Saapas osana seurakunnan toimintaa

”Hienoa, että seurakunta tekee tällaista toimintaa! Onpa ainakin yksi syy pysyä kirkon jäsenenä!”

”Saatanan jeesustelijat, menkää saarnaamaan muualle!!

Monenlaisia kommentteja on vuosien varrella tullut vastaan. Monet niistä ovat myönteisiä, paljon on kuitenkin myös varauksellista tai jopa vihamielistä asennoitumista. Kaikki ne nousevat henkilön omasta asenne- ja kokemushistoriasta ja saavat sitä kautta hyvin ymmärrettävän ja loogisen selityksensä. Se on hyvä ymmärtää, että valtaosa kommenteista ei perustu kokemuksiin Saappaasta, vaan omiin ajatuksiin ja asenteisiin, jotka ovat muotoutuneet jo paljon aikaisemmin.

Osa ihmisistä ei pidä Saapasta suoraan seurakunnan toimintana, vaan ajattelee enemmänkin, että kyseessä on seurakunnan rahoittama ja tukema vapaaehtoistyö. Tällainen käsitys tuntuu olevan sitkeässä, koska se on noussut esille aika ajoin koko toimintahistorian ajan.

Olen silloin tällöin kuullut sekä seurakunnan työntekijöiden että seurakuntalaisten kommentoivan, että saapastoiminta ei ole seurakunnan ominta työtä, vaan kuuluu prioriteeteissa toissijaisiin, vaikkakin tärkeisiin työmuotoihin. Onpa eräs nuori kertonut mielipiteenään, ettei seurakunnan tulisi lainkaan tehdä tällaista nuorten auttamistyötä, vaan sen tulisi olla kunnan vastuulla.  

Saman suuntaisia mielipiteitä voi olla myös vapaaehtoisilla itsellään. Toiminnan seurakunnallinen tai kirkollinen tausta voi joillekin olla pohdinnan aihe mukaan tulemista harkitessa. Moni kuitenkin haluaa tehdä myönteisen päätöksen, vaikka ei koe olevansa erityisesti uskova tai edes kristitty. Syitä lienee ainakin kaksi: Yksi on se, ettei aivan vastaavaa toimintaa ole muilla tahoilla. Toinen on toiminnan matalaprofiilisuus, varsinkin hengellisestä näkökulmasta katsottuna. Se mahdollistaa mukaan tulemisen sellaisille vapaaehtoisille, jotka muuten kokevat kirkon toiminnan itselleen vieraaksi. 

Kirkon erityisnuorisotyön strategia 2015 mainitsee kirkon erityisnuorisotyöstä seuraavaa: ”Erityisnuorisotyölle läsnäolon nuorisotyönä on luonteenomaista etsiä ja liikkua siellä, missä nuoret viettävät aikaansa, sekä kohdata heitä ja reagoida asioihin, jotka ovat heille ajankohtaisia ja tärkeitä. Nuoren rinnalla kuljettaessa erityisnuorisotyö muotoutuu pitkäjänteiseksi kasvatustyöksi ja nuoren suoriutumisen tukemiseksi. Kirkko tarvitsee työntekijöitä, jotka ovat tottuneet kohtaamaan lapsen ja nuoren epävarmuutta ja muutosahdistusta sekä kykenevät elämään näiden asioiden kanssa.” (Kirkkohallitus 2007)

Yhtälailla kuin kirkko tarvitsee palkattuja ja koulutettuja työntekijöitä, erityisnuorisotyö ja saapastoiminta tärkeänä osana sitä tarvitsee aikuisia, jotka vapaaehtoisesti haluavat ja osaavat toimia kaduilla liikkuvan nuorison apuna ja tukena. Kyse on mielestäni myös kirkon uskottavuudesta nuorten silmissä. Siitä, onko kirkolla muuta todellista kosketuspintaa nuoren elämään kuin rippikoulu. Voiko kirkko oikeasti olla läsnä ja avuksi nuoren arjen kysymyksissä ja eteen tulevissa haasteissa? Kun uskottavuus on menetetty, sen takaisin saaminen on vaikeaa. On hyvä muistaa, että tämän päivän nuoret ovat huomisen aikuisia.

Itselleni seurakunnan työntekijänä ja diakonisen ajattelutavan omaksuneena ja sisäistäneenä on itsestään selvää saapastoiminnan seurakunnallinen ulottuvuus. Opiskeluaikojen luennoista kauan aikaa sitten on jäänyt mieleeni kirkon olemusta kuvaavat kolme kreikankielistä sanaa: koinonia, diakonia ja martyria. 

Koinonia merkitsee yhteyttä, jakamista ja osallisuutta. Sanaa käytetään sekä puhuttaessa yhteydestä Jumalaan että ihmisten keskinäisestä yhteydestä. Koinoniaa opetuslapset kokivat siinä tavassa, jolla Jeesus jakoi elämänsä heidän ja syrjittyjen ihmisten kanssa.

Diakonia tarkoittaa lähimmäisenrakkaudesta nousevaa kristillistä palvelua, avun antamista erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. Martyria on Jumalan rakkaudesta todistamista. Vakuuttavinta se on oman elämäntavan kautta tapahtuvana. 

Kaikki edellä mainitut osat kirkon olemusta toteutuvat mielestäni sen tehtävän kautta, jota saapaslaiset kutsumuksensa ja näkynsä mukaisesti toteuttavat omassa vapaaehtoistyössään nuorten parissa. Sanoma rakkaudesta muuttuu todeksi elämän arjessa. Raamatullisesti ilmaistuna Sana tulee lihaksi. Tämä toteutuu mielestäni riippumatta siitä, mikä on vapaaehtoisten oma suhde seurakuntaan ja sen toimintaan. 

Samalla, kun kirkosta eroaminen on lisääntynyt, olen usein saanut kuulla perjantai-iltojen vastaantulijoilta myönteisen hämmästyneitä kommentteja siitä, että kirkko tekee näin hyvää ja tärkeää työtä nuorten auttamiseksi. Joku on lausunutkin, että onpa ainakin yksi syy maksaa kirkollisveroa ja olla seurakunnan jäsen. Kaduilla ja festareilla näkyvä saapaslaisten joukko tekee paljon myönteistä peeärrää koko kirkolle. Tämä näkökulma jää monesti seurakunnan työntekijöiden ja päättävien elimien sisäisissä keskusteluissa huomiotta.

Kysymys siitä, mikä on kirkon ominta toimintaa ja mikä siinä on arvokasta, elää sekä kirkon työntekijöiden, että seurakuntalaisten parissa. Kirkon talouden heikentyessä työn ja työtehtävien priorisoinnin merkitys on kasvanut. On jouduttu ja joudutaan pohtimaan, mistä pidetään kiinni ja mistä luovutaan. Se on harmi, sillä kirkossa tehtävän työn monipuolisuus, vaikka se vaikuttaakin kirkon sisältä katsottuna välillä rajattomalta, on myös sen rikkaus. Se voi avata uusia ovia sekä kirkon työntekijälle että vapaaehtoiselle. Vantaan Laurin nuoria aikuisia käsittelevässä artikkelissa saapaslainen Kaija Näsi kertoo: ”Käsitykseni kirkosta ja seurakunnasta on muuttunut Saapas-ryhmän ansiosta. Ennen pidin kirkkoa vain hengellisenä laitoksena, nyt olen huomannut, että se on paljon muutakin. Vapaaehtoistoiminnassa tapaa niin ihania ihmisiä!” Kaija kokee myös, että tulevien nuorten aikuisten kynnys tulla seurakunnan toimintaan mukaan laskee, koska saapaslaiset raivaavat ennakkoluuloja pois tieltä liikkuessaan nuorten keskellä. Jossain vaiheessa nuorten kanssa jutellessa käy ilmi, että saapaslaisten työn sponsori on seurakunta. (Vantaan Lauri 2004)

Vastuu paikkakunnan saapastoiminnasta on yleensä osoitettu jollekin seurakunnan työntekijöistä, joskin viime vuosina on pohdittu myös sitä, että vapaaehtoiset ryhtyisivät vastuunkantajiksi. Useimmiten toiminnasta vastaava on nuorisotyönohjaaja, jolle saapas on vain yksi monista vastuualueista. Toimintaan panostaminen voi jäädä kovin vähälle, johtuen joko seurakunnan tai vastaavan työntekijän resursseista. Toki samalla on kyse työtehtävien priorisoinnista. Itse olen ollut kovin tyytyväinen, että olen voinut paneutua saapastoimintaan niin paljon kuin on ollut tarkoituksenmukaista ja tarpeellista. Se on mahdollistanut työn toteuttamisen laajempana kuin vain nuorisonhuoltona. Säännöllisten viikonloppupäivystysten myötä saapastoiminta on liittynyt myös osaksi seurakunnan ja koko paikkakunnan kasvatustyötä. 

Seuraavassa saapasvapaaehtoisten omia kommentteja aiheesta. Ne on poimittu kirjasta Minä, Saapas

Koen tekeväni seurakunnan työtä

”Vaikka toiminnassa on mukana monenlaisia ihmisiä ateisteista jopa itsensä "pakanoiksi" laskeviin, koen silti itse tekeväni saappaana seurakunnan työtä. Ehkä kristillinen identiteetti on muutenkin juurtunut minuun niin syvälle, etten enää erota maallista ja hengellistä puolta itsestäni. Toisin sanoen kaikki työ, mitä teen ihmisten hyväksi, on kristillisen lähimmäisenrakkauden välittämistä eteenpäin. Jumalan rakkaus ikäänkuin kulkeutuu minun kauttani niissä tilanteissa, kun olen auttanut tai vain keskustellut saapaspäivystyksessä jonkun nuoren, aikuisen tai saapaslaisen kanssa.”

Voin toteuttaa päivän hyvän työn

”Saapastoiminnan kautta voin olla avuksi muille ja toteuttaa silloin tällöin päivän hyvän työn. Vaikka usein ulkona onkin hiljaista, antaa Saapastoiminta mahdollisuuden siihen, että voin olla avuksi jollekin sellaiselle ihmiselle, joka todella on avun tarpeessa. Mielestäni Saapas toteuttaa erittäin konkreettisella tavalla lähimmäisenrakkauden periaatetta, jota toivoisin omassa elämässäni pystyväni noudattamaan jatkuvasti.

Lähimmäisenrakkaus

Oma elämänkatsomukseni on varmaan muuttunut vuosien saatossa jonkin verran. Kaipa saapastelussa on ollut kaunis ajatus lähimmäisenrakkauden toteuttamisesta.”

Uskon kristillisiin arvoihin

Vaikka en enää kuulu kirkkoon, on elämänkatsomukseni kristillinen ja uskon kristillisiin arvoihin. Tätä kautta saapastoiminta sopii loistavasti omaan elämänkatsomukseeni.” 

Toiminta ei ole sidottu uskontoon

Minulle toiminta ei ole sidottu uskontoon tai seurakuntaan, vaikka se käytännössä tietenkin on, mutta olen huomannut, että mikäli asia on tullut esille, niin se on enemmän haitannut kuin edesauttanut toimintaa.” 

Olen kokenut mukana olemisen hyödylliseksi niin kirkon työntekijänä kuin henkilökohtaisestikin

Lähdin mukaan saapastoimintaan ystävien kautta, aloitimme kahden toverini kanssa samalla kurssilla. Ajattelin saapastoiminnan tuovan minut taas mukaan seurakuntayhteyteen. Lisäksi näin sen mahdollisuutena tutustua uusiin ihmisiin, sillä junan tuomana opiskelijana en ollut saanut vielä kartutettua verkostoani opiskelutovereita pidemmälle. Olen kokenut toiminnassa mukana olemisen hyödylliseksi itselleni niin kirkon työntekijänä kuin henkilökohtaisestikin. Saapastoiminta on osaltaan tukenut minua aikuiseksi kasvamisessa ja auttanut minua rohkaistumaan juttelemaan itselleni tuntemattomien ihmisten kanssa. Sillä eihän siihen muuta tarvita kuin arkipäiväisiä asioita ja ystävällisiä sanoja, niin helppoa se on.”

Mukana nuoriso- ja rippikoulutyössä

”En olisi todennäköisesti saanut tietää saappaan toiminnasta, jos en olisi ollut mukana seurakunnan toiminnassa nuoriso- ja rippikoulutyössä. Sitä kautta toiminta tuli tutuksi ja aikaa myöten hakeuduin mukaan.”

Kirkkoon liittyvä konteksti ei ole sitoutumiseni kannalta tärkeä

”Omaan elämänkatsomukseeni Saapas liittyy parhaiten vapaaehtoistyön näkökulman kautta. Vapaaehtoisena toimiminen on aina ollut lähellä sydäntäni, sillä siinä voin antaa panokseni tärkeäksi kokemalleni asialle. Saappaan kirkkoon liittyvä konteksti ei ole oman sitoutumiseni kannalta tärkeä, vaikka kirkko työpaikkanakin on minulle tuttu. Myös nuoret ja nuorten hyvinvointi on minulle tärkeää, joten on hienoa saada toimia organisaatiossa, jonka tarkoitus on edistää tätä päämäärää.”

Tieto siitä, että kyse on kirkon toiminnasta, herätti luottamusta

”Kun ensimmäistä kertaa näin saapasporukkaa liikkeellä auton kanssa, tieto siitä, että kyse oli seurakunnan toiminnasta, herätti mussa luottamusta. Jos kyse olisi ollut jonkin muun uskonnollisen tahon tekemästä hommasta, en olisi kokenut samoin. Seurakunnan toiminta oli mulle tuttua entuudestaan, olin ollu paljon mukana mm. riparijutuissa.”