa musiikkia lastensa, jopa lastenlastensa kanssa jne. Nuoruutta ihannoidaan. Onko siinäkin kyse aikuisuuden pelosta vai aikuisuuden uudelleen määrittelystä?

Kirkko ja Kaupunki-lehdessä oli vuonna 2009 artikkeli, jossa pohdittiin aikuistumisen vaikeutta. Jutussa oli seuraavia kommentteja :

"Aikuisuudessa pelottaa se, että kaikki hienot suunnitelmat ja toiveet, jotka mielessä liikkuvat, konkretisoituvat sarjaksi epäonnistumisia ja latteaksi todellisuudeksi. Siksi tekee usein mieli olla kokonaan ajattelematta tulevaisuutta ja keskittyä hauskanpitoon."

      Mies, 26v.

 

”Mieleltäni tunnen edelleen olevani 25-vuotias, mutta ikääntymisen huomaa siitä, että fyysistä kuntoa on vaikeampi pitää yllä kuin ennen. Enää ei jaksa mennä kuten nuorempana. Tavallaan siis kroppa kertoo, että vuosia on kertynyt, vaikka mieli ei sitä meinaa tajuta.”

Mies, 37v.

 

”Milloin olen kokonaan aikuinen? Ehkä sitten kun lakkaan huolehtimasta, mitä toiset minusta ajattelevat.”

Nainen, 23v. 

 

”Aikuisuus on sitä, että ottaa toiset ihmiset enemmän huomioon ja tietty itsekkyys jää taakse. Alan pikkuhiljaa tuntea itseäni aikuiseksi, olen tullut harkitsevammaksi ja mietin asioiden ja tekojeni seurauksia. Mutta tunnen kyllä itseni usein lapselliseksi, ja niin pitääkin olla. Muuten elämästä tulee liian tasapaksua ja tylsää.”

Nainen, 28v.

 

Kehityspsykologiaan kuuluu ajatus, että nuori tavoittelee aikuisuutta ja omaehtoisuutta keinolla, jos toisella. Hän ottaa mallia sekä vanhemmistaan, että varsinkin viihdemaailman sankareista. Viihdeteollisuus pyrki edistämään arjesta irrottavia ihmiskuvia. Jos etsit aikuismallia läppärin, tabletin, puhelimen tai tv:n välityksellä, on siinä omat vaaransa, koska useimmiten ne mallit ovat kaukana arkielämästä, siitä, jonka jokainen meistä joutuu kuitenkin kohtaamaan. Unelmaelämästä puuttuu lähes aina aikuisuuteen liittyvä vastuupuoli ja realiteetit. Se, että ei voi enää ei voi toimia huolettomasti ja on otettava huomioon tekemisen seuraukset, voi olla pelottavaa. Eikä aikuisuuden haasteellisuus ole vain nuoren kokemus. Vauva.fi -sivustolla nelikymppinen äiti toteaa, että "Jollain kummallisella tavalla haluaisin itsekin olla vielä lapsi. Kaipaan huolenpitoa ja hoivaa, En kestä olla vastuussa koko ajan. Haluaisin olla lapsi, josta vanhemmat pitävät huolta, en itse aikuinen."

Onko kyse siitä, että aikuisuuden vaatimukset ovat kovemmat kuin menneinä aikoina? En tiedä. Mielikuvani on, että aikaisemmat sukupolvet joutuivat raatamaan enemmän toimeentulonsa eteen, mutta toisaalta tämä aika asettaa aikuiselle hyvin monenlaisia vaatimuksia. Ehkä myös raja sen suhteen, milloin olet kelpo ja vastuullinen aikuinen, on korkeampi kuin joskus aikaisemmin. Pitäisikö meidän olla lempeämpiä myös itseämme kohtaan, kaikissa asioissa ei tarvitse olla esimerkillinen ja kuulua parhaaseen A-ryhmään. Vähempikin kelpaa. Ole rauhassa oma itsesi. Yritä parhaasi, ole samalla itsellesi ystävällinen ja ymmärtäväinen.

Koulu päättyy, uusi elämä alkaa?

Kouluvuosi on useimmilla nuorilla päättynyt. Joillekin se merkitsee kesäloman alkua, toisille työelämään siirtymistä joko kesän ajaksi tai kokonaan. Monille se tarkoittaa myös uuden elämänvaiheen alkua. Vaikka koulun loppumista on odotettu, voi askeleessa työelämään, uuteen opiskelupaikkaan tai aikuisten maailmaan olla omat haasteensa. Se mikä on kauempaa näyttänyt ruusuiselta, ei aina olekaan ihan sitä.

Koulu on monen nuoren ajatuksissa se välttämätön paha. Se on vaihe, joka on käytävä elämässä läpi päästäkseen eteenpäin seuraavaan opiskelu- tai työpaikkaan ehkä pitkäaikaistenkin tavoitteiden saavuttamiseksi. On myös niitä nuoria, jotka eivät näe koulunkäynnillä olevan mitään muuta merkitystä kuin aikuismaailman ja yhteiskunnan määräämän rangaistuksen, joka on vain kärsittävä. Sen jälkeen alkaa vapaus.

Kouluaika on sekä ajallisesti että kokemuksellisesti erittäin merkittävä elämän jakso. Siihen liittyy onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksia. Siihen kuuluu tärkeitä kaveruus- ja ystävyyssuhteita. On myös niitä, joille koulu on jopa traumaattisten kokemusten paikka. Sen vaikutukset voivat kestää kenties loppuelämän ajan. Kiusatuksi joutumisen kokemuksia kantaa mukanaan ja ne vaikuttavat valitettavan moniin loppuelämän valintoihin ja käyttäytymismalleihin. Oma koulunkäyntini oli kovin takkuista, motivaatiota ei tahtonut millään löytyä. Jouduin tuplaamaan eli jäämään luokalle kahteen kertaan, viihdyin enemmän muualla kuin koulussa. Myöhemmin olen kantanut syyllisyyden taakkaa huonosta menestyksestäni sekä tietoisissa ajatuksissani että varsinkin yöunissa lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Kyllä, luit oikein, kolmenkymmenen vuoden ajan. Vasta kymmenkunta vuotta sitten asia lakkasi vaivaamasta minua.  Joten tiedän, että olankohautuksella kuitatut sanat "kyllä se sitä pian ohi menee", eivät ole aina lähellekään totta.

Koulunkäynnin traumat voivat näkyä myös muulla tavoin. Muistan vuosia sitten, kun koulujen päätösoperaatiossa saapaspäivystyksessä näimme muutaman yläkoululaisen hakkaavan sijaisopettajansa Espalla. Rumaa katsottavaa. Nuori sijaisope oli sen jälkeen täysin pois tolaltaan. Toivottavasti hän on myöhemmin kuitenkin toipunut siitä.

Koulujen päätöspäivänä suurin osa vastaan tulevista nuorista oli kuitenkin hyvillä mielin, etten sanoisi jopa riemuissaan. Se tuntuu myös meistä saapasauttajista hyvältä, iloa ja onnellista mieltä on monesti liian vähän elämässämme.

Kävin ennen päivystystä onnittelemassa muutamaa valmistunutta. Tein sen mielelläni ja olin myös iloinen siitä, että olin saanut kutsun juhlahetkeen. Arvostan sitä, kiitos hyvät nuoret.

Onnittelut sinulle valmistunut. Olet tehnyt hyvän ja arvokkaan työn. Kiitä itseäsi ja niitä, joille kiitos kuuluu. Jotain on nyt jäänyt taakse, edessä odottavat uudet haasteet. Rohkeutta niihin. Älä koskaan unohda toivon näkökulmaa, sillä se kannattelee elämää.

Mielekäs elämä?

Elämä on rajallinen. Syntymä ja kuolema. Näiden kahden asian välillä on se, jota elämäksi kutsutaan. Se on joskus tavattoman lyhyt, joskus pidempi, mutta aina päättyvä. Mikä tekee siitä arvokkaan ihmiselle itselleen tai jopa suuremmallekin joukolle?

Mikä on yleensäkin elämän tarkoitus? Se on klassinen kysymys. Joskus kysyjä on tosissaan, joskus kyse on vain huulen heitosta. Onneksi ei ole olemassa oikeaa vastausta, on vain lukematon määrä yksilöllisiä näkökulmia. Joku sanoo, että tarkoitus on ikävän karkoitus. Joku toinen voi todeta, että elämän tarkoitus on sen henkilökohtaisen tarkoituksen löytäminen. Syyn löytäminen siihen, miksi olen elossa ja mitä teen tällä ainoalla elämälläni. Joku voi olla sitä mieltä, että elämän tarkoitus vaihtelee iän myötä. Nuorena se voi näyttäytyä kovin toisenlaisena kuin keski-ikäisenä. Joku voi vasta elämäänsä taaksepäin tarkastellessaan nähdä tarkoituksen elämällään. 

Autobild -lehden mukaan kysyttäessä elämän tarkoitusta uusimman Mercedes Benzin A-sarjan auton tietokoneelta, vastaus on seuraavanlainen: "Sanoisin, että elämän tarkoitus on elää päivä kerrallaan ja viettää mahdollisimman paljon aikaa rakastamiensa ihmisten kanssa". Aivan kelpo vastaus autolta. 

Lienee kuitenkin niin, ettei kovin moni uhraa ajatuksia oman elämänsä merkityksen pohtimiseen. Se iskee päälle elämän arjen kautta. Työn hoitaminen, perheestä ja läheisistä huolehtiminen, ehkä jokin harrastus tai muu mieltä kohottava asia saavat kokemaan elämän merkitykselliseksi.. Samoin ystävyys, kuuluminen johonkin yhteisöön tai joukkoon.

On myös paljon ihmisiä, jotka haluavat tehdä tai tavoitella jotain sellaista, johon arki ja sen rutiinit eivät kykene. Joskus se jokin voi tuoda merkityksen myös arjelle. Monelle niistä, jotka ovat aktiivisesti mukana vapaaehtoistoiminnassa, on käynyt niin.

Elämän mielekkyyden pohtiminen ei kuulu vain keski-ikäisen mielenmaisemaan. Monen nuoren mieltä askarruttaa sama kysymys. Mikä minusta tulee, mitä haluan elämältä ja mikä on elämäni tarkoitus? Miksi olen tässä maailmassa, miksi elän? Toki suuri osa nuoria ei tällaisia pohdi kuin hetkellisesti ehkä johonkin tilanteeseen tai elämäntapahtumaan liittyen. Nuoruuteen kuuluu kuolemattomuuden illuusio. Vaikka tiedollisella tasolla jokainen ymmärtää kaiken loppuvan aikanaan, kokemuksellisella tasolla se tavoittaa harvemman nuoren. Nuoruuteen kuuluu myös kaikkivoipaisuuden käsitys: kaikki on mahdollista minulle ja kaikki portit ovat edessäni avoinna. Näin itsekin taisin nuorena kokea. Valitettavan moni varsinkin päivystyksissä vastaan tuleva nuori elää kuitenkin toisenlaisessa maailmassa, edessä näkyy vain suljettuja rautaportteja. "Olen luuseri", "en mä jaksa käydä kouluja", "ei kiinnosta mikään", "tuskin musta mitään tulee, haen rahat sossusta niinkuin faijakin". 

Sana-lehdessä marraskuussa 2014 olleessa artikkelissa todettiin seuraavaa:

"Itävallan juutalainen lääketieteen ja filosofian tohtori Viktor E. Frankl joutui Hitlerin Saksassa kolmeksi vuodeksi keskitysleireille. 

Moni keskitysleiriltä selvinnyt menetti uskonsa sekä ihmiseen että Jumalaan. Frankl säilytti uskonsa keskitysleirien kiirastulen läpi. Hän arvosti äärettömästi kaikenlaista ihmiselämää alusta loppuun – myös turhaksi ja toivottamaksi koettua tai leimattua. Frankl ajatteli, että jokainen ihminen syntyy toivottuna, vaikka vanhemmat pitäisivät lasta ei-toivottuna. Lapsi syntyy jonkun taivaallisen tahdosta.

Frankl totesi, että jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus ja tämä tarkoitus säilyy kirjaimellisesti viimeiseen hengenvetoon saakka.”

Vaikka perusolettamus olisi, että jokaisen elämällä on tarkoitus, ei ihmiselle riitä vakuutus siitä. Meidän on itse löydettävä ja koettava elämämme tarkoitukselliseksi. Kyse on myös pitkälti asenteesta ja tietoisesta päätöksestä. Elämälläni on tarkoitus ja haluan löytää sen. Tahdon elää mielekkään elämän.

Elämän mielekkyys aukeaa siis vain henkilökohtaisen oivalluksen ja löytämisen kautta. Jonkun toisen elämä voi näyttää tavoittelemisen arvoiselta, mutta jos hän ei koe sitä sellaiseksi, ei se sitä ole. Toisaalta uskon, että moni meistä on kohdannut ihmisen, jonka elämänasennetta hämmästelee, miten hän jaksaa olla iloinen ja kokea elämänsä mielekkääksi, vaikka häneltä puuttuu monta sellaista asiaa, joita itse pidän välttämättöminä omassa elämässäni. 

Yle Teksti-TV:ssä oli 21.11.2014 seuraava viikon positiivinen uutinen: "The Lancet -lehden julkaiseman tutkimuksen mukaan elämänsä mielekkääksi kokevat iäkkäät elävät keskimäärin kaksi vuotta pitempään kuin ikätoverinsa. Tutkimustulosten perusteella elämän mielekkyyden lisäksi tärkeää on tunne siitä, että hallitsee omaa elämäänsä ja että omilla tekemisillä ja toimilla on merkitystä itselle ja muille.

Tutkimukseen osallistui 9 000 keskimäärin 65-vuotiasta länsimaista ihmistä. Seurannat kestivät keskimäärin 8,5 vuotta. Mielekkääksi kokemaansa elämää elävistä selvästi harvemmat kuolivat seurannan aikana. Vuosissa tämä tarkoitti noin kahta lisävuotta."

Positiivinen uutinen sinällään. Se käy myös järkeen. Jos koet elämälläsi olevan merkitystä, tuo se sinulle hyvää oloa, myönteistä energiaa ja elämänasennetta. Ihminen on kokonaisvaltainen olento, henkinen hyvinvointi vaikuttaa fyysiseen ja päinvastoin. Jos myönteinen elämänasenne ei itsessään pidennä elämääsi, ainakin se tekee siitä mielekkäämmän.

Miten menee?

Vappuaaton päivystyksessä istuskelin saapasautossa odotellen päivystyskavereita Uutelan kallioilta. Ohitseni käveli nuorisojoukko, josta yksi poika erkani, tuli kättelemään ja halusi keskustella kanssani. Hän totesi, että "kun te aina kysytte ja haluatte kuulle, miten meillä menee, niin nyt mä haluan kysyä, että miten sulla menee?" Ja hän jäi odottamaan vastaustani, kyseessä ei ollut vain retorinen kysymys. Keskustelu, miellyttävä sellainen, jatkui sen jälkeen aika pitkän tovin.

Prioriteettinamme on aina olla aidosti kiinnostuneita nuoren hyvinvoinnista. Nuori on keskiössä. Hänen hyvinvointinsa ja elämänsä ovat meille tärkeitä, siksi usein aloitamme keskustelun juuri noilla sanoilla "moi, miten menee?"  Toki se on samalla myös hyväksi todettu keskustelun avaus.

Saapastoiminta on alkanut festareilla konkreettisen avun tarjoamisella akuuttiin hätään. Toiminnan luonne on kuitenkin vuosien kuluessa muuttunut. Festareilla ollaan edelleen mukana ja niiden osalta perinteet elävät. On paljon avun tarvitsijoita. Pyrimme vastaamaan niin henkiseen kuin fyysiseen hätään. Katupäivystyksissä tilanne on toisenlainen. Vaikka edelleenkin on nuoria, jotka tarvitsevat kiireellisen avun, valtaosa kohdatuista on sellaisia, joiden perusasiat elämässä ovat kunnossa. Keskusteluissa heidän kanssaan esille nousee monenlaisia kysymyksiä nuorten tulevaisuudesta, ihmissuhteista ja koulunkäynnistä. Niiden kohdalla erilaisten näkökulmien, neuvojen ja toivon esillä pitäminen on saapastoiminnan ydinasioita.

Viimeisen parin vuoden aikana olen usean kerran kohdannut tilanteen, jossa nuori vastattuaan kysymykseeni haluaa tietää myös, kuinka itse voin. Luultavasti hän ei ole odottanut kovin syvällistä vastausta, mutta olen halunnut kunnioittaa nuoren kysymystä ja kertonut jotain todenmukaista voinnistani. Tätä on tapahtunut muuallakin kuin saapaspäivystyksissä, esim. nuorisokahvilassa tai ripareilla.

Tilanne on ollut häkellyttävä ainakin aluksi, kun en ole sellaiseen tässä työssä tottunut. Tokihan se on tuntunut myös hyvältä, nuori arvostaa kysymystäni ja haluaa olla huomaavainen ja kohtelias. Joskus kyse voi olla myös aidosta kiinnostuksesta. Mene ja tiedä. Jos joku kysyisi, että onko nuoriso muuttunut, niin vastaisin, että jotakin muutosta on selvästi tapahtunut ainakin tässä asiassa. Ja se muutos on mielestäni tapahtunut ehdottoman hyvään suuntaan.

Oli melkein liikuttava tilanne, kun nuori tuli tosissaan antamaan palautetta siitä, miten olemme hänetkin kohdanneet. Se kertoo itselleni jollakin tavoin siitä, että työmme on koettu arvokkaaksi ja nuori on kokenut tulleensa aidosti kohdatuksi. Ja se on itselleni kaikkein arvokkainta sekä saapastoiminnassa että muutenkin toimiessani ihmisten parissa.

Muutama viikko sitten päivystykseemme tuli kolme opiskelijaa tutustumaan saapastoimintaan. Heidän kommenttinsa ja hämmästyksensä liittyivät siihen, kuinka hyvin nuoret suhtautuivat saapaslaisiin.  Keskustelut lähtivät heti liikkeelle, ei ollut lainkaan nuoriso vastaan aikuiset- asetelmaa, mikä ilmeisesti oli opiskelijoiden ennakko-odotuksena. Nuoret kokivat, että olemme heidän puolellaan.

Toinen mielenkiintoinen, samaan teemaan liittyvä tilanne oli päivystyksessä tovi sitten. Nuori parikymppinen mies ilmaisi pettymyksensä, kun emme pysähtyneet hänen kohdalleen juttelemaan, vaan suuntasimme nuorempien joukkoa kohden. "Siitä huomaa, ettei ole enää teini, kun saapasporukka ei enää pysähdy kysymään, miten menee tai mitä kuuluu", hän totesi kaverilleen. Takaisin tullessamme hän halusi itse oma-alotteisesti jutella kanssamme.

Kun on paljon nuorta väkeä liikkellä pimenevissä illoissa, on priorisoitava ja silloin alaikäiset ovat etusijalla. Vaarana on se, että todellista keskustelun tarvetta poteva täysi-ikäinen voi jäädä kohtaamatta. Jos aikaa ja mahdollisuuksia on, emme tieten tahtoen sivuuta ketään. Toisen ihmisen kohtaaminen ja aito vuorovaikutus voi olla hyvin merkityksellistä kenelle tahansa iästä riippumatta.

Äippärilounas

Eilen äitienpäivänä järjestettiin Itä-Helsingin Saappaan Tuki ry:n toimesta perinteinen lounas. Perinteinen voinee tässä tapauksessa jo todeta, koska sitä on järjestetty jo yli neljännesvuosisadan ajan. Itse asiassa ensi vuonna taitaa toteutua 30. kerta.

Äitienpäivän lounas on tukiyhdistyksen vuoden tärkein tapahtuma. Se on sekä varainkeruuta että mitä tärkein pr-tapahtuma Saappaalle. Samalla koen sen olevan myös merkittävä osa alueellista traditiota ja vahvistavan yhteisöllisyyden kokemusta. Tuttuja kasvoja, kuulumisten vaihtamista ja yhdessä oloa. Ruokailijoiden iloisia ilmeitä ja hyväntuulisuutta katsellessa häviää mielestä se suuri voimainponnistus, mitä tapahtuma toteutuakseen vaatii. Tai jos ei aivan häivy mielestä, niin ainakin se saa yrittämään uudelleen seuraavana vuonna.

Tänä vuonna lounaalla tai vain kahvilla käyneiden yhteinen lukumäärä taisi olla noin 150 paikkeilla. Se ei ole huippulukema, enemmänkin lähellä keskiarvoa. Pääsimme voiton puolelle, vaikka mistään suurista summista ei koskaan ole ollut kyse. On hyvä todeta, että koko lounas toteutetaan vapaaehtoisten voimin. Se on itselleni edelleen suuri ihmetyksen ja ihailun paikka. Joka vuosi joudumme toki näkemään vaivaa saadaksemme riittävästi väkeä valmistelemaan ja toteuttamaan tapahtumaa, mutta aina se on onnistunut. Taloudellisesti olemme muistini mukaan joinakin vuosina tehneet tappiota, kokonaisuudessaan olemme kuitenkin plussan puolella. Mutta kuten totesin, talouspuoli on vain pieni osa tapahtuman merkityksestä.

On iso joukko sellaisia perheitä, jotka vuosi toisensa jälkeen saapuvat paikalle. Lapset kasvavat ja aikuistuvat, mutta silti perinne elää. Hyviksi koetuista asioista on syytä pitää kiinni niin kauan kuin se on mahdollista. Yhdessä ruokaileminen äitienpäivänä Mikaelinkirkolla on edelleen elävä ja hyvin voiva traditio. Toivottavasti se jatkuu vielä vuosia eteenpäin. Kiitos kaikille tapahtumaan osallistuneille!