KOULUJEN PÄÄTTÄRIPÄIVÄ LÄHESTYY

Kirjoitin ylioppilaaksi erinäisten vaiheiden jälkeen 43 vuotta sitten. Joidenkin kauan sitten tapahtuneiden asioiden kohdalla tuntuu, että sitä ei ole kuin tovi, mutta ei tässä asiassa. 43 vuotta on pitkä aika. Sen kuitenkin muistan, etten juhlinut valmistumistani mitenkään erityisellä tavalla. Joku kuva on tullut vastaan, jossa istun kotisohvalla siskoni vieressä ylioppilaslakki päässä.

Miksi muistelin tuota? No sen vuoksi, että koulujen päätösviikonloppu koittaa jälleen. Olemme saapasporukalla tuttuun tapaan liikkeellä muiden nuorisotyön toimijoiden kera. Helsingin kaupunki vastaa totutusti tästä nuorisonhuolto-operaatiosta. Itse olen mukana 37. kertaa. Lähden mielelläni liikkeelle sekä siksi, että päivystyskavereina on mukavia tyyppejä että kokemukseni mukaan tiedossa on vilkas ilta. Vilkas  ei tässä tarkoita välttämättä sitä, että apua tarvitsevien määrä olisi suuri, vaan että nuoria on paljon liikkeellä. Mukavia kontakteja ja pääosin iloisia nuoria. Kaikkien kouluvuotensa päättäneiden joukossa on sekä ylioppilaaksi valmistuneita että myös ammattikoulunsa suorittaneita.

Asia, josta olen monen operaatioon osallistuvan kanssa ollut usein eri mieltä, liittyy toivomukseen siitä, että tulevana lauantaina olisi surkea keli tai ainakin se muuttuisi sellaiseksi ennen puoliyötä. Se toisi mukanaan sen, että valtaosa nuorista poistuisi siinä vaiheessa kotiin ja meno kaupungilla rauhoittuisi. Ymmärrän kyllä tuon näkökulman. Todennäköisesti silloin olisi vähemmän lieveilmiöitä ja myös työntekijöiden taakka kevenisi. Nukkumaankin voisi päästä aikaisemmin. Itse kuitenkin soisin nuorille hyvän kelin ja iloisen illan. Omakin mieli nousee korkealle, kun näkee mainiolla mielellä olevia ja riemuitsevia nuoria.

Koulujen päättyminen ei välttämättä ole kaikille pelkästään iloinen asia. Ehkä kouluvuosi ei ole mennyt hyvin, ehkä elämässä on muuten tullut pettymyksiä, surua. Ehkä tulevaisuus on täynnä epätietoisuutta, ehkä pelkoakin. Nekin tulevat joissakin keskusteluissa esille.

Yleinen kohtaamiemme nuorten toteamus, joka on itse asiassa toistunut vuosikymmenten ajan, on se, että kaverista pidetään huolta. Jos joku tarvitsee apua, häntä ei jätetä yksin. Arvostettava piirre ja periaate. Kaverin kanssa jaetaan ilot, mutta myös huolet ja surut. Toki on niitäkin, vaikkakin harvassa, joiden kohdalla tuo ei toteudu. Vierellä ei ole kaveria. Toivon, että sinulla, jokaisella meistä, on ihmisiä, joiden puoleen kääntyä, kun tuntuu, että yksin ei löydy keinoa tai voimia löytää ratkaisuja elämän kysymyksiin. Joka tapauksessa onnittelen vielä ja toivotan mukavaa kesän alkua sinulle! Tule juttelemaan, jos näet meidät liikenteessä!

MINÄKÖ VAPAAEHTOISEKSI?

Suomi on vapaaehtoisuuden luvattu maa. Näin on vuosikymmeniä hoettu. Siinä lienee paljon totta. Vapaaehtoisvoimin on talkootöinä saatu paljon aikaiseksi. Suurin osa, ellei melkein kaikki, urheilukisoista olisi jäänyt toteutumatta ilman vapaaehtoistyövoimaa. Myös monenlaisissa kyselyissä suurin osa suomalaisista on kertonut voivansa harkita vapaaehtoistoimintaan osallistumista, jos vain kiinnostavaa toimintaa löytyy ja omat aikataulut sallivat siihen mukaan liittymisen.

Saapaspäivystyksissä, ja toki muutenkin, saamme paljon myönteisiä kommentteja ja arvostusta juuri toiminnan vapaaehtoisuuden vuoksi. Palaute tulee sekä nuorilta että monenikäisiltä aikuisilta. Vapaaehtoisuus on siis korkealle arvostettua. Silti tilanne sekä Saappaassa että monessa muussakin vapaaehtoistoiminnassa on senkaltainen, että uusia vapaaehtoisia on kovin hankala saada mukaan. Mistä se johtuu?

Yksi syy voi olla jo vuosia sitten esille nostettu muutos sekä työelämässä että ihmisten harrastamisessa. Projektinomaisuus on vallannut elämän. Hektisessä maailmassa harva haluaa nykyään sitoutua pitkäksi aikaa mihinkään. Lyhyet sitoutumiset sen sijaan ovat harkitsemisen arvoisia.

Toinen mukaan liittymisen este Saappaan kaltaisissa toiminnoissa voi olla se, että siinä edellytetään toimintaan valmentavan kurssin suorittamista. Päivystyksiin ei voi lähteä mukaan niinsanotusti pystymetsästä, vaan on tunnettava toiminnan pelisäännöt ja omattava tietyt taidot. Olen useamman kerran kuullut kommentteja siitä, että ”voisin tulla mukaan päivystelemään vaikka jo heti huomenna. Ai, että pitää suorittaa jokin kurssi, ei mulla riitä siihen aikaa.”

Kolmas tekijä voi olla se, että toiminta painottuu viikonloppuiltoihin. Osalla olisi varmaan muutakin tekemistä silloin. Joillakin työpaineet ovat sellaisia, että viikonloppu on varattava toipumiselle ja voimien keräämiselle. Joillekin, varsinkin kun ikää kertyy, pitkään valvominen ei enää houkuttele eikä ehkä edes onnistu.

Neljäs este voi olla mielikuva toiminnan vaarallisuudesta. Otsikot nuorisoväkivallasta ja jengeistä saavat monet pitämään Saapasta kovin riskialttiina toimintana. Ehkä joku voi kokea, että toiminta voi muutenkin olla itselle liian vaativaa.

Syy voi olla myös se, että vapaaehtoistoimintaa arvostetaan korkealle juuri siksi, että itselle rima mennä mukaan sellaiseen on liian korkea joko elämän kiireisyyden tai prioriteettien vuoksi, ja siksi niitä ihmisiä kunnioitetaan, jotka oikeasti toimivat ihanteidensa mukaisesti, antavat konkreettisesti aikaa toisten hyväksi.

Uusien vapaaehtoisten mukaan saamisen haasteellisuus on askarruttanut ainakin Helsingin saapasryhmissä jo vuosien ajan. Kurssi on jäänyt usean kerran toteutumatta. Yksittäisiä toiminnasta kiinnostuneita ilmaantuu silloin tällöin, mutta kovin vähäiseksi innostus on jäänyt. Kaikkia mahdollisia mieleen tulleita ideoita on kokeiltu, mutta mikään ei ole tuonut olennaista muutosta asiaan. Olemme silti edelleen valmiita ottamaan vastaan uusia ajatuksia.

KOLMENSADAN MARKAN BUDJETTI

Aloittaessani työt tammikuussa 1986 erityisnuorisotyöllä ei ollut minkäänlaista toimintamäärärahaa. Ilmeisesti kukaan ei tullut ajatelleeksi, että toiminta tai ainakin osa siitä maksaa jotakin. Myönnän olleeni siitä hämmästynyt kysellessäni, millainen summa erityisnuorisotyölle oli varattu. Silloinen kirkkoherra suhtautui asiaan leppoisasti, tai ainakin siltä vaikutti, ja kehotti tekemään seurakuntaneuvostolle lisämääräraha-anomuksen. Näin toimin. Sen seurauksena saimme 300 markkaa toimintarahaa sille vuodelle. Ei siis mikään ruhtinaallinen summa. Vastaisi tämän päivän hintatasolla suurin piirtein samaa määrää euroissa.

Ei jäänyt juuri muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä pohtimaan itse, miten saada lisää toiminnan mahdollistavia varoja. Myös oman auton hankinta alkoi jo alkuvaiheessa siintää kaukaisissa toiveissa eli kovasti oli uskoa parempaan huomiseen. Onneksi kanssani oli useita asiasta vähintään yhtä innostuneita vapaaehtoisia. Ryhdyimme tutkimaan haasteita asia kerrallaan

 

Päivystysten välipalat hoidimme alkuvuosina usein nyyttäreinä eli jokainen toi jotakin kotoaan. Se ei sinänsä ollut huono asia, sillä saimme maistella monenlaisia herkkuja, usein paljon parempia kuin tänä päivänä. Pari huoltoasemaa lahjoitti meille yhden tai kaksi tankillista polttoainetta. Lions clubit sekä Kontulasta että Mellunmäestä ryhtyivät tukemaan toimintaamme taloudellisesti. Myös muilta itäisen alueen leijonaryhmiltä saimme lahjoituksia ja taisipa joku rotary-ryhmäkin olla talkoissa mukana.

 

Mellunmäen ja Kontulan Martat tukivat alusta lähtien saapastoimintaa, samoin kuin Mikaelinkirkon käsityökerho. Marraskuussa 1986 järjestettiin Mellunmäen seurakuntakeskuksessa Sukka Saappaaseen- myyjäiset, jonka tuotto meni Mellunkylän seurakunnan alueella tehtävän erityisnuorisotyön hyväksi, käytännössä siis saapastoimintaan. Tildun Tieto ja Uutinen-lehdessä oli pieni juttu siitä.

 

Lokakuussa 1987 avasimme rahankeräystilin oman auton hankkimiseksi toiminnalle. Olin anonut sitä varten poliisilaitokselta rahankeräyslupaa. Lähetimme 220 kerjuukirjettä, siis oikeata paperikirjettä, Helsingin alueen yrityksille, niin pienille kuin isoille. Yllättävän moni lahjoitti jotakin, muutama isompi yritys ihan tuntuviakin summia. Jälkikäteen katsellessani keräyksen tuottoja kiinnitin huomiota siihen, että myös kaksi alueen koulua olivat lahjoittajien joukossa. 

 

Keräyksen tuloksena ostimme tammikuussa 1989 käytetyn Toyota Hiace -merkkisen pikkubussin. Se oli kulunut eikä ihan priimakunnossa, mutta se ei tahtia haitannut. Pääsimme vihdoinkin liikkeelle ihan omalla autolla, ja päivystykset siirtyivät pääosin perjantai-illoiksi. Vaikka auto aiheuttikin välillä huolta, iloitsimme sen olemassaolosta. Tilanne muuttui dramaattisesti, kun muutamaa päivää ennen vappua 1993 auto varastettiin Puotilasta parkkipaikalta. Se löydettiin seuraavana päivänä muutaman sadan metrin päästä kangashallin sisältä pahoin rikottuna ja korjauskelvottomana. Usea alueen lehti uutisoi aiheesta. Olin sen tiimoilta myös Poliisi-tv:ssä.