Transferenssin vietävänä

Miksi joku ensi kertaa tapaamani henkilö tuntuu heti niin tutulta ja mukavalta, miksi inhoan jotakuta toista, vaikka en ole häntä koskaan ennen nähnyt?

Tuomme usein vuorovaikutustilanteisiin aikaisempia kokemuksiamme jopa varhaislapsuudesta saakka. Siirrämme varhaisemman elämän tuttuihin ja tärkeisiin henkilöihin liittyviä tunteita, odotuksia, kokemuksia ja asenteita nykyhetken ihmisiin ja tilanteisiin. Sitä kutsutaan transferenssiksi eli tunteen siirroksi. Kyse on tunteen alitajuntaisesta reagoinnista. Ilmiön voi laukaista jokin toisen ihmisen ominaisuus, ele, ilme tai ulkomuoto. Käsitteen transferenssi loi Sigmund Freud.

Transferenssi on tuttu käsite hoitotyöstä, mutta se ilmenee myös aivan jokapäiväisessä elämässä. Uskon, että jokaisella on kokemuksia siitä. Joidenkin ihmisten kanssa yhteistyö sujuu helposti, joidenkin kanssa vaatii paljon työtä, jotta pääsee omien ennakkokäsitystensä ja tuntemustensa yli.  Kun tutustun toiseen paremmin, hän muuttuu mielessäni vähitellen omaksi persoonakseen eikä mielikuvieni luomaksi. Taustalla voi toki olla muitakin tekijöitä kuin transferenssi, mutta usein sillä on merkittävä rooli ihmisten välisissä suhteissa. Ilmiön tiedostaminen on hyödyksi varsinkin, jos joskus hämmästelet omia reaktioitasi vuorovaikutustilanteissa. Omien tunteiden ymmärtäminen on askel kohti parempaa vuorovaikutusta ja tasapainoisempaa elämää. Itseymmärryksen kehittymisen lisäksi on myös kohtuullista toista kohtaan, että kohtelet häntä hänen oman persoonansa mukaisesti etkä lastaa häneen toisen henkilön ominaisuuksia.

Ajattelen myös, että puhuttaessa rakkaudesta ensi silmäyksellä, lienee useimmiten kyse juuri transferenssista. Jokin toisessa tuntuu niin tutulta ja helposti lähestyttävältä, aivan kuin olisimme tavanneet jo aikaisemmin. Vielä jos molemmat kokevat samalla tavoin, on suhde helposti tunteiden vietävänä. Mikä sinällään ei tarkoita, että kyse oli huonosta asiasta. Monesti jopa päinvastoin. 

Transferenssi voi mielestäni ilmetä myös niin, että sijoitat toiseen henkilöön sellaisia odotuksia tai toiveita, joita olet ehkä lapsuudessa tarvinnut, mutta et ole kokenut saaneesi. Jokin uudessa tuttavuudessa tuo esille ne toteutumattomat odotukset. Sellaiset, jotka joku lapsuuden henkilö, jota et ole ehkä edes kunnolla tuntenut, on sinussa herättänyt.

Terapiassa transferenssi lienee kovin yleinen ilmiö. Terapeuttiin sijoitetaan ties mitä ominaisuuksia ja tunteita oman elämänhistorian varrelta. 

Juice lauloi "ole mulle vähän aikaa hän". Selkeä transferenssi, tosin tiedostettu sellainen. Joskus joku tapaamamme ihminen on vaikuttanut meihin niin syvästi, että kaipaamme hänen tapaansa olla vuorovaikutuksessa meihin. Se voi johtaa siihen, että pyrimme etsimään hänen tilalleen jonkun toisen, jossa havaitsemme jotakin samankaltaista. Liitämme tähän uuteen ihmiseen toteutumattomat toiveemme ja mielikuvamme, vaikka sisimmässämme tiedämme, että useimmiten ne eivät voi täyttyä sellaisenaan. Joskus kyse on tarpeellisesta surutyöstä tai prosessista, joka on käytävä läpi eteenpäin päästäkseen. Kun tutustuu toiseen paremmin, mielikuvat hiljalleen vähenevät ja ihminen niiden takaa tulee esille oman yksilönään. Sama tapahtuu meidän jokaisen kohdalla. Kun uskaltaudun astumaan esiin oman suojaverhoni takaa, näkevät myös muut minut paremmin omana itsenäni eikä heijastuksena jostakin toisesta henkilöstä.

Empatia

Tänä päivänä puhutaan paljon tietotekniikan kehittymisestä ja digitalisoituneesta tulevaisuudesta. Osa siitä on jo pitkään ollut olemassa. Robotiikka on vahvasti tulossa hoitoalalle. Keinoäly on keskustelun keskiössä. Kun tulevaisuuden tietokoneet valtaavat työmarkkinat, mikä jää ihmisen rooliksi? Tutkijat väittävät, että tietokoneet tulevat tekemään valtaosan mekaanisesta työstä, mutta on paljon sellaista, mihin koneet eivät pysty tekniikan kehittymisestä huolimatta.

Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017 oli artikkeli, jossa kerrottiin aivotutkija ja psykologi Katri Saarikiven ajatuksista empatiasta. Hän toteaa, että "koneet oppivat ymmärtämään tunteita, mutta ihmiskontaktit, tunneäly ja empatia ovat jatkossakin avainasemassa kaikessa päätöksenteossa ja asiakkaiden ymmärtämisessä".

Vaikka tietotekniikan kehittyminen on tuonut paljon hyvää ja sosiaalinen media on laajentanut ihmisverkostoamme ja tehnyt maailmaa pienemmäksi, on internet puutteellinen. Siellä keskusteluissa välittyy pääasiassa vain asiasisältö. Tunteiden ilmaiseminen ja niiden ymmärtäminen jäävät vaillinaisiksi. Vaikka sosiaalinen media matkii kasvokkain tapahtuvaa viestintää, eivät laitteet välitä ilmeitämme tai eleitämme. Emojit ja hymiöt voivat yrittää korvata niitä, mutta niiden käytössä on kyse aina tietoisesta valinnasta, ei välttämättä todellisista tunteista.

Kun tunteet puuttuvat, merkitsee se empatian estymistä. Silloin esimerkiksi keskustelupalstoilla on helppo laukoa pahojakin asioita, nimitellä ja kirjoittaa jopa tappouhkauksia. 

Katri Saarikivi väittää, että empatia ei ole tunne, vaan "isompi kokoelma taitoja, joita tukee liuta aivojen mekanismeja. Niiden avulla ihmisten välille syntyy yhteys, ja saamme mahdollisuuden astua hetkeksi toisen ihmisen saappaisiin. Silloin myös toisen ajatuksia ja tunteita ymmärtää paremmin."

Empatiakyky on joillakin sisäänkasvaneena, joillakin sitä täytyy houkutella esiin ja opetella sen käyttöä. Uskon kuitenkin, että useimmat ihmiset ovat empatiakykyisiä. Vaikka internet ei olekaan paras paikka siihen, antaa myös se mahdollisuuden myötätunnon jakamiseen. Sen huomaa hyvin, kun jollekin kaveripiireihin kuuluvista on sattunut jotakin ikävää. Osanottoja satelee. Vaikka ne eivät välttämättä vastaa kasvokkain tapahtuvaa myötätunnon osoittamista, kertoo se mielestäni sitä, että empatia on mahdollista myös verkossa.

Saapastoiminnassa empatiakyky on tärkeässä roolissa. Perinteinen toiminta perustuu kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen, mutta nettisaappaan myötä kohtaamista tapahtuu myös verkossa. Saapaskurssilla opettelemme kyvyn käyttöä sillä tavoin, että se on hyödyksi auttamis- ja vuorovaikutustilanteissa. Empatiakyky on tärkeä, mutta sillä on ainakin kaksi eri puolta.

Mitä hyötyä on empatiakyvystä? Kokemus siitä, että minua on ymmärretty, on merkittävä, joskus jopa äärimmäisen tärkeä. Se voi auttaa rakentamaan uutta alkua ja antaa toivoa siitä, että tästä voi vielä selvitä. 

Empatia luo siltoja ihmisten välille. Se yhdistää ja on keskiössä siinä, mitä ihmisyys syvimmiltään on. Kukaan meistä ei ole saari. Tarvitsemme toisiamme riippumatta siitä, olemmeko luonteeltamme sosiaalisia tai vetäytyviä, puheliaita tai hiljaisia. Riippumatta siitä, minkä kokoinen ihmissuhdeverkostomme on.

Auttajan näkökulmasta empatiakyky helpottaa tilanteen hahmottamista ja toisen tunnetilojen ymmärtämistä. Vaarana on kuitenkin se, että voin uppoutua liian syvälle tunnesyövereihin ja kadottaa oman kykyni nähdä asiaa selväjärkisesti. Huonoimmillaan putoan samaan tunnekuoppaan toisen kanssa, jolloin meitä on kaksi apua ja tukea tarvitsevaa. Jos haluaa nähdä asian positiivisena, niin voihan meistä silloin olla seuraa toisillemme. 

Olen pitänyt itseäni kovin empatiakykyisenä ihmisenä jo pienestä pitäen. Lapsuuden kokemukset ja luultavasti myös geneettinen perimä lienevät vaikuttaneet asiaan. Olen ajatellut kykeneväni helposti asettumaan toisen ihmisen asemaan. Kyse on kuitenkin ollut ennen kaikkea siitä, että olen yleensä pystynyt kuvittelemaan, miltä minusta tuntuisi kyseisen ihmisen asemassa. Kyse on siis omasta tuntemuksestani, joka on toisinaan osunut oikeaan, toisinaan ei. Jokainen meistä kokee asiat omalla tavallaan, siksi voi viedä harhaan, jos kuvittelen automaattisesti muiden kokevan saman asian samalla tavoin kuin minä itse. 

Eiköhän empatia kuitenkin ole se keino, miten ihmiskunta voisi löytää ymmärryksen ja rauhaisamman yhteiselon. Ristiriitoja ja erimielisyyksiä tulee aina olemaan, mutta jos kykenen asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään edes osan hänen kokemastaan, pyrin todennäköisesti mieluummin etsimään tasapainoa ja sopusointua kuin tieten tahtoen lisäämään vihanpitoa.

Eläinrakas

Olen ollut eläinrakas aika pienestä pitäen, siitä saakka kun lapsuuden kotiini hankittiin ensimmäinen lemmikki, Saku-niminen kissa. Jotain tapahtui ja muuttui minussa siinä vaiheessa.

Ihmisen ja eläimen välinen suhde opettaa paljon, näin ainakin itselleni on käynyt. En aikaisemmin ollut ymmärtänyt eläinten olevan tuntevia ja läheisyyteen kykeneviä olentoja. Ja että ihmisen ja eläimen välinen suhde voi olla niin syvä ja liikuttava kuin se parhaimmillaan on.

Nuorten kanssa työskennelleenä olen nähnyt myös sen ihmeen, kuinka nuori, joka on koko ajan olemukseltaan varautunut ja jopa aggressiivinen tai ei osaa luoda kontakteja ikätovereihinsa, muuttuu kuin toiseksi ollessaan eläinten kanssa tekemisissä. Hän alkaa hymyillä, hänestä tulee kuin uudesti syntynyt, pikkupoika tai tyttö, joka haluaa osoittaa rakkautta toiselle olennolle. Sellaiselle, jota hän ei koe uhaksi tai vaaraksi itselleen. Joka hyväksyy hänet varauksetta. Näin myös itselleni on käynyt.

Perheessäni on varhaislapsuuden kissavaiheen jälkeen ollut useita koiria. Jokaiseen niistä olen kiintynyt, kuten myös kissoihin, ja luopuminen on ollut raskas prosessi. Ne haavat eivät koskaan kokonaan parannu, vaikka niiden kanssa oppii elämään. Kaipaus jää.

Olen aikaa myöten alkanut ymmärtämään elämän arvokkuuden. En vain oman tai ihmisen elämän, vaan elämän yleensäkin. Ajattelen sen olevan itseisarvo riippumatta siitä, onko elämä lyhyt tai pitkä tai kuinka korkealle se asettuu luomakunnan arvoasteikolla, jos sellaista on edes olemassa. En toki pidä kaikista eläimistä, monia jopa inhoan, mutta se ei kuitenkaan saa minua torjumaan niiden arvoa. Vähäisen ymmärrykseni mukaan lähes kaikilla elävillä olennoilla on kyky kokea tunteita. Se ei koske vain niitä, joita lemmikkieläimiksi kutsumme. Niihin toki muodostamme suhteen ja siksi niiden kärsimykset koskevat meihin erilailla kuin joidenkin muiden. Omalla kohdallani olen huomannut eläinten kärsimysten tuntuvat usein itsestäni jopa pahemmilta kuin ihmisten. Ehkä siinä ilmenee eläinrakkauteni, tai sitten se kertoo minusta jotakin muuta. Parikymmentä vuotta sitten lopetin lihan syömisen. Syynä olivat sekä terveydelliset syyt omien sukurasitteideni takia että ennen kaikkea eettiset näkökannat. En halua omalta osaltani tukea sellaista toimintaa, jossa toisia eläviä ja tuntevia olentoja kasvatetaan ja ruokitaan lopulta ne tappaen ja ruokapöytääni tuoden. Se tuntuu liian julmalta ja tarpeettomalta.

Luonto on julma. Toiset saalistavat ja tappavat pysyäkseen elossa, toiset pyrkivät pysymään hengissä mahdollisimman pitkään pystyäkseen lisääntymään ja huolehtimaan jälkeläisistään. Monet kuitenkin väittävät, että ihminen on vielä julmempi. En halua ottaa siihen kantaa. Emme kuitenkaan mielestäni tarvitse tässä kehitysvaiheessa toisten luotujen tappamista hengissä pysyäksemme, ei ainakaan siinä teollistuneessa mittakaavassa kuin mitä tänä päivänä tapahtuu.  Syyt ovat siis ainakin suurelta osin joitakin muita kuin hengissä pysyminen. En ole millään lailla asiantuntija tässä aiheessa. Omien tunteideni ja ajatteluni osalta lienen kuitenkin sellainen.

Eettisten syiden lisäksi on muitakin lihan syömisestä luopumista tukevia näkökulmia. Tällainen on mm. kasvihuonepäästöt.  Uusimpien amerikkalaisten tutkimusten mukaan lihansyönnistä luopuminen vähentäisi kasvihuonepäästöjä, mutta ei kuitenkaan niin merkittävästi kuin aikaisemmin on väitetty.  Syynä ovat monenlaiset uudet järjestelyt, joita kasvisruokailuun siirryttäessä jouduttaisiin tekemään. Ja onpa sellaisiakin väitteitä, että kasvisruokailu aikaansaa enemmän kasvihuonepäästöjä kuin lihansyönti. No, enpä tiedä. Lähes jokaisen tutkimuksen takana on tahoja, joilla on omat syynsä toivoa tietynlaisia tuloksia, siksi on syytä tarkastella niitä aina vähintäänkin pienellä varauksella. Niinkuin elämässä yleensä melkein kaiken kohdalla on hyvä tehdä.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole kuitenkaan nousta barrikadeille vallankumousta ajamaan tai saarnata siitä, miten meidän tulisi elää. Kyse on henkilökohtaisista valinnoista ja arvoista. Itselläni on näillä valinnoilla parempi omatunto ja henkinen vointi. Uskoakseni myös fyysinen jaksamiseni on tämän sivutuotteena parempi. En ole puuttunut enkä aio puuttua muiden arvoihin ja elämäntapaan. Sen jokainen minut tunteva tietää. Jokaisen on itse tehtävä omat ratkaisunsa ja valintansa. Se oikeus ja vastuu olkoon kaikilla.

Kiitos palautteesta?

"Menkää vittu muualle julistamaan!"
"Jaa, että seurakunta."
"Te ootte vain olevinanne, ette te oikeesti ymmärrä meitä nuoria."
"Me ei tarvita teidän apua, painukaa vittuun"
"Kato saappaat tuli paikalle, kohta täällä on kytätkin"

Palaute on yleensä positiivinen asia. Se voi auttaa, motivoida ja ohjata meitä suuntaamaan toimintaamme eteenpäin. Luulen, että suurin osa meistä kokee saavansa palautetta kuitenkin liian harvoin, ainakin positiivista sellaista. Saappaan toiminnassa palaute on osa arkipäivää. Se, että on näkyvillä ja tekee työtään julkisesti, herättää monia kommentoimaan. Valtaosa palautteesta on kovin myönteistä, alkaen kriisitilanteissa tapahtuvasta kiittämisestä jatkuen esimerkiksi yksinkertaiseen peukalon ylöspäin nostamiseen. Kaikkea siltä väliltä.

Toisenlaiselta palautteelta ei voi kuitenkaan välttyä. Useimmiten se tulee päihtyneeltä keski-ikäiseltä herrasmieheltä, joka purkaa pahaa oloaan ja elämän pettymyksiään meihin. Joskus negatiiviset kommentit tulevat nuorisolta, joka tahtoo olla aikuisten ulottumattomissa syystä tai toisesta ja siksi haluaa toivottaa ulkopuoliset, myös saapaslaiset, ns. huitsin nevadaan. Silloin tällöin kyse on negatiiviseksi koetusta Saappaan toiminnasta joko omalla kohdalla tai kaverin suusta kuultuna. Silloinkin syynä on useimmiten väärinkäsitys tai väärin tulkinta. Toisinaan, emme onneksi kovin usein, joudumme toimimaan vasten nuoren tahtoa. Kyse on silloin yleensä lastensuojeluilmoituksen tekemisestä. Yritämme tällöin selittää nuorelle, että teemme sen hänen hyväkseen, ettei hänen tarvitse tässä elämässä, varsinkaan noin nuorena, yrittää yksin selviytyä elämän kaikista haasteista. Apu on tarpeellista ja hyväksi. 15-vuotias nuori ei kuitenkaan omaa kykyä ajatella asioita samalla tavoin kuin aikuinen, elämää nähnyt ihminen. Sitä ei voi häneltä edes edellyttää.

Suomessa meillä on mahdollisuus ilmaista ajatuksemme vapaasti, vaikka se ei aina olisikaan mukavaa kuultavaa toisen näkökulmasta. Hyvä näin. Joskus ikävältä kuulostava palaute voi olla myös ajatuksia herättävää ja sen kaltaista, että se on syytä ottaa vakavasti. Toisinaan viisainta on olla reagoimatta ja antaa kuulemansa poistua samantien toisesta korvasta ulos.

Koen kuitenkin, että monesti on hyväksi ottaa palaute vastaan, vaikka se ei mieluista olisikaan. Eräs vuodatus, joka tiivistettynä on alussa mainittu, liittyi nuoren tapaamiseen Kaivopuistossa vuosia sitten. Hän suuren ääneen ja hyvin tuohtuneena  kertoi meille saapasväelle, että emme ollenkaan ymmärrä nuorten elämää, olemme vain ymmärtävinämme. Meistä ei ole mihinkään. Tapasimme saman nuoren usean kerran seuraavan noin puolen vuoden aikana. Viimeinen tapaaminen, joka on syöpynyt lähtemättömänä mieleeni, päättyi siihen, kuinka tämä sama nuori kertoi liikuttuneena, että me todella ymmärrämme nuoria. Ennakkokäsitys tai -kokemus vaihtui lopulta täysin päinvastaiseksi.

Miten palaute vaikuttaa tekemiseesi ja arvoihisi? Oma merkityksensä on sillä, kuka palautteen antaa. Jos kyseessä on henkilö, jonka mielipiteitä arvostat, on palautetta vaikeampi sivuuttaa, riippumatta siitä, onko se sisällöltään myönteinen tai kielteinen tai sekä että. Myönteinen palaute vahvistaa yleensä uskoasi siihen, että tekemäsi työ on arvokasta myös muiden mielestä. Negatiivisen palautteen merkitys riippuu mielestäni siitä, kuinka vahva oma näkysi toiminnan merkityksestä on. Saappaan kaltaisessa työssä vahvassa roolissa on myös ryhmän tuki. Jos yhdessä koemme tekevämme merkityksellistä työtä, ei kielteinen palaute murra sitä hevillä.

Haluan kuitenkin kannustaa antamaan palautetta, silloin kun sen aika on. Sisältö on tärkeä, mutta merkitystä on myös muodolla eli sillä, kuinka palautteen annat. Muotoile se niin, että kykenisit myös itse vastaanottamaan sen.

Lopuksi eräs myönteinen palaute vuosien takaa:

”Tuskin voin tarpeeksi kiittää Saapasta, joka huolehti pikkuveljestäni eilen. Hänet löydettiin 2 promillen humalassa ja itsensä loukanneena. Minkäänlaista muistikuvaa hänellä ei ole eilisestä. Suuri Kiitos, että huolehditte veljeni hoitoon. Toivottavasti toimintanne saa jatkua pitkään, sillä teitä tarvitaan!”

Provinssi 2018

Provinssi 2018. Suuri musiikkitapahtuma Seinäjoella. Tapahtuma toteutettiin tänä vuonna 40. kerran. Kävijöitä oli n. 76 000. Musiikkitarjontaa oli lähes jokaiselle hyvin moneen musiikkimakuun.

Kuten kaikissa yleisötapahtumissa nykyään, täytyy järjestäjien huolehtia riittävän hyvin osallistujien turvallisuudesta ja hyvinvoinnista saadakseen luvan tilaisuuden järjestämiseen. Tähän liittyy monissa tapahtumissa ensiavun järjestämisen ohella myös Saappaan toiminta. Festareille Saapas halutaan mukaan yleensä henkisen avun antamisen lisäksi huolehtimaan päihtyneiden henkilöiden hyvinvoinnista. Näin tapahtui myös Provinssissa. 

Tapahtuman järjestelyt sujuivat hyvin. Kaikki toimi vähintäänkin riittävällä tasolla. Olimme Itä-Helsingin saapasryhmänä mukana toista kertaa paikallisen ryhmän tukena. Saappaan toimipiste sijaitsi tänä vuonna huomattavasti keskeisemmällä paikalla ja se näkyi myös asiakasmäärissä. Selviämispisteellä, josta Saapas vastasi, oli asiakkaita lähes koko kolmipäiväisen festarin ajan. Ei nyt ihan ruuhkaksi asti kuin ajoittain, mutta toimettomuuden jaksoja ei ollut paljoakaan. Se oli hyvä näin saapaslaisen näkökulmasta. Mieli pysyy virkeämpänä ja jaksaminenkin on parempaa, kun on  tekemistä.

Provinssi on pääasiassa aikuisten juhla, ainakin jos katsoo festarialueen lipun lunastaneiden keski-ikää. Alaikäisiä oli selkeä vähemmistö. Asia johtunee yksinkertaisesti lippujen hinnoista. Kolmipäiväinen lippu maksoi 149 euroa. Nuoria kokoontui kuitenkin jokavuotiseen tapaan alueen pääportin ulkopuolella jopa satamäärin. Suurin osa heistä oli juhlatuulella, joka tässä tapauksessa tarkoittaa päihtyneenä olemista. Alkoholin juominen tapahtui hyvin avoimesti.

Saapas on ensisijaisesti nuorten parissa tehtävää työtä. Festareilla tilanne voi olla toisenlainen riippuen siitä, millainen sopimus järjestäjien kanssa on tehty. Provinssin tapauksessa selviämispaikka oli tarkoitettu kaikille lepoa tarvitseville. Käytännössä valtaosa asiakkaista oli keski-ikäisiä hyvin humalaisia miehiä. Itse nuorisotyötä tekevänä huomasin, että empatiakykyäni koeteltiin. Olen ajatellut, että aikuisten tulee itse jo osata rajata omaa alkoholin käyttöään eikä saappaan tehtävä normioloissa ole heistä huolehtiminen. Mutta maassa maan tavalla, paikkakunnalla sen periaatteita kunnioittaen. 

Toinen pääkaupunkiseudun kuvioista poikkeava ilmiö oli se, että poliisia näkyi tapahtumassa ja kaduilla aika harvakseltaan. Joko resurssien vähyydestä tai paikallisesta toimintakulttuurista johtuen nuorten alkoholin juomiseen ei juurikaan puututtu, en ainakaan sellaista havainnut. Saappaan toimintaperiaatteisiin sellainen ei toki kuulukaan, mutta poliisin ohjeistuksessa se on selkeästi yksi prioriteeteista ainakin Helsingin osalta. Nuorten juomat otetaan pois ja kaadetaan maahan. Se perustuu yksinkertaisesti lakiin, alaikäisillä ei saa olla hallussaan alkoholijuomia. Tässä tapauksessa herää kysymys, mikä on sellainen laki, jota ei tarvitse käytännössä noudattaa? No, ehkä se siitä. En koe itseäni yleensä kovin tiukkapipoiseksi. Tämä asia vain sai mielenkiintoni heräämään.

Yhteistyö ensiapuryhmän ja järjestyksestä vastaavien kanssa sujui erinomaisen hyvin. Yhteistyökumppaneiden toimintaa ja osaamista arvostettiin puolin ja toisin. Oli vahva kokemus siitä, että olemme samalla puolella. Seinäjoen saapasryhmä on huolehtinut käytännön asiat erinomaisen hyvälle mallille. Mitään huomautettavaa emme löytäneet yrityksistä huolimatta. Paikalla oli myös Metropolian opiskelijoita. Heidän intoaan ryhtyä tekemään ja oppimaan uusia asioita oli pakko ihailla. Heistä Suomi saa upeita ammattilaisia terveydenhuollon kentälle.

Kiitos Seinäjoen Saapas, sen työntekijät ja vapaaehtoiset! Kiitos Metropolian opiskelijat! Kiitos ensiapuryhmäläiset! Vaikka urakka oli fyysisesti vaativa ja lepo jäi vähiin, todennäköisesti näemme ensi vuonna uudelleen!