Vapaaehtoiset rippikoulussa

Rippikoulu on yksi kirkkomme menestystekijöitä. Kirkon tulevaisuuden kannalta väitän sen olevan avainasemassa. Tämän päivän nuori on huomenna aikuinen ja toivottavasti myös kirkon jäsen.

Rippikoulun onnistuminen lepää pitkälti vapaaehtoispanoksen varassa. Rippikouluopettajat ovat hyvin koulutettuja ammattilaisia, jotka osaavat työnsä. Silti vertaisohjaajina toimivat isoset ovat mielestäni tärkein tekijä sille, että nuoret edelleen haluavat tulle rippikouluun niinkin suurina joukkoina kuin yhä tapahtuu. Kyseessä on aikuistumiseen liittyvä riitti, joka on yksi syy nuorten osallistumiseen, mutta uskon kuitenkin ratkaisevamman merkityksen olevan rippikoulun jo käyneiden nuorten välittämällä myönteisellä kokemuksella.

Isoset ja apuohjaajat ovat merkittäviä roolimalleja omaa tulevaisuuttaan ja itseään etsiville nuorille. Suurin osa isosista ja apuohjaajista on erityisen motivoitunut tehtäväänsä. Heidän innostuksensa, myönteinen suhtautumisensa kanssaihmisiin ja toisista välittäminen ovat merkityksellisiä asioita. Nuorten maailmassa ne eivät ole kaikille itsestään selviä. Siitä näkökulmasta tarkasteltuna kyse ei ole vain rippikoulusta, vaan paljon isommasta asiasta. Siitä, millaista kuvaa maailmasta me haluamme välittää ja millaista vuorovaikutusta edistää.

On toki selvää, että tämä kaikki edellyttää sitä, että rippikoulu on hyvin suunniteltu ja ohjattu. Puitteiden täytyy olla kunnossa, jotta se antaa mahdollisuuden sille kanssakäymiselle, joka rippikoulun onnistumisen kannalta on olennaisin tekijä. 

Rippikoulut kokoavat laajan kirjon erilaisista taustoista tulevia nuoria. Se antaa monia mahdollisuuksia, mutta tuo samalla ajoittain mukanaan suuria haasteita, kuinka saada rippikoulusta kaikille hyvä yhteinen kokemus. Ne haasteet koskevat koko rippikoulutiimiä, sekä työntekijöitä että vapaaehtoisia. Joskus jaksaminen voi mennä lähes äärirajoille, varsinkin nuorten vapaaehtoisten kohdalla. Heidän motivaationsa on korkea, toisaalta heillä ei ole iästään ja verraten lyhyestä kokemustaustastaan johtuen samanlaista perspektiiviä asioihin kuin aikuisille. Useimmat tekevät tehtäväänsä koko sydämellään ja joskus se voi johtaa voimien uupumiseen. Tällöin tarvitaan työntekijöiltä ammattitaitoa ja viisautta tukea ja tarvittaessa puuttua tilanteeseen. Se on oma haasteensa, varsinkin kun maailma ja nuorten elämä on koko ajan muutostilassa. Meillä ei ole kuitenkaan varaa menettää kirkolle tärkeitä vapaaehtoistoimijoita työntekijöiden osaamattomuuden vuoksi. 

Vastoinkäymiset nuoren elämässä

Nuorten kanssa keskustelimme eräällä rippikoululeirillä kärsimyksestä ja elämän vastoinkäymisistä. Moni oli kokenut ikäänsä nähden paljon sen kaltaisia asioita, joiden tulisi tulla eteen vasta paljon vanhempana. Nuorella ei ole vielä iän mukanaan tuomia valmiuksia kohdata ja prosessoida sellaista. Yksi nuorista totesi, että hänen keinonsa on olla ajattelematta ja puhumatta ikävistä asioista. Aika moni kohtaamani nuori on ilmaissut samankaltaisia ajatuksia. 

Huomaan itsessäsi nousevan sääliä ja myötätuntoa tällaisia nuoria kohtaan. Elämä ei ole ollut reilua. Heidän päälleen on kaatunut syystä tai toisesta liikaa kuormaa. Kaikilla ei ole kykyä ottaa vastaan enempää vastoinkäymisiä. Silloin nuorelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin yrittää vain tavalla tai toisella selviytyä.

Yleensä olen yrittänyt kuuntelemisen ohella tukea nuorta jakamaan tuntemuksiaan muille. Jaetut ajatukset ja tunteet usein puolittavat taakan raskautta, vaikka eivät sinänsä muuta tapahtunutta miksikään. Olen myös kertonut, että emme pysty välttämään asioiden vaikuttamista meihin sillä, että kieltäydymme ottamasta niitä vastaan, niin että emme ajattelisi niitä lainkaan. Jos emme pysty puhumaan niistä, jos emme suostu edes ajattelemaan niitä, ne hautautuvat syvälle sisimpäämme ja vaikuttavat siellä meille hallitsemattomalla tavalla. Joskus myöhemmin voimme vastaavanlaisessa tilanteessa ihmetellä omia reaktioitamme. Näin meidän psykofyysinen kokonaisuutemme toimii.

Samalla on hyvä muistaa, että se, kaatuuko joku meistä taakkansa alle, ei riipu yksinomaan taakan suuruudesta. Useimmiten ratkaisevampaa on se, millaiset valmiudet meillä on käsitellä ja prosessoida asiaa. Siihen vaikuttavat sekä perinnölliset ominaisuutemme että varsinkin perhepiiristä oppimamme tavat ja taidot jakaa tuntemuksiamme ja ajatuksiamme toisille. Se mahdollistaa samalla oman pohdintaprosessin edistymisen ja jollain aikavälillä asiasta eteenpäin pääsemisen. Silloin parhaassa tapauksessa käyty prosessi on sinulle voimavara eikä raskas taakka, joka tekee elämästä entistä työläämpää.

Piirsimme vihkoon kahdet kasvot, surulliset ja elämänmyönteiset. Kysymys ja tehtävä nuorille oli, millaisen elämänohjeen kumpikin voisi toiselle antaa? Monenlaisia näkökulmia ja viisauksia tule esille. Yleisin surulliskasvoisen ohje oli, että vaikeuksista selviää ja huominen on toivoa täynnä. Iloisemmat kasvot tahtoivat muistuttaa, että elämä on ainutkertainen. Onnen hetkiä tulee arvostaa ja niistä nauttia. Viisaita ohjeita.

 

Kannustusjoukoissa

Olen ollut urheilumiehiä pienestä pitäen. Olen kilpaillut nuorena sekä hiihdossa että yleisurheilussa ollen jopa Kymenlaakson mestari 16-vuotiaiden poikien pituushypyssä.  Jalkapallo oli myös kiehtova laji, pelasin sitä kavereiden kanssa ja myös seurakunnan nuorten puulaakijoukkueessa. Muistan hauskana detaljina, että minua pyydettiin seurakuntaan kesätyöntekijäksi, koska olisin vahvistus seurakunnan jalkapallojoukkueelle. Tosin sitä lajia kehoni ei enää kestänyt. Polvesta menivät sekä nivelsiteet, molemmat  nivelkierukat ja molemmat ristisiteet. Siihen jäi useimpien urheilulajien harrastaminen. Onneksi on kuitenkin paljon sellaistakin, jota pystyy osittaisena invalidina harrastamaan.

Urheilun seuraaminen eritoten television välityksellä on kiehtovaa ja kovin rentouttavaa. Työpäivän jaksaa paljon paremmin tietäen, että illalla on televisioista tulossa esim. Mestarien liigan jalkapallo-ottelu. Vähemmän olen ollut paikan päällä katsomassa tai kannustamassa jotain joukkuetta. Syynä varsinkin joukkueurheilussa on ollut kannustusjoukkojen käyttäytyminen. Se on ihmetyttänyt ja välillä raivostuttanutkin minua. Siihen liittyy piirteitä, jotka ovat oman arvomaailmani vastaisia. Tällä viittaan siihen, kuinka oman suosikkijoukkueen vastustajia usein pilkataan ja pyritään häiritsemään kaikin mahdollisin keinoin. Kummallista, kovin outoa. Sitä en kykene ymmärtämään enkä lainkaan hyväksymään. Se on eettisesti vastenmielistä. Oman joukkueen kannustaminen on asia erikseen. Sitä saa ja tulee tehdä mahdollisimman intensiivisesti, sanotaanhan että oman joukkueen kannustajat ovat ylimääräinen pelaaja joukkueelle.

Onko niin, että toisen halveksuminen, pilkkaaminen ja alentavasti suhtautuminen nostaa pilkkaajan omanarvontuntoa? Että koen olevani muita parempi sättiessäni toisia? Vai nouseeko tarve siihen aivan jostain muusta? En osaa sanoa, ehkä joku viisaampi voi valistaa minua. Tässä maailmassa on kuitenkin mielestäni riittävän paljon vastakkain asettelua ilman, että sitä tehdään korostetusti urheilun maailmassa. Kilpailemisen toisia vastaan ymmärrän, sillä se on koko urheilun suola, mutta on urheiluhengen vastaista lähteä hyökkäämään muita kohtaan muuten kuin lajin sallimin keinoin. Psykologisen ”sodankäynnin” kilpailijoiden kesken ymmärrän, mutta kannustusjoukkojen tulisi nimensä mukaan keskittyä kannustamiseen eikä herjaamiseen. Oikeastaan urheiluhenkeen kuuluu kaikkien kilpailijoiden kannustaminen, omien vaan muita enemmän.

Kun pohtii, millaisia positiivisia vaikutuksia kannustaminen aikaansaa myös urheilun ulkopuolella, on sääli, ettei sitä tapahdu enempää. Positiivinen palaute itsessään kannustaa eteenpäin, sen huomaa niin nuorten parissa kuin aikuisten kanssa työskennellessä. Toki palautteen ja kannustamisen tulee näin suomalaisittain perustua rehellisyyteen ja totuuteen, muuten sen vastaanottaminen ei onnistu eikä viesti mene perille. Positiivisen palautteen antamisessa on kyse myös uudenlaisen kulttuurin omaksumisesta. Siinä pätee sama totuus, että ”niin metsä vastaa, kuin siihen huudetaan”. Jos kannustan työkaveriani, niin ensinnäkin hänen mielialansa, jaksamisensa ja motivaationsa voi nousta ja toisekseen parhaassa tapauksessa voin saada häneltä jossain tilanteessa vastavuoroisesti kannustusta ja tukea. On kyse vuorovaikutuksesta, jossa onnistuessaan molemmat osapuolet ovat voittajan puolella. Yllytän meitä kaikkia ehdottomasta ja vilpittömästi siihen, että kannustamme toisiamme. Olemme enemmän toistemme puolella kuin toisia vastaan.

Voittaja vai häviäjä?

Ihmiskunnalle on tyypillistä kilpailuhenkisyys, voimien mittaaminen toisten kanssa. Se on leimaa-antavaa koko historiallemme. Samalla voisi sanoa sen olevan osa evoluutiota. Vahvimmat voittavat ja ihmiskunnan kehitys on rakentunut ja rakentuu näiden valioyksilöiden varaan.

Aikaa myöten ratkaisevaksi tekijäksi ei enää muodostunut fyysinen voima, vaan henkinen kyky selviytyä haastavissa tilanteissa paremmin kuin muut. Nyky-yhteiskuntamme älyllinen kehittyminen on rakentunut ja rakentuu juuri tällaisten yksilöiden varaan. Näin ajatellen keskinäinen kilpaileminen on tuonut mukanaan äärettömän paljon viisautta ainakin tiedollisesti.

Vaikka ihmiskunnan voidaan sanoa kehittyneen huimasti henkisellä ja humaanilla tasolla, ei yksilöiden välinen tasa-arvo ole ihanteista huolimatta toteutunut missään päin maailmaa. Vaikka suuri osa ihmisistä elää demokraattisissa yhteiskunnissa, niin käytännössä marginaalinen joukko määrittelee elämisemme puitteet. Voittajien joukko on siinä mielessä kovin pieni.

Jos mennään arkielämään, kohtaamme päivittäin tilanteita, joissa pyrimme päihittämään toisemme. Urheilukentillä se on tavallista ja kuuluu asiaan. Mutta toisten haastaminen ei rajoitu vain urheiluun, vaan sitä tapahtuu koko ajan. Se ei ole niinkään fyysistä, vaan henkisellä tai tiedollisella tasolla tapahtuvaa. Elämä on kilpailua niin työpaikalla kuin vapaa-ajallakin. Toisaalta se kuuluu asiaan. Ilman kunnianhimoa ja muiden voittamista et välttämättä pärjää työelämässä, et ehkä opiskelussakaan.

Toinen asia on sitten se, kun sama mentaliteetti ja asenne tulee ihmissuhteisiin ja sosiaaliseen elämään. Jos toisen voittaminen on merkityksellinen arvo vuorovaikutussuhteissa, ei se voi olla vaikuttamatta suhteen laatuun. Aina kun on voittaja, on myös häviäjä. Ja jos ajattelemme niitä tunteita, mitä näihin rooleihin kuuluu, ei ole mukavaa olla ainakaan toistuvasti häviäjä. Nöyryytys, huonommuuden tunne, suuttumus ja ehkä myös viha ovat hävinneelle tuttuja tunteita. Käytännössä on siis niin, että kun pyrin voittamaan toisen, pyrin samalla saamaan toisen kokemaan häviämisen nöyryyttävän tunteen.

Tämänkaltainen on kovin yleistä varsinkin nuorten parissa, mutta valitettavan usein, oikeastaan yhtenään, sitä tapahtuu myös aikuisten maailmassa. ”Minä olin oikeassa ja sinä väärässä” sanat kuulee usein keskustelujen yhteydessä. On tietysti ymmärrettävää, että kiista jostain asiasta tai faktasta pyritään ratkaisemaan ja löytämään se oikea vastaus. Silloin on yleensä niin, että toinen tai joku on ollut oikeassa tai lähimpänä totuutta. Siitä nousee kuitenkin liian usein suurempi kohu kuin olisi tarvetta. Asiat eivät pysy asioina, vaan ne nostattavat monenlaisia tunteita esille.  Eritoten jos ajatellaan perinteisiä suomalaisia illanviettoja, joissa alkoholi on merkittävässä roolissa. Silloin kiista siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, voi olla jopa elämän ja kuoleman kysymys.

On syytä aina muistaa, että nuori etsii omaa aikuisuuttaan ja tarvitsee sitä varten erilaisia roolimalleja. Intohimoa elämässä tarvitaan monissa asioissa. Se on elämän suola. Samalla on kuitenkin pidettävä mielessä suhteellisuuden taju, asioiden tärkeysjärjestys ja elämän realiteetit. Mikä minulle on tässä elämässä tärkeää, sellaista josta en halua luopua ja jota haluan kunnioittaa ja pitää arvossa?

Salaiset kansiot

Salaiset kansiot (X-files) on yksi suosikkisarjoistani televisiossa. Sen luomassa maailmassa oli paljon kiinnostavaa ehkä juuri sen yliluonnollisuuden, selittämättömien asioiden ja samalla salaisuuksien oven pienen raottamisen vuoksi. Toki myös Dana Scullyn ja Fox Mulderin henkilöhahmot olivat kiinnostavia, samoin sarjaan luotu pitkä, lähes uskottavan tuntuinen juonenkaari.

Äskettäin pyöri televisiossa muutama uusi jakso. En jaksanut innostua. Samaa tunnelmaa ei enää ollut havaittavissa. Odotin kovasti, mutta jouduin pettymään.

Mikä sarjassa minua sitten alunperin kiinnosti ja sai jäämään siihen koukkuun? Sarjan tunnuslause

kuului ”The truth is out there”. Liitin sen mielessäni omakohtaiseen kokemukseeni siihen, että tässä maailmassa aistimme, havaintokykymme ja kovasti arvostamamme järki ovat hyvin rajallisia. On olemassa jotakin sellaista, jonka selvittämiseen ei meidän käsityskykymme tai aikamme riitä. Salaisuuksien selvittäminen ja totuuden etsintä oli sarjan punainen lanka. Niin se on myös todellisessa elämässä meidän monen kohdalla, etsimme tarkoitusta tälle kaikelle, olkoon vastaus sitten löydettävissä tai ei.

Itselläni on nuoruusiästä alkaen ollut vahva kokemus siitä, että tämä näkemämme todellisuus ei ole koko totuus. Että on olemassa jotain sen ulkopuolella. Jotain suurempaa, josta tämä maailma ja varsinkin minun elämäni on vain pieni osa.

Fenomenologia on filosofian suuntaus, joka tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmiselle hänen kokemusmaailmassaan. Fenomenologiassa subjektiivisuus ja henkilökohtaisten aistimusten, kokemusten ja elämysten pohtiminen nähdään merkityksellisenä: tieto maailmasta välittyy vain sen aistimisen ja kokemisen kautta. Suuntaus korostaa siten yksilöllistä kokemusta.

Jokainen meistä tarkastelee maailmaa oman kokemuksensa kautta. Todellisuus välittyy ja muodostuu henkilökohtaisena. Se rakentuu ja muuttuu koko elämämme ajan, vaikka perusta onkin useimmiten luotu ihmisen astuttua aikuisuuden portista sisään. Ei ole mielestäni olemassa ihmiselle muuta todellisuutta kuin se, joka hänen kokemusmaailmassaan on. Näin ajatellen totuus ei olekaan ”tuolla ulkona”, vaan sisällämme. Tosin se ei ole niin yksinkertaista, koska olemme koko ajan vuorovaikutuksessa toisiimme ja kaikkeen siihen, mitä ympärillämme tapahtuu. Kokemus maailmasta, sekä siitä mitä näemme että siitä, mikä meille on näkymättömissä, muovaa koko ajan koko ajan käsitystämme totuudesta.

Jos perusolettamus on fenomenologinen, on turhaa ryhtyä taistelemaan siitä, kuka on oikeassa ja mikä on totuus elämästä. Se ei johda mihinkään hedelmälliseen lopputulokseen tai lopputulokseen ylipäätään. Ainoa järkevä vaihtoehto on tasaveroinen, toista arvostava erilaisten maailmankuvien ja todellisuuksien vuoropuhelu. Silloin on mahdollista olla sekä vastaanottavana että antavana osapuolena. Oma todellisuuteni voi muuttua ja kasvaa, kun minun ei tarvitse todistaa toiselle olevani oikeassa.

Ripari - kesän kovin juttu

Olen tähän ikään mennessä ehtinyt toimia opettajana lukemattomassa määrässä rippikouluja. No, ei ehkä lukemattomassa määrin. Niitä taitaa olla noin 60. Ensimmäiset rippikoululaiseni ovat nyt laskujeni mukaan 48 -vuotiaita.

Rippikoulu on edelleen hyvin suosittu aikuistumiseen liittyvä perinteinen riitti, vaikka sen  suosio onkin jonkin verran laskenut. Syitä on monia enkä niitä lähde nyt pohtimaan. Vaikka rippikoulu nykyään valtakunnallisen ohjeistuksen mukaisesti kestää noin puoli vuotta, on sen pääpaino edelleen noin viikon mittaisessa leirijaksossa. Tämä edellyttäen, että kyse on leirimuotoisesta rippikoulusta. Tuo viikko on huomattavan merkittävä vaihe nuoren elämässä.

Luulen, että jokainen meistä aikuisista muistaa oman rippikoulunsa, jos sellaisen on käynyt. Monenlaisia muistoja, joista useimmat ovat varmaan myönteisiä. Iltaohjelmat ja punaisen veisukirjan laulut.

Kokemukseni omasta rippikoulusta oli järisyttävän vaikuttava. Mukavan yhdessäolon lisäksi henkistä tasapainoani koskettivat iltahartauden jälkeisen vapaaehtoisen rukoushetken yhteydessä tapahtuneet profetiat, kielillä puhumiset ja niiden tulkkaukset. Hyvin vaikuttavaa. Samalla myös pelottavaa ja ahdistavaakin. Pääasiassa kokemus jonkin suuremman voiman läsnäolosta oli itselleni siinä tilanteessa positiivisen puolella. Se, mikä näin jälkikäteen asiaa tarkastellessa jää päällimmäisenä mieleen, on se, etteivät vastuussa olevat työntekijät mielestäni riittävässä määrin kunnioittaneet nuorten herkkää ikävaihetta. Liian voimakkaat tunnekokemukset jättivät monelle jopa traumaattisia muistoja, näin uskallan väittää. Sanoisin jopa, että siinä oli manipulaation piirteitä heidän puoleltaan. Se ei todennäköisesti ollut kovin tarkoituksellista, enemmänkin ammattitaidon puutetta. En kokenut tulleeni tarpeeksi hyvin kohdelluksi omana ainutkertaisena itsenäni, tuskinpa kukaan kysyi kertaakaan, miten voin ja mitä ajattelen elämästä.

Edellä mainittu kokemus ei varmasti ole yleistettävissä. Eri puolilla Suomea on järjestetty hyvin monenlaisia rippikouluja, riippuen paljon paikallisista perinteistä ja alueella  mahdollisesti vaikuttavista herätysliikkeistä. Joka tapauksessa tämän päivän rippikoulu on kovin toisennäköinen kuin muutama vuosikymmen sitten. Rippikouluihin panostetaan paljon. Ohjaajat ovat ammattitaitoisia ja tehtäviensä tasalla. Vaikka tiettyjä opetuksellisia tavoitteita onkin, pääpaino on turvallisen ilmapiirin luomisessa ja siinä, että rippikoulu olisi nuorelle myönteinen kokemus antaen samalla mahdollisuuden oman elämän ja tulevaisuuden pohdiskeluun.

Olen juuri nyt nuorten kanssa leirillä Korpirauhassa Siuntiossa. Meitä on yhteensä yli 50 henkeä, suuri joukko siis. Jokaisen huomioiminen yksilöllisesti ei ole helppoa tehtävä, vaikka parhaamme toki yritämme. Jo nimien opettelemisessa on oma haasteensa. Silti koen olevani tietyllä lailla etuoikeutetussa asemassa saadessani nuorten kanssa pohtia elämän tärkeitä kysymyksiä ja mahdollisesti olla tukemassa nuoren ottaessa askelia elämän tiellä.

Mitkä ovat minulle tärkeitä arvoja, mitä ajattelen ja toivon ihmissuhteiltani ja tulevaisuudelta?

Millainen ihminen haluan olla? Voiko paljon tärkeämpiä teemoja elämässä olla, tuskin. Käydessämme läpi kristinuskon perusasioita annamme nuorelle mahdollisuuden itse pohtia, onko niissä jotakin sellaista, josta nuori voisi saada itselleen eväitä omaan elämäänsä. Paljon olemme yhteyksissä myös vanhempiin pyrkien yhdessä luomaan rippikoulusta mahdollisimman onnistuneen kokonaisuuden. Palautteen perusteella uskon, että olemme oikealla tiellä.

Minä ja muualta tulleet

Tiedän tämän aiheen olevan arka ja tunteita herättävä asia monelle. En kuitenkaan malta olla kertomatta omia ajatuksiani. Menee sitten syteen tai saveen.

Ymmärrän kovin hyvin monikulttuuristumisen herättämät tunteet. Monenlaisia pelkoja, ennakkoluuloja ja kenties myös omia kielteisiä kokemuksia lienee niillä, jotka asennoituvat Suomen vääjäämättä tapahtuneeseen muuttumiseen negatiivisesti tai ainakin varauksellisesti. En aio ottaa kantaa asiaan kokonaisuudessaan, koska tiedän sen olevan liian haasteellinen tehtävä itselleni. Sen sijaan voin kertoa, kuinka itse olen kokenut tilanteen.

Nuorena poikana pikkukaupungissa asuneena oli hyvin harvinainen ja ehkä myös vähän pelottava kokemus nähdä ihonväriltään erilaisia ihmisiä. Samalla siihen sisältyi myös uteliaisuutta ja varmasti jotain mystistäkin. Tunne johtui todennäköisesti omasta lukutaustastani.  Ahkerana kirjaston käyttäjänä seikkailuaiheiset romaanit olivat kiinnostavia ja niissä tapahtumat useimmiten sijoittuivat kauas Suomesta. Siksi koin jotain siitä mystisyydestä saapuvan lähemmäksi omaa elämääni vierasmaalaisten kautta.

Helsinkiin 1980-luvulla opiskelemaan muuttaneena törmäsin ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin paljon useammin. Tai törmäsin on väärä termi, en tainnut juuri kenenkään kanssa olla tekemisissä, satuin vain näkemään kadulla. Ulkomaille suuntautuneiden matkojen myötä kiinnostus muita kulttuureita kohtaan kasvoi. Pohjois-Afrikkaan, Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan sekä Karibialle matkustettuani opin ainakin jollain tasolla ymmärtämään eri tavoin ajattelevia ihmisiä ja heidän kulttuureitaan. Näin niissä paljon hyvää ja maailmankuvani laajeni ratkaisevasti niiden kokemusten myötä. Tasapuolisuuden nimissä on myönnettävä, että näin ja koin samalla myös sellaista, jota en voinut ymmärtää tai joka oli ainakin jossain määrin oman kokemustaustani tai arvojeni vastaista.

Kotonani kävi muutaman kerran eksoottisia vieraita, tuttuja tai tutun tuttuja,  pikavisiitillä, mutta sen enempää en ollut tekemisissä muista kulttuuritaustoista tulevien kanssa. Vasta paljon myöhemmin, kun maahanmuutto kasvoi, oli minun jo työstäni käsin otettava huomioon eri ihmisryhmien läsnäolo ja ryhdyttävä tekemään aktiivisemmin yhteistyötä. Se on kasvanut koko ajan ja olen kokenut asian pääasiassa myönteisenä ja opettavana. Toki hankaluuksia ja väärinymmärryksiä matkan varrelle osuu paljon. Monista ennakkoluuloistani olen joutunut, tai päässyt, luopumaan. Jotkut ovat ehkä liian sitkeästi syöpyneet sisälleni, mutta aika näyttää, kenties osa niistäkin voi hävitä ennen kuin aika minusta jättää.

Keskusteluissa tulee aika ajoin esille näkemys, että suomalaiset perinteet ja kulttuurimme ovat niin arvokkaita asioita, että niistä tule pitää kiinni. Olen siitä yhtä mieltä. On hyvä samalla muistaa, että kautta historian Suomi on ollut kovin heterogeenista aluetta. Näin on varsinkin eteläisen Suomen osalta. Vaikutteet sekä idästä, lännestä että keskisestä Euroopasta ovat olleet merkittäviä.

Miksi suhtaudun monikulttuuristumiseen pääasiassa myönteisesti? Syitä on useita. Kaikki niistä ovat henkilökohtaisia ja hyvin käytännön läheisiä. Ensinnäkin musiikki on itselleni edelleen tärkeä asia. Se koskettaa paljon syvemmältä kuin mikään muu omalla kohdallani. Muistan, kun kuuntelin Caracasin hotellissa Luis Miguelin hitaita latinoballadeita ja mukaansa tempaava merenque –musiikkia. Tai kun näin ihmisten tanssivan ravintolan pöydillä paikallisen suosikkiyhtyeen Un Solo Pueblon esiintyessä. Silloin syntyi rakkaus latinomusiikkiin ja toki myös karibialaisiin rytmeihin. Se on säilynyt siitä lähtien ja antaa iloa ja valoa syksyn pitkiin harmaisiin iltoihin, vaikka en säännöllisesti sitä kuuntelekaan. On hienoa, että nykyään ainakin Helsingin seudulla on muusikoita ja bändejä, joilla tämä musiikki on synnyinlahjana veressä. Ei tarvitse matkustaa maan ääriin sitä paikan päällä kuunnellakseen.

Olen aina tykännyt syömisestä, vaikka joku voisi pitää minua kovin ronkelina tai ruokarajoitteisena. No, sellainen toki olen, se myönnettäköön, mutta kyllä kansainvälisten ruokaravintoloiden tulo Suomeen on lisännyt huomattavasti kulinaristien riemua ja tyytyväisyyttä. Itsekin olen nauttinut kovasti erilaisista ruokailukokemuksista vaikkapa vain Kontulan ostarilla lounasaikaan syödessä.

Suomalaisesta kansanluonteesta on keskusteltu loputtomiin. Olemme hiljaisia, juroja ja synkkyyteen vaipuvia. Paitsi humalassa, jolloin meistä tulee sen lisäksi väkivaltaisia. No, tämä koskee vain pientä osaa meistä ja on kovin kärjistetysti sanottu, koska onhan meitä niin iso variaatio monenlaisilla luonteenpiirteillä varustettuja ihmisiä. On kuitenkin ollut avartava kokemus olla tekemisissä niin erilaisilla sosiaalisilla ominaisuuksilla ja vuorovaikutustavalla käyttäytyvien ulkomaalaistaustaisten

ihmisten kanssa. Se on opettanut itseäni katsomaan peiliin ja samalla antanut erilaisia näkökulmia elämään. Siitä olen kiitollinen.

Seurakunnan työntekijänä muistan erään keskustelun nuorisoasiankeskuksen islaminuskoisen työntekijän kanssa. Kävimme hyvässä hengessä uskontodialogia. Hän kyseli useasta eri asiasta kristittyjen mielipidettä ja huomasin vastaavani lähes kaikkeen, että se riippuu kristitystä. Meidän kirkkomme alle mahtuu ihmisiä ja näkemyksiä laidasta laitaan. Harvasta teemasta löytyy yhtä yhteistä käytännön tulkintaa. Hän kovasti hämmästeli asiaa pyöritellen samalla päätään. Jäin jälkikäteen pohtimaan meidän luterilaisen kirkkomme laaja-alaisuuden hyviä ja huonoja puolia.

Perhe- ja sukulaisuusrakkaus on myös asia, josta meillä olisi paljon opittavaa. Luulen, että se vaikuttaisi myös mielenterveysongelmiimme ja itsemurhalukuihin positiivisesti. Itselleni tosin sukulaisuusrakkaus on jäänyt vähälle. Varmaankin asia johtuu omasta perhepiiristäni oppimistani asenteista. Sukulaiset ovat hyvä asia, jos niitä ei tarvitse nähdä usein. Olen myös luonteeltani sellainen, että tarvitsen omaa tilaa enkä vapaa-ajalla ole välttämättä parhaita jutuniskijöitä tai seurustelu-upseereita. Samalla kuitenkin arvostan ja jopa ihailen sellaisia sukuja, jotka ehdoin tahdoin haluavat pitää yhteyttä keskenään vieläpä kokien sen itselleen tärkeäksi ja rakkaaksi asiaksi.

Monenlaisia ennakkoluuloja ja pelkoja liittyy maahanmuuttajien suureen määrän kasvuun. Huoli työpaikkojen menetyksestä, Suomen talouden alamäestä ja omien perinteisten ns. suomalaisten arvojen katoamisesta tai vähentymisestä ja muiden arvojen tilalle tulosta askarruttaa mieltä ja saa monesti aikaan myös vastareaktioita. Asioiden harkitseminen ja punnitseminen sen suhteen, mikä on meille, minulle ja muille, hyväksi ja mikä ei, on mielestäni tärkeää. Voimakkaat vastareaktiot ovat nekin ymmärrettäviä, vaikka eivät välttämättä hyväksyttäviä. Asia ei joka tapauksessa ole millään lailla mustavalkoinen. Hyvin perusteltuja ja argumentoituja näkemyksiä on sekä puolesta että vastaan.

Aina ei ole helppo ymmärtää ihmisten erilaista käyttäytymistä ja selittää sitä  kulttuuritaustoilla, ainakaan silloin kun ne aikaansaavat omassa elämässä hankaluuksia. Oman elämänpiirin ulkopuolella tapahtuvia asioita on helpompi sulattaa ja jopa hyväksyä. Lisäksi meille on tyypillistä tehdä johtopäätöksiä kokemistamme asioita, sehän on ihmiskunnan selviytymisen yksi peruspilareista. Päätään ei kannata takoa kiviseinään kovin monta kertaa oppiakseen, ettei se tee päälle hyvää. Jos itselläni on kokemus siitä, että tietynlaisista taustoista tulevat ihmiset ovat esim. epäluotettavia, teen helposti sellaisen johtopäätöksen, että se koskee kaikkia saman taustan omaavia. Se on ymmärrettävää, mutta samalla epäoikeudenmukaista jokaista uutta kohtaamaani henkilöä kohtaan

Kuinka valmis olen oppimaan uusia asioita, luopumaan ehkä joistakin ennakkoluuloistani ja käsityksistäni, antamaan tilaa ennen kaikkea ihmisyydelle, on mielestäni olennainen kysymys ja haaste. Jos haluan ottaa haasteen vastaan, todennäköisesti jään ihmisenä voittopuolelle. Uuden oppiminen on tuskin koskaan kenellekään tappio.

Maailma on pienentynyt huimasti muutaman viime vuosikymmenen aikana. Lapsuudessani ja nuoruudessani tuntui, että joka paikkaan oli suuret etäisyydet. Matkustaminen ja pelkästään tiedonkulku kesti järisyttävän paljon pidempään. Nykyään lähes kaikki tieto on saatavilla reaaliaikaan joka puolella maapalloa. Se millaista on elämä esimerkiksi Brasiliassa, on hyvin meidän tiedossamme, jos sitä tietoa vain haluamme. Ymmärrys muita kohtaan lienee tiedonvälityksen myötä kasvanut, jos ei samassa määrin, niin kuitenkin huomattavasti. Samalla kun olemme tietoisia yhteisistä haasteista tulevaisuutemme suhteen, tiedämme kuinka paljon on sellaisia asioita, jotka yhdistävät meitä kaikkia. Toki samalla myös erilaisuutemme voi korostua. Se mikä yhdistää joitakin, voi erottaa toisia. Lopulta avain siihen lukkoon, niin kuin kaikkeen muuhunkin, löytyy jokaisen sisimmästä ja asennoitumisesta elämään.

Elämme mullistusten ja suurien muutosten aikaa monessakin mielessä. Ajan kelloa emme saa kääntymään taaksepäin. Meidän on löydettävä hyvät, toimivat tavat edetä kohti valoisampaa ja rakentavaa suomalaista tulevaisuuden yhteiskuntaa. Se on joka tapauksessa erilainen kuin eilisen tai tämän päivän Suomi. Hyvän tulevaisuuden rakentaminen on tehtävä yhdessä, muuten haaste on liian suuri.