Rukoiletko koskaan?

Monissa perheissä lapsille opetetaan yhä iltarukous. Useat osaavat edelleen sen. Asian huomaa myös rippikoulussa. On yllättävän paljon nuoria, joilta sujuu Isä Meidän -rukous, samoin Herran siunaus.  Tämä tapa ja perinne on kuitenkin vahvasti murenemassa. Sääli. Ehkä länsimainen käsitys ihmisen kaikkivoipaisuudesta ja ylivertaisuudesta näkyy tässä. Emme tarvitse mitään tai ketään yläpuolellemme. Kykenemme ratkaisemaan kaikki ongelmamme ilman korkeampaa voimaa. Ehkä tämän tai jonkin muun syyn vuoksi tänä päivänä on paljon vanhempia, jotka kokevat rukoilemisen olevan itselleen ja lapsilleen epäsopiva tapa. Ymmärrän sen. Omia arvojaan vastaan ei tule toimia kuin poikkeustapauksissa. 

Osa vanhemmista on varmasti opettanut lapsiaan rukoilemaan siinä tarkoituksessa, että elämässä on hyvä turvautua korkeampaan voimaan. Osa todennäköisesti sen vuoksi, että se edustaa omilta vanhemmilta opittua kulttuuriperintöä, jota haluaa edelleen jakaa eteenpäin.

Mutta kuinka moni meistä aikuisista on rukoillut ja milloin viimeksi? Ehkä sitä on tullut tehtyä ahdingon keskellä, kun asiat eivät ole enää vain omassa hallinnassa. Varmistaakseen, että kaikki mahdollinen on tehty. Silloin on jotenkin perustellumpaa turvautua korkeampaan voimaan, vaikka sen olemassaolosta ei olisi varma tai ei pitäisi sitä edes todennäköisenä. Harva kuitenkaan on valmis myöntämään muille rukoilleensa edes joskus. Siinä on jotain hävettävää. Ehkä siinä pelkää osoittautuvansa heikoksi ja menettävänsä kasvonsa muiden silmissä.

Vuosia sitten pidimme rippikoulua urheiluopistolla ja osallistuimme ruokailuun muiden kanssa. Ruokarukouksen lauloimme, niin ripareilla on yleensä tapana tehdä. Se sujuu mainiosti normaalioloissa leireillä, kun olemme läsnä vain omalla porukalla. Urheiluopistolla muun joukon keskellä se oli yllättävän vaikea paikka sekä rippikoululaisille että myös isosille. Mitä nuo muut meistä ajattelevat, nauravat  ja pitävät varmaan aika pimahtaneina tyyppeinä? Saammeko kuulla tästä vielä jälkeenpäin? No, kyllähän meitä katsottiin ja tekemisiämme seurattiin, mutta ei siinä ollut mielestäni sen kummempaa. Se kertoo paljon siitä, miten me Suomessa suhtaudumme rukoilemiseen ja uskonnon harjoittamiseen. Julkiseen elämään se ei yleensä sovi, kulissien takana asia voi olla jotakin muuta. Jenkeissä tilanne taitaa edelleen olla kovin toisenlainen.

Muistan saapaspäivystyksissä muutaman kerran kohdanneeni henkilöitä, jotka ovat pyytäneet rukoilemaan puolestaan. He kaikki ovat olleet aikuisia. Joten kyllä niitäkin ihmisiä Suomessa vielä löytyy, jotka uskovat rukouksen voimaan. 

Suomi24 -sivuston mielipidepalstalla oli mielenkiintoinen, samalla tosin aika tyypillinen keskustelu, joka alkoi seuraavasta kysymyksestä:

"Voisiko joku uskovainen perustella, miksi jumalaa pitäisi rukoilla?
Koska olen rehti ja humaani ateisti, varoitan että jokainen vastauksen antava uskovainen todennäköisesti nolaa itsensä täysin. Vielä oleellisempaa on, että tämä keskustelu tulee osoittamaan että Raamatun kuvaamaan jumalaan uskominen on äärimmäisen typerää. 
Joten, kuka uskovaisista (mahdollisesti= nolaa itsensä ensimmäisenä?"

Keskustelu kulki laidasta laitaan, pysytellen suurimman osan ajasta varsinaisen teeman ulkopuolella. Lähinnä siinä väiteltiin maailmankaikkeuden synnystä, evoluutiosta ja tieteen uskottavuudesta. Välillä kiivassanaisen ajatusten vaihdon päätarkoituksena tuntui olevan toisten keskustelijoiden tietämättömyyden ja lapsellisuuden osoittaminen.

Sellaisen suvaitseminen, joka on itselleen vierasta tai jota ei kykene ymmärtämään tiedollisesti tai kokemuksellisesti, ei ole helppoa. Se johtaa usein tilanteeseen, jossa pyritään todistamaan toisen ajattelumalli tai elämän arvot vääräksi. Jokainen tietää, ettei se tie vie mihinkään hyvään. Toista kunnioittavaan vuoropuheluun suostuminen on monelle meistä liian suuri haaste. Siinä on se vaara, että omat käsitykset voivat muuttua tai ainakin ymmärrys toista kohtaa voi kasvaa. 

Turvautuminen rukouksen voimaan on ymmärrettävää ja mielestäni hyvä asia. Vastentahtoisesti tai pakottaen en suosittele siihen ryhtymään. Tarpeen pitää nousta itsestä. Rukous ei ole automaatti, josta vastaus tulee juuri sellaisena kuin toivot. Aikuisina varmasti ymmärrämme sen. Todennäköisesti, jos olet joskus rukoillut, olet monesti joutunut pettymään ja ehkä kiroillut rukoilemistasi ja Jumalaa samalla. Jos kuitenkin palaat mielessäsi niihin hetkiin tai oikeammin myöhempiin aikoihin sen jälkeen, voinet huomata, että usein asiat ovat kääntyneet paremmaksi, vaikka eivät ehkä juuri sillä tavoin kuin toivoit. Ja jos et löydä minkäänlaista hyvää lopputulosta, on ainakin se, että olet ylipäätään selvinnyt elämän haasteista, hyvä asia. Sen joku voisi tulkita merkkinä siitä, että sinua on kuultu.

Jos et voi löytää minkäänlaisia rukousvastauksia, et minkäänlaista hyötyä siitä, että olet rukoillut, älä kuitenkaan unohda sen merkitystä, mitä rukoileminen itsessään aikaansaa sinussa. Se saa sinut keskittymään kyseiseen asiaan, se ehkä selkiyttää muutenkin ajatteluasi, se voi rauhoittaa mieltä ja voit todeta, että nyt on kaikki tehty. Enää ei voi kuin odottaa ja tyytyä siihen, mitä tulee. 

Rukoileminen sisältää myös ajattelumallin, jossa todetaan, että ihminen on rajallinen sekä kyvyiltään ja mahdollisuuksiltaan ja että yleensäkin koko elämä on rajallista. Emme pysty päättämään syntymästämme emmekä yleensä myöskään kuolemastamme, emmekä monesta muustakaan asiasta elämässämme. Suunnitelmia voi tehdä ja yleensä se on kovin suotavaa, mutta lopputuloksissa on aina mukana meistä riippumaton tekijä.

Rukous ei ole vain ääneen sanottuja lauseita. Rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Se voi olla sanatonta kääntymistä Luojan puoleen, ajatuksia ja huokauksia. Rukous voi aikaansaada ihmeitä. Suurimmat ihmeistä ovat niitä, jotka tapahtuvat sydämessäsi. Toivottomuus muuttuu toivoksi, pimeys valoksi.

Voiko ateisti rukoilla? Toki, kuka tahansa voi. Ajattelen kuitenkin, että anna rukoukselle mahdollisuus. Jos etukäteen olet varma, ettei siitä voi seurata mitään hyvää, lopputulos on todennäköisesti juuri odottamasi kaltainen. Jos kuitenkin asennoidut avoimin mielin ja annat mahdollisuuden sille, että seurauksena voi tulla jotakin hyvää elämääsi, voit ehkä yllättyä positiivisesti.

Valitettavan usein rukoileminen on pyytämistä. Ehkäpä voisimme olla aktiivisempia sen suhteen, että  olisimme kiitollisia kaikesta hyvästä, mitä elämässämme on. Sen kiitoksen voisi todeta myös rukouksessa, olkoon se sitten sanallisessa muodossa tai hiljaisena henkäyksenä mielessämme.

"Tie tulkoon vastaasi ystävänä.
Valaiskoon aurinko kasvojasi.
Vahvistakoon tuuli selkääsija 
sade ympärilläsi juottakoon vainioita.
Ja siihen saakka, kunnes
taas tapaamme toisemme,
pitäköön hyvä Jumala sinua
kädessään."

- vanha irlantilainen rukous

Sielunhoito ja saapastoiminta

Sain taannoin kutsun neuvotteluun sielunhoidon uusia suuntauksia koskien. Lupauduin paikalle, koska asia liittyi vahvasti saapastoimintaan ja vapaaehtoisten rooliin sielunhoitajina.

Joku voisi kysyä, että mitä on sielunhoito? Kirkon sivuilla todetaan, että "sielunhoito on ihmisen auttamista, tukemista ja lohduttamista elämän eri vaiheissa. Se on toivon kannattelua ilossa ja surussa, sairaudessa ja terveydessä. 

Jumalan läsnäolo välittyy sielunhoidossa kunnioittavana vuorovaikutuksena, läsnäolona ja kuunteluna. Sielunhoito voi olla keskustelua ja toisinaan sanatonta läsnäoloa. Sielunhoitoon voi kuulua rukous ja ehtollisen vietto. Sielunhoitoa tehdään ihmislähtöisesti, ihmisen tarpeista käsin."

Vaikka olen samaa mieltä kuin moni muu siitä, että sielunhoito on terminä kovin kirkollinen ja ikivanha eikä välttämättä aukea tämän päivän ihmiselle, sopii edellä mainittu sisältö hyvin omiin ajatuksiin ja kokemuksiini siitä, mistä sielunhoidossa syvimmiltään on kyse. Lupautuessani alussa mainitsemaani kokoukseen sain materiaalia, jossa mainitaan, että hankkeen tavoitteena on tarjota merkityksellisyyden kokemusta sekä vapaaehtoiselle että sielunhoidettavalle. Siitähän usein on kyse. Toisen ihmisen kohtaaminen, asioiden jakaminen on merkityksellistä kummallekin, jos molemmat ovat oikeasti läsnä siinä hetkessä. Toki on usein niin, että merkityksellisyys ja tilanteen tärkeys painottuu jommallekummalle osapuolelle enemmän kuin toiselle. Muistan hyvin tapauksen, jossa riparilla itselleni kovin tavallinen keskustelu ilmeni jälkikäteen olleen nuorelle hyvin merkityksellinen. Se on toiminut itselleni oivana muistutuksena jokaisen kohtaamisen tärkeydestä.

Saapaskoulutuksessa annetaan perusvalmiuksia ihmisen kohtaamiseen. Kuunteleminen ja aktiivisen läsnäolon korostaminen ovat avainasemassa. Jokainen on niissä tilanteissa omana yksilöllisenä persoonanaan omine luonteenominaisuuksineen ja vahvuuksineen. Jollakin on vahva sielunhoidollinen ote, monella on työnsä ja koulutuksensa puolesta hyvät eväät toisen ihmisen kohtaamiseen. Joillakin on luontainen kyky ja halu kuunnella ja taito välittää toiselle olevansa aidosti kiinnostunut keskustelukumppanistaan ja hänen asioistaan. Olennaista saapastoiminnassa on kuitenkin se, ettei siinä viranomainen kohtaa toista, vaan kaksi ihmistä on tasavertaisina hetkessä läsnä.

Seuraavassa poimintoja vapaaehtoisten ajatuksista tästä aiheesta. Ne ja paljon muuta löytyy kirjoittamastani kirjasta Minä, Saapas:

”Öisen Helsingin kaduilla liikkuminen antoi tunteen, että on aktiivisesti osallisena kaupungin ja ihmisten elämässä. Tuntemattomien ja tuttujen nuorten kohtaaminen ja käydyt keskustelut antoivat elämälle paljon sisältöä ja uusia näkökulmia, niin kuin ihmisten kohtaaminen yleensäkin.”

”Hyvä mieli nousee itselle voimakkaimmin siinä hetkessä, kun astuu oman kotioven kynnyksen yli yön pikkutunneilla. Tänään tuli tehtyä jotakin tärkeää. Välillä tunne nousee jostain kovin konkreettisesta, tilanteesta, jossa kohdattu nuori on todella tarvinnut apua kotiin tai hoitoon pääsyyn, oksentamiseen tai itsensä putsaamiseen, omaan tai kaverin hätään. Läheskään aina saapastyö ei ole kuitenkaan tätä. Koskaan ei voi tietää, onko pelkkä aikuisen ”moi, kuis ilta on sujunut?” saanut jollekin yhdelle pimeän puiston kulkijalle aikaan hetkellisen, vaikka vain ohikiitävänkin tunteen turvallisuudesta, huomatuksi tulemisesta, välittämisestä tai siitä, että apua löytyy, jos sitä tarvitaan. Ei voi koskaan sanoa, että hiljaisena yönä ollaan oltu liikkeellä turhaan, jos yksikin ihminen on tullut kohdatuksi, vaikka vain lyhyen hetken ajan.”

”Keskustelut on sellaine, ettei niist voi tietää, onko niist hyötyä, mutta mulle on aina jäänyt hyvä fiilis, kun joku on päässyt avautumaan ja ollut jees sen jälkeen. Kyllä ne teinit pärjäisivät ilman meitä, mutta ehkä niillä on piirun verran turvallisempi fiilis, kun tietää meijän olevan kaduilla ilman syyllistävää katsetta.”

”Saapaspartion jäsen on parhaimmillaan nuorelle aikuisen malli, heijastuma ehkä hyvinkin erilaisesta todellisuudesta kuin se, missä nuori itse elää. Osoitus siitä, että maailmassa on paljon erilaisia arvoja ja ihanteita sekä tapoja elää ja vaikuttaa. Ei pelkästään se, mitä viihdeteollisuus tai ”nyky-yhteiskunta” oikeana ja tavoittelemisen arvoisena markkinoi. Saapas on muistutus siitä, että joku välittää, joku on kiinnostunut ja joku aikuinen on valmis auttamaan –ihan ilmaiseksi, pyytämättä mitään. Saapas näyttää nuorille, että vielä ei aivan kaikkea kuitenkaan mitata rahassa.”

 ”Itse olen monasti ollut nuoren tukena kodin eteisessä selittämässä, että ei tämä nyt ihan niin paha juttu ole kuin miltä se vanhempien omassa kiihtyneessä mielessä juuri sillä hetkellä vaikuttaa ja tärkeintä lienee se, että lapsi on saatu ehjänä kotiin, muusta voidaan jutella sitten seuraavanakin päivänä.”

”Olen varma siitä, että jotkut näistä pienistä ja vähäpätöisistä kohtaamisista ovat muuttaneet myös niiden nuorten elämän suuntaa, jotka ”asiakkainani” ovat olleet. Ainakin sen yhden kerran he ovat saaneet enemmän ”pelivaraa” olla vielä lapsia ennen kuin on pakko opetella elämään aikuisten maailmassa, aikuisten säännöillä.”

”Nuori, noin 15-vuotias poika kertoi, kuinka haluaisi opiskelemaan. Hän yrittää pysytellä raittiina ja poissa tyhmyyksistä. Kuitenkin päihteiden käyttö oli jokapäiväistä kotona, lähipiirin aikuisten keskellä ja kaveripiirissä. Kukaan ei kannustanut poikaa elämässä paremman suunnan löytämiseen. Ilman mitään esimerkkiä tai tukea on vaikea aktiivisesti muuttaa elämän kulkua. Samasta kohtaamisesta itselle nousi kuitenkin myös vahva usko nuorten sisällä olevaan hirvittävän suureen potentiaaliin ja voimaan tehdä valtaviakin harppauksia pois ennalta määrätystä, tai ainakin todennäköisestä tulevaisuudesta. Toivottavasti meidän kohtaaminen antoi nuorelle edes pienen tunteen kannustavasta aikuisesta, jota hän selkeästi kipeästi kaipasi.”

”Vaikka toiminnassa on mukana monenlaisia ihmisiä ateisteista jopa itsensä "pakanoiksi" laskeviin, koen silti itse tekeväni saappaana seurakunnan työtä. Ehkä kristillinen identiteetti on muutenkin juurtunut minuun niin syvälle, etten enää erota maallista ja hengellistä puolta itsestäni. Toisin sanoen kaikki työ, mitä teen ihmisten hyväksi, on kristillisen lähimmäisenrakkauden välittämistä eteenpäin. Jumalan rakkaus ikäänkuin kulkeutuu minun kauttani niissä tilanteissa, kun olen auttanut tai vain keskustellut saapaspäivystyksessä jonkun nuoren, aikuisen tai saapaslaisen kanssa.”

”Saappaan kautta olen oppinut arvostamaan suunnattoman paljon sitä työtä, jota Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakunnat tekevät. Olen nähnyt monien tämän yhteiskunnan tahojen vetäytyvän vastuustaan ja peräytyvän hankalista ja ikävistä paikoista, paikoista joissa ei oleskele niin sanotusti hyväosaisia ihmisiä ja paikoista joista ei saa kerättyä rahassa mitattavaa tulosta. Kirkko sen sijaan on aina ollut läsnä myös niissä paikoissa ja kirkko ei ole edelleenkään menossa mihinkään. Sitä arvostan, vaikka muuten en esitäkään kysymyksiä uskonnon tarjoamiin vastauksiin. Se taas ei ole ollut mikään este olla mukana Saappaan toiminnassa. Tätä asiaa eräälle ystävälleni selittäessäni hän totesi minulle, että: ”Ei sinun tarvitsekaan uskoa, Jumala toimii silti sinun käsiesi kautta”. Argumentti oli niin pysäyttävä, että en keksinyt siihen mitään vastaansanomista. Minulle pääasia on se, että saan hakea motiivini harrastukselleni ihan mistä vain tärkeäksi koen ja muut saavat nähdä sen niin kuin itse parhaaksi katsovat. Jonkun mielestä olen varmasti edelleen menossa kohti ikuista kadotusta, eikä minua pelasta enää mikään, mutta toisaalta juuri se on Palveluoperaatio Saappaassa niin hienoa; jokainen saa olla matkalla ihan mihin haluaa, mutta meidän saappaamme vain kulkevat tässä elämässä hetken aikaa vieretysten, samaan suuntaan.”

Ikääntyvä työntekijä

Vuoden vaihtuessa oli aikaa hengähtää omien ajatusten parissa ja ajatella elämää pidemmällä perspektiivillä.  Itselläni on työuraa nuorten parissa takana yli 32 vuotta. Nopeasti aika on mennyt. Näin todennäköisesti moni muukin ikätoverini voisi todeta. Aika tuntuu juoksevan vuosien kertyessä yhä nopeampaa vauhtia, vaikka oma kulku koko ajan hidastuu. Paljon on silti ehtinyt tapahtua ja jotain lienee tullut myös opituksi. No, jos totta puhutaan, tuohon ajanjaksoon sisältyy paljon viisastumista sekä työelämässä että muutenkin ihmisenä.

Mies kun tulee tiettyyn ikään.. tai no kun ihminen yleensäkin vanhenee, alkaa moni pohtia elämäänsä ja sitä, kuka olen ihmisenä? Miten muut näkevät minut, entä kuinka näen itseni? Monelle työnsä tärkeäksi kokevalle oma identiteetti rakentuu merkittävässä määrin työn kautta. Työ muokkaa ja määrittelee omaa persoonaa. Olen seurakunnan työntekijä, nuorisotyöntekijä ja ennen kaikkea saapasäijä, se tyyppi, joka vastaa Itä-Helsingissä tehtävästä saapastoiminnasta. Entä kun se kaikki loppuu aikanaan? Sillä onhan se selvä, että kaikella on aikansa. Ennemmin tai myöhemmin jokainen, jolla on ollut onni saada olla mukana työelämässä, joutuu tai pääsee siirtymään syrjään. Hänet korvataan jollakulla toisella. Vaikka olemme jokainen ainutkertaisia ihmisiä, työelämässä kukaan ei ole korvaamaton.

Jos oma identiteettini on työelämän määrittelemä, tipunko tyhjän päälle työn loppuessa? Kuka olen, jos en ole enää kukaan? Millainen on oma arvoni ja arvostukseni, joudunko elämään menneisyyden vankina, siinä roolissa, jonka olen viime kädessä itse aikaan saanut työnteon kautta? Moni, valitettavan moni, ei ole osannut varautua tulevaan ja on hukassa oman elämänsä kanssa työuran päätyttyä. Putoaa ikkunattomaan kellariin.

Ikääntyminen asettaa työntekijän uusien kysymysten eteen. Millainen työntekijä olen ollut ja millaiseksi koen itseni tällä hetkellä? Mikä on ammattitaitoni taso, entä innostukseni ja motivaationi määrä? Millaiseksi koen työkavereitteni ja työnantajan suhtautumisen itseeni? Olenko parhaan teräni menettänyt kehäraakki? Joudunko ponnistelemaan kohtuuttoman paljon pysyäkseni muiden tahdissa? Tärkeitä kysymyksiä.

Vaikka meillä jokaisella on toki muitakin rooleja elämässä kuin työn kautta syntyneet, suuri osa aktiivisista ihmissuhdeverkostoista liittyy työelämään. Niiden merkitys voi olla ratkaisevan suuri identiteetin kannalta ainakin tämän kaltaisessa työssä kuin itselläni. Myönnän toki sen, että kyse on myös yksilöllisestä asenteesta ja valinnoista. Jos satsaa kaiken työhönsä ja kokee sen olevan eräänlainen kutsumustehtävä, on suuri vaara, että työ imee mukaansa ja ulkopuolinen maailma kutistuu kovin pieneksi. Olennainen kysymys onkin, onko meillä olemassa tai hankittavissa muita riittävän merkittäviä rooleja, sellaisia, joiden kautta voimme identifioitua uuteen elämänvaiheeseen? Ryhdynkö eläkkeellä siirryttyäni keskittymään puutarhanhoitoon tai purjehdukseen? Omalla kohdallani nuo kumpikaan eivät ole millään lailla varteenotettavia vaihtoehtoja. Jollekin toiselle ne voivat olla henkisiä pelastusrenkaita. Jotain muuta voin harkita, jos kiinnostavaa löytyy, ja kyllähän sellaisia aihepiirejä ainakin periaatteessa on.

Eläkkeelle siirtyminen on jollekin innostava ja helpottava elämänmuutos, toiselle se voi olla uhkaava ja pelottava peikko. Itse en ole todennäköisesti vielä vuosiin eläköitymässä, jos se vain on itsestäni kiinni ja jos terveys sen sallii. Kymmenen vuotta on kuitenkin maksimi, siinä vaiheessa työnantaja viimeistään tulee hätyyttelemään. Mitä se jälkeen? Vaikka olen ollut ylpeä siitä, mitä olen työelämässä saavuttanut ja kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä sellaista työtä, jonka olen kokenut olevan itselleni paras mahdollinen, jopa kutsumustyö, en enää tätä nykyä halua olla määritelty vain työn kautta. Se ei ole kaikki, mitä olen. Se ei ole kaikki, millaisena haluan itseni nähtävän. Olen ensisijaisesti ihminen, toissijaisesti jotakin muuta. Toivottavasti.

Suorittamisen kautta ihmisarvon ansaitseminen on kovin tyypillistä monelle, varsinkin tänä aikana, kun elämä tuntuu kaikilta osin olevan kilpailua hyvästä osasta elämässä. Se ilmenee niin työ- ja opiskeluelämässä kuin vapaa-aikana. Sekä henkisesti että fyysisesti. Ei riitä, että olet pätevä, sinun on täytettävä myös muita kriteereitä. Terveelliset elämäntavat, ei liikakiloja eikä huomattavia paheita. On pysyttävä ajan tasalla kaikesta mahdollisesta.

Ikääntyminen tuo eteen se faktan, että kaikkien kriteereiden täyttäminen ei ole enää mahdollista samalla tavoin kuin nuorempana. Et ehkä jaksa toimia yhtä kovalla intensiteetillä, olet ehkä fyysisesti rajoittuneempi ja joskus mentaalisesti hidasliikkeisempi. Jos olet suorituskeskeinen, voi iän kertyminen olla sinulle vielä raastavampi prosessi kuin jollekin toiselle, jonka ihmisarvo on joistakin muista seikoista kiinni. Länsimaisen yhteiskunnan synti on mielestäni se, että kokemuksen ja iän mukanaan tuomaa tietotaitoa ja elämänviisautta ei pidetä arvossa, ei ainakaan siinä vaiheessa, kun se ei enää ole tuottavassa käytössä, kun se arvoa ei voida rahassa mitata.