Pimeällä puolella

Huomattavan suuri osa nuorista, etenkin pojista, on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) 2015 toteuttaman Kouluterveyskyselyn mukaan vailla yhtään läheistä ystävää. 

Ystävättä olevien poikien määrä on kuitenkin viimeisten kymmenen vuoden aikana vähentynyt. Siitä huolimatta yhä noin joka kymmenes poika perusopetuksen viimeisillä luokilla, lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa kokee, ettei hänellä ole yhtään läheistä ystävää.

Nuoret, joilla ei ole yhtään läheistä ystävää, kokevat terveydentilansa muita huonommaksi sekä heillä esiintyy enemmän ahdistuneisuusoireita.  Ilman ystävää oleminen on yhteydessä myös moniin koulunkäynnin ja opiskelun pulmiin, kuten kiusaamiseen, koulussa viihtymiseen ja koulu-uupumukseen. 

Ystävättä jääminen on yleistä myös maahanmuuttajataustaisten nuorten keskuudessa. Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajapojista 23−29 prosenttia ja -tytöistä 10−16 prosenttia ilmoittaa, ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää, jonka kanssa voisi keskustella luottamuksellisesti omista asioista.

Niina Junttila toteaa, että ”enemmistö suomalaisista lapsista voi hyvin. Mutta vähemmistö, joka ei todellisuudessa ole kovin vähäinen, kärsii erityisesti sosioemotionaalisista ongelmista.” (Junttila 2010) Yksinäisyyttä, pelkoja, ahdistuneisuutta, kiusatuksi tulemista, syrjimistä, masennusta ja pahaa oloa on koululaisista joka kuudennella tai viidennellä. (Siltala 2013)

Se todellisuus, joka saapaspäivystyksissä kohdataan, ei ole aina samannäköinen kun tilastollinen keskiarvo. Vaikka suurin osa nuorista voi hyvin, tulee kaduilla aika ajoin eteen tilanteita, joissa joutuu pohtimaan sitä, miksi joidenkin nuorten kohdalla elämä on koetellut niin paljon jo pienestä pitäen. Silloin koetellaan uskoa hyvyyden ja rakkauden voittoon. Ne ovat hetkiä, joissa kokee oman rajallisuutensa ja voimattomuutensa toisen auttamiseen. Kohdalle voi sattua masentunut nuori, joka ei kykene näkemään valoa tulevaisuudessaan ja elää päivän kerrallaan harmauden tai jopa pimeyden ympäröimänä. Elämä on johtanut tielle, jossa toivoa on vaikea hahmottaa.  

Aika monella päivystyksissä kohdatuista nuorista on ajoittaisia vaikeuksia koulussa ja ihmissuhteissa. Pienellä osalla mukana on myös mielenterveysongelmia, pitkäaikaista ja runsasta päihteiden käyttöä. Elämänhistoriansa ja kokemustensa vuoksi nuori ei aina osaa arvioida valintojensa seurauksia oman tulevaisuutensa kannalta.  Ongelmiaan hän kenties yrittää selvittää vanhemmiltaan omaksumillaan usein tuhoisilla ongelmanratkaisutavoilla. Taustalla tällaisella nuorella on vahva kokemus sitä, ettei ole tullut rakastetuksi eikä hyväksytyksi sellaisena kuin sisimmässään on.  

Monen nuoren kohdalla puhutaan myös elämänhallinnan vaikeuksista. Vaikka elämänhallinta on terminä harhaanjohtava, koska elämää ei oikeasti voi hallita, voi oppia löytämään itselleen suotuisat tavat selvitä. Voi oppia tekemään valintoja, joiden seuraukset ovat itselleen todennäköisemmin myönteisiä kuin vahingoittavia. 

Nuoren tai lapsen pahoinvointi, heitteillejättö ja aikuisten välinpitämättömyys ovat asioita, jotka saapastoiminnassa pysäyttävät ja pistävät miettimään valon ja pimeyden suhdetta elämässä. Miksi joidenkin tiet johtavat jo pienestä pitäen varjoihin, miksi toisten aurinkoisille kaduille? 

Muistan tapauksen, jossa toki jo aikuinen mies, joutui pakoilemaan veljeään, koska tämä oli uhannut tappaa hänet. Välit olivat menneet sekaisin jo pienestä pitäen. Mukana oli päihteitä, rikollisuutta ja väkivaltaista elämää. Ajatus siitä, että joutuu pakenemaan omaan perhepiiriinsä kuuluvaa ihmistä ja pelkäämään vuosikausia oman henkensä edestä on surullista ja tunnetasolla käsittämätöntä. Olin jonkun aikaa aika paljon tekemisissä tämän, silloin nuoren miehen, kanssa. En ole tavannut häntä sittemmin, siis tosi pitkään aikaan enkä tiedä lainkaan hänen myöhemmistä vaiheistaan.

Itähelsinkiläisiä saapasvapaaehtoisia lienee myös koskettanut omassa ryhmässä tapahtuneet kaksi traagista äkillistä kuolemantapausta. Taivas synkkenee, tuntuu kuin valo katoaisi. Elämä pysähtyy. Vaikka aika auttaa sopeutumaan tilanteeseen, ystävän menettäminen jättää arvet sieluun. 

Vaikka saapasvapaaehtoiset pyrkivät toiminnallaan edistämään rauhan ja sovinnon asiaa, aika ajoin, onneksi nykyään kovin harvoin, väkivallan uhka koskettaa myös heitä. Saapaslaiset ovat hyvin monenlaisista taustoista tulevia, joten uhkatilanteisiin reagoidaan eri tavoin. Jokaista väkivallan kohtaaminen kuitenkin koskettaa tavalla tai toisella.

On vanha sanonta, että pimeydessä valo loistaa kirkkaimmin. Loisteen ei tarvitse olla suuren suuri, kun se jo valaisee tietä eteenpäin. Pimeyden keskellä pieni kynttilän liekki voi valaa uskoa ja toivoa valon voittoon. Monta liekkiä yhdessä tekee tien helpommin kuljettavaksi.

Saapastoiminnan arjessa syksyn pimeissä öissä on taskulamppu päivystäjälle välttämätön väline tien valaisemiseksi. Lampun valokeila voi joskus olla nuorelle myös viesti siitä, että apua on tulossa, että on joku, joka välittää. Monen nuoren kohdalla, synkältä ja jopa toivottomalta näyttänyt elämä voi saada uuden suunnan pienenkin positiivisen kokemuksen ja toisen ihmisen kohtaamisen myötä.

Auttamisesta

Saapastoiminta sai alkunsa auttamisen halusta. Se on motivoinut vapaaehtoisia koko ajan ja on edelleen ykkösprioriteetti. Auttamisen lähtökohtana Saappaan työssä on toimia kohdattavan nuoren ehdoilla tukien nuoren omaa vastuuta elämästään. Koska kyse on seurakunnan toiminnasta, vuorovaikutustilanteiden perustana on Jeesuksen suhtautuminen apua tarvitseviin ihmisiin. Olen usein käyttänyt esimerkkinä tilannetta, jossa Jeesus kohtasi sokean kerjäläisen Bartimaioksen ja sanoi hänelle: Mitä haluat minun tekevän sinulle? (Mark. 10:51). Sama kysymys on yhä edelleen kovin käyttökelpoinen ja totta saapastoiminnassa: millainen lähimmäinen haluat minun olevan sinulle?

Auttamisen keskiössä on kahden ihmisen, joskus useammankin, välinen suhde. Koska auttaminen saapaspäivystyksissä ei perustu viranomaisvaltuuksiin tai –määräyksiin, on se siitä näkökulmasta tasaveroisempaa kuin lakisääteinen apu. Saappaan tarjoama tuki ei kuitenkaan ole vertaistukea. Auttajan ja autettavan välinen vuorovaikutussuhde on aina myös valtasuhde. Valtasuhdetta Saappaan toiminnassa korostaa se, että kyse on samalla aikuisen ja nuoren välisestä vuorovaikutustilanteesta, jossa nuori on yhteiskunnallisesti ja juridisesti vajaavaltainen ja aikuinen täydet valtaoikeudet omaava. Lisäksi toimintaa säätelevät Suomen laista nousevat velvollisuudet, joista lastensuojelulaki eritoten ohjaa päätösten tekoa niissä tilanteissa, kun herää huoli nuoren hyvinvoinnista.

Suurella Sydämellä –vapaaehtoistoiminnan eettisissä periaatteissa todetaan, että ”kaikki osapuolet – niin auttajat kuin autettavat – kohtaavat tasa-arvoisina. Kukaan ei ole toista ylempänä tai alempana. Auttaja voi tulevaisuudessa olla autettava, ja sama toisin päin. Jokaista mukana olevaa arvostetaan ja jokainen hyväksytään omana itsenään.”

Olen samaa mieltä, että ihmisarvon ja toiminnan eettisyyden näkökulmasta edellä oleviin periaatteisiin tulee pyrkiä. Käytännössä ihmiset tuovat vuorovaikutustilanteeseen aina omasta historiastaan nousevat asenteet, toiveet ja odotukset.

Aiemmin mainitusta aikuisen ja nuoren, auktoriteetin ja alaikäisen, välisestä asetelmasta johtuen saapaslaiset saavat vastaanottaa toisinaan nuorten pahoinvoinnista ja aikuisuutta vastaan kapinoinnista nousevaa aggressiivista käyttäytymistä. Kyse on kuitenkin harvinaisista tilanteista, jotka lähes poikkeuksetta jäävät puheen ja asennoitumisen asteelle. Nuori tarvitsee jonkun, mielellään aikuisen, jolle purkaa pahaa oloaan ja turhautumistaan.

Auttaminen itsessään on useimmiten auttajalle palkitsevaa, riippumatta siitä, osaako autettava arvostaa autetuksi tulemistaan. Palaute tai sen puute ei poista tai oleellisesti vähennä hyvän teon merkitystä.

Mutta millainen on auttaja ja mistä nousevat hänen motiivinsa? Martti Lindqvist on kirjoittanut auttamisen psykologiaan liittyvistä, kätkössä vaikuttavista inhimillisistä taustatekijöistä mm. näin:

”Auttajan sisällä asuu sitkeästi ja vaativana laiminlyöty, nälkäinen lapsi, joka on lähes kyvytön ilmaisemaan omia tarpeitaan ja tunteitaan. Auttajan roolissa hän sallii asiakkaalle näitä pahanolon tunteita, jopa etsii ja rohkaisee niitä esiin, mutta ei itse ilmaise (ei ehkä tunnistakaan) omiaan. Auttaja hakee asiakkaalta sitä hyväksymistä, mitä hän ei koe koskaan kunnolla saaneensa omassa lapsuudessaan. Tässä mielessä hänen salattu riippuvuutensa asiakkaastaan on yhtä suurta kuin asiakkaan ulkoinen riippuvuus auttajastaan. Silti tyydyttämättömyys säilyy. Mikään mitä hän tekee, ei ole tarpeeksi. Koska hänen kokemuksensa on, että rakkautta voi saada vain tekemisen ja käyttäytymisen perusteella, se ajaa loputtomaan yrittämiseen ja antamiseen, jopa uhrautumiseen” (Lindqvist 1990).

Saapastyössä auttaminen tapahtuu pääasiassa kertaluonteisesti, harvoin sama nuori on avun kohteena useaan kertaan ainakaan Itä-Helsingin toiminnassa. Sen vuoksi vaara haitallisista auttaja-asiakas- riippuvuussuhteista ei ole samalla tavalla ilmeinen kuin esim. tukihenkilötyyppisessä toiminnassa. Tärkeämpi kysymys on riippuvuus auttajana toimimisesta yleensä. Asiakas voi siinäkin olla väline omien tarpeiden täyttämiseen. Uskon sen olevan aika yleistä kaikessa vapaaehtoistoiminnassa. Jokaisella auttajalla on omat syynsä ja motiivinsa. Harva kuitenkaan tiedostaa niitä kaikkia kovin syvällisesti. Auttajana toimimiseen liittyy paljon problematiikkaa ja kysymyksiä, joita on hyvä jokaisen tehdä itselleen: miksi teen tätä työtä, mihin tarvitsen auttajan rooliani, mitä siitä itselleni saan? 

Saapastoiminta on perustaltaan auttamistyötä. Mutta mikä on auttamista ja kuka sen määrittelee? Onko kyse nuoren, autettavan omasta kokemuksesta siitä, että on tullut autetuksi vai määritteleekö sen auttaja? Yksinkertaista vastausta ei aina löydy, ei varsinkaan juuri siinä hetkessä. Nuori voi kokea, ettei häntä ole autettu, jossain tapauksessa jopa päinvastoin, että on toimittu vasten hänen tahtoaan ja käsitystään siitä, mikä on hänelle hyväksi. Auttajan näkemys voi olla päinvastainen.

Onko auttajan hyvästä tahdosta noussut teko johtanut nuoren elämässä johonkin parempaan, ei useimmiten selviä vapaaehtoistyöntekijälle, ellei nuori syystä tai toisesta ole hänelle tuttu. Kysymys voi toisinaan jäädä askarruttamaan mieltä. Joskus työntekijä saa omien viranomaisverkostojensa tai muiden yhteyksiensä kautta kuulla, mihin suuntaan nuoren elämä on kulkenut. Tällöin on mahdollista, tilanteesta riippuen ja muistaen oman salassapitovelvollisuutensa, että työntekijä voi välittää tietoa eteenpäin auttamistilanteessa mukana olleelle vapaaehtoiselle.

Onko auttaminen arvokkainta silloin, kun nuoren elämä muuttuu sen seurauksena parempaan suuntaan ulkopuolisen silmin? Entä, kun nuori aikuinen tulee kymmenen vuoden kuluttua kertomaan, kuinka tärkeänä hän on pitänyt rippikoulussa käytyä kahdenkeskistä keskusteluhetkeä. Hänen elämänsä ei sen jälkeen ole muuttunut ulkonaisesti yhtään parempaan, pikemminkin huonompaan suuntaan. Tai kun ravintolan ovenpielessä tupakoiva keski-ikäinen mies kertoo itku silmässä vieläkin muistavansa saapaslaisten 25 vuotta aikaisemmin antaman avun. Ne muistot ovat autettujen kokemusmaailmassa arvokkaita, sellaisia joista tahdotaan pitää kiinni ja jotka antavat elämälle arvoa ja toivoa, ainakin hetkittäin.

Vuorovaikutustaidot, voiko niitä oppia?

Vuosien ajan on puhuttu vuorovaikutustaitojen merkityksestä ristiriitatilanteiden ratkaisemisessa ja ongelmien ennaltaehkäisemisessä. Kouluihin on vaadittu kursseja aiheesta. Aika monessa koulussa sellaisia onkin ja vielä useampi koulu hyväksyy sellaisen suorittamisen kurssiksi todistukseen. Nuisku eli nuorten ihmissuhdetaitojen kurssi on yksi sellaisista.

Vallalla on usein käsitys, että meillä joko on hyvä vuorovaikutustaidot tai sitten ei. Että ne olisivat jotenkin sisäsyntyisiä, geenipohjaisia. On totta, että osalla meistä on selvästi paremmat sosiaaliset taidot tulla toimeen toisten kanssa kuin toisilla. Lienee silti karkeaa mutkien oikaisemista väittää, että kyse olisi jotenkin synnynnäisestä kyvystä. Toki oma geenipohjamme, perinnölliset luonteenominaisuutemme vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme toisiimme ja myös miten meihin suhtaudutaan. Paljon kyse on kuitenkin siinäkin tapauksessa oman kasvuympäristömme ja lähiverkostomme tavasta olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Lapsi omaksuu helposti saman tavan toimia ja siitä tulee hänelle luonnollista. Jos perheessä on käytössä rakentavat, myönteiset ja selkeät toimintamallit sekä itsensä ilmaisemiselle että ongelmien ratkaisemiselle, oppii lapsi ne automaattisesti. Toki sama pätee myös päinvastaisessa tapauksessa. Jos kasvuympäristön tapa selvitä vaikeista tilanteista on henkilölle itselleen tai ympäristölleen vahingollinen ja jopa tuhoava, omaksuu lapsi senkin kovin helposti eikä voi kokemuksellisesti tietää mitään toisenlaisesta tavasta selviytyä elämän haasteista.

 

Eli olemme kovin paljon oman lapsuuden kasvuympäristömme aikaansaannoksia vuorovaikutuksellisilta taidoiltamme. Siinä mielessä emme ole lainkaan samalla viivalla astuessamme aikuisuuteen ja työelämään. Se on valitettavaa, koska toisten kanssa toimentuleminen on yksi elämän perustaidoista, joka vaikuttaa paitsi opiskelu- ja työelämässä menestymiseen, niin myös onnellisuuden kokemukseesi. Itse vuorovaikutustaitojen kursseja vuosia vetäneenä nämä asiat ovat kovin selkeästi näkyvillä.

No, voiko asialle tehdä mitään? Ehdottomasti kyllä voi. Kyse on kuitenkin kurssin pitäjän näkökulmasta ennen kaikkea siitä, kuinka hyvin kykenen saamaan kurssilaisen motivoitumaan ja oivaltamaan vuorovaikutustaitojen hyödyn elämän eri osa-alueilla. Ne ovat avainasemassa. Motivaatio ja oivallus eivät kuitenkaan pelkästään riitä, on ryhdyttävä opettelemaan uudenlaisia tapoja sekä itsensä ilmaisemisessa, toisten kuuntelemisessa että haastavissa tilanteissa toimimisessa. Jos olet koko elämäsi toiminut toisin kuin sinulle hyväksi olisi, ei uudenlaisia toimintatapoja voi omaksua ilman systemaattista harjoittelua. Toisaalta tiedän kokemuksesta, että yllättävän nopeasti voi halutessaan ulosoppia vanhoista tavoista, jos vain on siihen motivoitunut.

Mitä sitten ovat vuorovaikutustaidot? Ylensä niistä puhuttaessa tarkoitetaan ensinnäkin taitoa ilmaista itseään niin, että kokee tulevansa ymmärretyksi. Toisekseen toisen kuuntelemista siten, että hänelle välittyy kokemus siitä, että olen ymmärtänyt sen, mitä hän on halunnut kertoa. Kolmanneksi koen olennaiseksi oppia taitoja selvitä ongelmatilanteista itselleen ja mahdollisille muille osapuolille myönteisellä, eteenpäin vievällä tavalla. Näiden oppimisen perusedellytys on kuitenkin se, että sinulla on motivaatio muutokseen ja taitojesi kehittämiseen.

Vuorovaikutustaitojen kouluttajan näkökulmasta kaikkein palkitsevinta on sekä oivallusten syntyminen, että se, kun kurssilainen kertoo, kuinka on ensimmäistä kertaa käyttänyt uusia oppimiaan taitoja omassa lähiverkostossaan jossain haastavassa, vaikeassa tilanteessa ja kuinka se on johtanut kaikista aikaisemmista kokemuksista poiketen huomattavasti parempaan tulokseen ja jopa loppumattomalta tuntuneiden ongelmakierteiden selviämiseen. 

Vuorovaikutustaitojen kursseja järjestävät monet tahot. Itselleni tutuin on Thomas Gordonin kehittämä kansainvälinen koulutusjärjestelmä. Gordonin kurssivalikoimasta olen kouluttautunut sekä K12 -, Toimiva Vuorovaikutus - ja Nuisku- kurssien ohjaajaksi. Lisätietoa Gordonin kursseista saa esimerkiksi Nuorten Keskuksen kautta.

Mikä on minun paikkani tässä maailmassa?

Meillä jokaisella on muutamia perustarpeita, joiden merkitys onnellisen ja tasapainoisen elämän kannalta on olennainen. Tässä haluan nostaa esille kaksi. Tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin sydämessäni olen. Toinen liittyy mielestäni oman paikan löytämiseen elämässä ja ympäröivässä yhteiskunnassa eli tarve kuulua johonkin joukkoon.

Se, että koen olevani rakastettu ilman, että minun on jotenkin ansaittava se tai täytettävä jonkinlaiset kriteerit ulkonäköön, käyttäytymiseen tai muuhun liittyen, on välttämätöntä onnellisen ja tasapainoisen elämän kannalta,  jotta kykenen myös antamaan rakkautta muille. Useimmiten tämä tarve tulee täytettyä vähintäänkin kohtuullisella tavoin ja silloin sosiaalista kanssakäymistä ja elämää ei leimaa vimma etsiä täyttymystä tuolle tarpeelle. On tilaa keskittyä elämän muihin asioihin.

Ihminen on jotain aina suhteessa toisiin. Sitä kautta saamme tietoa siitä, millaisia olemme ja millaisina meidät koetaan. Se vaikuttaa minäkuvaamme ratkaisevasti. Sitä kautta myös lapsi ja nuori kasvaa kohti aikuisuutta ja omaa elämäänsä muodostaen kuvan itsestään ympärillä olevien ihmisten ja heidän antamansa palautteen kautta. Se kuva vaikuttaa myös tuleviin valintoihimme ja ratkaisuihimme elämän edetessä.

Yleensä pyrimme etsiytymään sellaisten ihmisten joukkoon, joiden seurassa koemme olevamme hyväksyttyjä ja tasavertaisia ryhmän jäseniä, koemme olevamme omiemme ja samalla tavoin ajattelevien parissa. Ainahan se ei ole mahdollista, työ- ja opiskelupaikkoja emme voi valita niillä kriteereillä. Mutta sielläkin etsimme oman joukkomme, jos se suinkin mahdollista on.

Nuori, joka ei ehkä ole saanut kotona kaipaamaansa rakkautta ja hyväksyntää, etsii sitä muualta. Hän ei mahdollisesti pärjää koulun suoritemaailmassa, vaan kokee olevansa siellä epäonnistuja ja riman alittaja. Se vaikuttaa suoraan myös nuoren omaan motivaatioon. Kukapa viihtyy sellaisessa ympäristössä, jossa viestitetään sinulle huonoudestasi. Jos nuori ei saa apua tai tukea tuossa vaiheessa, johtaa sellaiseen roolin joutuminen vääjäämättä itsetunto-ongelmiin ja nuoren etsiytymiseen toisenlaisiin vertaisryhmiin, sellaisiin joissa voi kokea olevansa jotakin muuta kuin luuseri.

Itselleni koulunkäynti ei ollut helppoa. Kun oppiminen ei aina sujunut toivotulla tavalla, oli koulussa käyminen usein kuin kivirekeä vetäisi perässään tai nousisi koko ajan jyrkkää ylämäkeä. Sellainen syö miestä pidemmän päälle, jos tällaista sanontaa tässä yhteydessä voisi käyttää. Motivaatio katoaa ja tulevaisuus hämärtyy. Sen seurauksena olin paljon poissa koulusta, toisinaan kävin vain syömässä koulun ruokalassa. Löysin seuraa samalla tavalla kokevista. Yhdessä koulusta pois oleminen oli mukavaa, jopa jännittävää seikkailua. Mihin tämä johti, sen varmaan jokainen arvaa. Jouduin käymään pari luokkaa kahteen kertaan eikä se tehnyt omalle itsetunnolle lainkaan hyvää. Jostain syystä tahdoin kuitenkin suorittaa kouluni loppuun, onneksi. Sain elämästä kiinni lukiossa ja sen jälkeen pääsin myös opiskelemaan ammattiin, jossa olen viihtynyt ja josta olen kovasti kiitollinen.

Me jokainen etsimme oman kotipesämme. Perhe, jos sellainen on, on toki yleensä se ykkönen, mutta useimmilla on myös muita viiteryhmiä, joihin haluaa liittyä ja kuulua. Usein ne ryhmät löytyvät harrastepiireistä, urheiluseuroista tai samanlaisen kiinnostuksen kohteista. Seurakunta ja sen edustama arvomaailma on merkittävä yhdistävä tekijä monelle sen jäsenelle. Ihmisen minäkuvalle on hyvä, jos hänelle on useampia kuin yksi viiteryhmä.

Saapasryhmä on monella vapaaehtoiselle tärkeä samalla tavalla elämästä tai ainakin joistain sen osa-alueista ajattelevien joukko. Eikä vain joukko, vaan monelle myös tukiryhmä, ystävien muodostama piiri. Useimmat toimintaan mukaan hakeutuvat eivät tule ensisijaisesti ryhmän, vaan toiminnan ja auttamisen halun vuoksi. Ryhmän merkitys kuitenkin kasvaa ajan kuluessa. Kaikki eivät toki löydä saapastoiminnasta itselleen vertaisryhmää, osalle sen merkitys ei myöskään ole niin suuri kuin toisille.

Seuraavassa saapasvapaaehtoisten ajatuksia ryhmän merkityksestä:

 Saapasyhteisö tuntuu kodilta

”Saapasyhteisö tuntuu näin ulkopuolelta tulleena mukavalta paikalta "kodilta" jopa. Koska itse olen maalta ja tottunut yhteisöllisyyteen, tunnen ensimmäisen kerran löytäneeni Helsingistä isomman porukan, johon on kiva kuulua ja toivottavasti jatkossakin voin ylpeänä esitellä kuuluvani.”

***

 Saan olla oma itseni

”Saapastoiminta merkitsee itselleni yllättävän paljon. Se on kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän osa elämääni jo lähes 10 vuotta, juuri mikään muu asia perhettäni lukuun ottamatta ei ole ollut yhtä pysyvää.

Mukana oleminen merkitsee paljon myös sitä kautta että saan olla oma itseni osana loistavaa tiimiä. Työskentelen myös kutsumusammatissani hoitoalalla vanhusten parissa, vapaaehtoistyö nuorten parissa on hyvää vastapainoa.”

***

 Löysin elämänkumppanin

”Saapasporukkamme on jotenkin hyvä jengi. Minut otettiin hyvin mukaan (kuten muutkin) vanhojen saapaslaisten joukkoon. Kerrankin tunsin kuuluvani johonkin joukkoon.   
 

Elämänkumppanin löysin saappaan kautta. Mies on vanha saapaslainen (ei enää päivystä) joka tuli virkistysviikonloppuun. Perheen perustamisen jälkeen saapasteluni ovat hiljentyneet, mutta luultavasti väliaikaisesti.”

***

 Saa kuulua yhteisöön

“Minusta vapaaehtoistyössä hienoa on se, että saa toimia mukavassa porukassa ja kuulua johonkin yhteisöön. Saapastoiminta sopii minulle, koska voin osallistua siihen silloin kun haluan ja voin. Jokainen varmaan tekee vapaaehtoistyötä itsekkäistä syistä: koska kokee saavansa siitä jotakin itselleen. Saapastoiminnassa saan tavata erilaisia ihmisiä. Jokainen kohtaamani ihminen on antanut minulle jotakin.”

***

Ajan kuluessa porukan merkitys on kasvanut

”Mä lähdin mukaan, koska toiminta kiinnosti. Tunsin entuudestaan aika monta, mutta se ei ollut ratkaiseva syy mukaan tulemiseen. Ajan kuluessa saapasporukan merkitys on kasvanut, olen saanut kavereita, jotka osaltaan kannustaa ja motivoi lähtemään päivystyksiin.”

***

Näiden kamujen kanssa on kiva päivystää ja leireillä

”Saapastoiminnan kautta olen saanut paljon uusia kavereita, jopa ystäviä. On ollut mahtavaa, että jokainen, minutkin, on otettu porukkaan mukaan omana itsenäni. Tunne siitä, että on pidetty ja hyväksytty juuri sellaisena kuin olen on tärkeää. Hienoa on myös se, että vaikka päivystysporukat vaihtuvat jokaisessa partiossa ja päivystyksessä kaikilla on yleensä kivaa ja keskustelut vaeltavat laidasta laitaan. Huonojen vitsien määrä lähentelee toisinaan ääretöntä. Näiden kamujen kanssa on kiva päivystää ja leireillä.”

Nuorten päihteiden käyttö

Tämä on varmaan kaikkein suosituin keskustelun aihe, kun puhutaan suomalaisen nuorison hyvin- tai pahoinvoinnista. Kannanottoja löytyy niin puolesta kuin vastaan ja myös siltä väliltä.

Laki on aika yksiselitteinen. Alaikäisellä ei voi olla alkoholia hallussaan ja sitä kautta myös nuoren alkoholinkäyttö on kiellettyä. Huumausaineista puhuttaessa asia on vielä yksinkertaisempi. Iästä riippumatta kaikki huumausaineisiin liittyvä on kiellettyä.

Keskityn tässä kirjoituksessa lähinnä alkoholin käyttöön. Suomalainen päihdekulttuuri, jos sellaista termiä voidaan käyttää, on meille kaikille tuttu. Suurin osa suomalaisista käyttää alkoholia ainakin silloin tällöin. Vaikka selkeitä muutoksia, ja kuten joku voisi todeta, kehitystä, on tapahtunut, niin edelleen alkoholinkäyttö on pääosin humalahakuista. Se liittyy niin moneen asiaan: juhliin, moniin elämän käännekohtiin, urheilutapahtumiin, hauskanpitoon, surun lieventämiseen, murheiden poispyyhkimiseen, rentoutumiseen, estojen vähentämiseen, rohkaisuun yms. Kaikille on tuttu tokaisu, että ”ilo ilman viinaa on teeskentelyä.”

Aiheeseen liittyy myös monenlaista kaksinaismoralismia. Moni meistä aikuisista paheksuu nuorten humalahakuista alkoholikokeilua, vaikka itse on toiminut aivan samalla tavoin omassa nuoruudessaan, ja naureskellen muistelee sitä muiden kanssa. Sama asenne näkyy myös nuorten keskuudessa. Vanhemmat nuoret katsovat ilkkuen 13-vuotiaan kaverinsa överiksi mennyttä juomista todeten, että ”kyllä se siitä oppii. Noin mäkin aluksi toimin.”

Vaikka nuorten alkoholinkäyttö on vuosien myötä tilastojen mukaan vähentynyt, en usko, että vielä vuosikymmeniin, jos koskaan,  päästään sellaiseen vaiheeseen, etteikö nuoren itsenäistymisprosessiin kuuluisi jossain vaiheessa alkoholi tavalla tai toiselle. Itsenäistyvä nuori tahtoo enemmän kuin mitään muuta olla aikuinen ja ympäröivään aikuisten maailmaan kuuluu useimmilla myös alkoholi. Mitä aikuiset edellä, sitä nuoret perässä.

Useimpien kohdalla ylilyönneiksi menneet kokeilut jäävät pian taakse ja suhde alkoholiin tavanomaistuu. Sitä tulee käytettyä silloin tällöin, jos ollenkaan. Tai se liittyy joihinkin erityistapahtumiin tai illanviettoihin. Osalla kuitenkin käyttö ei normalisoidu lainkaan, vaan se kuuluu vähintäänkin joka viikonlopun vapaa-ajan viettoon. Eikä käyttö ole välttämättä millään lailla hallinnassa, vaan se johtaa lähes joka kerta jalat alta –tilaan asti.

Alkoholin käyttö kasvattaa tapaturmariskiä ja osalla se vaikuttaa aggressiota kasvattavasti, jolloin tappelut ovat yleisiä ja niiden seuraukset ennalta arvaamattomia itselle tai toiselle. Päihtymystilassa kontrollikynnys madaltuu ja silloin tulee syyllistyttyä asioihin, joita ei selvin päin koskaan tekisi, kuten erilaiset rikokset. Tyttöjen kohdalla riski joutua rikoksen kohteeksi (tulla hyväksikäytetyksi tai raiskatuksi) kasvaa.

Muistan hyvin tapauksen nuorisojoukossa, jossa kaverit varoittelivat eräästä pojasta, jolla oli mielenterveyslääkitys ja josta tuli kovin aggressiivinen ja arvaamaton viinaa juotuaan.  Ja sehän piti paikkansa. Nuori yltyi nopeasti väkivaltaiseksi ja käytti nyrkkejään, onneksi autoa kohti, jolloin suurimman vahingon kokivat nuoren nyrkit.

On syytä myös todeta, että päihdeongelmilla on usein suora yhteys nuorten mielenterveyteen. Mitä aikaisemmin nuori aloittaa päihteiden käytön ja mitä runsaampaa se on, sitä todennäköisemmin nuori oireilee myös muulla tavoin psyykkisesti ja kärsii jostain muusta samanaikaisesta mielenterveyden häiriöstä.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan noin viisi prosenttia nuorista kärsii diagnoositasoisesta päihdehäiriöstä, tavallisimmin alkoholin käyttöön liittyen. Eriasteisia päihdeongelmia on huomattavasti tätä useammalla.

Nuorella kyse voi usein olla myös omasta perhe- tai kaveripiiristä omaksutusta tavasta reagoida stressaaviin elämäntilanteisiin. Toisenlaisen tavan oppiminen ei silloin synny kovin helposti, varsinkaan jos nuorella ei ole minkäänlaista kokemusta muista keinoista tai ajatusta siitä, että ahdistavista tilanteista voi selvitä myös käymällä niitä kohti, jakamalla ajatuksiaan ja tuntemuksiaan jonkin läheisen kanssa. Ja se voi tapahtua hyvinkin ilman alkoholia tai muita päihdyttäviä tai turruttavia aineita.

Koska alkoholi liittyy niin olennaisena osana toimintakulttuuriimme, kynnys puuttua toisen käyttöön on usein liian korkealla. Tämä varsinkin vielä siksi, kun muutenkin meillä on vallalla ajattelu, että kukin hoitakoon omat asiansa, niin minäkin teen. Useimmiten alkoholin tai minkä tahansa päihteiden käytön lopettamisen alkusysäys tapahtuu silloin, kun joku tuttu tai tuntematon puuttuu asiaan. Tämä on syytä muistaa meidän jokaisen. Lähimmäisenrakkauteen kuuluu toisinaan myös sellainen toiminta, joka voi herättää toisessa kielteisiä tunteita ja reaktioita.