Tuomiopäivästä puhuttaessa syystä tai toisesta ensimmäisenä mieleeni tulee tunnettu Kummeli-sketsi, jossa hevimuusikoita parodioivat Pertti "Speedy" Keinonen ja Sakari "Saku" Östermalm
esittävät Tuomiopäivä-laulunsa. "Luurangot nousee haudoistaan, Keinonen vapautuu raudoistaan" Hervoton esitys vakavasta teemasta, mutta ehkä juuri sen vuoksi jäänyt kummittelemaan mieleen.
Mutta asiaan. Kuinka helposti toisten tuomitseminen onnistuukaan! Se ei edellytä suurta harjoittelua. Autolla liikkuminen lienee paras esimerkki siitä. Itse olemme mitä parhaimpia kuskeja, niin kuin tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista on omasta mielestään. Muiden osaamattomuus ja välinpitämättömyys saa aikaan meissä välillä suuriakin tunnekuohuja. Onneksi meillä Suomessa se yltää rattiraivoksi asti kovin harvoin. Toki olen ainakin kerran nähnyt, kuinka kaksi autoa on pysähtynyt tien pientareella kuskien takoessa toisiaan nyrkein. Molemmat olivat hetkeä aikaisemmin ohittaneet ohjaamani auton suurella nopeudella.
Meistä jokainen lienee joskus toiminut sillä tavoin, että ulkopuolinen on saanut syyn paheksua toimintaamme. Syynä on ehkä ollut erehtyminen epähuomiossa, kiire, ajatusten karkaaminen johonkin muualle, rikkeen kokeminen vähäiseksi, tarkoitus pyhittää keinot eli jokin isompi ja tärkeämpi asia oikeuttaa tekemään väärin tai sitten jokin muu omasta mielestämme perusteltavissa oleva asia. Joskus emme omasta näkökulmasta katsottuna ole toimineet tuomittavasti tai väärin, mutta joku muu kokee sen toisin. Ulkopuolinen ei kuitenkaan näe tekojemme taakse. Hän vain huomioi tapahtuneen ja vetää siitä omat johtopäätöksensä. Kukaan meistä ei ole erehtymätön. Joskus virheet ovat suurempia, joskus pienempiä.
Tuomitseminen on joskus välttämätöntä sekä uhrin, tekijän että yhteisön kannalta. Uhri (tai hänen omaisensa) saa kokemuksen siitä, että hänen ihmisarvonsa loukkaaminen on väärin ja se on rangaistava teko. Tekijä voi samalla kokea hyvittävänsä tapahtuneen jollakin tavoin. Yhteisö kokee, että lait suojaavat sitä ja sen jäseniä. Tuomitsemisen yhteydessä on toivottavaa, että tuomarin tehtävä on osaavissa ja viisaissa käsissä (hassu sanonta, voivatko kädet olla viisaita?). Tuomion tulee perustua lainsäädännön pohjalta oikeudenmukaisuuden toteutumiseen. Se ei ole aina sama asia kuin yleinen mielipide tai oikeuskäsitys.
Olen monesti valmis tuomitsemaan toisen kovin köykäisin perustein. Tuskin olen siinä ainoa. Lakia ja yleisiä käyttäytymisnormeja vastaan rikkoneelle toivotaan yleensä tuomiota ja rangaistusta rikoksestaan. Laki ilman seuraamusta sen rikkomisesta on köykäinen laki. Entä kun itse teen virheitä tietoisesti tai puolihuolimattomuudesta johtuen. Olenko itse valmis astumaan tuomittavaksi, toivonko saavani tekoani vastaavan rangaistuksen? Vai haluanko läpi sormien katsomista, kenties jopa armahdusta?
Itse muistan erään tapahtuman lähes aikojen alussa eli ehkä 25 vuotta sitten. Tulimme leiriltä saapasautolla ja vein saapasvapaaehtoisia kotiin eri puolille kaupunkia. Väsyneenä en huomannut 40 km:n nopeusrajoitusta. Nopeuteni lienee ollut noin 65 km. Kadun päässä oli tutka. Elettiin vielä sitä aikaa, jolloin sakko määräytyi kuljettajan oman tuloilmoituksen mukaan. Poliisi huomasi saapasauton eikä olisi mielellään halunnut antaa sakkoa toivoen, että olisin perustellut jotenkin ylinopeuden. Totesin kuitenkin lyhyesti, ettei minulla ollut mitään syytä ajaa niin kovaa. Niinpä seuraavana astuin poliisiautoon. Ilmoitettuani tuloni poliisi totesi, etten voi saada niin kovaa palkkaa. Hän laittoi palkkani paljon pienemmäksi kuin mitä se todellisuudessa oli. Samoin hän ilmoitti, ettei nopeuteni oikeastaan ollutkaan niin suuri, kuin mitä mittarit olivat näyttäneet. Joten minua armahdettiin aika lailla virkavallan toimesta. En kehdannut väittää vastaan. Jälkikäteen kuitenkin harmitti se, että saapastoiminnan hyvän maineen vuoksi minua armahdettiin, vaikka rikkeeni vuoksi rangaistuksen olisi pitänyt olla suurempi. Toki olin samalla iloinen siitä, ettei palkkapussiin tullut niin suurta lovea kuin miltä alunperin näytti.
Välillä kuulemme tiedostusvälineiden avustuksella, kuinka presidentti on armahtanut jonkun elinikäisen vankeuteen tuomitun. Esillä on ollut myös tilasto siitä, millainen on ollut eri presidenttien armahduskäytäntö. Armahdusten kohdalla syntyy usein mielipiteiden kaaos. Joku on sitä mieltä, että tuomio on kärsitty ja armahdus on perusteltu. Toinen nostaa suuren melun siksi, että kokee armahduksen tekevän vääryyttä oikeusjärjestelmäämme ja ehkä myös yleistä turvallisuutta kohtaan.
Perinteinen kirkkovuoden tuomiopäivän teksti kertoo viimeisestä tuomiosta ja kuinka siinä jaetaan ihmiset kahteen leiriin. Toiset päätyvät kadotuksen puolelle ja toiset taivaaseen. Perusteluna on se, kuinka he ovat kohdelleet lähimmäisiään. Elämäntapa ja -asenne ratkaisee. Toisaalta Raamatussa puhutaan paljon armosta. Jos koet katumusta ja syyllisyyttä, on sinulle luvattu armahdus ja uusi alku. Vaikka armahtaminen jakaa mielipiteitä, niin jos sitä ajatellaan yksilön näkökulmasta, on uusi alku monesti ainoa keino selvitä elämässä eteenpäin ja nähdä jotain toivoa ja valoa tulevaisuudessa. Armon vastaanottaminen ei ole kuitenkaan helppoa. Se edellyttää nöyrtymistä ja suostumista siihen, että kyse ei ole asiasta, jonka olisi itse ansainnut. Jollakin muulla on valta tehdä päätös siitä. Siinä on myös vaarana se, että voi joutua kokemaan kiitollisuuden velkaa, vaikka armahtaja ei sitä edellyttäisikään tai siihen ei muutenkaan olisi mitään syytä. Harva meistä haluaa sääliä osakseen. Armon kohdalla on kyse jostain samansuuntaisesta asiasta. Olenko niin heikko, että minut on armahdettava? Toiselle on paljon helpompi antaa anteeksi kuin itselleen. On kivuttomampaa kelvata muille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti