KAHDENTUHANNEN EURON OMAVASTUU

Vuosia sitten menin tuttuun tapaan Mikaelinkirkolla ja jätin takkini roikkumaan naulakkoon viraston puolelle, lukittujen ovien taakse. Samaan aikaan oli kirkolla menossa yksi monituisista remontti-tai korjaussessioista. Seurakuntayhtymän palkkaamat työntekijät touhusivat kirkolla. Jonkun tovin kuluttua, kun menin noutamaan takkiani ja povitaskussa olevaa lompakkoa, huomasin, että viraston ulko-ovi on raollaan. Oven väliin oli laitettu jokin esine, joka esti ovea menemästä kiinni. Huolestuin ja pelästyin, koska oven tuli olla aina kiinni ja lukittuna. Huomasin välittömästi, että lompakkoni oli kadonnut takin taskusta. Ymmärsin heti, että joku ohikulkija oli käyttänyt hyväkseen remonttimiesten auki jättämän oven tarjoamaa tilaisuutta. Tiesin samalla, että tuskin saisin enää omaisuuttani takaisin. Se oli mennyttä. 

Suuren tunnekuohun vallassa ryhdyin heti toimenpiteisiin minimoidakseni vahingot. Tein rikosilmoituksen. Kuoletin pankkikorttini, olin yhteydessä Kelaan, tein ison määrän vaadittavia toimenpiteitä sen eteen, etten joutuisi enempää tappiolle, kuin mitä jo olin kärsinyt varkauden vuoksi. Rahaa lompakossa oli hieman toistasataa. Ajokortin ja joidenkin muidenkin korttien uusiminen maksoi jonkin verran. Suurin tappio oli kuitenkin se suuri ylimääräinen työmäärä ja vaivannäkö, mitä tapahtuneen vuoksi jouduin tekemään.

Olin myös yhteydessä työnantajaan selvittääkseni, voisiko vakuutus korvata menetystäni. Ajattelin, että täytyyhän jokin sellainen vakuutus olla, koska itse en mielestäni ollut ollut mitenkään huolimaton. Jos työntantajan palkkaamat työntekijät aikaansaavat sen, että omaisuuttani varastetaan, ajattelin, että työnantajan kuuluisi vastata seurauksista. 

Minulle kerrottiin, että sen kaltaista vakuutusta ei todennäköisesti ole, joka voisi tämän korvata. Pyysin kuitenkin jatkamaan asian selvittelyä. Jonkin päivän päästä sain yhteydenoton seurakuntayhtymän työntekijältä ja hän ilmoitti, että on olemassa vakuutus, joka korvaa tämänkaltaiset tilanteet. Sydämeni hypähti todennäköisesti pari ylimääräistä kertaa pelkästä ilosta. Ilo oli kuitenkin ennenaikaista, sillä kuulin seuraavaksi, että omavastuuosuus on 2000 euroa. Siis 2000 euroa! Rehellisenä miehenä en edes harkinnut ilmoittavani, että lompakossani oli käteistä yli tuon summan.

Tuli mieleen, että kenellä olisi vastaavassa tapauksessa varastetun lompakon sisältämä omaisuuden arvo yli kahden tonnin? Omavastuun suuren osuuden taustalla taisi olla vakuuttavan tahon eli seurakuntayhtymän valinta säästää vakuutuskuluista. Senhän jokainen autoa vuokrannut tietää, että nostamalla vahinkovakuutuksen omavastuuosuutta pienentää maksettavan vakuutuksen kokonaissummaa.  Samaan johtopäätökseen tulin tuossa taannoin, kun vein saapasauton korjaukseen pienen vahinko-osuman takia. Hämmästyin, kun kuulin omavastuun olevan tätä nykyä tonnin verran. Aikaisemmin se oli ollut 155 euroa. Vakuutusten päivittämisen kohdalla halutaan säästää vakuutuskuluissa, näin ainakin itse sen tulkitsen ja toisaalta myös ymmärrän.

Meitä on opetettu ajattelemaan niin, että on tärkeää vakuuttaa itselleen arvokkaat asiat. Sinänsä se onkin järkevää. Auton, asunnon ja irtaimiston osuus omaisuudesta ja sitä kautta taloudellisesta hyvinvoinnista on nykyihmisellä erittäin merkittävä. Vahingon sattuessa tuo turvaa tieto siitä, ettei joudu tyhjän päälle, aloittamaan kaikkea ihan alusta. 

Helposti voi tulla ajatus, että on aina olemassa jokin taho, joka voi ikävän tapahtuman sattuessa auttaa ja korjata vahingot. On kuitenkin asioita, joita mikään vakuutus ei voi korvata. Tämä korostuu, kun ajattelee Ukrainan tilannetta ja niitä miljoonia ihmisiä, jotka ovat lähteneet pakoon omasta kotimaastaan ja joutuneet luopumaan kaikesta omaisuudestaan. Mikään vakuutus ei korvaa heidän menetyksiään. Ei varsinkaan läheisten loukkaantumisia ja ihmishenkien menetyksiä. Täydellistä turvaa elämän menetyksille ei ole olemassa. Joudumme itse maksamaan tärkeimmät luopumiset kokonaisuudessaan omavastuineen kaikkineen.

Jos puhutaan omavastuusta elämän kokonaisuudessa, koostuu se mielestäni kaikista tekemistämme valinnoista ja niiden seurauksista, sekä onnistumisista että epäonnistumisista ja huonoista ratkaisuista. Seuraukset kannamme itse. Emme voi lykätä sitä kenellekään. Pyrimme hyvään elämään, mutta se tie on harvoin haasteeton. Samalla se omavastuuosuus eli valintojemme seuraukset, olivat ne sitten huonoja tai hyviä, sisältävät aina mahdollisuuden myös uuden oppimiseen ja myös siihen, ettemme välttämättä kovin moneen kertaan toista huonoiksi kokemiamme valintoja. Valitettavasti, tai en tiedä onko se valitettavaa, valitsemamme tie sisältää aina myös eriasteisia henkisiä taakkoja, huonoa omatuntoa ja katumusta. Sitä kutsuisin omavastuuosuudeksi, hinnaksi jonka joudumme elämästä maksamaan.

Kristityn näkökulmasta voisin toki todeta, että vakuutusasiat ovat kunnossa eikä omavastuukaan ole kohtuuton. Se on vain omavalinnan arvoinen. Tämä perustuu Jeesuksen lupaukseen taivaspaikasta rajan tuolla puolen.

OLEN PAHOLAINEN - VUOROVAIKUTUKSEN HAASTEITA

Vaimolleni osui vuosia sitten kohdalle koominen tilanne. Hän oli vaateostoksilla ja valitsi itselleen alennuksessa olevan tuotteen. Hän meni kassalle maksamaan, mutta huomasi vasta maksun jälkeen, ettei ollutkaan saanut luvattua alennusta. Hän meni takaisin ja huomautti asiasta. Kassalla ollut maahanmuuttajataustainen nainen vastasi hänelle ”olen paholainen”, tai ainakin siltä se kuulosti. Todennäköisesti tarkoitus oli sanoa, että ”olen pahoillani”, mutta suomenkielen lausuminen ei osunut vielä ihan kohdalleen. Vaimoni kertoman mukaan hänen teki mieli vastata, että ”ei se mitään, minä olen pappi”.

Vuorovaikutuksessa on kyse aina kahden tai useamman ihmisen välisestä kommunikaatiosta, joka pohjautuu ihmisten omaan elämänkokemukseen ja elämisen kulttuuriin. Ne voivat olla hyvin erilaisia. Tapa kommunikoida voi olla täysin erilainen. Siksi itsensä selkeästi ilmaiseminen ja toisaalta valmius ennakkoluulottomaan kuunteluun on avainasemassa. 

Usein molemmille sopiva vuorovaikutus voi löytyä eikä näin ollen siinä ole ongelmia. Eteen voi kuitenkin tulla tilanteita, joissa jomman kumman henkilön elämäntilanne tai tunnemaailma on siinä tilassa, että se asettaa haasteita löytää keskinäinen ymmärrys.

Olen saapaskoulutuksessa tuonut vuorovaikutusasioita esille seuraavalla tavalla: (En muista, mistä kirjasta tuon viestinnän jaon olen poiminut.) 

Viestintä voidaan jakaa esim. kahteen pääluokkaan (muitakin tapoja toki on):

Verbaalinen viestintä, esimerkiksi ”olen iloinen tästä lahjasta!” tai ”en pidä jazz-musiikista”

Nonverbaalinen viestintä, sisältäen

• ilme- ja elekielen: äänensävyt, asennot, puheen rytmitys, painotukset, 
• tekojen kielen: toimintamme, tekomme, suoritukset. Esim. lahjan antaminen, yllätysvierailu, tiskaaminen…
• esinekielen: materiaalinen ympäristö, kodin ja työpaikan kalustus, värisävyt ilmaisevat minusta jtkn. Vaatetus on monipuolinen ilmaisu, koska sitä voi vaihdella helpommin kuin huonekaluja.
• sosiaaliseen kielen, johon kuuluu liittyminen toisiin tai eristäyminen, paikanvalinnat, samojen ihmisten ryhmittyminen toistuvasti lähekkäin istumaan ja parinmuodostus.
• kehon kielen: kehon tuntemukset ja reaktiot. Esim. istuminen jäykästi tuolin reunalla, punastuminen, kalpeneminen, pulssin vaihtelut, säryt ja sairaudet 

On hyvä ymmärtää, että viestimme itsestämme koko ajan toisille. Samalla tulkitsemme  toisia oman elämänkokemuksemme pohjalta. On hyvä tiedostaa, että siinä on aina suuri mahdollisuus mennä vikaan.

Itse ajattelen, että yksinkertainen tapa viestittää on opetella käyttämään MINÄ-viestejä. MINÄ-viestit kertovat siitä, miten tunnen ja miten toisen ihmisen käyttäytyminen vaikuttaa minuun. Niitä ei voi väittää vääriksi, koska ne ovat omia kokemuksiani.

Vastakohtana ovat SINÄ-viestit, jotka määrittelevät toisen ihmisen, syyllistävät ja herättävät vastustusta. Ne lokeroivat, riippumatta siitä, onko viestien tarkoitus olla kielteisiä tai myönteisiä.

Esimerkkejä:

• olet laiska (SINÄ-viesti)
• et imuroinut eilen (MINÄ-viesti)

• olet hyvä soittamaan kitaraa (SINÄ-VIESTI)
• tykkään kuunnella sun kitaran soittamista (MINÄ-viesti)

• Olet auttavainen ihminen (SINÄ-viesti)
• musta oli kiva, kun autoit minua kantamaan ostoskasseja (MINÄ-viesti)

• Olet hyvä ihminen (SINÄ-viesti)
• arvostan sitä, kun sulla on aikaa kuunnella mun juttuja (MINÄ-viesti)

Itse koen, että on huomattava ero siinä, miltä tuntuu vastaanottaa sinä-viestejä verrattuna minä-viesteihin. En tiedä, oletko samaa mieltä?

Vuorovaikutustilanteissa on monenlaisia esteitä toistemme ymmärtämiselle. Ensinnäkin oma jaksamistasomme. Jos olen kovin väsynyt tai ajatukseni pyörivät muissa asioissa, en pysty paneutumaan toisen kuunteluun samalla tavoin kuin jossain muussa tilanteessa. Ehkä toivon tilanteen menevän nopeasti ja vaivattomasti ohi. Samalla kynnykseni provosoida tai provosoitua madaltuu.

Asennoituminen toista kohtaan. Se voi johtua omista ennakkoasenteistani tai transferenssi-ilmiöstä eli siitä, että toisessa on joitakin piirteitä, jotka ovat samanlaisia kuin jossain aikaisemmin tapaamassani henkilössä. Ne voivat olla kielteisiä tai positiivisia. Tunnereaktioni siirtyvät aikaisemmin tuntemastani uuteen tuttavuuteen.

Oma tulkintani voi olla esteenä ymmärtämiselle. Olen tottunut ilmaisemaan itseäni tetyllä tavalla ja ehkä lähipiirissäni on samanlainen tapa kommunikoida. Toisesta ympäristöstä tuleva on tottunut ilmaisemaan itseään hyvin erilailla ja sen vuoksi teen tulkintoja, jotka voivat johtaa harhaan.

Kielellisen ja kulttuurillisen taustan erilaisuus tekee ymmärtämisen joskus haasteelliseksi. Varsinkin, jos kielitaito ei ole molemmilla samalla tasolla, voi käydä kuten alun esimerkissä. Pahoillani -sana muuttuu paholaiseksi. Myös alueellisia eroja on edelleen nyky-Suomessa. Jokunen vuosi sitten oli juttua porilaisuudesta. ”Suorasukainen porilaisuus on niin koukuttavaa, että sitä voi hyödyntää markkinoinnissa – porilainen epäkohteliaisuus on tanssiinkutsu". Viime aikoina on monelle tullut tutuksi YouTuben Porisuhdeneuvonta, jossa asiakasneuvoja Luukkone (Joonas Nordman) vastaa puheluihin omalla porilaisella tyylillään. Moni muukin osa Suomea omaa tietyt alueelliset erityispiirteensä. Savolaiset tunnetaan lupsakkaina, mutta samalla hieman epäluotettavina. ”Kun savolainen puhuu, vastuu on kuuntelijalla”.

No, joka tapauksessa tällaisten olettamusten tai ennakkokäsitysten vaarana on se, että teemme johtopäätöksiä tuntematta toista ihmistä, perustuen vain joko omiin mielikuviimme tai satunnaisiin, epäolennaisiin tietoihin. Sinänsä se on ymmärrettävää ja inhimillistä, koska niin me ihmiset teemme. Pyrimme jo ensikohtaaminen yhteydessä muodostamaan mielipiteitä toisista ja luokittelemaan heitä, koska se helpottaa toimintaamme. On paljon työläämpää jokaisen uuden ihmisen kohdalla lähteä liikkeelle aivan nollatasolta. Ja onhan meissä kaikissa eroavaisuuksien ohella paljon samoja, yhteneväisiä piirteitä. Toisaalta jokaisella on oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi juuri omana itsenään, ei osana jotakin tietyn tyyppistä ihmisryhmää tai erilaisten ominaisuuksien kasaumaa. 

OLETKO KAIPUUIHMINEN?

Tehdessäni Kolibrimaa-laulua tiedostin samalla samaistuvani suomalaiseen kaipuulaulujen kansanperinteeseen. Jo Annikki Tähti lauloi aikoinaan suositun kappaleen ”Kaunis on luoksesi kaipuu”. Samaa laulua esitti moni muukin. Suvi Teräsniskalla on laulu nimeltään ”Kaipuu”. Monosen ”Satumaa” käsittelee samaa teemaa, kuten myös Rauli Badding Somerjoen ”Tähdet tähdet”. Esa Elorannalla on laulu ”Kipu ja kaipuu”.

Kolibrimaa sijoittuu mielessäni fyysisesti Karibialle, ehkä eniten juuri Curacaon saarelle. Laulussa on kuitenkin kyse syvemmästä merkityksestä kuin yhteydestä maantieteelliseen paikkaan. 

Kaipuun teema kaivautuu erilaisiin kohteisiin. Siihen liittyy myös tietynlainen haikeus. Osa kaipaa toisen ihmisen läheisyyttä tai olotilaa, jossa kaikki on ollut hyvin. Jotkut haikailevat nuoruuttaan, osalla kaipuu liittyy paikkoihin, joko sellaisiin, jotka ovat itselleen olleet tärkeitä tai toisaalta sellaisiin, jotka ovat jääneet kokematta. Monessa tapauksessa useat, elleivät jopa kaikki edellä mainitut, liittyvät toisiinsa. Joka tapauksessa mukana on aina jonkinlainen melankolinen sävy.

Itse tunnustan olevani otsikossa mainittu kaipuuihminen. Olen ymmärtänyt sen vasta viime vuosina. Huomaan kiintyväni paikkoihin, joihin liittyy tärkeitä tunnekokemuksia. Suoritin Rotterdamin merimieskirkolla viimeisen opiskeluuni liittyvän harjoittelujakson keväällä 1985. Se oli itselleni erityisen merkittävä ajanjakso. Olen siitä kirjoittanut aikaisemminkin enkä halua siitä sen enempää tässä yhteydessä jaaritella. Joka tapauksessa juuri niiden kokemusten vuoksi joka kevät jokin tuoksu herätti muistoja Hollannin keväästä ja sai kaipaamaan sinne. Tuota kesti ainakin parinkymmenen vuoden ajan.

Rooma ja Karibia herättävät mielessäni vahvoja kaipuun tunnelmia, kuten jotkut muutkin paikat. On silti paljon sellaisia paikkoja, joihin suunnatut matkat ovat olleet hyviä kokemuksia, mutta en silti koe sen suurempaa tarvetta päästä niihin uudelleen. 

Kaipuun kohteen ei tarvitse olla kaukana. Saunominen on itselleni monesti terapeuttinen kokemus. Aika ajoin saunoessa mieleeni tulee yllättävän vahvasti lapsuuden saunomiskokemukset varuskunnan isossa saunassa kerran viikossa. Nuo muistikuvat ovat niin vahvoja, että ne saavat jopa aikaan ajatuksen siitä, että pitäisikö olla yhteydessä varuskuntaan ja tiedustella mahdollisuutta käydä kerran saunomassa samassa paikassa verestämässä vanhoja muistoja. No, en ole ryhtynyt sanoista tekoihin tai tässä tapauksessa ajatuksista tekoihin. Todennäköisesti se jääkin ajatuksen tasolle.

Suuri osa kaipuun teemaan liittyvistä asioista käsittelee kaipuuta olotilaan, jossa voi kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu. Jossa itsellä on lähiympäristössään oma tärkeä paikkansa. Jokainen meistä tarvitsee toista ihmistä. Vanhaa termiä käyttäen kukaan ei ole saari. Jätän kuitenkin tässä pohdiskelussani tämän läheis- tai yleensäkin ihmiriippuvuuspuolen vähemmälle.

Miksi meille, ainakin osalle, kaipuu on kovin tuttu tunne? Yksi mahdollinen selitys on se, että lapsuudessa on jäänyt täyttymättömiä tarpeita, joista kaipuu johtuu. Toinen näkemys on se, että kyse on joko sisäänrakennetusta tarpeesta tai jopa edeltävien sukupolvien historian muokkaamasta geeneihimme piiloutuneesta puutetilasta. 

Jotkut myös väittävät, että kyse on todellisuuden paosta, onnellisuuden olotilan loppumattomasta etsinnästä, joka ilmenee materian haalimisella, päihteiden käytöllä, viihdemaailmaan uppoutumisella jne. Myönnän itsekin mielelläni hakeutuvani televisiosarjojen, elokuvien ja kirjojen luomaan keinomaailmaan. Onko niin, että etsin jotain sellaista, mitä todellisuus ei voi tarjota? Kenties, ainakin illuusiomaailmassa on mahdollista kokea turvallisesti sellaisia seikkailuja ja olotiloja, jotka eivät olisi tosielämässä mahdollisia ilman kohtuuttomia riskejä.

Onko kaipuussa kyse siitä, ettei ole tyytyväinen sen hetkiseen elämäänsä? Olisitko onnellisempi, jos keskittyisit nauttimaan sen hetkisestä elämästäsi, tarttuisit hetkeen etkä pyrkisi tavoittelemaan sellaista, mikä ei ole siinä hetkessä tavoiteltavissa? Ehkä. Joku voisi toki tulkita asian niin, että ihmisellä tulee olla tavoitteita ja asioita, joita kohti pyrkiä ja kaipuu palvelee tuota tarkoitusperää. Menneeseen ei voi palata kuin mielessään, mikä sekin on arvokasta, mutta samankaltaisia tunnetiloja voi tavoitella ja saavuttaa. 

Iän myötä ihmiselle konkretisoituu se, että loppujen lopuksi elämässä on kyse luopumisesta. Koko ajan joudumme luopumaan monenlaisista asioista. Osaksi se on välttämätöntä siirtyäksemme elämässä eteenpäin. Loppuhuipentuman edessä joudumme lopulta luopumaan koko elämästä. Kaipuu on näin ajatellen suurelta osin myös kaipuuta niitä asioita ja tunnetiloja kohtaan, joista olemme joutuneet luopumaan.

Uskon, että kaipuussa on ennen kaikkea kyse toiveesta päästä sellaiseen olotilaan, joka on stressitön, jossa saa olla ilman huolia, jossa voi levätä rauhallisin mielin, jossa on hyvä olla. Kaipuu johonkin sellaiseen, joka kenties on saavuttamatonta. Osa kristityistä, kenties joistakin muistakin, voisi nimittää tätä kaipuuta taivaskaipuuksi. Että joskus rajan tuolla puolen koittaa se lopullinen mystinen autuus ja vapaus.

MIKSI IHMISET TEKEVÄT RISTINMERKIN?

Miksi ihmiset rukoilevat, tekevät ristimerkkiä, polvistuvat ja yleensäkin kääntyvät olettamansa korkeamman voiman puoleen? Ovatko he naiiveja, herkkäuskoisia, arkoja, yksinkertaisia vai mistä oikein on kyse? No, vastaus voi hyvinkin olla jokin edellä mainituista tai kaikki. Toisaalta en tiedä, onko tiukka skeptisyys, epäluulo ja negatiivinen suhtautuminen kaikkea tuntematonta kohtaan yhtään sen parempi? No, se riippuu ihan siitä, keneltä asiaa tiedustelee.

Muutama aika sitten kuntosalilla tuttu mies tuli kertomaan, kuinka häntä häiritsee amerikkalaisten urheilijoiden ristinmerkin tekeminen. ”Luulevatko he, että Jumala auttaa silloin urheilijaa parempaan suoritukseen? Eikö amerikkalainen urheilija voi luottaa omaan suorituskykyynsä? Aika käsittämätöntä!” Hän halusi kertoa asian minulle, koska tiesi minun olevan ”kirkonmies”. Hänen tyttärensä oli jokunen vuosi sitten ollut rippikoulussani.

En muista tarkalleen, mitä vastasin. Tiedän kuitenkin antaneeni kovin vajavaisen selityksen. Asia jäi harmittamaan ja pohdituttamaan. Jos olisin osannut varautua kysymykseen, olisin todennäköisesti osannut antaa vähän laajemman ja monipuolisemman näkökulman asiaan. Tämä kirjoitus olkoon vastaus siihen.

Ensinnäkin kokemukseni mukaan ristinmerkin tekeminen on yleisempää etelä-amerikkalaisten ja ehkäpä myös etelä-eurooppalaisten keskuudessa kuin aikaisemmin mainittujen (pohjois-)amerikkalaisten kohdalla. Toki Yhdysvallat on niin laaja ja heterogeeninen alue, että sieltä löytyy valtava määrä eri tavoin ajattelevia ja eri kulttuuriperinnön omaavia ihmisiä. Osalle ristinmerkin tekeminen lienee kovin tuttu rituaali.

Vaikka keskustelimme, tai pääasiassa hän jakoi ajatuksensa, ristinmerkin tekemisestä, sisälsi hänen kommenttinsa näkemyksen myös rukoilemisesta. Sitähän ristinmerkin tekeminen myös, ja ennen kaikkea, on.

Itse ajattelen, että yksi selittävä tekijä on oma kulttuuriperintösi eli millainen kasvuympäristö sinulla on ollut. Onko lähipiirissäsi tapana tehdä ristinmerkki aina ennen tärkeää tapahtumaa tai suoritusta? Jos näin on, niin käyttäytymisesi on kovin ymmärrettävää. Toki kyse voi joidenkin kohdalla olla tosiaan rituaalitoiminnasta. Toisaalta Yhdysvalloissa on myös vahvasti uskonnollisia alueita, joissa ristinmerkki kertoo myös ajattelutavasta ja uskonnollisesta vakaumuksesta.

Ristinmerkin tekemisellä pyydetään siunausta omalle tekemiselleen tai suoritukselleen ja yleensäkin elämälleen. Luulen, että aika monelle kyse on sen tosiasian tunnustamisesta, että ihmiselämä on kovin pienestä kiinni. On valtavasti asioita, joihin emme voi vaikuttaa, joita emme voi ennakoida tai joihin emme voi varautua. Kukaan ei tiedä, milloin elämänlanka loppuu, sairastut, jäät auton alle tai meteoriitti putoaa päähäsi. Elämä on täynnä uskomattomia ja traagisia tapahtumia ja ihmiskohtaloita. Ristinmerkin tekeminen on sen ilmaisemista, että olemme kiitollisia elämän lahjasta, joka hetkestä, jonka saamme kokea. Se on myös sen ilmaisemista ja hyväksymistä, että kovin vähän on omissa käsissämme. Tuntematon ja meidän puoleltamme hallitsematon tekijä on vahvasti läsnä koko elämämme ajan. Joku nimittää sitä sattumaksi tai kohtaloksi, joku jumalaksi, joku kenties miksi.

EPÄUSKON VALLASSA

Kävin tuossa muutama aika sitten päivänavausta pitämässä eräällä alueemme kouluista. Tämä on sen virittämien ajatusten jatkotyöstetty versio.

Ihmisten turvallisuudentunne Euroopassa järkkyi pahasti, kun uutiset Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan tavoittivat todellisuutemme. Asia, jonka harva uskoi oikeasti toteutuvan, muuttui todeksi vastoin kaikkia järkinäkökulmia. Vieläkin ajatukset valtaa ajoittain epäusko, voiko tämä olla oikeasti totta? Mikä on laukaissut tällaisen aggression? Onko kyse yhden ihmisen realiteettien ja mielenterveyden häilymisestä? Tällaista näkökulmaa on ainakin monien tiedotusvälineiden kautta tuotu esille. Jos näin on, niin se jos mikään on selvä viesti siitä, että Venäjä on todellisuudessa diktatuuri eikä minkäänlainen demokratia. Se ei sinänsä liene kenellekään uutinen.

Vaikka jokainen meistä ymmärtää, että asioista on aina olemassa erilaisia näkökulmista ja että jokaisella on oikeus muodostaa oma mielipiteensä, on hämmästyttävää, kuinka tässäkin tapauksessa on paljon Venäjän käyttäytymistä ja toimintatapoja ymmärtäviä kannanottoja. Toki ne ovat vähemmistössä, mutta kuitenkin. Itselläni ei riitä ymmärrystä sellaiseen ajattelutapaan.

Varmaan moni osa meistä tuntee tai ainakin tietää ihmisiä, joille väkivalta on ratkaisukeino hankaliin kysymyksiiin ja ristiriitoihin. Sellaisilla ihmisillä on kuitenkin onneksi usein ympärillään järjen ääntä edustavia tahoja, jotka osaavat laajentaa ratkaisuvaihtoehtojen kirjoa. On erittäin hämmästyttävää, että ison valtion tasolla ei löydy järjen ääntä tai ehkä kyse on enemmänkin siitä, että sitä ei saada riittävän hyvin kuuluviin. Eiköhän jokainen kuitenkin tiedä, että viha ja väkivalta eivät tuo rauhaa, vaan päinvastoin kasvattavat vihaa ja väkivaltaa.

Siihen tuudittautuminen, että ihmiskunta on ajan saatossa kehittynyt ja että tänä päivänä järki ja myötätunto ohjaavat toimintaamme, myös valtioiden välillä, on viimeistään tässä vaiheessa syytä heittää romukoppaan.

Miten Ukrainan tilanne vaikuttaa henkilökohtaiseen turvallisuuden tunteeseemme ja -kokemukseemme? Soitot kriisipuhelimiin ovat kasvaneet Ukrainan kriisin myötä huomattavasti. Uutisten välittämä todellisuus saa monessa aikaan ahdistuksen ja pahan olon tunteita, jopa masennusta ja pelkoakin. 

Me täällä Suomessa olemme edelleen, tai olisiko parempi todeta, että toistaiseksi, turvassa. Ukrainan tilanne ei suoraan koske meitä muuten kuin sen myötätunnon kautta, mitä toivottavasti jokainen koemme. Monelle voi nousta kysymys siitä, että onko ihminen perustaltaan ja syvimmältään paha? Osa voi taipua ajattelemaan niin ja ymmärrän sen hyvin. Mutta jos olemme seuranneet kaikkea sitä, mitä tämä kriisi on aikaan saanut, olemme huomanneet, että tällä pahuudella tai vihalla on myös vahva vastavoima. Ihmisten halu auttaa kärsiviä ja ahdingossa olevia ihmisiä on ollut valtava ympäri Eurooppaa ja myös meillä kotimaassa. On kerätty ja lahjoitettu vaatteita, leluja, ruokaa jne. Ihmiset ovat luvanneet ottaa ukrainalaisia pakolaisia vastaan ja majoittaa jopa omiin koteihinsa, myös seurakunnat ovat tehneet sen suhteen suunnitelmia. Erilaiset keräykset ovat saaneet ihmisiä lahjoittamaan suuria summia. Seurakuntien Ukrainalle suunnatut kolehdit ovat olleet jopa ennätyssuuria.

Ukrainasta tulleiden pakolaisten myötä moni meistä hyvinvoinnin keskellä elävistä suomalaisista on joutunut pohtimaan elämän perusarvoja, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä toissijaista. Usein valitamme  siitä, että pitäisi hankkia tehokkaampi tietokone, ostaa uudet verhot kotiin, vaihtaa auto ympäristöystävällisempään jne. Oman kodin ja kaikkien elämän perustarvikkeiden menettämisen tapahtuessa kaikkein olennaisinta on lopulta läheisten ihmisten olemassaolo ja elämän perusturva, hengissä säilyminen ja sitä kautta elämän jatkuminen.

Meissä jokaisessa on viha ja rakkaus, vahva halu tulla kuulluksi ja pyrkiä toteuttamaan omaa näkemystään siitä, mikä on oikein, joskus ehkä seurauksistakin välittämättä  ja toisaalta jokaisella on halu tehdä hyvää ja olla kanssaihmisten apuna ja tukena. 

Meidän on itse tehtävä päätös ja valinta siitä, että millaisia arvoja pidämme elämässämme tärkeinä ja mihin suuntaan haluamme kulkea. Elämä ei ole mustavalkoista, olennaista on kuitenkin se millaisia valintoja itse teemme. Että valitsemme ennemmin sen rakkauden ja hyvän tekemisen tien kuin vihaan uppoutumisen. Koska viha on kuin suo, josta on vaikea päästä yksin pois. Tekemällä oikeita valintoja voimme taata sen, että hyvä voittaa pahan. Mielestäni olisi yksinkertaisen helppoa elää kohtelemalla muita samalla tavoin kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Harva haluaa muilta negatiivista, vihaista, sinut ja tarpeesi sivuuttavaa kohtelua. Jostain harmillisesta syystä tämä ohje on kuitenkin joko liian vaikea toteuttaa tai sitten sen sisältämä arvomaailma ei saa kannatusta. En tiedä, kummasta on enemmän kyse.

Syvästi toivon, että rauha ja keskinäinen kunnioitus saa tilaa ja voittaa niin Ukrainassa kuin jokaisen omassa lähipiirissä. Aina on toivoa ja sen varassa haluan ainakin itse viedä elämää eteenpäin, vaikka epätoivo ajoittain pyrkii ottamaan tilaa.