Auttamisesta

Saapastoiminta sai alkunsa auttamisen halusta. Se on motivoinut vapaaehtoisia koko ajan ja on edelleen ykkösprioriteetti. Auttamisen lähtökohtana Saappaan työssä on toimia kohdattavan nuoren ehdoilla tukien nuoren omaa vastuuta elämästään. Koska kyse on seurakunnan toiminnasta, vuorovaikutustilanteiden perustana on Jeesuksen suhtautuminen apua tarvitseviin ihmisiin. Olen usein käyttänyt esimerkkinä tilannetta, jossa Jeesus kohtasi sokean kerjäläisen Bartimaioksen ja sanoi hänelle: Mitä haluat minun tekevän sinulle? (Mark. 10:51). Sama kysymys on yhä edelleen kovin käyttökelpoinen ja totta saapastoiminnassa: millainen lähimmäinen haluat minun olevan sinulle?

Auttamisen keskiössä on kahden ihmisen, joskus useammankin, välinen suhde. Koska auttaminen saapaspäivystyksissä ei perustu viranomaisvaltuuksiin tai –määräyksiin, on se siitä näkökulmasta tasaveroisempaa kuin lakisääteinen apu. Saappaan tarjoama tuki ei kuitenkaan ole vertaistukea. Auttajan ja autettavan välinen vuorovaikutussuhde on aina myös valtasuhde. Valtasuhdetta Saappaan toiminnassa korostaa se, että kyse on samalla aikuisen ja nuoren välisestä vuorovaikutustilanteesta, jossa nuori on yhteiskunnallisesti ja juridisesti vajaavaltainen ja aikuinen täydet valtaoikeudet omaava. Lisäksi toimintaa säätelevät Suomen laista nousevat velvollisuudet, joista lastensuojelulaki eritoten ohjaa päätösten tekoa niissä tilanteissa, kun herää huoli nuoren hyvinvoinnista.

Suurella Sydämellä –vapaaehtoistoiminnan eettisissä periaatteissa todetaan, että ”kaikki osapuolet – niin auttajat kuin autettavat – kohtaavat tasa-arvoisina. Kukaan ei ole toista ylempänä tai alempana. Auttaja voi tulevaisuudessa olla autettava, ja sama toisin päin. Jokaista mukana olevaa arvostetaan ja jokainen hyväksytään omana itsenään.”

Olen samaa mieltä, että ihmisarvon ja toiminnan eettisyyden näkökulmasta edellä oleviin periaatteisiin tulee pyrkiä. Käytännössä ihmiset tuovat vuorovaikutustilanteeseen aina omasta historiastaan nousevat asenteet, toiveet ja odotukset.

Aiemmin mainitusta aikuisen ja nuoren, auktoriteetin ja alaikäisen, välisestä asetelmasta johtuen saapaslaiset saavat vastaanottaa toisinaan nuorten pahoinvoinnista ja aikuisuutta vastaan kapinoinnista nousevaa aggressiivista käyttäytymistä. Kyse on kuitenkin harvinaisista tilanteista, jotka lähes poikkeuksetta jäävät puheen ja asennoitumisen asteelle. Nuori tarvitsee jonkun, mielellään aikuisen, jolle purkaa pahaa oloaan ja turhautumistaan.

Auttaminen itsessään on useimmiten auttajalle palkitsevaa, riippumatta siitä, osaako autettava arvostaa autetuksi tulemistaan. Palaute tai sen puute ei poista tai oleellisesti vähennä hyvän teon merkitystä.

Mutta millainen on auttaja ja mistä nousevat hänen motiivinsa? Martti Lindqvist on kirjoittanut auttamisen psykologiaan liittyvistä, kätkössä vaikuttavista inhimillisistä taustatekijöistä mm. näin:

”Auttajan sisällä asuu sitkeästi ja vaativana laiminlyöty, nälkäinen lapsi, joka on lähes kyvytön ilmaisemaan omia tarpeitaan ja tunteitaan. Auttajan roolissa hän sallii asiakkaalle näitä pahanolon tunteita, jopa etsii ja rohkaisee niitä esiin, mutta ei itse ilmaise (ei ehkä tunnistakaan) omiaan. Auttaja hakee asiakkaalta sitä hyväksymistä, mitä hän ei koe koskaan kunnolla saaneensa omassa lapsuudessaan. Tässä mielessä hänen salattu riippuvuutensa asiakkaastaan on yhtä suurta kuin asiakkaan ulkoinen riippuvuus auttajastaan. Silti tyydyttämättömyys säilyy. Mikään mitä hän tekee, ei ole tarpeeksi. Koska hänen kokemuksensa on, että rakkautta voi saada vain tekemisen ja käyttäytymisen perusteella, se ajaa loputtomaan yrittämiseen ja antamiseen, jopa uhrautumiseen” (Lindqvist 1990).

Saapastyössä auttaminen tapahtuu pääasiassa kertaluonteisesti, harvoin sama nuori on avun kohteena useaan kertaan ainakaan Itä-Helsingin toiminnassa. Sen vuoksi vaara haitallisista auttaja-asiakas- riippuvuussuhteista ei ole samalla tavalla ilmeinen kuin esim. tukihenkilötyyppisessä toiminnassa. Tärkeämpi kysymys on riippuvuus auttajana toimimisesta yleensä. Asiakas voi siinäkin olla väline omien tarpeiden täyttämiseen. Uskon sen olevan aika yleistä kaikessa vapaaehtoistoiminnassa. Jokaisella auttajalla on omat syynsä ja motiivinsa. Harva kuitenkaan tiedostaa niitä kaikkia kovin syvällisesti. Auttajana toimimiseen liittyy paljon problematiikkaa ja kysymyksiä, joita on hyvä jokaisen tehdä itselleen: miksi teen tätä työtä, mihin tarvitsen auttajan rooliani, mitä siitä itselleni saan? 

Saapastoiminta on perustaltaan auttamistyötä. Mutta mikä on auttamista ja kuka sen määrittelee? Onko kyse nuoren, autettavan omasta kokemuksesta siitä, että on tullut autetuksi vai määritteleekö sen auttaja? Yksinkertaista vastausta ei aina löydy, ei varsinkaan juuri siinä hetkessä. Nuori voi kokea, ettei häntä ole autettu, jossain tapauksessa jopa päinvastoin, että on toimittu vasten hänen tahtoaan ja käsitystään siitä, mikä on hänelle hyväksi. Auttajan näkemys voi olla päinvastainen.

Onko auttajan hyvästä tahdosta noussut teko johtanut nuoren elämässä johonkin parempaan, ei useimmiten selviä vapaaehtoistyöntekijälle, ellei nuori syystä tai toisesta ole hänelle tuttu. Kysymys voi toisinaan jäädä askarruttamaan mieltä. Joskus työntekijä saa omien viranomaisverkostojensa tai muiden yhteyksiensä kautta kuulla, mihin suuntaan nuoren elämä on kulkenut. Tällöin on mahdollista, tilanteesta riippuen ja muistaen oman salassapitovelvollisuutensa, että työntekijä voi välittää tietoa eteenpäin auttamistilanteessa mukana olleelle vapaaehtoiselle.

Onko auttaminen arvokkainta silloin, kun nuoren elämä muuttuu sen seurauksena parempaan suuntaan ulkopuolisen silmin? Entä, kun nuori aikuinen tulee kymmenen vuoden kuluttua kertomaan, kuinka tärkeänä hän on pitänyt rippikoulussa käytyä kahdenkeskistä keskusteluhetkeä. Hänen elämänsä ei sen jälkeen ole muuttunut ulkonaisesti yhtään parempaan, pikemminkin huonompaan suuntaan. Tai kun ravintolan ovenpielessä tupakoiva keski-ikäinen mies kertoo itku silmässä vieläkin muistavansa saapaslaisten 25 vuotta aikaisemmin antaman avun. Ne muistot ovat autettujen kokemusmaailmassa arvokkaita, sellaisia joista tahdotaan pitää kiinni ja jotka antavat elämälle arvoa ja toivoa, ainakin hetkittäin.