OMAN AIKAKAUTENI VANKI?

Elämän normisto ja tapakulttuuri ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet huomattavasti. Kuten ihmiset yleensä, elämän perusasiathemmilta lapsena ja nuorena. Mikä elämässä on tärkeää, miten tulee toimia eri tilanteissa, miten kohdella muita ihmisiä, miten käyttäytyä. Siinä, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja toivottavaa, on tapahtunut huomattavia muutoksia ajan kuluessa. Tuon seuraavassa esille esimerkkeinä muutamia omia havaintojani.

Aloitan myönteisellä muutoksella. Lapsuudessani ja vielä pitkälle nuoruuteen saakka oli yleisenä tapana, että roskat heitettiin tai pudotettiin maahan. Roskiksia toki oli siellä täällä, mutta aika vähän. Yleinen mentaliteetti oli se, ettei siinä ollut mitään pahaa, kaikki tekivät niin. Vasta varttuneempana aikuisena havahduin siihen, kuinka oma käyttäytymistapani oli (onneksi) radikaalisti muuttunut. Nyt tuntuisi pahalta laittaa roska käsistä tai taskusta johonkin muualle kuin sille tarkoitettuun paikkaan.

Seuraavaksi käytöstavoista. Miehen tulee olla kohtelias naisille. Oven avaaminen ja tilan antaminen naiselle esimerkiksi ovesta mennessä kuuluu omaan normistooni. Tiedän kyllä, että osa naisista voi tänä päivänä kokea sen sukupuolisena syrjintänä tai ainakin epätasa-arvoisena kohteluna. Sellaisia kommentteja olen hämmentyneenä itse kuullut. 

Poisoppiminen sellaisesta, jonka edelleenkin koen oikeana, on jollei mahdotonta, niin ainakin kovin työlästä. Ja onko syytä muuttaa käsitystä tai toimintatapaa sellaisen asian kohdalla, jonka edelleen kokee oikeaksi? Tuskin ainakaan itse tulen tekemään niin, vaikka se jopa loukkaisi toista osapuolta. Toki yleiseen kohteliaisuuteen kuuluu tilan tarjoaminen toiselle sukupuolesta riippumatta. 

Väkivallan käyttö ongelmien ratkaisuyrityksenä tai vallankäytön välineenä on mielestäni täysin tuomittavaa. Siitä huolimatta sitä tapahtuu koko ajan. Jotkut pitävät väkivaltaa jossain tilanteissa  hyväksyttävänä tai ei ainakaan erityisen tuomittavana. Itselleni on kuitenkin nuoruudesta asti iskostettu ajatus, että missään tilanteessa mies ei voi lyödä naista. Se on kunniakysymys miehelle. Mikään olosuhde ei tee siitä hyväksyttävää. No, toki oman hengen pelastaminen voisi olla sellainen perustelu. Tämän suhteen ei ihme ja kumma ole vielä ymmärtääkseni suomalaisessa tapakulttuurissa tapahtunut ratkaisevaa muutosta. Ainakaan en itse ole sellaista havainnut. 

No, edellisestä aiheesta on hyvä jatkaa. Muistan ollessani varmaankin toisella tai kolmannella luokalla kansakoulussa, meillä oli välitunnilla tapana leikkimielisesti painia ja koitella voimia. Sain eräässä nahistelutilanteessa huomautuksen ympärille kerääntyneiltä koulukavereiltani, kun yritin jalallani saada toisen menettämään tasapainon. Ei saa käyttää jalkoja, kuului tiukka ohjeistus! No, kun seuraa tänä päivänä yhteenottoja nuorten ja aikuistenkin kohdalla, potkiminen on ykkösjuttu, johon ensimmäisenä yleensä turvaudutaan. Ja viimeisen vuosikymmenen aikana suosituksi tulleessa taistelulajissa vapaaottelussa vastustajan kaatuessa maahan, häntä ryhdytään kaikin voimin takomaan nyrkeillä päähän ja muuhunkin vartaloon. Siinä mennään kovin paljon yli oman moraalini rajojen. Maassa makaavaa ei voi lyödä, saati sitten potkia. Kaatuneen pitää antaa nousta ylös. Jos hän ei nouse, on kyse reilusta häviön tunnustamisesta. Toki kaikki toisen ihmisen vahingoittamiseen tähtäävä toiminta, kutsutaan sitä sitten urheiluksi tai joksikin muuksi, on omassa arvomaailmassani ehdottoman tuomittavaa.

Muistan kirkon erityisnuorisotyön neuvottelupäivillä tilanteen, jossa eritoten jouduin oman tapakulttuurini ja moraalikäsitysteni vangiksi. Perinteiseen tapaan, ainakin silloin, neuvottelupäivillä yhteydessä oli leikkimielinen SM-kisa. Lajit vaihtuivat vuosittain. Espoon päivien yhteydessä kisailimme jostain vuokrattujen sumopukujen kanssa. Ajattelin, että kerrankin tuli sellainen laji, jossa voin pärjätä ja todennäköisesti voittaa koko kisan. Pitkä voimailuharrastukseni antoi aika paljon pelikortteja siihen. No, arvonnassa vastustajaksi tuli naispuolinen henkilö. Se harmitti aikalailla, sen myönnän, koska moraalikoodistoni esti minua käyttämästä voimaa naisen poistyöntämiseen kisa-areenalta. No, muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin hävitä suosiolla. 

Mies ei itke. Miehen pitää olla rohkea. Miehen tulee osata itse korjata teknisiä laitteita ja ymmärtää autojen ja muiden kulkuvälineiden toimintaperiaatteet. No, olen autoista kiinnostunut ja itselleni tulee edelleenkin kaksi autolehteä. Katson televisiosta myös erilaisia auto-ohjelmia suurella mielenkiinnolla, vaikka auton toimintaperiaatteet ja tekniikka ovat itselleni käytännön tasolla usein hebreaa. Itken pääasiassa katsoessani televisiosta elokuvia tai urheilusuorituksia enkä pidä itseäni millään lailla erityisen rohkeana.

Mies ei voi olla hattu päässä sisätiloissa. Tänä päivänä tuntuu olevan tapana, että julkisuuden mieshenkilöt pitävät hattua päässä joka paikassa, kenties myös saunassa ja suihkussa. Se taitaa olla olennainen osa identiteettiä. Kun nuoria pyytää riisumaan hatun esimerkiksi kirkossa tai vaikka ruokailun yhteydessä, se herättää kummastusta ja jopa vastustusta. Ehkä kyse on vain siitä, että perinteet ja käyttäytymismallit muuttuvat ja siihen on ikääntyneempien vain suostuttava. Vanhan koiran on vaikeampi oppia uusia temppuja tai elää uudessa toimintaympäristössä. Ehkä sekin onnistuu, jos siihen on riittävästi motivaatiota?

Näihin edellä mainittuihin liittyy olennaisesti myös sukupuoliroolien muuttuminen ja hämärtyminen. Olemmeko jo siinä vaiheessa, jossa se, synnytkö mieheksi tai naiseksi tai kenties joksikin muuksi, on toissijaista tai jopa epäolennaista? Ihmisyys on toki itselleni ollut aina ykkösprioriteetti, mutta sukupuoleton tai sukupuolellisesti monijakoinen maailma on jotakin, johon en pysty identifioitumaan. Jos olisin syntynyt muutaman vuosikymmenen myöhemmin, tilanne voisi olla toisenlainen. Siinä mielessä olen oman aikakauteni ja henkilöhistoriani vanki tai ainakin sen kasvatti.

TARINA RETKESTÄ PIHTIPUTAALLE

Mies kun tulee tiettyyn ikään…niin monenlaisia muistoja palautuu mieleen. Seuraava nuoruuden seikkailu pulpahtaa mieleeni aika ajoin. Viimeksi näin kävi, kun juttelin Pihtiputaalla opiskelevan nuoren kanssa.

Olin 17-vuotias, kun teimme keväällä koulun kanssa luokkaretken Kouvolasta Särkänniemeen Tampereelle. Mukava ja ainutkertainen koulumuisto. Kuljeskelin huvipuistossa kaverini kanssa, kun kohtasimme pari meille kauniisti hymyilevää tyttöä. Jäimme hetkeksi keskustelemaan heidän kanssaan. Tytöt olivat Pihtiputaalta ja tulleet myös luokkaretkelle. Vaihdoimme yhteystietoja ja lupasimme olla pian uudelleen yhteydessä.

Kotiin palattuamme ei mennyt aikaakaan, kun ensimmäinen kirje saapui. Olimme tiiviisti yhteydessä tai ainakin minä ja toinen tytöistä. Kaverini kirjeenvaihtokuvioista en enää muista mitään. En tiedä, oliko sellaista lainkaan. Tiivis yhteydenpito tarkoitti käytännössä, että noin viikon välein jompikumpi sai toiselta kirjeen. Tänä päivänä sille naurettaisiin. Jos toinen ei vastaa yhteydenottoosi tunnin sisällä, kertoo se, ettei hän todennäköisesti ole kiinnostunut sinusta.

Pihtiputaalla järjestettiin siihen aikaan kesäisin jonkinmoinen rockfestari, Saapasjalkarock nimeltään. Itse asiassa se taisi olla sinä vuonna ensimmäinen kerta, kun kyseinen festari järjestettiin. Uusi ystäväni esitti minulle kutsun saapua sinne. Innostuin asiasta. Päätin tavalla tai toisella saada sen järjestymään. Sama ominaisuus taitaa vieläkin olla minussa vahvana. Kun innostun jostakin asiasta, on minua vaikea saada luopumaan siitä. Voin nähdä paljonkin vaivaa sen toteutumisen eteen.

No, ryhdyin järjestelemään asiaa. En muista vanhempieni reaktiota sen tarkempaa, mutta he hyväksyivät lähtöni sillä edellytyksellä, että menisimme reissuun molemmat, siis minä kaverini kanssa. Kysyin asiaa kaveriltani. Muistikuvani on, ettei hän ollut samalla tavoin innostunut kuin minä, mutta lupasi kuitenkin kysyä lupaa omilta vanhemmiltaan. No, lupaa ei valitettavasti herunut. Muistan olleeni  hyvin pettynyt, mutta en antanut sen kuitenkaan lannistaa itseäni. Kerroin kotona, että lupa on saatu ja lähdemme molemmat reissuun Kouvolasta Pihtiputaalle. 

Vanhempani eivät koskaan tarkistaneet, oliko saatu lupa todellinen. Lähdin yksin matkaan. Ostin edestakaisen junalipun välille Kouvola-Jyväskylä. Pihtiputaalle ei mennyt, eikä ymmärtääkseni edelleenkään mene junaa, joten ajattelin selvitteleväni matkaa Jyväskylästä Pihtiputaalle vasta paikan päällä Jyväskylässä. 

Junamatka Jyväskylään sujui muistini mukaan hyvin. Olin kovin innoissani ja odottavalla mielellä. Festarit ja eritoten tytön tapaaminen pitivät mielen korkealla. Saavuttuani Jyväskyläään en uhrannut  montaa ajatusta sille, miten pääsen Pihtiputaalle, vaan seikkailumielessä päätin lähteä vaan kävelemään kohti Pihtipudasta ja näin teinkin. Sanoista tai tässä tapauksessa ajatuksista tekoihin. 

Olin kävellyt maantietä reilun parikymmentä kilometriä matkatavoitteni kanssa, kun kulku alkoi tympimään. Väsymys painoi kehoa ja mieltä. Oli ilta ja mietin, mitä tehdä. Näin pellolla vasemmalla puolella tietä heinäladon noin sadan metrin päässä ja sain päähäni idean, että ”tuonne menen nukkumaan”. Varmaan romanttiset muistikuvat vanhoista suomalaisista elokuvista vaikuttivat asiaan. Menin latoon sisälle ja kävin pitkäkseni heinien päälle. Kuulin lähellä olevan talon koiran haukkuvan useaan otteeseen, mutten antanut sen häiritä olemistani.

Makasin ladossa muutaman tunnin ajan, mutta en kuitenkaan saanut kovin hyvin levättyä. Ehkä torkahdin toviksi. Todennäköisesti jännitys ja todettu heinäallergia osaltaan vaikeuttivat nukkumista. Kömmin jonkin ajan kuluttua pois ladosta ja suuntasin takaisin tielle. Koira haukkui jälleen, mutta onneksi kukaan talon asukkaista ei ilmaantunut paikalle. Tielle saavuttuani jatkoin kävelemistä Pihtiputaan suuntaan. Aina nähtyäni auton tulevan takaani nostin peukalon ylös toivoen kyytiä. Sen ajan kauhutarinat liftarisurmista eivät lannistaneet minua. Aika monta autoa ohitse kulki, mutta jossain vaiheessa aamuyöstä jenkkiauto pysähtyi kohdalleni. Sain kyydin Pihtiputaalle asti. Muistan, että vauhti oli aika hurjaa, nopeusrajoituksista ei juuri piitattu. Toisaalta liikenne oli olematonta siihen aikaan. Olin Pihtiputaan keskustassa noin viiden aikaan aamulla. Kiitin kyydistä ja lähdin kuluttamaan aikaan. Kävelin keskustan alueella edestakaisin keskipäivään asti, kunnes festarialueen ovet avattiin. Ostin viikonlopun festarilipun ja menin sisälle. Olin aivan poikki, mutta samalla kuitenkin edelleen innoissani, olihan odotettu tapaaminen aivan tapahtumaisillaan. 

Kävelin festarialueella kuluttaen aikaa ja toivoen näkeväni tytön, jonka takia olin matkan tehnyt. Ja jonkin ajan kuluttua se tapahtuikin. Näkeminen ei kuitenkaan ollut sellainen kuin olin toivonut ja josta unelmoinut. Näin hänet jonkun nuorukaisen kainalossa. Sydämeni jätti varmaan muutaman lyönnin väliin. Pettymys oli sanoinkuvaamaton. Koko matka monine vaiheineen ja rasituksineen oli ollut turhaa. Olin jo uuvuksissa fyysisesti, nyt päälle tuli vielä henkinen lamaantuminen. Hortoilin paikalla vielä puolisen tuntia, sen jälkeen poistuin festarialueelta, vaikka olinkin maksanut koko viikonlopusta. Söin jotakin ja sen jälkeen suuntasin paluumatkalle kohti Jyväskylää. Mitään muistikuvaa ei minulla ole vieläkään siitä, miten onnistuin pääsemään Jyväskylään ja sen rautatieasemalle. 

Junamatkasta kotiin muistan kyllä jotakin. Onnistuin pääsemään illalla Kouvolan suuntaan lähtevään junaan. Se ei ollut mikään pikajuna, vaan enemmänkin maitojunan tyyppinen, joka pysähtyi moneen kertaan matkan aikana. Isompi tauko aamuyöllä kesti useamman tunnin. Se tapahtui jollain pikkuasemalla, jonka sisätiloissa vietin aikaa kolmen keski-ikäisen (sellaisilta he minusta silloin vaikuttivat) entisen vankilakundin kanssa. Heidän tarinansa liikkuivat koko ajan rikosten, vankilatuomioiden ja päihteiden parissa aika aggressiiviseen sävyyn. Myönnän olleeni peloissani, vaikka ehkä se ei ulospäin näkynyt. Aika tuntui pitkältä, mutta lopulta Kouvolaan vievä juna saapui ja loppumatka sujuikin paljon leppoisammin. Kotona vanhemmat ihmettelivät, miksi tulin takaisin jo niin aikaisin. En muista selitystäni. Asioiden todellisesta kulusta en kertonut kuin vasta 30 vuotta myöhemmin.

ORANSSIN VÄRIN MAA - UNOHTUMATON KOKEMUS

Ennen kevättä 1985 Hollanti tai Alankomaat, miten sen haluatkin nimetä, oli itselleni lähinnä hyvä jalkapallomaa. Juuri sen enempää en siitä tiennyt. Asia muuttui totaalisesti, kun lähdin suorittamaan opiskeluni viimeistä harjoittelujaksoa Rotterdamin suomalaisella merimieskirkolla. Se oli todennäköisesti elämäni merkittävin ja opettavaisin kahden kuukauden jakso.

No, tästä herännee kysymys, miksi väitän näin?

Taustani oli pikkukaupungin seurakuntanuori, joka oli muuttanut opiskelemaan Helsinkiin. Se jo itsessään oli huomattava muutos ja avarsi maailmankuvaani monella tavoin. Se myös haastoi itseni pohtimaan sitä, että miten sovittaa oma maailmankuvani yhteen muiden erilailla ajattelevien kanssa. Ovatko muut väärässä vai onko syytä muokata omaa ajattelutapaani? No, ajanmittaan ymmärsin sen, että omaksumani ja oppimani ajatus oikeasta ja hyvästä elämästä oli ollut kovin kapea. Sen huomaaminen oli vapauttava ja sanoisin jopa tervehdyttävä kokemus.

Hollannissa vastaan tuli monella tavoin hyvin erilainen ympäristö. Sijainti keskellä Eurooppaa ja moninaisten kulttuurien sulatusuunissa oli jotain ihan muuta kuin mihin olin tottunut. Kaikesta huolimatta olin heti kovin innostunut oppimaan uutta ja perehtymään paikalliseen elämäntapaan. 

Monikulttuurisuus, erilaisista taustoista tulleiden ihmisten hyvin toimiva yhteiselo oli vaikuttavaa. Hollantilaisuus, näin koin, oli kovin värikästä ja positiivista. Ystävällisyys oli läsnä kaikkialla. Toki myöhemmin tulin huomaamaan, ettei elämä sielläkään ole aivan ongelmatonta.

Muistan, kuinka heti perille saavuttuani silloinen merimieskirkon assistentti ohjeisti minua tervetuloatoivotuksen jälkeen jättämään kassini ja ojensi käteeni kadulla odottavan mersun pikkubussin avaimet ja kartan. Yhdelle Rotterdamin lukemattomista satama-alueista oli juuri saapunut suomalainen laiva ja minun pitäisi mennä sinne hakemaan merimiehiä kirkolle. Tehtävä oli mieluinen, vaikka samalla myös jännittävä. Kaikki sujui hyvin ja tutustuin alueeseen ja paikalliseen tai sanoisinko keskieurooppalaiseen ajokulttuuriin hyvin nopeasti.

Monenlaisia mukavia muistoja tuohon ajanjaksoon sisältyy. Viikonloppumatka bussilla Pariisiin hollantilaisten kanssa. Alueella asuviin suomalaisiin siirtolaisiin tutustuminen. Saunominen merimieskirkon takapihalle pystytetyssä suomalaisessa hirsisaunassa oli tunnelmallista. Rekkakuskit tulivat tutuiksi. Kuva merimiesten elämästä tarkentui. Asuin aika ison osan ajasta yhdessä uutta pestiä odottavan merimiehen kanssa, sitä kautta sain uudenlaisen näkökulman asioihin.

Silloinen merimieskirkon pastori Kalliala kutsui vaimonsa kanssa minut muutaman kerran luokseen yläkerran asuntoon. Vietimme sikäläiseen tyyliin iltaa juuston, viinin ja muunkin naposteltavan kera. Niihin liittyi aina mukavia ja ajatuksia herättäviä keskusteluja. Erittäin lämpimiä muistoja ne vieläkin tuovat mieleen. Aukaisivat itselleni ikkunan uuteen maailmaan.

Huomasin myös pärjääväni vieraassa kulttuurissa. Kaikki paikalliset keski-ikäistä nuoremmat osasivat hyvin englantia, joten selvisin sillä vähintään tyydyttävästi. Muutamia lauseita opettelin myös hollannin kielellä. ”Ik begrijp het niet.” ”Waar zijn de toiletten, alstublieft?” ”Dank u!” Ruoan tilaaminen paikallisesta pikaruokaravintolasta hollannin kielellä oli yksi onnistumisen kokemuksista.

 

Mielenkiintoinen liittymäkohta kahdelle itselleni tärkeällä asialle eli Hollannille ja saapastoiminnalle liittyy värimaailmaan. Oranssi on molempien tunnusväri. Kummallinen yhteensattuma, vai onko se sitä? En tiedä. Ainakin se on mukava asia eikä tarvitse pitkään miettiä, mikä on lempivärini.

Olennaisinta oli se eräänlainen vapautumisen prosessi, joka Rotterdamin ajasta lähti liikkeelle. Ne elämisen rajat, jotka olin itselleni omaksunut pitkälti omien kasvuolosuhteitteni johdosta, alkoivat murtumaan. Muurit madaltuivat, elämä ja sen mahdollisuudet avautuivat paljon rikkaampina kuin aikaisemmin. Toki kyse on myös normaalista iän myötä tapahtuvasta oppimis- ja kasvuprosessista, mutta olen vakuuttunut, että ilman tuota kokemusta olisin tänä päivänä erilailla ajatteleva ihminen. Kiitos Rotterdam, kiitos paljon! Dank u Rotterdam, dank u wel!