Nuorten kanssa keskustelimme eräällä rippikoululeirillä kärsimyksestä ja elämän vastoinkäymisistä. Moni oli kokenut ikäänsä nähden paljon sen kaltaisia asioita, joiden tulisi tulla eteen vasta paljon vanhempana. Nuorella ei ole vielä iän mukanaan tuomia valmiuksia kohdata ja prosessoida sellaista. Yksi nuorista totesi, että hänen keinonsa on olla ajattelematta ja puhumatta ikävistä asioista. Aika moni kohtaamani nuori on ilmaissut samankaltaisia ajatuksia.
Huomaan itsessäsi nousevan sääliä ja myötätuntoa tällaisia nuoria kohtaan. Elämä ei ole ollut reilua. Heidän päälleen on kaatunut syystä tai toisesta liikaa kuormaa. Kaikilla ei ole kykyä ottaa vastaan enempää vastoinkäymisiä. Silloin nuorelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin yrittää vain tavalla tai toisella selviytyä.
Yleensä olen yrittänyt kuuntelemisen ohella tukea nuorta jakamaan tuntemuksiaan muille. Jaetut ajatukset ja tunteet usein puolittavat taakan raskautta, vaikka eivät sinänsä muuta tapahtunutta miksikään. Olen myös kertonut, että emme pysty välttämään asioiden vaikuttamista meihin sillä, että kieltäydymme ottamasta niitä vastaan, niin että emme ajattelisi niitä lainkaan. Jos emme pysty puhumaan niistä, jos emme suostu edes ajattelemaan niitä, ne hautautuvat syvälle sisimpäämme ja vaikuttavat siellä meille hallitsemattomalla tavalla. Joskus myöhemmin voimme vastaavanlaisessa tilanteessa ihmetellä omia reaktioitamme. Näin meidän psykofyysinen kokonaisuutemme toimii.
Samalla on hyvä muistaa, että se, kaatuuko joku meistä taakkansa alle, ei riipu yksinomaan taakan suuruudesta. Useimmiten ratkaisevampaa on se, millaiset valmiudet meillä on käsitellä ja prosessoida asiaa. Siihen vaikuttavat sekä perinnölliset ominaisuutemme että varsinkin perhepiiristä oppimamme tavat ja taidot jakaa tuntemuksiamme ja ajatuksiamme toisille. Se mahdollistaa samalla oman pohdintaprosessin edistymisen ja jollain aikavälillä asiasta eteenpäin pääsemisen. Silloin parhaassa tapauksessa käyty prosessi on sinulle voimavara eikä raskas taakka, joka tekee elämästä entistä työläämpää.
Piirsimme vihkoon kahdet kasvot, surulliset ja elämänmyönteiset. Kysymys ja tehtävä nuorille oli, millaisen elämänohjeen kumpikin voisi toiselle antaa? Monenlaisia näkökulmia ja viisauksia tule esille. Yleisin surulliskasvoisen ohje oli, että vaikeuksista selviää ja huominen on toivoa täynnä. Iloisemmat kasvot tahtoivat muistuttaa, että elämä on ainutkertainen. Onnen hetkiä tulee arvostaa ja niistä nauttia. Viisaita ohjeita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti