Olin jonkin aikaa sitten Kallion kirkossa Beatles-messussa. Vaikka olen eläkkeelle siirryttyäni jämähtänyt pääasiassa kotona oleiluun, sai ilmoitus Beatles-viikonloppuun liittyvästä messusta mielenkiintoni heräämään sen verran paljon, että päätin lähteä katsomaan, mistä on kyse. Beatles oli minulle nuoruudessani suuri musiikillinen vaikuttaja. Upea musiikki kosketti nuorta miestä syvältä.
En ollut käynyt Kallion kirkossa kuin pari kertaa sen jälkeen, kun minut vihittiin diakonian virkaan vuonna 1985. Monenlaisia muistoja siitä tuli mieleeni saavuttuani paikalle. Olin ajoissa ja siksi kävelin lähistöllä kuluttaen aikaa. Pohdin, että on turha mennä istumaan lähes tyhjään kirkkoon. Puoli tuntia ennen tapahtuman alkua astuin sisälle ja hämmästyin, koska kirkkosali oli silloin jo lähes täynnä.
Messun musiikista vastasi muistaakseni neljä eri kokoonpanoa, jotka kaikki esiintyivät myös viikonlopun konserteissa. Esiintyjät olivat tasokkaita. Kirjoitin tarkoituksella esiintyjät, koska pitkälti sen kaltainen tilaisuus oli oman kokemukseni mukaan. Jokaisen kappaleen jälkeen taputettiin.
Pidin musiikista ja yhtä laulua lukuunottamatta kaikki olivat minulle tuttuja biisejä. Lauloin mukana antaumuksella, vaikka tuntuikin siltä, että useimmat paikalla olleista tyytyivät kuuntelemaan. Eivät kylläkään minua, ainakaan toivottavasti. Luulen, että koska laulut olivat todennäköisesti kaikki alkuperäisessä sävellajissaan eli aika korkealla, teki se monelle mukana laulamisen hankalaksi.
Itselleni messu ei ollut hengellinen kokemus, vaikka tilaisuudessa noudatettiin aika hyvin perusmessun kaavaa. Jotakin jäi lattean saarnan lisäksi puuttumaan. Siitä olin pettynyt. Todennäköisesti kyse oli omasta väärin asennoitumisestani ja siksi kokemus jäi niin köyhäksi. Tai sitten olen tullut vanhaksi ja liikaa kiinnittynyt traditioihin. Luulen, että suurin osa paikalla olleista tuli kirkkoon toisenlaisin odotuksin ja tarpein. Legendaarinen musiikki lienee ollut tärkein syy. Hienoa oli se, että kirkko oli täynnä. Uskoakseni valtaosa ei ollut aktiivisia kirkossa kävijöitä eli ihmisten kynnys tulla kirkkoon oli teeman ansiosta ylitetty.
Jäin pohtimaan jälkikäteen tilaisuuden merkitystä ja luonnetta. Oliko se paikalla olleille yhteisöllinen kokemus? Luultavasti oli aika monelle. Oliko seurakunnan tavoite saada mahdollisimman paljon ihmisiä yhteisen kokemuksen äärelle? Jos oli, niin sekin toteutui. Olin aikoinani jumalanpalvelusuudistusta valmistelevan seurakunnan työryhmän jäsenenä. Lähdin työskentelyyn innostuneena, koin saaneeni mahdollisuuden vaikuttaa kirkon toiminnan ytimeen. Valitettavasti päällimmäisin tunteeni oli silloinkin pettymys. Keskityimme mielestäni lähinnä detaljeihin, emme kokonaisuuksiin. Tavoite saada ihmisiä lisää jumalanpalveluksiin ei toteutunut ainakaan siinä määrin kuin oli ajatus.
Seurakunnan on itse määriteltävä, millaisen sisällön se haluaa antaa jumalapalveluselämälle. Onko messun tarkoitus olla viihdyttävä kokemus, ehkä saada kirkko täyteen tai ainakin puolilleen, antaa korkealuokkaisia taidekokemuksia, mahdollisesti toimia elämystehtaana tai kenties antaa mahdollisuus hiljentymiseen ja Jumalan kohtaamiseen. Viitaten omaan kokemukseeni, luulen, että kaikkia tavoitteita ei voi saavuttaa samalla kertaa. On laitettava painopiste johonkin. Onko tärkeintä pitää rima matalalla, tarjota kaikille jotakin vai keskittyä vastaamaan jonkin tietyn ihmisryhmän tarpeisiin? On pitkään puhuttu, että kirkon pitää uudistua ja ymmärrän itsekin sen. Se on kirkon tulevaisuuden kannalta tärkeä haaste. Jatkuva jäsenmäärän hupeneminen ei lupaa hyvää.
Samaan aikaan ortodoksinen kirkko voi hyvin ja on ymmärtääkseni jopa kasvattanut jäsenmääräänsä, vaikka sitä pidetään hyvin kaavoihinsa kangistuneena, omasta historiastaan kiinni pitävänä instituutiona. Toisaalta ortodoksinen kirkko ei ole lähtenyt suurten uudistusten tielle, vaan haluaa edelleen kunnioittaa pitkää historiaansa. Sen traditiossa piilee monenlaista mystiikkaa. Kaikkea ei lähdetä auki kirjoittamaan. Luulen, että se vetoaa ainakin osaan seurakuntalaisista.
