Partaharjulle ja takaisin

Olimme viime viikonloppuna viiden vapaaehtoisen kanssa vuosittaisessa Saapas-tapaamisessa Partaharjulla. Paikalla oli noin 60 saapastoiminnassa mukana olevaa eri puolilta Suomea, sekä työntekijöitä että pääasiassa vapaaehtoisia. Osa on ollut mukana toiminnassa pitkään, jopa kymmeniä vuosia.

Tämä perinteinen tapaaminen sisältää monenlaisia ohjelmaosioita. Vastuu viikonlopun ohjelmasta ja järjestelyistä vaihtelee vuosittain eri ryhmien välillä. Tänä vuonna Nurmijärven porukka oli vastuuvuorossa yhdessä Nuorten Keskuksen Ville Viljakaisen kanssa. Nurmijärven lisäksi saapaslaisia oli saapunut paikalle meidän Itä-Helsingin väen ohella Snellusta, Jyväskylästä, Kajaanista, Sotkamosta ja Kalajoen rovastikunnan alueelta. 

Tähän viikonloppuun on ollut aina mukava mennä eikä tämä vuosikaan tehnyt siihen poikkeusta. Tunnelma on näissä tapaamisissa rento ja välitön. On hyvä nähdä tuttuja kasvoja, joita ei välttämättä tapaa kuin kerran vuodessa juuri tässä viikonlopussa. Osan kanssa on oltu tekemisissä myös joillain festareilla, osan kanssa vuorovaikutetaan facebookin kautta.

Viikonlopun ohjelma oli tuttuun tapaan monipuolinen. Keskustelimme eri aihepiireistä, toki myös teimme yhdessä eri asioita. Vaikka eri ryhmien paikalliset olosuhteet ja alueelliset toimintaerot olivat viikonlopussa läsnä, samoin kuin yksilölliset mielipidevaihtelut ja iän mukanaan tuomat erilaiset näkökulmat, niin silti on hyvä havaita aina vuosittain, kuinka paljon samaa ja yhteistä kokemustaustaa ja näkemystäkin meillä löytyy nuorten parissa toimimisesta ja myös vuorovaikutuksellisista asioista, joka oli tällä kertaa yhtenä teemoista. Lassi Pruuki toimi siinä kouluttajana.

Viikonloppu tarjosi mahdollisuuden jakaa ajatuksia elämästä. Se antoi tilaa kohtaamiselle ja ehdottomasti toi myös etäisyyttä oman paikkakunnan saapasarkeen. Iltamessu perjantaina maailman korkeimmassa kirkossa (ei kattoa) oli tunnelmallinen pienen sateen tuodessa oman lisämausteensa siihen. Koulutuksellisen osion lisäksi lauantai-illan saunominen oli monelle odotettu rentoutumisen paikka. Sitä täydensi musiikillinen iltatuokio Make Perttilän johdolla. 

Sunnuntain aamupäivä oli varattu perinteiselle saappaan heitolle. Tällä kertaa molemmat jaossa olevat palkinnot menivät Helsinkiin. Snellu voitti varsinaisen saappaan heiton ja meidän Itä-Helsingin ryhmämme oli ykkönen cheerleader –kisassa.

Mikä on tällaisen viikonlopun anti vapaaehtoiselle tai työntekijälle? Kysellessäni asiaa oman ryhmän väeltä, vastaus oli samankaltainen kuin olen jo edellä kuvannut.: saa tavata tuttuja, kuulla muiden ryhmien toiminnasta, syödä hyvin, ehkä oppia uusia asioita, kokea jopa ahaa-elämyksiä ja tutustua uusiin ihmisiin. Itse pitkän matkan urajuoksijana koen tärkeäksi myös yhteyden kokemisen muihin samaa työtä tekemiseen. Kiitos kaikille mukana olleille, olette tärkeitä!

Rooma kolmessa päivässä

Buonasera!

Olen tällä hetkellä majoittuneena Roomassa Hotel Floridiassa, ei kovin kaukana Terminin rautatieasemalta. Olen pikakäynnillä, parin päivän päästä työt jälleen kutsuvat.

On toinen, tai itse asiassa kolmas kerta, kun olen tässä kiehtovassa kaupungissa, jos päivän retki  Firenzestä lasketaan siihen mukaan. Joissain kaupungeissa on jotakin erityistä, siis minun mielessäni ja kokemusmaailmassani. Rooma on ehdottomasti yksi niistä. Toinen vastaava on Istanbul. Ehkä kyse on siitä, että molemmilla on vahva kristillinen menneisyys. Rooma toki on edelleen kristinuskon keskeinen paikka. Ehkä sen vahva historia on yksi sen kiehtovista puolista.

Istun syömässä katuravintolassa lähellä päärautatieasemaa. Ympärilläni kulkee ihmisiä joka suuntaan. Syystä tai toisesta huomaan heti, että nyt ei olla Itä-Helsingissä. Ehkä se on se vanha kulttuuri ja rakennukset, jotka vaikuttavat mielikuvaani, ehkä ihmisten pukeutuminen ja tapa olla vuorovaikutuksessa toisiinsa.

Sitten viime kerran huomaan eron siinä, että turvallisuusjoukkoja on järeine aseineen näkyvästä läsnä kaikkialla, missä ihmisiä on kokoontunut yhteen isompi joukko. Onko tämä nykypäivää ja kenties tulevaisuuttakin, vai onko kyse vain ohimenevistä tilanteesta?

No, siitä ei minun pitänyt kirjoittaa. Monesti varsinkin ulkomailla jään pohtimaan, millaista olisi asua täällä. Entä jos olisin syntynyt italialaiseksi tai jos olisin jossain vaiheessa kauan aikaa sitten muuttanut Roomaan? No, Italia ei ole koskaan oikeasti ollut sillä tavoin mielessäni, vaikka se onkin kovin kiinnostava maa. Ollessani Hollannissa viimeisen harjoittelujaksoni pohdin kyllä sitäkin vaihtoehtoa, että muuttaisin sinne jossain vaiheessa. Itse asiassa hainkin myöhemmin töihin merimieskirkolle Rotterdamiin. Valinta ei sillä kertaa kuitenkaan osunut kohdalleni. Jos olisi käynyt toisin, olisi moni muukin asia elämässä tällä hetkellä todennäköisesti kovin eri tavoin.

Mutta millaista olisi olla roomalainen? Millaisia asioita arvostaisin? Olisiko minusta tullut kovin erilainen? Ehkä olisin tyylitietoisempi, heh.  Mahdollisesti olisin nykyistäkin urbaanimpi arvoiltani ja elämäntavoiltani. Toisaalta olisin ehkä tietoisempi ja ylpeämpi juuristani ja Rooman ikiaikaisesta ja maailmankuulusta historiasta.

Italialainen oppii elämänsä perusasiat vanhempiensa ja lähiympäristönsä lisäksi oman kulttuurinsa kautta. Sillä tavoin hän omaksuu tietyn tavan suhtautua toisiin, olemaan vuorovaikutuksessa ja myös oman löytämään oman paikkansa elämässä. Muiden avulla hän oppii myös sen, millainen hän on ihmisenä.

Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut kirjoja temperamentista. Hän määrittelee temperamentin seuraavasti:

Temperamentti on laaja joukko taipumuksia, jotka määräytyvät geneettisesti, raskauden aikana ja varhaislapsuudessa. Ne muodostavat persoonallisuuden biologisen pohjan, joka on läheisessä yhteydessä neurotransmittereiden tasoon (dopamiini, serotoniini, katekolamiinit). Myös äidin raskausajan stressihormonitaso vaikuttaa lapsen temperamenttiin. Temperamentti ei kerro älykkyydestä tai kognitiivisista kyvyistä.

Temperamentin osa-alueita ovat mm sensitiivisyys, aktiivisuus, sopeutuvuus, sosiaalisuus, emotionaalisuus, mieliala, intensiivisyys, lähestyminen/ välttäminen, rytmisyys, häirittävyys (tarkkaavuuden kesto), sinnikkyys, elämyshakuisuus, riskin välttäminen ja palkintoriippuvuus. Kunkin osa-alueen määrää ihmisessä kuvataan dimensioilla matala tai korkea. Ominaisuuksina ne eivät ole hyviä tai huonoja – arvotuksen määrää kulloinenkin toimintaympäristö vaatimuksineen. Kaikki piirteet jakautuvat ihmisissä Gaussin käyrän mukaan, eli ääripiirteitä on vähemmän. Jokaisessa meistä on jokaista ulottuvuutta, mutta yksilöllisyys syntyy niistä piirteistä, joita on joko vähän tai paljon, eli ulottuvuuksien ääripäistä. Temperamenttierot eivät ole patologiaa, vaan normaalivaihtelua.

Edellä mainitun perusteella vaikka olisin syntynyt italialaiseksi, voisin olla luonteeltani ja taipumuksiltani samankaltainen kuin suomalaisena. Olisin toki oppinut erilaisen tavan kommunikoida, olisin ehkä myös sosiaalisempi. Ne ovat ympäristön ja kulttuurin muovaamia asioita.

Joka tapauksessa minun olisi etsittävä oma tapani olla minä, riippumatta siitä, olisinko viettänyt elämäni Roomassa, Buenos Airesissa tai Kittilässä. Samoin minulle olisi tärkeää löytää oma paikkani jossakin yhteisössä, löytää ihmisiä, joiden parissa kokisin olevani ymmärretty ja hyväksytty. Siinä on kyse inhimillisyyden perustarpeista. Ne ovat hyvin samankaltaisia kaikkialla. Niihin ei ympäristö vaikuta, vaikka  käytännön elämään ympäröivällä maailmalla onkin olennainen vaikutus. Olen sitten suomalainen tai italialainen, etsin onnellisuutta, tarkoitusta ja mielekkyyttä elämääni.

Kaksi muusikkoa esittää kadulla tuttuakin tutumpaa kappaletta ”o sole mio”. Ehkä siirryn alas nauttimaan kupin cappuccinoa ja seuraamaan duon esitystä lähempää.

Nolo foobikko

Olen koko ikäni, tai ainakin niin kauan kuin muistan, kammonnut korkeita paikkoja. Olen siis selkeästi akrofoobikko. Korkean paikan kammo on yksi yleisimpiä, ellei yleisin, neuroottinen häiriö. Kyseessä on hallitsematon pelko, jolle on ominaista se, että se liittyy tiettyyn tilanteeseen tai kohteeseen, johtaa tilanteen tai kohteen välttämiseen ja rajoittaa henkilön normaalia elämää. Korkean paikan kammon otaksutaan juontavan juurensa ihmisen esivanhempien vaistomaisesta pelosta pudota korkealta ja loukata itsensä.

Tukea olettamukselle, jonka mukaan korkean paikan kammo on ainakin jossain määrin synnynnäinen ominaisuus, antavat tutkimukset, joissa juuri konttaamaan oppineet vauvat pantiin istumaan kaksiosaiselle pöydälle. Pöydän toisen puolen pintana oli läpinäkyvä lasilevy. Vauvojen teki yleensä kovasti mieli kontata lasilevyn ääressä istuvan äitinsä luokse, mutta kun he siirtyivät puupinnalta lasipinnalle, he havaitsivat olevansa korkealla ja säikähtivät. Pelkkä putoamisen pelko sai heidät pysähtymään, vaikka todellista vaaraa ei ollut.

Aikuisena miehenä on ollut noloa tunnustaa kammoavansa korkeita paikkoja. Vielä nolompaa on myöntää kärsivänsä ainakin jossain määrin myös araknofobiasta. Se onneksi on relatiivista eli riippuu hämähäkin koosta. Aikamoinen painajainen olisi, jos vastaan tulisi esim. lintuhämähäkki tai musta leski. Juoksisin kovaa, jos kykenisin. Toinen vaihtoehto, vielä pelottavampi, on se että jähmettyisin kauhusta paikalleni. Tätä pelko en kuitenkaan myönnä kenellekään, älä sinäkään lukijani paljasta sitä muille.

Tieto siitä, että fobiat ovat ainakin jossain määrin synnynnäisiä ominaisuuksia, on helpottava, vaikka ei se pelkoa mihinkään poista. Se ei kuitenkaan ole itse aiheutettua tai sinänsä omaa heikkouttani, vaan asia, jolle en voi juurikaan mitään. Tämä pätee ainakin korkean paikan kammon suhteen. Osa fobioista voi pohjautua omaan traumaattiseen tai ainakin pelottavaan todelliseen kokemukseen, jonka johdosta on alkanut pelkäämään kyseistä asiaa. Tällainen voi olla esimerkiksi pelko koiria kohtaan. Jos sinua on pienenä koira purrut tai edes pahasti pelästyttänyt, voi siitä syntyä aikuisuuteen asti seuraava pelkotila koirien lähettyvillä. Tällaisia fobioita voidaan yrittää helpottaa erilaisilla terapioilla ja siedätyshoidoilla. Aika hyviä tuloksia niillä lienee saavutettu.

Muistan vuosia sitten mieliinpainuvan henkilökohtaisen kokemuksen omiin pelkoihini liittyen. Olimme saapasporukalla seinäkiipeilemässä Tampereella. Hyvin tietoisena omasta fobiastani halusin kokeilla kiipeilyä. Suhteellisen hyväkuntoisena koin kiipeämisen mieluisana fyysisenä testinä henkisen haasteen ohella. Itse kiipeäminen noin kymmenen metrin korkeuteen ei ollut minkäänlainen koettelemus. Vasta pari metriä ennen kattoa vilkaisin alas ja siinä vaiheessa iski pelko päälle. Halusin saman tien alas. Tiesin toki, etten voi millään pudota, koska olin köyden varassa ja toisessa päässä alhaalla seisoi tuttu mies, johon luotin ilman minkäänlaista epäilystä. Mutta kyse ei ollut millään lailla järkiperäisestä asiasta, vaan nimenomaan neuroottisesta, vaikeasti hallittavasta häiriöstä. Oli kuitenkin suuri voitto, tai ainakin askel siihen suuntaan, kun sain laskeutuessani kokemuksen, nimenomaan  kokemuksen, siitä etten voi pudota. Sen ansioista uskaltauduin hetken päästä kokeilemaan uudestaan ja tällä kertaa kiipesin aivan loppuun saakka ilman vaikeuksia. Se oli upea ja opettava kokemus. Sain ainakin pienen otteen tähän häpeälliseksi kokemaani ”heikkouteeni”.

Edelleenkin korkeat paikat ovat pelottavia. Autolla ajaminen on itselleni helppoa ja usein jopa mukavaa, kunhan ei tarvitse kokea kovin suuria korkeuseroja. Jyrkät ja suuret pudotukset ovat epämiellyttäviä, kuten korkeat sillat. Nuorena poikana muistan esimerkiksi Norjan matkalla, kuinka jo etukäteen jännitin Hammerfestiin johtavan sillan ylittämistä. Eikä se jännitys ole mihinkään häipynyt tai haalistunut. Curacaossa on pääkaupungissa Willemstadissa Pundan ja Otrobandan välisen St. Annan lahden yli johtavan Kuningatar Julianan sillan ylittäminen edelleen suuri ja pelottava haaste. Toisinaan se on vain tehtävä pelosta huolimatta.

Jotain samaa oli myös Eiffelin tornin kohdalla. Kun nuorena opiskelijana ulkomaanharjoittelujaksoni yhteydessä tein Rotterdamista viikonloppumatkan Pariisiin, olihan sitä toki käytävä myös Eiffelin tornissa. Pelotti, mutta koin, että kun tänne asti on tultu, on jotenkin hoidettava asia kunnialla loppuun saakka.

Vaikka edelleen koen ajoittain nolona myöntää omaavani fobioita, lienen hieman enemmän sinut niiden kanssa kuin nuorempana. Ymmärrykseni on lisääntynyt ja ehkä myös olen valmiimpi antamaan itselleni anteeksi tällaisia heikkouksina pitämiäni ominaisuuksia. En ole täydellinen, useimmiten kovin kaukana siitä.

Kakslauttasen rannalla

Istuskelen Kakslauttasen rannalla, kuten olen tehnyt jo yli vuosikymmenen ajan näin ennen syksyn työrupeaman alkamista. Fyysinen etäisyys tuo myös henkistä matkaa työkuvioihin ja arjen rutiineihin. Tosin tänä päivänä sen etäisyyden saaminen ei onnistu samalla tavoin kuin aikaisemmin, johtuen digitalisaation tuomista muutoksista ja elämän kiireistymisestä. Sähköpostit laulavat, tekstarit, Whatsappit, messengerit yms. suoltavat koko ajan mitä moninaisempaa informaatiota. Suurin osa siitä on tarpeetonta eikä ainakaan vaadi välitöntä reagointia, mutta toisaalta sitä haluaa kuitenkin pysyä ajan tasalla. Miten löytää mielekäs tapa selviytyä tästä ristipaineesta?

Muistan jo opiskeluaikoinani, kuinka meitä ohjeistettiin oman jaksamisen vuoksi pitämään työ- ja vapaa-aika toisistaan erillään.  Se on hyvin perusteltu näkökulma ja itsekin sitä tuon esille opiskelijoita tavatessani. Samalla on kuitenkin hyvä tiedostaa tehtävän haasteellisuus seurakunnan työntekijänä. Työajaton työ sekoittaa ja hämärtää vapaa-ajan ja työn välisen rajan. On löydettävä kokemuksen kautta oma yksilöllinen tapa toimia tässä haasteellisessa sekamelskassa. Työpäivät koostuvat usein vapaa-ajan ja työtehtävien muodostamista monista eri palasista. Jos työtehtävät sen sallivat, voit käydä välillä omilla asioillasi, kaupassa tai vaikkapa kuntosalilla, ja jatkaa töiden parissa sen jälkeen. Toinen, suurempi haaste voi olla saada henkistä etäisyyttä työn tuomiin vaatimuksiin ja stressiin. Tekemättömät työtehtävät ja tulevat tapahtumat pyörivät koko ajan mielessä, jos eivät tietoisella tasolla, niin ainakin alitajunnan puolella.

Monelle tämän kaltainen elämäntapa, koska siitä on mielestäni kyse, ei sovi. Varsinkin nuorisotyössä se tarkoittaa myös iltatöitä, töissä olemista silloin, kun ystäväpiiri on useimmiten vapailla. Sosiaaliset suhteet joutuvat koetukselle ja vaatii vaivaa pitää kiinni ystävistään ja työn ulkopuolisista ihmissuhteista.

Useimmilla seurakuntaan työhön tulevilla on elämänkatsomuksesta nouseva innostus ja motivaatio, sanoisinpa jopa kutsumus, päästä toteuttamaan työnäkyään. Lähtökohtana se on pääosin hyvä, joskin omat hankaluutensa voi ilmetä siinä, jos näyt työn sisällöstä ja tarkoituksesta ovat yhteisön muiden työntekijöiden kanssa kovin poikkeavia. Tosin tänä päivänä työpaikoilla kiinnitetään huomiota yhteisten strategioiden luomiseen ja niiden noudattamiseen.

Joissain tutkimuksissa on todettu, että innostunut työntekijä jaksaa pitkiäkin työputkia ja työpaineita selvästi motivoitumatonta paremmin. Toisaalta riski loppuun palamiseen on huomattavasti suurempi. Tämä on mielestäni nähtävissä seurakunnassa työyhteisönä.  Oman heikkouden ja voimien vähenemisen myöntäminen sekä itselle että muille ei ole helppoa missään yhteisössä, ei myöskään seurakunnassa. Kokemukseni mukaan sen vaikeus itse asiassa vielä korostuu, koska oma identiteetti on pitkälti sidoksissa työntekijän rooliin. Jos epäonnistun työntekijänä, olen myös epäonnistunut ihmisenä, enemmän tai vähemmän.

Etäisyys avartaa näkökykyä, ymmärrystä ja kokonaisuuksien hahmottamista. Sen vuoksi se on tarpeellista, sanoisin jopa välttämätöntä. Etäisyyden ottamiseen ei kuitenkaan tarvitse aina fyysistä välimatkaa, vaikka se monesti onkin eduksi. Kaikki, mikä saa vapaa-ajalla ajatukset pois työstä ja siihen liittyvistä asioista, on yleensä eduksi. Se voi olla esim. harrastus.  Itselleni musiikki ja kuntosalilla käyminen ovat sellaisia. Jotkut kokevat meditaation, mindfulness- harjoitusten tai muun sen kaltaisen toiminnan edistävän mielen rauhoittumista ja tekevän hyvää omalle jaksamiselle. Hyvä näin. Omakohtaisesti instrumentaalimusiikin kuunteleminen rauhallisessa ympäristössä vie minut poikkeuksetta joka kerran matkalle pois ajasta ja todellisuudesta.

Kaikki kuitenkin päättyy aikanaan. Loma on lopuillaan ja ajatukset ovat olleet jo tovin töiden parissa. Fyysinenkin etäisyys on kaventunut. Syksy ja sen työt alkavat. Valoisaa syksyn aikaa sinulle tämän lukija!