Tuomiopäiväkö?

Nyt eletään kirkollisessa vuosikalenterissa sitä ajankohtaa, jolloin vanha loppuu ja uusi alkaa. Tänään on kirkkovuoden viimeinen sunnuntai eli tuomiosunnuntai. Toisella nimellä sitä kutsutaan Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi.

Tuomiopäivästä puhuttaessa syystä tai toisesta ensimmäisenä mieleeni tulee tunnettu Kummeli-sketsi, jossa hevimuusikoita parodioivat Pertti "Speedy" Keinonen ja Sakari "Saku" Östermalm
esittävät Tuomiopäivä-laulunsa. "Luurangot nousee haudoistaan, Keinonen vapautuu raudoistaan" Hervoton esitys vakavasta teemasta, mutta ehkä juuri sen vuoksi jäänyt kummittelemaan mieleen.

Mutta asiaan. Kuinka helposti toisten tuomitseminen onnistuukaan! Se ei edellytä suurta harjoittelua. Autolla liikkuminen lienee paras esimerkki siitä. Itse olemme mitä parhaimpia kuskeja, niin kuin tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista on omasta mielestään. Muiden osaamattomuus ja välinpitämättömyys saa aikaan meissä välillä suuriakin tunnekuohuja. Onneksi meillä Suomessa se yltää rattiraivoksi asti kovin harvoin. Toki olen ainakin kerran nähnyt, kuinka kaksi autoa on pysähtynyt tien pientareella kuskien takoessa toisiaan nyrkein. Molemmat olivat hetkeä aikaisemmin ohittaneet ohjaamani auton suurella nopeudella.

Meistä jokainen lienee joskus toiminut sillä tavoin, että ulkopuolinen on saanut syyn paheksua toimintaamme. Syynä on ehkä ollut erehtyminen epähuomiossa, kiire, ajatusten karkaaminen johonkin muualle, rikkeen kokeminen vähäiseksi, tarkoitus pyhittää keinot eli jokin isompi ja tärkeämpi asia oikeuttaa tekemään väärin tai sitten jokin muu omasta mielestämme perusteltavissa oleva asia. Joskus emme omasta näkökulmasta katsottuna ole toimineet tuomittavasti tai väärin, mutta joku muu kokee sen toisin. Ulkopuolinen ei kuitenkaan näe tekojemme taakse. Hän vain huomioi tapahtuneen ja vetää siitä omat johtopäätöksensä. Kukaan meistä ei ole erehtymätön. Joskus virheet ovat suurempia, joskus pienempiä.

Tuomitseminen on joskus välttämätöntä sekä uhrin, tekijän että yhteisön kannalta. Uhri (tai hänen omaisensa) saa kokemuksen siitä, että hänen ihmisarvonsa loukkaaminen on väärin ja se on rangaistava teko. Tekijä voi samalla kokea hyvittävänsä tapahtuneen jollakin tavoin. Yhteisö kokee, että lait suojaavat sitä ja sen jäseniä.  Tuomitsemisen yhteydessä on toivottavaa, että tuomarin tehtävä on osaavissa ja viisaissa käsissä (hassu sanonta, voivatko kädet olla viisaita?). Tuomion tulee perustua lainsäädännön pohjalta oikeudenmukaisuuden toteutumiseen. Se ei ole aina sama asia kuin yleinen mielipide tai oikeuskäsitys.

Olen monesti valmis tuomitsemaan toisen kovin köykäisin perustein. Tuskin olen siinä ainoa. Lakia ja yleisiä käyttäytymisnormeja vastaan rikkoneelle toivotaan yleensä tuomiota ja rangaistusta rikoksestaan. Laki ilman seuraamusta sen rikkomisesta on köykäinen laki. Entä kun itse teen virheitä tietoisesti tai puolihuolimattomuudesta johtuen. Olenko itse valmis astumaan tuomittavaksi, toivonko saavani tekoani vastaavan rangaistuksen? Vai haluanko läpi sormien katsomista, kenties jopa armahdusta?

Itse muistan erään tapahtuman lähes aikojen alussa eli ehkä 25 vuotta sitten. Tulimme leiriltä saapasautolla ja vein saapasvapaaehtoisia kotiin eri puolille kaupunkia. Väsyneenä en huomannut 40 km:n nopeusrajoitusta. Nopeuteni lienee ollut noin 65 km. Kadun päässä oli tutka. Elettiin vielä sitä aikaa, jolloin sakko määräytyi kuljettajan oman tuloilmoituksen mukaan. Poliisi huomasi saapasauton eikä olisi mielellään halunnut antaa sakkoa toivoen, että olisin perustellut jotenkin ylinopeuden. Totesin kuitenkin lyhyesti, ettei minulla ollut mitään syytä ajaa niin kovaa. Niinpä seuraavana astuin poliisiautoon. Ilmoitettuani tuloni poliisi totesi, etten voi saada niin kovaa palkkaa. Hän laittoi palkkani paljon pienemmäksi kuin mitä se todellisuudessa oli. Samoin hän ilmoitti, ettei nopeuteni oikeastaan ollutkaan niin suuri, kuin mitä mittarit olivat näyttäneet. Joten minua armahdettiin aika lailla virkavallan toimesta. En kehdannut väittää vastaan. Jälkikäteen kuitenkin harmitti se, että saapastoiminnan hyvän maineen vuoksi minua armahdettiin, vaikka rikkeeni vuoksi rangaistuksen olisi pitänyt olla suurempi. Toki olin samalla iloinen siitä, ettei palkkapussiin tullut niin suurta lovea kuin miltä alunperin näytti.

Välillä kuulemme tiedostusvälineiden avustuksella, kuinka presidentti on armahtanut jonkun elinikäisen vankeuteen tuomitun. Esillä on ollut myös tilasto siitä, millainen on ollut eri presidenttien armahduskäytäntö. Armahdusten kohdalla syntyy usein mielipiteiden kaaos. Joku on sitä mieltä, että tuomio on kärsitty ja armahdus on perusteltu. Toinen nostaa suuren melun siksi, että kokee armahduksen tekevän vääryyttä oikeusjärjestelmäämme ja ehkä myös yleistä turvallisuutta kohtaan.

Perinteinen kirkkovuoden tuomiopäivän teksti kertoo viimeisestä tuomiosta ja kuinka siinä jaetaan ihmiset kahteen leiriin. Toiset päätyvät kadotuksen puolelle ja toiset taivaaseen. Perusteluna on se, kuinka he ovat kohdelleet lähimmäisiään. Elämäntapa ja -asenne ratkaisee. Toisaalta Raamatussa puhutaan paljon armosta. Jos koet katumusta ja syyllisyyttä, on sinulle luvattu armahdus ja uusi alku. Vaikka armahtaminen jakaa mielipiteitä, niin jos sitä ajatellaan yksilön näkökulmasta, on uusi alku monesti ainoa keino selvitä elämässä eteenpäin ja nähdä jotain toivoa ja valoa tulevaisuudessa. Armon vastaanottaminen ei ole kuitenkaan helppoa. Se edellyttää nöyrtymistä ja suostumista siihen, että kyse ei ole asiasta, jonka olisi itse ansainnut. Jollakin muulla on valta tehdä päätös siitä. Siinä on myös vaarana se, että voi joutua kokemaan kiitollisuuden velkaa, vaikka armahtaja ei sitä edellyttäisikään tai siihen ei muutenkaan olisi mitään syytä. Harva meistä haluaa sääliä osakseen. Armon kohdalla on kyse jostain samansuuntaisesta asiasta. Olenko niin heikko, että minut on armahdettava? Toiselle on paljon helpompi antaa anteeksi kuin itselleen. On kivuttomampaa kelvata muille.

Aikansa elänyt kirkko?

Lähdin murrosikäisenä mukaan seurakunnan toimintaan. Se oli parasta, mitä minulle siinä vaiheessa voi tapahtua. Koin jotakin sellaista, mikä oli minulle aikaisemmin vierasta, mutta jota olin tarvinnut. Se osui ja upposi minuun. Aika monella kävi samoin. Vielä useammalla ei.

Tuosta on aikaa yli neljäkymmentä vuotta. Maailma on muuttunut valtavasti. Paljon olen itsekin muuttunut. Onneksi. Mutta millainen on tämän päivän kirkko, koskettaako se yhä ihmisiä postmodernissa yhteiskunnassa? Tai kenties elämme osittain jo transmodernia aikaa.

On edelleen joukko ihmisiä, joiden arkeen seurakunta tuo lohdutusta, tukea ja turvaa. Moni lapsiperhe on kiitollinen seurakunnan järjestämästä toiminnasta. Merkittävä osa nykyihmisistä on kuitenkin sellaisia, joiden kosketus seurakunnan toimintaan tapahtuu elämän käännekohtien kautta. On hautajaisia, kasteita, avioliittoon vihkimisiä, rippikoulun konfirmaatioita, ehkä muita juhlia, jotka tapahtuvat seurakunnan tiloissa. Niiden yhteydessä koetaan luontevaksi kääntyä seurakunnan puoleen. Tosin sekin tapa on vähitellen murtumassa. Joka tapauksessa yhteys arkeen on useimmille kovin etäinen.

Onko kirkon sanoma aikansa elänyt? Ovatko seurakunnan työntekijät vain kirkollisten toimitusten seremoniamestareita edustaen sitä kautta historiaa ja perinteitä? Onko se rooli ja tehtävä, jonka vaalimiseen on syytä tulevaisuudessa keskittyä?

Aika suuri osa ihmisistä uskoo edelleen jonkinlaisen korkeamman voiman olemassaoloon. Oma elämänkatsomus poikkeaa kuitenkin usein siitä, mitä ajatellaan kirkon opettavan. Samalla vierastetaan kuulumista instituutioihin, jollaiseksi kirkkokin vahvasti mielletään.

Mitä kirkko ihmisten mielestä sitten opettaa? Luulen, että jokaisella on siitä oma käsityksensä. Joidenkin mukaan kirkko edustaa vanhoillisuutta eikä ole enää tämän päivän realiteeteissa kiinni. Joidenkin mielestä se ei enää toimi Raamatun sanoman mukaisesti, vaan on liian edistyksellinen ja mukailee maailman menoa. Joidenkin mielestä kirkko on yhtä kuin Päivi Räsänen tai joku muu julkisuudessa esillä oleva yksityinen henkilö. Kirkkoa vähän paremmin tuntevat voivat kokea, ettei kirkolla ole yhteistä näkyä tai linjaa. Se on liian sekasortoinen, täynnä keskenään ristiriitaisia näkemyksiä, mielipiteitä ja tulkintoja. Jotkut kokevat kirkon työntekijöiden omivan itselleen avaimet oikeaoppiseen uskonnolliseen ajatteluun pitäen seurakuntalaisia ymmärtämättöminä ainakin Raamatun opetusta ja sen tulkintoja koskien.

Käytännössä on niin, että yksilöllisyyttä korostavassa ajassa individualismi näkyy yhtä lailla niin kirkon sisällä kuin koko yhteiskunnassa. Yhteisestä uskontunnustuksesta huolimatta uskonnollisia tulkintoja ja näkemyksiä on yhtä monta kuin kirkon työntekijöitäkin.

Millaista kirkkoa tämä päivä tarvitsee? Millainen seurakunnan tulisi olla, jotta ihmiset kokisivat sen merkitykselliseksi omassa elämässään myös arjessa? Onko se tänä päivänä edes tarpeellista tai tavoiteltavaa?

Kirkko elää murrosvaihetta, se on mielestäni itsestään selvää. Kirkon jäsenmäärä on vähentynyt, sitä kautta myös seurakuntien resurssit. Työntekijöiden määrä hupenee, samoin toimintamäärärahat. On vakavan pohdinnan paikka. Seurakunnissa puhutaan äänekkäästi toimintakulttuurin muutoksen puolesta, tosin moni näkee siinä myös kritisoitavaa. Olennaista on se, millaisena haluamme nähdä kirkon tulevaisuuden ja mitä sen vision toteutumisen eteen tulee tehdä.

Kirkon sanoma Jumalasta, rakkaudesta, toisten huomioon ottamisesta, elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen jne. on edelleen suurelta osin ajankohtainen. Harva kuitenkaan haluaa olla tekemisissä sellaisen kirkon kanssa, joka on ahdasmielinen, tuomitseva, tekopyhä ja joka puhuu kieltä, jota suurin osa ihmisistä ei tänä päivänä enää ymmärrä.

Usko tai älä, yksikään kirkon työntekijöistä ei ole sen pyhempi kuin kukaan muukaan. Joskus olen itsekin saanut kuulla olevani hyvä ihminen. Voin tehdä hyviä tekoja, se on ainakin tahtotilani, mutta se ei tee minua sen paremmaksi kuin kukaan muukaan. Me jaamme yhteisen inhimillisyyden kokemuksen, elämän taakat ja ilot.

Kirkon tulee muuttaa toimintatapaansa, jos se haluaa vielä olla elossa. Millainen sen muutoksen tulisi olla, niin ettei kirkko joudu luopumaan jostain itselleen olennaisesta, ettei kirkko lakkaisi olemasta kirkko? Monissa kouluissa pääkaupunkiseudulla on kielletty seurakunnan päivänavausten pitäminen, joissain jopa seurakunnan työntekijöiden läsnäolo. Meillä yhteistyö koulujen kanssa on sujunut mainiosti, vaikka haasteita on matkan varrella vastaan tullut. Monikulttuuristuminen on mielestäni niistä suurin. Yhteistyöhalua löytyy kuitenkin molemmin puolin.

Itse ajattelen, että seurakunnan toiminnassa ovat erilaiset toimitukset jatkossakin merkittävässä roolissa. Niiden kautta tavoitetaan suuri joukko ihmisiä. Ne myös liittyvät ihmisen elämässä tärkeisiin elämänvaiheisiin. Lisäksi kirkon sanomassa tulee lähimmäisenrakkauden olla keskiössä. Se näkyy ja sen tulee jatkossakin näkyä ihmisten kohtaamisessa, tukena olemisessa niin elämän merkittävissä hetkissä kuin arjessakin, silloin kun apua ja tukea tarvitaan. Diakoniatyö kumpuaa kristinuskon ytimestä. Saapastoiminta on nykypäivän päivitetty versio, jossa yhdistyvät sekä diakonia että kasvatus. Nuoren ihmisen ja hänen perheensä kohtaaminen tapahtuu siinä sekä arkipäiväisissä asioissa että hädän kohdatessa.

Rippikoulutyö tavoittaa edelleen merkittävän osan 15-vuotiaiden ikäluokasta. Se on ollut pitkään kirkon menestyneimpiä toimintamuotoja ja toivottavasti se säilyy sellaisena jatkossakin pienestä hiipumisesta huolimatta. Se tarjoaa korvaamattoman mahdollisuuden kohdata nuori ja hänen perheensä. Kovin monen nuoren elämä on muuttunut parempaan päin rippikoulun ansiosta. Lukemattomia ovat ne tarinat, joita olen nuorilta itseltään kuullut siitä, kuinka ensimmäistä kertaa nuorella on kokemus kuulumisesta johonkin joukkoon yhdenvertaisena jäsenenä ja jossa ehkä ensimmäistä kertaa ei tarvitse pelätä joutuvansa kiusatuksi.

Vähälle huomiolle on jäänyt kirkon varhaiskasvatuksen merkitys. Ne lapsiperheet, joiden jälkikasvu on mukana seurakunnan järjestämässä toiminnassa, osaavat varmasti arvostaa sitä, muille se jäänee pimentoon. Suuri joukko lapsia osallistuu viikoittain seurakunnan järjestämään päivä- tai iltapäiväkerhoon. Ala-asteikäiset tulevat joukoittain mukaan erilaisiin kerhoihin. Monet tempaukset ja erillistilaisuudet kokoavat valtavan joukon innokkaita lapsia perheineen. Sekään ei juuri näy ulkopuolisille. Ja juuri ne ulkopuoliset tahot moittivat kirkkoa ja sen seurakuntia aikansa eläneenä instituutiona.

Toki on syytä muistaa ja korostaa sitä, ettei kirkko ole yhtä kuin sen työntekijät. Seurakunta muodostuu kaikista sen jäsenistä, se on yhteinen kokonaisuus, jossa jokaisella on oma roolinsa. Niin palkatut työntekijät kuin vapaaehtoiset ja kuka tahansa seurakuntalainen, me yhdessä muodostamme seurakuntayhteisön ja sitä kautta kirkon. Me olemme kristittyjä, me viemme eteenpäin sitä hyvää sanomaa, jota kristinusko edustaa ja jonka toivottavasti olemme tavalla tai toisella myös itse elämässämme kokeneet.

Itse haluan edelleen kuulua kirkon työntekijöiden joukkoon ja tehdä tärkeäksi kokemaani työtä. Työtä, jossa voin toimia oman kristillisen elämänkatsomukseni mukaisesti ihmisten parissa, niin nuorten kuin vähän vanhempienkin. Olla tukena ja apuna ja kokea myös saavani tukea, kun sitä itse tarvitsen.

Minä ja Maslow

Muistan verraten hyvin opiskeluajoiltani psykologi Abraham Maslowin tarvehierarkian. 
Maslowin mukaan ihmisen motivaatiota ja käyttäytymistä ohjaavat perustarpeet, joiden tyypit ovat:

1. fysiologiset tarpeet
2. turvallisuuden tarpeet
3. yhteenkuulumisen ja rakkauden tarpeet
4. arvostuksen tarpeet ja
5. itsensä toteuttamisen tarpeet.

Fysiologisilla tarpeilla Maslow tarkoitti tarpeita, joiden tyydyttäminen on selviytymisen kannalta tärkeää. Ihmiset tarvitsevat esimerkiksi juomaa, ruokaa, happea, unta ja suojaa. Turvallisuuden tarpeisiin kuuluu fyysisiä ja emotionaalisia tarpeita. Turvattomuutta tuovat sodat, luonnonkatastrofit, rikollisuus, väkivalta, hylkäämiset. 

Ihmisellä, meillä jokaisella, on yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeita, vaikka se, millaisina ne haluamme kokea, vaihtelee ja on hyvin yksilöllistä.

Jokainen haluaa myös kokea arvostusta ja toteuttaa itseään. Löytää itselleen mielekkään elämän ja sisällön siihen. 

Turvallisuuden tarve on erityisen voimakas lapsuudessa. Maslow kiinnitti huomiota siihen, että hyvässä yhteiskunnassa on varauduttu uhkiin erilaisilla suojajärjestelyillä, mikä tuo osaltaan ihmisille turvallisuuden tunnetta. 

Ihmissuhteisiin liittyviä sosiaalisia tarpeita Maslow nimitti yhteenkuulumisen ja rakkauden tarpeiksi. Ihmisillä on sosiaalisia tarpeita ja tarve tuntea kuuluvansa ryhmiin.

Ihmisillä on tarve arvostaa itseään ja saada arvostusta. Arvostukseen liittyvät halu saada aikaan, osaaminen, hallinta, kunnioituksen ja tunnustuksen saaminen, itsevarmuus. Arvostuksesta seuraa tunne, että on hyödyllinen ja tärkeä.

Lisäksi ihmisillä on halu ja tarve käyttää kykyjään, olla luova, kehittää ja toteuttaa itseään. Maslowin mukaan itsensä toteuttamisen tarve kuitenkin vaihtelee suuresti.

Vaikka olen jonkin verran pohtinut Maslowin teoriaa, en ole löytänyt siitä juurikaan kritisoitavaa. Muistan kyllä ensimmäistä kertaa siihen tutustuttuani ajatelleeni, että onko ihmisen elämä noin yksinkertaista ja tarpeiden sanelemaa. Olenko minäkin sidottu siihen, enkö olekaan omaa tietäni kulkeva yksilö? Aikaa myöten kuitenkin ymmärsin tällaisen luokittelun luovan vain perusraamit ihmiselämälle, ei niinkään rajoittavan sitä. Aika hyvin Maslowin teoria tuntuu osuvan kohdalleen. Hierarkia menee tuossa järjestyksessä.  Fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet ovat ensisijaisia. Näin hyvinvointivaltiossa eläville ne ovat itsestäänselvyyksiä eikä niihin välttämättä tule sen vuoksi kiinnittäneeksi sen suurempaa huomiota. Se lienee kuitenkin useimmilla pakolaisillakin perussyy siihen, miksi he lähtevät omasta maastaan. Ilman turvallisuutta ja fysiologisten perustarpeiden toteutumista ihmiselämä on tuskin minkään arvoista inhimillisesti tarkasteltuna. Näin ainakin itse koen.

Turvallisuuden kokemus lienee myös aika- ja kulttuurisidonnaista. Ihminen sopeutuu tilanteen pakosta ympäröiviin olosuhteisiin eikä stressaannu ainakaan samalla tavoin kuin ulkopuolelta vastaavaan tilanteeseen joutuva. Keskiajalla lienee perusturvallisuuden vaatimus ollut toisenlainen kuin nykyään, ainakin länsimaissa.

Tilapäisesti voi tarpeiden prioriteetti vaihtua. Luovuuden tuskassa tai innossa voi syöminen unohtua pitkäksikin aikaa tai jäädä toissijaiseksi tarpeeksi. Jossakin vaiheessa kuitenkin routa ajaa porsaan kotiin eli palataan perustarpeiden äärelle. Extreme-urheilu on sitten oma asiansa. Siinä tieten tahtoen uhmataan turvallisuuden tarvetta ja koko olemassaoloa. Onko kyse itsensä toteuttamisesta, onko elämä jo liian turvallista ja siksi on etsittävä vaaran kokemusta?

Se mitä olen jäänyt miettimään, on hengellisten tai uskonnollisten tarpeiden sijoittuminen. Jotkut kirkollisissa piireissä ovat sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on sellaisia. Kaikki eivät vain tunnista tai tiedosta niiden olemassaoloa. Toisaalta moni on sitä mieltä, että länsimainen sivistys on poistanut tarpeen turvautua korkeampaan voimaan tai yleensäkin halun uskoa yliluonnollisiin asioihin. Itsensä toteuttamisen tarpeisiin kuuluu elämäntarkoituksen löytäminen. Lukemattomille ihmisille usko on tuonut mukanaan elämäntarkoituksen pohtimisen ja yleensä myös vastauksen löytämisen.

Mielestäni uskon tai hengellisyyden voi Maslowin teoriassa liittää myös turvallisuuden tarpeiden alle. Oman rajallisuuden ja heikkouden ymmärtäminen voisi silloin tarkoittaa sitä, että ihminen kaipaa turvallisuutta inhimillisyyden ulko- tai yläpuolelta. Että on olemassa Jumala, joka näkee kaiken ja antaa lopullisen turvan niin tässä elämässä kuin ennen kaikkea tämän elämän jälkeen. On lupaus rakkaudesta ja huolenpidosta.

Siitä mennäänkin luontevasti seuraavaan kohtaan eli rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarpeeseen. Kristillisissä piireissä todetaan, että Jumala on rakkaus. Moni meistä voi kokea, ettei muilta saatu rakkaus ole riittävää, se on vajavaista eikä kokonaan tyydytä rakkauden tarvetta. Siksi on halu tai tarve kääntyä korkeamman voiman puoleen ja tuntea olevansa täydellisesti rakastettu ja hyväksytty. 
Yhteenkuuluvuus tarkoittaa ymmärrykseni mukaan ensisijaisesti kuulumista tai halua kuulua johonkin samalla tavalla ajattelevien ja kokevien ihmisryhmään, mutta miksei se voi merkitä tässä yhteydessä myös kuulumista Jumalan ja hänen niin maallisen kuin taivaallisen joukkonsa yhteyteen.

Itsensä toteuttaminen eli kaikkien korkein aste tarvehierarkiassa voi mielestäni toteutua myös uskonnollisen kokemuksen tai sisäistämisen seurauksena. Se voi olla rakkauden sanoman eteenpäin välittämistä, lähimmäisenä olemista. Toisten apuna ja tukena toimimista omin kyvyin, tiedoin ja taidoin. Silloin siihen liittyy kokemus siitä, että tämä on minun tehtäväni ihmisenä. Tällä tavoin voin toteuttaa itseäni. 

Maslowin tarvemääritelmä vahvistaa sitä käsitystä, että kaikessa viisaudessamme olemme kuitenkin syvästi ja lopullisesti inhimillisiä olentoja. Emme pääse eroon perustarpeistamme. Onnellinen elämä vaatii niiden toteutumista. Se, mitä se käytännössä tarkoittaa, on kuitenkin kovin yksilöllistä.

Jeesusteippi pelastaa hädästä

"Rulla jeesusteippiä 100 ensimmäiselle". Näin mainosti Jyväskylän seurakunta uusien toimitilojen avajaisia. Kirkkoherran mukaan tempaus sai ideansa myymälöiden markkinointikikasta, jossa asiakkaille jaetaan avajaisten kunniaksi kymmenen litran ämpäreitä. Seurakunnan sanomaan sopii kuulemma ämpäriä paremmin ilmastointi- eli jeesusteippi - esine, joka auttaa hädässä ja pystyy ihmeisiin.

Ylen verkkosivuilla oli elokuussa juttu ilmastointiteipistä. Siinä todettiin, että "nykyisen ilmastointiteipin alku liittyi sotaan. Johnson and Johnson -yhtiö tyarjosi vuonna 1942 ratkaisun, jolla kosteus saatiin pidettyä ammuslaatikoiden ulkopuolella. Teippiä pyöritettiin ammuslaatikoiden ympäri, jotta niistä tuli vedenpitäviä.
Ilmastointiteippi sai nimen "Duck Tape". Nimi tuli teippiin lisätystä puuvillakankaasta. Teipin pystyi repäisemään halutusta kohdasta poikki ilman saksia tai puukkoa. Se oli mahtava uudistus.

Sodan melskeessä alettiin teipillä pian korjata niin rikkoutuneet aseet, autot kuin lentokoneetkin. Sodasta palanneet miehet eivät siviilissäkään halunneet enää olla ilman tätä ihmeteippiä.

Sodan päätyttyä yleistyivät Yhdysvalloissa kotien ja työpaikkojen ilmastointilaitteet. Ilmastointiteipistä tuli siinä vaiheessa myös tärkeä asennustarvike. Koska putket olivat hopeita, vaihtui myös ilmastointiteipin tyypillinen väri armeijan käyttämästä vihreästä hopeaan.
Ilmastointiremonttien takia myös teipin englanninkielinen nimi koki erikoisen muutoksen. ”Duck Tapesta” tuli ehkä vahingossa ”Duct Tape”, sillä duct tarkoittaa ilmastointikanavaa.

Monet laadukkaat Suomessa myytävät teipit tulevat meille Euroopasta. Suomessa ei ole koskaan valmistettu ilmastointiteippiä. Ilmastointiteippi yleistyikin meillä vasta 70-luvulla. Siitä tuli muutamassa vuodessa valtaisa menestystuote. Tavalliset ihmiset alkoivat ostaa koteihinsa ja autoihinsa ilmastointiteippiä kaiken mahdollisen varalle."

Suomen ehkä tunnetuin lempinimi ”jeesusteippi” kuvaa hyvin tuotetta, joka auttaa aina. Englanninkielisissä maissa puhutaan usein ”MacGyver-teipistä”. Ihmemies MacGyver oli 30 vuotta sitten kuuluisa televisiohahmo, joka selvisi aina kaikesta, usein teippiä käyttämällä. Nykypäivän versio MacGyveristä on kovin toisenlainen ja hyvin köyhä alkuperäiseen verrattuna. 

Nuorena oli liikkellä paljon tarroja, joissa luki "Jesus saves" eli Jeesus pelastaa. Myös jeesusteippi pelastaa. Ainakin se pelasti epäonnisen Apollo 13-kuulennon miehistön hengen. Miehistö valmisti teipistä ilmansuodatuslaitteen.

Suomessakin kymmenet tuhannet aivan tavalliset ihmiset paikkaavat, suojaavat, saumaavat ja tiivistävät jotakin ”jesarilla” joka päivä. Edelleen hopeanharmaa ilmastointiteippi on kotien suosituin, vaikka nykyään teippiä on saatavissa monissa väreissä. Teollisuudessa ilmastointiteipillä suojataan jopa tuulimyllyjen lapoja ja säteilynkestävällä teipillä saumataan ydinvoimaloita.

Mielenkiintoista oli itselleni lukea, että lempinimeä jeesusteippi käytetään vain Suomessa. Liekö keksitty jossakin seurakunnassa? Se on tosiaan monihyödyllinen apuväline lukemattomiin asioihin.

MBA Ville Vartiainen väittää eräässä artikkelissaan, että API (ohjelmistorajapinta) on digitalisaation jeesusteippi. Tässä liikutaan itselleni kovin vieraalla alueella. Ohjelmistojen rajapinnat antavat kuitenkin artikkelin mukaan yrityksille mahdollisuuden kaupallistaa tietoja, luoda kannattavaa kumppanuutta ja avata uusia innovaatio- ja kasvumalleja. API liittää edellä mainitut teipin lailla toisiinsa. Eli jeesusteippi elää edelleen uusina, päivitettyinä versioina. Ainakin puhekielessä.

Onko elämässämme jotain muita asioita, joiden merkitys vaikeissa tilanteissa on samankaltainen kuin jeesusteipin? Joku voisi todeta ainakin uskon olevan sellainen. Näin varmasti onkin lukemattomille ihmisille. Usko voi auttaa monien vaikeuksien yli toimien siltana silloin, kun muut turvarakennelmat ovat sortuneet ja edessä olevien kuilujen ja rotkojen yli pääseminen tuntuu ylivoimaiselta. Uskon lisäksi tärkeät ihmissuhteet ovat myös sellaisia, jotka toimivat teippinä henkisten vammojen ja loukkaantumisten yhteydessä. Silloin, kun tuntuu, että elämä on sirpaleina ja sen kokoaminen tuntuu kovin vaikealta. Silloin tarvitaan jotakin, joka auttaa uudelleen rakentamisessa.

Omassa nuoruudessani kärsin huonosta itsetunnosta ja ylikriittisyydestä itseäni kohtaan. Perinteinen uskoon tulemisen kokemus oli ensiarvoisen tärkeä, koin ensimmäistä kertaa olevani hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin olen. Toinen tärkeä jeesusteippi oli urheilu. Siinä pärjääminen auttoi selviytymään murrosiän hankaluuksien yli.

Jos ajatellaan saapaspäivystyksiä, niin lukemattomia kertoja ne keskustelut, joita nuorten kanssa on käyty, ovat toimineet eräänlaisena jeesusteippinä nuoren elämäntilanteiden selvittelyssä. Ristiriitatilanteet vanhempien, kavereiden tai tyttö-/poikaystävän kanssa ovat löytäneet uuden näkökulman. On löytynyt tapa, jolla kaksi erilaista näkökulmaa ja ihmistä tai ihmisryhmää voivat yhdistyä tai ainakin löytää ymmärryksen toisen ajatusmaailmaan. Joten kyllä jeesusteippi on todella hyvä keksintö, vaikka ei vedäkään vertoja teipittömälle versiolleen!