Voittaja vai häviäjä?

Ihmiskunnalle on tyypillistä kilpailuhenkisyys, voimien mittaaminen toisten kanssa. Se on leimaa-antavaa koko historiallemme. Samalla voisi sanoa sen olevan osa evoluutiota. Vahvimmat voittavat ja ihmiskunnan kehitys on rakentunut ja rakentuu näiden valioyksilöiden varaan.

Aikaa myöten ratkaisevaksi tekijäksi ei enää muodostunut fyysinen voima, vaan henkinen kyky selviytyä haastavissa tilanteissa paremmin kuin muut. Nyky-yhteiskuntamme älyllinen kehittyminen on rakentunut ja rakentuu juuri tällaisten yksilöiden varaan. Näin ajatellen keskinäinen kilpaileminen on tuonut mukanaan äärettömän paljon viisautta ainakin tiedollisesti.

Vaikka ihmiskunnan voidaan sanoa kehittyneen huimasti henkisellä ja humaanilla tasolla, ei yksilöiden välinen tasa-arvo ole ihanteista huolimatta toteutunut missään päin maailmaa. Vaikka suuri osa ihmisistä elää demokraattisissa yhteiskunnissa, niin käytännössä marginaalinen joukko määrittelee elämisemme puitteet. Voittajien joukko on siinä mielessä kovin pieni.

Jos mennään arkielämään, kohtaamme päivittäin tilanteita, joissa pyrimme päihittämään toisemme. Urheilukentillä se on tavallista ja kuuluu asiaan. Mutta toisten haastaminen ei rajoitu vain urheiluun, vaan sitä tapahtuu koko ajan. Se ei ole niinkään fyysistä, vaan henkisellä tai tiedollisella tasolla tapahtuvaa. Elämä on kilpailua niin työpaikalla kuin vapaa-ajallakin. Toisaalta se kuuluu asiaan. Ilman kunnianhimoa ja muiden voittamista et välttämättä pärjää työelämässä, et ehkä opiskelussakaan.

Toinen asia on sitten se, kun sama mentaliteetti ja asenne tulee ihmissuhteisiin ja sosiaaliseen elämään. Jos toisen voittaminen on merkityksellinen arvo vuorovaikutussuhteissa, ei se voi olla vaikuttamatta suhteen laatuun. Aina kun on voittaja, on myös häviäjä. Ja jos ajattelemme niitä tunteita, mitä näihin rooleihin kuuluu, ei ole mukavaa olla ainakaan toistuvasti häviäjä. Nöyryytys, huonommuuden tunne, suuttumus ja ehkä myös viha ovat hävinneelle tuttuja tunteita. Käytännössä on siis niin, että kun pyrin voittamaan toisen, pyrin samalla saamaan toisen kokemaan häviämisen nöyryyttävän tunteen.

Tämänkaltainen on kovin yleistä varsinkin nuorten parissa, mutta valitettavan usein, oikeastaan yhtenään, sitä tapahtuu myös aikuisten maailmassa. ”Minä olin oikeassa ja sinä väärässä” sanat kuulee usein keskustelujen yhteydessä. On tietysti ymmärrettävää, että kiista jostain asiasta tai faktasta pyritään ratkaisemaan ja löytämään se oikea vastaus. Silloin on yleensä niin, että toinen tai joku on ollut oikeassa tai lähimpänä totuutta. Siitä nousee kuitenkin liian usein suurempi kohu kuin olisi tarvetta. Asiat eivät pysy asioina, vaan ne nostattavat monenlaisia tunteita esille.  Eritoten jos ajatellaan perinteisiä suomalaisia illanviettoja, joissa alkoholi on merkittävässä roolissa. Silloin kiista siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, voi olla jopa elämän ja kuoleman kysymys.

On syytä aina muistaa, että nuori etsii omaa aikuisuuttaan ja tarvitsee sitä varten erilaisia roolimalleja. Intohimoa elämässä tarvitaan monissa asioissa. Se on elämän suola. Samalla on kuitenkin pidettävä mielessä suhteellisuuden taju, asioiden tärkeysjärjestys ja elämän realiteetit. Mikä minulle on tässä elämässä tärkeää, sellaista josta en halua luopua ja jota haluan kunnioittaa ja pitää arvossa?