LUETKO MUISTOKIRJOITUKSIA?

Joillakin on tapana lukea Hesarin tai yleensäkin paikallislehden muistokirjoituksia eli nekrologeja. Itse niitä harvoin katselen, mutta esimerkiksi vaimoni Even vakiolukemistoon Hesarin muistokirjoitukset kuuluvat. 

Miksi muistokirjoitukset kiinnostavat? Oletan sen selittyvän osaksi yleisellä mielenkiinnolla ja uteliaisuudella, mutta monella se todennäköisesti liittyy myös oman kuoleman käsittelyprosessiin ja yleensäkin elämän rajallisuuden pohdintaan. Realiteetit ja elämän arvaamattomuus tulevat niissä todeksi. Elämä ei itsessään ole millään lailla itsestäänselvyys. Taitaa olla myös niin, että nekrologien kiinnostavuus korreloi naissukupuolen kanssa. En ainakaan muista kenenkään miehen kertoneen, että nekrologit olisivat kiinnostavaa lukemista.

Mitä enemmän ihmiselle kertyy ikää, sitä kiinnostavammaksi muistokirjoitusten lukeminen tulee, näin ainakin olen ymmärtänyt. Iän myötä ihminen löytää yhä useammin muistokirjoitusten joukosta itsensä ikäisiä tai jopa nuorempia. Jos sieltä löytyy itselleen tuttu henkilö, sitä helposti ryhtyy ajattelemaan niitä elämänvaiheita, joihin kyseinen henkilö mahdollisesti liittyy. Sama ilmiö toki tapahtuu myös ilman muistokirjoituksiakin, kun kuulee esim. tiedotusvälineiden kautta jonkin itselleen merkityksellisen henkilön kuolemasta. Näin tapahtui itselleni viimeksi, kun kuulin Pave Maijasen menehtymisestä.  Surullinen olo. Muistikuvia esim. Royals yhtyeen tai Rock’n Roll Bandin vaikuttavan musiikin kuunteluhetkistä. Tai siitä, kun näin nuorena miehenä Pave Maijasen kävelevän edessäni Kouvolan Valtakadulla. 

Onko niin, että kuolemaan liittyviä asioita on syytä pohtia vasta, kun ihminen on oman elämänsä ehtoopuolella? Ei välttämättä, mutta toki on niin, ettei asia vielä yleensä kiinnosta nuorempia, jollei se satu tavalla tai toisella osumaan lähelle. Voi myös olla niin, että nuorena asiasta keskusteleminen koetaan ahdistavana. Sekin lienee hyvin yksilöllistä. Itse en muistikuvieni mukaan ollut erityisen ahdistunut lähisukulaisten kuolemantapauksista. Tosin hautajaisissa en pystynyt sulkemaan kuoleman todellisuutta ulkopuolelleni. Nuoruuteen liittyy myös ajatus kuolemattomuudesta. Tai ehkä se ei tapahdu ajatuksen, vaan tunteen tasolla. 

Muistokirjoitusten yhteydessä monelle nousee myös ajatus siitä, millaisen muistokirjoituksen itselleen tai läheiselleen haluaisi. Olen silloin tällöin ripareilla pyytänyt nuoria tekemään itselleen muistokirjoituksen. Tarkoituksena on saada nuoret sekä ymmärtämään elämän rajallisuus että pohtimaan sitä, millaisena he haluavat joskus hamassa tulevaisuudessa muiden heitä muistelevan. Eli millaiseksi ihmiseksi he haluavat tulla? Mikä on isossa kuvassa arvokasta, olennaista ja tavoittelemisen arvoista? Osalle nuorista tehtävä on haasteellinen, mutta useimmat selviävät siitä hyvin. Lopputulos on useIn hämmentävän hyvä. Itse en todennäköisesti olisi kyennyt lainkaan vastaavaan saman ikäisenä.

Kuoleman ajatteleminen voi tuntua ahdistavalta. Toisaalta elämän rajallisuuden ymmärtäminen saa yleensä myös arvostamaan elämää. Se onkin mielestäni olennaista ja arvokasta. Ehkä osa meistä lukeekin nekrologeja juuri muistuttaakseen itseään elämän arvokkuudesta ja ainutkertaisuudesta. Miten tehdä omasta elämästä mahdollisimman hyvä? Miten elää onnellisena? Kuten Matti Nykänen totesi ”elämä on ihmisen parasta aikaa”.

Nekrologeja lukemalla löytää niitä asioita, jotka vainajan läheiset ovat kokeneet hänen elämässään olennaisiksi. Ehkä se voi myös antaa näkökulmia siihen, miten itse haluan loppuelämäni viettää. Olennaista lienee kuitenkin se, etten elä elämääni muiden odotusten ohjaamana, vaan omien arvojeni ja onnellisuuden tavoittelemisen suuntaamana.

KIITOS ÄITI, KIITOS ISÄ?

Muistan vasta keski-ikään tultuani ryhtyneeni hämmästelemään monien tapaamieni perheiden lämpimiä keskinäisiä suhteita. Perheenjäsenet viihtyivät toistensa seurassa, puhuivat toisistaan lämpimään sävyyn, halailivat toisiaan yms. Itselleni kovin outoa. Hämmästelyn lisäksi nousi sisälleni kysymysmerkkejä ja kaipausta siihen suuntaan, miksei meidän perheessämme sellaista ollut. Tai en ainakaan itse muista sellaista koskaan kokeneeni. 

Mieleeni palaa eräs hetki, kun olin noin nelikymppinen. Menin vaimoni Even kanssa vierailulle äitini luokse Poriin. Ovella äitini halasi Eveä ja sen jälkeen minua. Olin hämmentynyt. Toki vastasin halaukseen, mutta hyvin nihkeästi. Mahdollisesti samanlainen halaustilanne oli, kun vuonna 1985 minut vihittiin diakonian virkaan. En ole siitä tilanteesta ihan varma. Muita kertoja en saa mieleeni. Todennäköisesti ja toivottavasti sain halauksia lapsuudessani, mutta vaikka sellaista olen yrittänyt kaivaa muististani esille, en ole siinä onnistunut. Toki kyseessä voi olla myös muistilukkoni asian suhteen, sen avoimesti myönnän.

Muistan myös kokeneeni vaiheen aikuisuudessani, jolloin pohdin, miksen ollut saanut parempia vanhempia osalleni. Syytin omista vuorovaikutussuhdehaasteistani ja tunneilmaisun vaikeuksistani huonoja geenejä ja vanhempia. Kunpa olisin syntynyt parempaan perheeseen, niin asiat olisivat olleet helpompia, ajattelin. Sellainen pohdiskelu lienee aika yleistä jossain elämänvaiheessa. Tuskin olen siinä suhteessa ainoa.

Toki olen ymmärtänyt sen, että vanhempani ovat todennäköisesti tehneet parhaansa. Heidän saamansa eväät ovat olleet rajalliset. Omat lapsuuden kokemukset ja elinympäristö ovat suoraan vaikuttaneet siihen, millaiset mahdollisuudet heillä on ollut kasvattaa omia lapsiaan ja välittää heille rakkautta ja huolenpitoa. Ja on hyvä huomioida myös se, että siihen aikaan ei ollut millään lailla yleisenä tapana näyttää myönteisiä tunteita perheessä tai yleensäkään läheisten ihmisten kesken. Vihan ja suuttumuksen näyttäminen oli sallitumpaa. Tai todennäköisempi syy on se, että ne ovat niin vahvoja tunteita, ettei niiden piilottaminen onnistunut. Muistan lukeneeni artikkelin tai mainoksen jostain poliisin omasta julkaisusta, olisiko ollut 1950-luvulla, jossa poliisin pampun todettiin olevan mainio nuorisonkasvatusväline. Tänä päivänä sellainen johtaisi oikeustoimiin. Sekin kertonee huomattavasta muutoksesta arvomaailmassamme.

Pidin itse lapsuudessani tavallisena sitä, että koskettaminen tapahtui silloin tällöin vitsan tai vyön välityksellä. Kun en suostunut toimimaan vanhempien ohjeistuksen mukaisesti, pakottaminen tai sen yrittäminen oli seuraava vaihe. Ymmärrän sen, sillä tuskin heillä oli muita vaihtoehtoja keinovalikoimassaan. He toistivat samoja oppeja, jotka olivat omilta vanhemmiltaan saaneet. En silti kokenut sitä millään lailla oikeutettuna, en silloin enkä myöhemminkään. Se päinvastoin lisäsi omaa erillisyyden tunnettani ja vahvisti haluani ottaa yhä enemmän etäisyyttä vanhempiini. Vastoin omia muistikuviani pidän kuitenkin selvänä, että varmasti olen saanut vanhemmiltani myös hellyyttä, ainakin pienenä lapsena. Syystä tai toisesta ne kielteiset tapahtumat ovat olleet niin paljon vahvempia kokemuksellisesti, että se lienee syy muiden muistikuvien jäämiselle taka-alalle. Eivät vanhempani mitään hirviöitä olleet. Ihan tavallisia suomalaisia aikakautensa tuotteita, ainakin näin luulen. Olen kuitenkin kokenut hyväksi, ettei Itselläni ei ole lapsia. En ole sillä tavoin enää jatkamassa negatiivista viestiä eteenpäin.

Vuosien varrella olen kohdannut lukemattoman määrän nuoria, joiden kotiolosuhteet ja kasvuympäristö eivät ole olleet millään lailla ihanteellisia. Kaukana siitä. Osalla heistä syrjäytyminen on ollut sukupolvien perinne, joka on nuoressa jatkanut elämäänsä. Osa on kuitenkin kyennyt nousemaan huonoista lähtökohdista huolimatta onnelliseen ja tasapainoiseen elämään. Joidenkin kohdalla suhteet omiin vanhempiin ovat säilyneet, jotkut eivät aikuistuttuaan ole pitäneet minkäänlaisia yhteyksiä. Varmasti lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet jokaisen aikuistumisprosessiin. Niinhän se on meillä kaikilla.

Vanhempien syyttely ei kuitenkaan johda kovin pitkälle. Asioiden tiedostaminen lisää ymmärrystä ja voi selittää omia reaktioita, toimintatapoja ja tunnelukkoja eri tilanteissa. Mahdollisesti se voi auttaa löytämään uudenlaisia tapoja toimia ja olla suhteessa toisiin. Muutos ei ole kuitenkaan helppoa, sen verran pitkälle ja vahvasti lapsuuden kokemukset vaikuttavat koko elämään. Vastuu omasta elämästä, sen valinnoista ja ratkaisuista on kuitenkin aina yksilöllä itsellään, ei kenelläkään ulkopuolisella. Yhtälailla on vastuun pakoilemista syyttää oman elämänsä epäonnistumisista olosuhteita tai vanhemmiltaan saatuja kehnoja eväitä. Ne voivat tuoda lisähaasteita elämääsi, mutta eivät sanele sitä, millainen elämästäsi tulee ja millaisessa vuorovaikutuksessa tulet elämään suhteessa muihin. Ne eivät rajaa mahdollisuuksiasi onnellisuuteen. Sinä päätät, miten elät elämäsi. Ben Furman on kirjoittanut tästä aiheesta kirjan nimeltään Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

EHKÄ MUSTAKIN VOI TULLA JOTAKIN?

Eräässä viime kevään saapaspäivystyksessä kohtasin neljä nuorta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. He istuivat puiston pöydän äärellä. Toinen joukon tytöistä tervehti tuttavallisesti, olimme selvästi nähneet aikaisemminkin. Minustakin hän vaikutti tutulta, nimeä en tosin muistanut. Ryhdyimme keskustelemaan. Tuttuun tapaan aloitin kysymällä: miten menee? Tyttö vastasi suoraan hyvin alakuloisen oloisena, että kaikki on pielessä. Koulunkäynti ei suju hän, hän on jäämässä luokalle. Jo toista kertaa. Tulevaisuus oli hänen silmissään lohduttoman oloinen. ”Ei minusta mitään tule”, olivat hänen sanansa.

Tyttö istui pöydän toisella puolella. Kiersin pöydän ja menin hänen luokseen. Ojensin oikean käteni nyrkissä häntä kohden. Tyttö katsoi minua hämmentyneen oloisena sekunnin tai kaksi, ojentaen sitten kätensä samalla tavoin nyrkkiäni vasten. ”Ootko säkin jäänyt kaksi kertaa luokallesi?”, hän vieläkin ymmällään kysyi. ”Jep”, vastasin hänelle. 

”Sulla on kuitenkin noin hyvä työ, sä oot pärjännyt elämässä”, tyttö tovin kuluttua totesi. Selvästi liikuttuneena ja huomattavan toiveikkaampana hän jatkoi ”ehkä mustakin voi sitten tulla jotakin”. Vastasin hyvin painokkaasti, että ”aivan varmasti, jos sitä vain itse haluat”. 

Jatkoimme koko ryhmän kanssa vielä keskustelua koulunkäynnistä ja sen merkityksestä hyvän ammatin saamisessa. Aihe herätti kaikissa paikalla olleissa vahvoja tunteita. Oli epäonnistumisen, väärin kohdelluksi tulemisen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Jokainen kuitenkin myönsi, että kaikesta huolimatta ratkaisevinta on oma motivaatio, syytä on turha laittaa muiden ihmisten piikkiin. Sitten toivotin nuorille mukavaa illan jatkoa ja siirryimme seuraavaan kohteeseen muiden paikalle saapuneiden saapasvapaaehtoisten kanssa.  

Olin itsekin hyvin vaikuttunut ja liikuttunutkin tuosta kohtaamisesta. Yhä edelleen tilanteen muisteleminen nostaa hyvän mielen. Mieliala nuorella, joka ei nähnyt tulevaisuudessaan mitään toivoa, muuttui keskustelumme johdosta huomattavasti myönteisempään suuntaan. Taivaalle ilmaantui valoa. Motivaatio pyrkiä kohti parempaa kasvoi. Jos ihmisellä ei ole toivoa, onko elämääkään? Tuskin. Ei ainakaan tavoittelemisen arvoista elämää. Toivo herää, kun mahdollisuus avautuu, on Maaret Kallio todennut. Tai en tiedä, onko se Maaret Kallion keksimä oivallus. No, joka tapauksessa siitä selvästi oli kyse. Tieto siitä, että joku toinenkin on selviytynyt samoista lähtökohdista, aukaisi toivon näkökulman. Itselleni tuosta kohtaamisesta teki merkittävän edellä mainitun toivon heräämisen lisäksi se, että omakohtainen kokemukseni mahdollisti syvän samaistumisen tytön tilanteeseen. Tuollaiset kohtaamiset muistuttavat työni merkityksellisyydestä ja motivoivat  näin uuden kauden ja uuden vuoden alettua lähtemään liikkeelle Helsingin viikonloppujen yöhön.