Viime vuosina on uutisointi ollut kovin masentavaa, tai pitäisikö sanoa lohdutonta. Ukrainan pitkittynyt sota, Israelin ja palestiinalaisten välinen jo vuosikymmenien mittainen vihan ja tappamisen kierre, äärioikeistopuolueiden ja suvaitsemattomuuden nousu, terrorismi, isot pakolaisvirrat, ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat ongelmat jne. Osa edellä mainituista liittyy selkeästi toisiinsa. Myönteiset uutiset ovat kovin vähissä, vain onko kyse siitä, että niiden uutisarvo on sen verran heikompi, että ne jäävät huonojen uutisten alle. Huolta aiheuttavat raportit varmasti nostavat monille pintaan vahvoja tunteita, kuten surua, vihaa, ahdistusta ja epätoivoa. Muistan omasta nuoruudestani, kuinka pelko ydinsodasta oli pitkään läsnä. Painajaiset ja ahdistus seurasivat päivittäin mukana.
Suurista haasteista ja erimielisyyksistä huolimatta uskon, että monien edellä mainittujen haasteiden kohdalla olisi mahdollista löytää askelia eteenpäin kohti parempaa. Suurimpana esteenä on se, että eri osapuolten intressit ovat usein täysin vastakkaiset. Niistä halutaan pitää kiinni viimeiseen asti. Omat näkökulmat ja oikeutus niihin on ensisijaista. Ratkaisu edellyttää jokaiselta kuitenkin vastaan tulemista ja periksi antamista ainakin osasta omia vaatimuksiaan. Siihen ei ole kuitenkaan tunnu löytyvän riittävää halukkuutta.
Niin kauan, kuin itselle tärkeät perustarpeet eivät ole uhattuna, muiden tarpeiden huomioiminen ja myönnytysten tekeminen ei ole ylipääsemätön ongelma. Kun raja ylittyy, mikä se itse kullekin on, tilanne muuttuu ja oma etu menee edelle. Se on luonnollista, ymmärrettävää ja inhimillistä. Pakolaistulva on hyvä esimerkki asiasta. Kun se uhkaa omaa hyvinvointia, asenteet tiukentuvat. Nähdäkseni se on yksi syy, miksi äärioikeistopuolueiden kannatus on lähes koko Euroopassa noussut viimeisen vuosikymmenen aikana. Totuttu elintaso ja myös turvallisuutemme on vaarassa, näin ainakin koetaan yleisesti. Jotakin on tehtävä ja rajojen sulkeminen tai ainakin maahantulorajoitusten tiukentaminen tuntuu monen mielestä olevan toimivin vaihtoehto.
Eturistiriidat ovat koko ajan läsnä vuorovaikutuksessa, aina löytyy ristikkäisiä, vastakkaisia etuja sekä ruohonjuuritasolla että makrotasolla, sekä yksilöiden että valtioiden kesken. Se näkyy esimerkiksi sosiaalisen median kannanotoissa. Asioita katsotaan vain omasta näkökulmasta ja se tuntuu olevan ainoa oikea ja hyväksyttävä vaihtoehto. Muut ovat väärässä ja sen vuoksi ansaitsevat tulla kaltoin kohdelluksi. On vastenmielistä lukea kommentteja, joissa todetaan, että ”saat turpaan, jos tulet vastaan” tai ”toivottavasti joku raiskaa sinut ja sen jälkeen vielä listii”. Ainoana perusteluna noille kommenteille on useimmiten eri mieltä oleminen. Jos ihmisten muodostamat yhteisöt, kuten valtiot, koostuvat tämän kaltaisista yksilöistä edes osittain, ei ole ihme, ettei ongelmiin näytä löytyvän ratkaisuja.
Ymmärrys ja sen hyväksyminen, että molemmilla, tai kaikilla, osapuolilla on omat tarpeensa ja oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, on kaiken lähtökohta. Jos minulle on kokemus, että omat näkökantani ymmärretään, niin olen valmis tulemaan vastaan myös toista osapuolta. Itselleni on ollut suuri pettymys huomata, kuinka halu pyrkiä yhteisymmärrykseen ja löytää ratkaisukeinot ongelmiin rauhan menetelmin tuntuu kuitenkin usein puuttuvan lähes kokonaan. Mahdolliseen sovitteluun tai yhteisymmärryksen etsimiseen lähdetään jo etukäteen sillä mentaliteetilla, ettei siitä kuitenkaan tule mitään, mutta ainakaan kukaan ei voi väittää, ettemme olisi yrittäneet. Sen jälkeen on helpompi todeta, että on otettava muut keinot käyttöön. Isompi jyrää pienemmän, tai ainakin pyrkii siihen. Tämä näkyy esimerkiksi Venäjän käyttäytymisessä.
Kaikki meistä ymmärtävät sen, että jos me jokainen haluamme kaikkea aina vain enemmän, tulee raja jossain vastaan. Usein se tarkoittaa sitä, että minun enemmän on sinun vähemmän. Ainakin, jos tarkastelemme asiaa globaalista näkökulmasta. Länsimaisen hyvinvoinnin edistäminen hankkimalla se kolmannen maailman selkänahasta ei voi olla moraalisesti oikein.
Intressihaasteiden yksi versio on ilmastonmuutos. Maailmanlaajuinen asiaa käsittelevä kokous pidetään Dubaissa, joka samalla toimii kokouksen puheenjohtajana. Kun tavoitteena, ainakin yhtenä niistä, on vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä, on itselleni selvää, ettei ainakaan puheenjohtajamaa halua edistää tuota tavoitetta. Dubain taloushan perustuu juuri öljyn tuotantoon. Luulen muutenkin, että periaatetasolla valtaosa osallistujavaltioista on sitä mieltä, että jotain on tehtävä, mutta jos se tarkoittaa sitä, että meidän tulisi luopua jostakin, niin tilanne muuttuukin toisennäköiseksi. Se on näkynyt hyvin siinä, että vaikka aikaisemmin on yhdessä hyväksytty tietyt päätökset, niin käytännössä niitä ei ole ryhdytty toteuttamaan ainakaan sovitussa määrin.
Yksilötason ongelma on se, että valtion talous ja meidän taloudellinen hyvinvointimme edellyttää kulutuksen kasvua ja siitä meidän jokaisen tulisi kantaa omat kortemme kekoon kuluttamalla yhä enemmän. Jokainen ymmärtää, että ilmastonmuutoksen kannalta se on kestämätön tilanne. ”Koska minä haluan”, todetaan eräässä mainoksessa. Jos se tarkoitaa itsekeskeisyyden korostamista yhteisen edun sijaan, niinkuin sen itse tulkitsen, niin en voi olla samaa mieltä. Kuluttaminen ei voi olla keskeinen hyvinvoinnin peruste. Onnen avaimet löytyvät jostain muualta. Tässä kohtaa luulen, että aika monella meistä voi olla sisäinen intressiristiriita. Kumpi ajaa edelle, omat tarpeet vai parempi tulevaisuus tuleville sukupolville? Todellisuudessa asian ei toki tarvitse olla ihan noin mustavalkoinen. Kyse on enemmänkin intressien välisestä suhteesta ja arvovalinnasta.
Ymmärrän samalla, että olen itse osa vääristynyttä oman edun tavoittelemiseen tähtäävää yhteiskuntaa. Vuori tuntuu olevan liian korkea kiivettäväksi, ja itselleni, akrofoobikolle, se voi olla turhan haastavaa. Siitä huolimatta ajattelen Jaakko Löytyn sanoin ”en ehkä itse pääse mä sinne, silti en oo levoton” (Martin Luther Kingin laulu). Toivosta on hyvä pitää kiinni, vaikka sitä ei näkisikään.
