Mikä huolestuttaa Suomessa?

Europarlamentaarikko Merja Kyllönen kertoi Päivän Lehden artikkelissa 12.1. tänä vuonna näkemyksensä siitä, mikä nuoria mietityttää tulevaisuudessa. "Nuoret ovat huolissaan turvallisuuden perusasioista kuten demokratiasta, luonnosta, terveydenhuollosta, koulutuksesta ja sivistyksestä sekä turvallisuusviranomaisten toiminnasta.

Kansallinen yhtenäisyys nähdään tärkeänä. Nyky-Suomi koetaan riitoja lietsovaksi, ja nuoret korostavat tasa-arvoa ja luottamusta kaikkein tärkeimpinä turvallisuuden kannalta säilytettävinä asioina. Jos me emme kykene päättämään, sopimaan ja tekemään ratkaisuja, mitä toivoa meillä on?

Turvallisuutta Suomessa eivät uhkaa niinkään ulkoiset uhat, vaan se mitä maan sisällä tapahtuu. Eriarvoistuminen, syrjäytyminen ja kaikesta päätöksenteosta osattomaksi ja vieraantuneeksi jääminen tulevat todella haastamaan suomalaisen yhteiskuntarauhan.

Valtionjohdon on vastattava tähän haasteeseen. Vakaus ja yhteiskunnan hyvien asioiden säilyminen on nuortenkin toive."

Yllä oleva teksti herätti ajattelemaan, että onkohan Suomi tai mikään muukaan kansakunta ollut kovin yhtenäinen muutoin kuin sotien kohdatessa? Sanotaan, että mikään ei yhdistä samalla tavoin kuin yhteinen vihollinen. No, ehkä jotain samankaltaista jonkin asian takana yhdessä olemista tapahtuu Suomessa ja varmaan muuallakin onnistuneiden urheilusuoritusten, varsinkin joukkuelajien kohdalla. Moni meistä muistaa Suomen ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 1995. Silloin kaikki olivat hetken ystäviä keskenään ja ylpeitä suomalaisuudestaan.

Vaikka Suomessa olemme olleet kansakuntana ehkä homogeenisempi kuin moni muu maailmankolkka, on meille mahtunut monenlaisia äänenpainoja ja mielipiteitä kautta historian. Ääriesimerkkinä siitä on kansalaissota itsenäisyytemme alkumetreillä. Olemme kuitenkin lähes esimerkillisellä tavalla löytäneet tavan toimia yhdessä niin, että erilaisilla mielipiteillä ja äänenpainoilla on ollut mahdollisuus tulla kuulluiksi. Olemme yhdessä ottaneet suuria askeleita eteenpäin hyvinvoinnin ja keskinäisen ymmärryksen tiellä. Oma syrjäinen sijaintimme on osaltaan auttanut pitämään ulkopuoliset uhkatekijät riittävän kaukana.

Li Andersson kirjoitti HS:n mielipidepalstalla eilen eli 24.6. seuraavasti: "Minä näen hyvinvointivaltion suurimpana uhkana työssä käyvien keskiluokkaisten ymmärryksen puutteen sitä todellisuutta kohtaan, jossa suomalaiset pienituloiset elävät."
Elämme siis monenlaisten haasteiden edessä. Yhtenä vaaroista on rahan vallan kasvaminen. Se sanelee kovin paljon siitä, miten elämme tässä maassa ja maailmassa. Liian paljon. Vaikka periaatteessa voimme taloudellisesti paremmin kuin koskaan ennen, saamme kuulla yhtenään uutisia siitä, kuinka sitä ja tätä joudutaan vähentämään tai rajoittamaan taloudellisten syiden vuoksi. On selvää jo maalaisjärjellä ajateltuna,  että enempää ei voi kuluttaa kuin mitä ansaitsee. Silti aika ajoin kummastuttaa, että mihin se raha menee? Onko prioriteetti oikeissa asioissa?
Eriarvoistuminen, kokemus siitä, ettei minua kohdella tasavertaisesti tai oikeudenmukaisesti, on omiaan herättämään katkeruutta ja vastakkainasettelua. Se kasvaa helposti lumipallon lailla. Asioista tulee suurempia kuin mitä ne alunperin ovat olleet.

Maailma on pienentynyt muutaman vuosikymmenen aikana niin huomattavasti, ettei mikään, mikä tapahtuu muualla maapallolla, ole koskettamatta meitä ainakin jossain mielessä. Suomi on myös monikulttuurisempi kuin koskaan ja se asettaa monenlaisia uusia haasteita yhteiselolle, maan vakaudelle ja kansalaisten hyvinvoinnille. Emme voi kuitenkaan irrottautua muusta maailmasta, tällä maapallolla meidän on elettävä ja pyrittävä myös elämään ihmisiksi.

Yleisemmin ajateltuna pohdin sitä, että onko meille tulevaisuudessa edellytyksiä sellaiseen yhteiskuntaan, jossa ristiriitojen kärjistymisen sijaan pyrimme etsimään ratkaisuja ja yhteisymmärrystä, sopua riidan sijaan? En osaa sanoa, välillä vaikuttaa vähän vaikealta. Oman edun tavoittelu hinnalla millä hyvänsä, mustavalkoinen ajattelu ja ehdottomuus tuntuvat olevan vallalla monella suunnalla. Onko niin monella kokemus siitä, että häntä ei ole kuunneltu, hänen ajatuksiaan ei ole huomioitu ja häntä ei ihmisenä ole riittävästi arvostettu? Onko meidän lähdettävä liikkeelle aivan sellaisista perusasioista, että muistamme sanoa päivää, kiittää, kun on sen aika, uskaltaa hymyillä kohdatessamme ja jopa katsoa silmiin toisiamme? Onko meidän muistettava puhumisen sijaan antaa tilaa myös kuuntelemiselle? Olisiko siitä mitään hyötyä, että kohtelisin toisia, niinkuin haluaisin itseäni kohdeltavan?

Kohtaamisia kesäisenä perjantai-iltana

Lähestyimme isoa nuorisojoukkoa. Vastaan tuli humalainen nuori mies, joka ensi töikseen totesi ”te tulitte pilaamaan nuorten illan! Menkää pois!” ”Millä lailla me teidän iltanne pilataan?” ”No, te soitatte poliisit paikalle ja sitten kaikki on piloilla!” ”No, meidän ykköstehtävänä ei ole soittaa poliiseja paikalle aina, kun näemme nuoria” ”Ai jaa, no sittenhän te ootte saatanan hyvää porukkaa! Hei kaverit, nää on saatanan hyvää porukkaa!”

”Hei äijä, mä haluun jutella sun kanssa!”  Tällainen huuto kaikui nuorisojoukosta, joka istui oluet käsissään rantakalliolla. Huutaja oli noin 17-vuotias tyttö. ”Eiks oo niin, että te ootte kattomassa, että nuorilla on asiat hyvin?”, hän jatkoi, kun saavuin paikalle. ”Kyllä, just siitä on kyse, hyvin tiesit”, vastasin tytölle. ”Te teette vitun hyvää työtä!”, hän vielä kommentoi.

”Palveluoperaatio Saapas, mikä se on?” Ollaan katsomassa, että nuorilla on asiat hyvin ja tarvittaessa jeesataan” ”Ai jaa, sehän on tosi hyvä juttu. Onks tää joku uus juttu, kun mä en oo siitä ennen kuullu?” ” No ei ole kyllä uusi juttu. Vuodesta 1972 sitä on tehty ja mäkin oon tehnyt tätä työtä jo 32 vuotta” "Ai, ihme kun mä en oo siitä ennen kuullu. Mut kuulostaa tosi hyvältä asialta.” ” Kiitos, kyllä tää on meidänkin mielestä tärkeä asia. Mutta me jatketaan matkaa, pitää käydä tsekkaamassa, millainen meininki muilla on. Mukavaa iltaa teille!” ”Kiitos, kivaa iltaa teillekin!"

"Hei Kassu, miten menee?" "Kiitos, oikein hyvin, entä sulla?" "Kivasti. Ollaan kavereiden kanssa iltaa viettämässä".

Isomman nuorisojoukon takana istui muutama hieman vanhempi nuori. Heistä osa oli ollut riparillani.  Yksi nuorista aloitti keskustelun: "Hei Juha, mitä kuuluu?" Kiitos, ihan hyvää. Millainen meininki teillä on?" "Lepposa. Katellaan tästä vähän kauempaa, kun juniorit juhlii. Mukavaa, kun on hyvät kelit!" "Niinhän se on. Kyllä tätä on pitkään talvella odoteltu. Teillä näyttää asiat olevan hyvällä mallilla." "Jep, chillaillaan tässä ja otetaan iisisti." "Hienoa. Pitäkää huolta toisistanne!" "Niin me aina tehään. Kiitos, kun te huolehditte nuorista!"  "Kiitos kiitos! Nähdään!"

Mahtuihan iltaan samalle paikalle myös syvällisempi keskustelu nuoren tytön kanssa, mutta siitä ja sen sisällöstä en voi tässä yhteydessä kertoa sen enempää. Paljon muutakin tapahtui illan aikana. Hyvä mieli jäi kesäisestä illasta. Nuoruus on vain kerran. Elämässä tulee löytää syitä nauttia ja olla onnellinen ja sen tämän illan nuoret olivat hyvin oivaltaneet. Vaikka muutamalla oli todennäköisesti aiottua vahvempi humalatila, nuoret pitivät huolta toisistaan. Hienoa!

Jäi myös vahva kokemus siitä, että työmme on arvokasta ja se on kantanut hedelmää. Joka vuosi ilmaantuu kuitenkin kaduille uusia nuoria, emme voi jäädä sen varaan, ettei meitä enää tarvittaisi. Ja mielellämme olemme läsnä siellä, missä nuoria liikkuu. Siellä, missä nuoret etsivät rajojaan ja tietään kohti omaa aikuisuuttaan.

Mä en halua aikuiseksi

Saan silloin tällöin kuulla nuoren kommentoivan, ettei hän halua tulla aikuiseksi. Täysi-ikäiseksi kyllä, koska se tuo mukanaan paljon oikeuksia, mutta aikuiseksi ei mielellään. Miksi? Liittyykö siihen ajatus siitä, että aikuisuus on jotakin raskasta, vastuullista, tylsää, mielikuvituksetonta ja rajoittavaa.

Itse odotin nuorena aikuisuuden porttien aukeamista. Vapaus ja mahdollisuus itse päättää elämänsä asioista olivat ne suurimmat innoittajat. Aikuisuus toi mukanaan mahdollisuuden päästä opiskelemaan ja saada mielekkään työn. Tulevaisuus ei pelottanut, en ainakaan muista sellaista tunnetta kokeneeni. Voihan olla, että muisti tekee tässä kepposen.

Nuorisokulttuurin katsotaan alkaneen 1950-luvulla. Sitä ennen siirryttiin lapsuudesta aikalailla suoraan työelämään ja aikuisten maailmaan. 1970-luvulla, jolloin itse olin nuori, oli nuorisokulttuuri jo voimissaan. Oli musiikillista kapinaa aikuisten maailmaa kohtaan. Myös pukeutumisella tahdottiin  välittää erilaista arvomaailmaa kuin omilla vanhemmilla oli. James Dean nuorena kapinallisena oli ehkä sen ajan merkittävin nuorisokulttuurin edustaja ja idoli. Nuoruus kuitenkin loppui parinkymmenen vuoden paikkeilla. Sen jälkeen oli ryhdistäydyttävä (niinkuin vanhemmalla polvella oli tapana sanoa) ja siirryttävä vastuulliseen aikuisen elämään.

Tämän päivän nuorisolla ei ole yhtenäiskulttuuria, kuten vielä omassa nuoruudessani oli. Nykyään jokainen valitsee tarjolla olevista asioista, joita on lukematon määrä, itselleen sopivia arvoja, käyttäytymismalleja, musiikillisen viitekehyksen yms. Lisäksi käsite nuoruus on tätä nykyä kovin venyvä. Moni viisikymppinen pukeutuu hyvin nuorekkaasti, kuuntelee samaa musiikkia lastensa, jopa lastenlastensa kanssa jne. Nuoruutta ihannoidaan. Onko siinäkin kyse aikuisuuden pelosta vai aikuisuuden uudelleen määrittelystä?

Kirkko ja Kaupunki-lehdessä oli vuonna 2009 artikkeli, jossa pohdittiin aikuistumisen vaikeutta. Jutussa oli seuraavia kommentteja :

"Aikuisuudessa pelottaa se, että kaikki hienot suunnitelmat ja toiveet, jotka mielessä liikkuvat, konkretisoituvat sarjaksi epäonnistumisia ja latteaksi todellisuudeksi. Siksi tekee usein mieli olla kokonaan ajattelematta tulevaisuutta ja keskittyä hauskanpitoon."

      Mies, 26v.

 

”Mieleltäni tunnen edelleen olevani 25-vuotias, mutta ikääntymisen huomaa siitä, että fyysistä kuntoa on vaikeampi pitää yllä kuin ennen. Enää ei jaksa mennä kuten nuorempana. Tavallaan siis kroppa kertoo, että vuosia on kertynyt, vaikka mieli ei sitä meinaa tajuta.”

Mies, 37v.

 

”Milloin olen kokonaan aikuinen? Ehkä sitten kun lakkaan huolehtimasta, mitä toiset minusta ajattelevat.”

Nainen, 23v. 

 

”Aikuisuus on sitä, että ottaa toiset ihmiset enemmän huomioon ja tietty itsekkyys jää taakse. Alan pikkuhiljaa tuntea itseäni aikuiseksi, olen tullut harkitsevammaksi ja mietin asioiden ja tekojeni seurauksia. Mutta tunnen kyllä itseni usein lapselliseksi, ja niin pitääkin olla. Muuten elämästä tulee liian tasapaksua ja tylsää.”

Nainen, 28v.

 

Kehityspsykologiaan kuuluu ajatus, että nuori tavoittelee aikuisuutta ja omaehtoisuutta keinolla, jos toisella. Hän ottaa mallia sekä vanhemmistaan, että varsinkin viihdemaailman sankareista. Viihdeteollisuus pyrki edistämään arjesta irrottavia ihmiskuvia. Jos etsit aikuismallia läppärin, tabletin, puhelimen tai tv:n välityksellä, on siinä omat vaaransa, koska useimmiten ne mallit ovat kaukana arkielämästä, siitä, jonka jokainen meistä joutuu kuitenkin kohtaamaan. Unelmaelämästä puuttuu lähes aina aikuisuuteen liittyvä vastuupuoli ja realiteetit. Se, että ei voi enää ei voi toimia huolettomasti ja on otettava huomioon tekemisen seuraukset, voi olla pelottavaa. Eikä aikuisuuden haasteellisuus ole vain nuoren kokemus. Vauva.fi -sivustolla nelikymppinen äiti toteaa, että "Jollain kummallisella tavalla haluaisin itsekin olla vielä lapsi. Kaipaan huolenpitoa ja hoivaa, En kestä olla vastuussa koko ajan. Haluaisin olla lapsi, josta vanhemmat pitävät huolta, en itse aikuinen."

Onko kyse siitä, että aikuisuuden vaatimukset ovat kovemmat kuin menneinä aikoina? En tiedä. Mielikuvani on, että aikaisemmat sukupolvet joutuivat raatamaan enemmän toimeentulonsa eteen, mutta toisaalta tämä aika asettaa aikuiselle hyvin monenlaisia vaatimuksia. Ehkä myös raja sen suhteen, milloin olet kelpo ja vastuullinen aikuinen, on korkeampi kuin joskus aikaisemmin. Pitäisikö meidän olla lempeämpiä myös itseämme kohtaan, kaikissa asioissa ei tarvitse olla esimerkillinen ja kuulua parhaaseen A-ryhmään. Vähempikin kelpaa. Ole rauhassa oma itsesi. Yritä parhaasi, ole samalla itsellesi ystävällinen ja ymmärtäväinen.

Koulu päättyy, uusi elämä alkaa?

Kouluvuosi on useimmilla nuorilla päättynyt. Joillekin se merkitsee kesäloman alkua, toisille työelämään siirtymistä joko kesän ajaksi tai kokonaan. Monille se tarkoittaa myös uuden elämänvaiheen alkua. Vaikka koulun loppumista on odotettu, voi askeleessa työelämään, uuteen opiskelupaikkaan tai aikuisten maailmaan olla omat haasteensa. Se mikä on kauempaa näyttänyt ruusuiselta, ei aina olekaan ihan sitä.

Koulu on monen nuoren ajatuksissa se välttämätön paha. Se on vaihe, joka on käytävä elämässä läpi päästäkseen eteenpäin seuraavaan opiskelu- tai työpaikkaan ehkä pitkäaikaistenkin tavoitteiden saavuttamiseksi. On myös niitä nuoria, jotka eivät näe koulunkäynnillä olevan mitään muuta merkitystä kuin aikuismaailman ja yhteiskunnan määräämän rangaistuksen, joka on vain kärsittävä. Sen jälkeen alkaa vapaus.

Kouluaika on sekä ajallisesti että kokemuksellisesti erittäin merkittävä elämän jakso. Siihen liittyy onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksia. Siihen kuuluu tärkeitä kaveruus- ja ystävyyssuhteita. On myös niitä, joille koulu on jopa traumaattisten kokemusten paikka. Sen vaikutukset voivat kestää kenties loppuelämän ajan. Kiusatuksi joutumisen kokemuksia kantaa mukanaan ja ne vaikuttavat valitettavan moniin loppuelämän valintoihin ja käyttäytymismalleihin. Oma koulunkäyntini oli kovin takkuista, motivaatiota ei tahtonut millään löytyä. Jouduin tuplaamaan eli jäämään luokalle kahteen kertaan, viihdyin enemmän muualla kuin koulussa. Myöhemmin olen kantanut syyllisyyden taakkaa huonosta menestyksestäni sekä tietoisissa ajatuksissani että varsinkin yöunissa lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Kyllä, luit oikein, kolmenkymmenen vuoden ajan. Vasta kymmenkunta vuotta sitten asia lakkasi vaivaamasta minua.  Joten tiedän, että olankohautuksella kuitatut sanat "kyllä se sitä pian ohi menee", eivät ole aina lähellekään totta.

Koulunkäynnin traumat voivat näkyä myös muulla tavoin. Muistan vuosia sitten, kun koulujen päätösoperaatiossa saapaspäivystyksessä näimme muutaman yläkoululaisen hakkaavan sijaisopettajansa Espalla. Rumaa katsottavaa. Nuori sijaisope oli sen jälkeen täysin pois tolaltaan. Toivottavasti hän on myöhemmin kuitenkin toipunut siitä.

Koulujen päätöspäivänä suurin osa vastaan tulevista nuorista oli kuitenkin hyvillä mielin, etten sanoisi jopa riemuissaan. Se tuntuu myös meistä saapasauttajista hyvältä, iloa ja onnellista mieltä on monesti liian vähän elämässämme.

Kävin ennen päivystystä onnittelemassa muutamaa valmistunutta. Tein sen mielelläni ja olin myös iloinen siitä, että olin saanut kutsun juhlahetkeen. Arvostan sitä, kiitos hyvät nuoret.

Onnittelut sinulle valmistunut. Olet tehnyt hyvän ja arvokkaan työn. Kiitä itseäsi ja niitä, joille kiitos kuuluu. Jotain on nyt jäänyt taakse, edessä odottavat uudet haasteet. Rohkeutta niihin. Älä koskaan unohda toivon näkökulmaa, sillä se kannattelee elämää.