Väriä elämään?

Näköjään Saapas-matkan tiimoilta nousee monia jutunaiheita mieleen. Kohtahan tämä alkaa muistuttamaan jonkinlaista matkablogia. No, toivottavasti ei pelkästään sitä. Toivon, että jotain sanottavaa ja suomalaiseen elämänmenoon liittyvää löytyisi edes pikkuriikkisen jutuistani.

Näin pimeänä vuodenaikana, kun valon määrä on vähissä ja mielikin helposti mustana, herää ajatus, että mistä saan valoa ja piristystä elämääni? Mistä voisin löytää harmauden keskelle muita värejä?

Curacaon kuvernööri kuka lie, huomasi häikäistyvänsä pahasti valkoiseksi maalatuista keskustan taloista ja siksi määräsi talot maalattaviksi muilla väreillä kuin valkoisella. Tällainen tarina liitetään Willemstadin Handelskaden silhuettiin.

Samanlaista väriloistetta näkyy myös ydinkeskustan ulkopuolella ja itse asiassa koko saarella. Ehkä olen taiteellisesti sen verran ymmärtämätön, että minua sellaisen väripaletin käyttö miellyttää. Joku toinen voisi todeta sen olevan mautonta, ehkä.

Toisiko meidän elämäämme samanlainen värien käyttö iloa ja piristystä? Riippuu varmaan, keneltä kysyy. Uskon, että aika moni vierastaisi sellaista. Eihän se sovi meidän katukuvaamme ja olisihan se vähän liian rohkeaa meidän hillityssä maailmassamme, vastaisi moni. Ja miltä tuollaiset värit näyttäisivät meidän loskaisessa loppusyksyssämme?

Voiko jokin ulkoinen asia tuoda väriä myös sisäiseen kokemusmaailmaamme? No, tietysti voi. Sisäinen ei tietysti voi perustua vain ulkoiseen, mutta kyllä ne kommunikoivat koko ajan keskenään. Ihminen imee alituisesti ärsykkeitä näkemästään ja kokemastaan ulkoisesta maailmasta. Ne eivät voi olla vaikuttamatta mielialaan, riippumatta siitä, tiedostanko sitä vai en. Toki on myös niin, että kun elämä tuntuu hymyilevän minulle, hymyilen myös näkemälleni ulkoisella maailmalle. Asiat näyttäytyvät kauniimpina ja miellyttävimpinä kuin jonain toisena hetkenä.

Curacao ei ole rikas saari. Aika moni elää köyhyydessä. Silti ja ehkäpä juuri siitä johtuen tuntuu siltä, ettei elämän keskiössä ole rahan perässä juokseminen. Voi toki olla että en ole riittävän hyvin perillä paikallisesta elämänmenosta ja ihmisten arvoista. Sen voin hyvin myöntää, vaikka olenkin käynyt paikan päällä neljä kertaa. Huomioni perustuu pääasiassa tarkkailuun ja elämän havainnointiin kahvilan pöydästä käsin. Ihmisten käyttäytymisen ja värikkäiden talojen ohella kiinnitin huomiotani upeisiin katu- ja seinämaalauksiin ja muihin taideteoksiin, joita oli pääkaupungin kaduilla mukavan runsaasti. Suuri osa maalauksista oli erityisen taidokkaasti tehtyjä. Niitä ihailin useaan kertaan.

Väriä elämään voi tuoda moni asia. Tärkeimpänä ovat toki ihmissuhteet, niiden kautta voin peilata omaa elämääni, jakaa ajatuksiani ja tunteitani ja kokea osallisuutta myös muiden elämään. Voi olla osa tätä maailmaa.

Pienet nautinnot voivat kirkastaa harmauden. Hyvä kahvi, leivokset, ruoka, lasi viiniä, pullo olutta, musiikki, taide. Pienet pysähdyttävät hetket. Lumisade. Lyhyt ulkomaan matka. Mikä kenellekin on se piristävä asia. Ne voivat tulla yllättäen, mutta niitä kannattaa myös tietoisesti etsiä. Usein ne voivat löytyä yllättävän läheltä.

Dr M L King Boulevard

Asuimme saapasryhmämme kanssa Curacaossa suurimman osan aikaa sellaisen kadun varrella kuin Dr Martin Luther King Boulevard. Upea nimi kadulla. Amerikkalaisen vapaustaistelijan merkitys niin Curacaossa kuin muillakin Karibian saarilla on suuri. Hän symboloi tasa-arvoa eritoten ihonväristä riippumatta.

Tasa-arvon merkitys näyttäytyy Karibialla aivan toisenlaisena kuin meillä pohjoismaissa. Toki meilläkin se on ajankohtainen monille elämänalueilla. Miesten ja naisten välinen tasa-arvo, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu, sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus yms. ovat paljon esillä keskusteluissa maassamme, mutta esim. Curacaossa, joko oli aikoinaan yksi orjakaupan keskuksia, orjuuden arvet kulkevat edelleen perheissä ja suvuissa kipeänä mukana. Vaikka orjuus lakkautettiin Curacaossa vuonna 1863, sen jäljet näkyvät koko maan infrastruktuurissa, sen rakennuksissa, kielessä, kulttuurissa yms.

Curacao oli pitkään Hollannin siirtomaana ja vaikka sille myöhemmin tiettyjä erityisvapauksia annettiinkin, siirtomaavallan jäljet näkyivät pitkään ja näkyvät vielä edelleenkin maan taloudessa. Valtiaan elkein Hollanti omi suuren osan maan taloudellisesta tuotosta itselleen. Toki sillä oli jossain määrin perusteltu oikeus siihen sen taloudellisesta satsauksesta johtuen. Vuodesta 2010 lähtien Curacao on ollut autonominen osa Alankomaiden kuningaskuntaa ja ainakin joidenkin paikallisten kanssa keskustellessani se on ollut hyvä asia myös taloudellisesti. Maa on vähitellen pääsemässä jaloilleen. Hitaasti tosin, mutta suunta näyttää paremmalta.

Itsenäisyys, vapaus itse päättää asioistaan, kannustaa curacaolaisia tekemään parhaansa. Haavat eivät kuitenkaan arpeudu hetkessä. Toisaalta Curacao on aina elänyt erilaisten kulttuurien sekoituksessa. Se näkyy myös alueen kielessä, papiamentussa, joka on sekoitus niin espanjaa, portugalia, hollantia, englantia ja ties mitä. Oman identiteetin ja kansakunnan itsetunnon löytämiseen on siis hyvät edellytykset.





Joissain muissa Karibian valtioissa irtautumispaineet valkoisen vallan ikeestä ovat korostuneet huomattavasti enemmän ja näkyvämmin. Näin on mm. Trinidad & Tobagossa ja Jamaikalla, joissa panostus omaan afrikkalaisperinteestä nousevaan kulttuuriin on synnyttänyt paljon uutta ja arvokasta mm. musiikin rintamalle. Calypso, soca, steelpan, reggae yms. ovat maailmalla suosittuja. Vastaiskuna valkoiselle vallalle on syntynyt amerikkalaiseen mallin mukaan eräänlainen black power -mentaliteetti, jossa pyritään korostamaan afrikkalaistaustaisen kulttuurin ja mustan rodun erinomaisuutta. Muistan hyvin, kun kävellessäni maustesaarena tunnetun Grenadan kaduilla eräs nuori mies huusi kaukaa minulle, että "white people stink" eli "valkoiset haisevat". Rohkeasti ja kantaa ottavasti ilmaistu. Tosin nuori mies lähti pian sen jälkeen pakoon, vaikka itse jäin vain yllättyneenä naureskelemaan asialle. Mutta se kertoi mielestäni hyvin siitä, kuinka suuri tarve paikallisilla on parantaa omanarvontuntoaan. Ja täytyy samalla todeta, että Grenadalla, jos missään, sain hyvin kunnioittavaa ja kohteliasta palvelua osakseni.

Toki jokaisella Karibian saarella on oma uniikki ja värikäs historiansa. Saarista suurin eli Kuuba on oma lukunsa sekä historiallisesti että musiikillisesti. Siitä voisi kirjoittaa aivan oman tarinansa, jos toisenkin.

Sielu seilaa välillä Curacao - Helsinki

Juhlavuoden matka kauas Karibialle on takanapäin ja arki on jälleen edessä. 40 asteen lämpötilan vaihtelu oli  ja on edelleenkin aikamoinen haaste sekä fyysisesti että henkisesti. Vaikka aika moni seurueestamme koki Curacaon lämmön jopa tukalana, itse viihdyin siinä. Siksi paluu Suomeen ja sen valkoiseen, vaikkakin kauniiseen luontoon, oli melkoinen shokki.

Viiden vuoden varainkeruu monenlaisine vaiheineen huipentui siis noin kahden viikon matkaan Alankomaiden Antilleille Curacaoon, lähelle Venezuelan rannikkoa. Odotukset oli aikamoiset ja riemu ylimmillään, kun kokoonnuimme Helsinki-Vantaan lentosemalle varhain torstaiaamuna 27.10.

Pitkä lentomatka oli  raskas, mutta perille päästyämme ilo oli suuri vastaan vyöryneestä lämpöaallosta toivuttuamme. Olimme vuokranneet aivan meren rannalta huvilan, jossa koko ryhmämme eli 15 henkeä mahtui yöpymään ja asumaan. Uimaan mereen oli matkaa kymmenkunta metriä. Jos ei sinne asti jaksanut, oli takapihalla uima-allas. Meriveden lämpötila oli 28 astetta, uima-altaan aika monta astetta lämpimämpi. Talossa valmistimme yhdessä aamiaisen ja osan ruokailuistamme. Osaksi söimme muualla, joko Willemstadin keskustassa tai matkan varrella tutustuessamme saaren nähtävyyksiin.

Ryhmähengelle asetti omat haasteensa tiivis yhdessäolo ja kuumuus. Kaikki sujui kuitenkin oman käsitykseni mukaan mainiosti, vaikka ajoittaisia  hankaluuksia ilmenikin. Opimme toisistamme lisää, se on ainakin mainittava positiiviseksi seikaksi ja anniksi ryhmähengen kannalta. Jokainen pyrki huolehtimaan mahdollisuuksien mukaan henkilökohtaisen hyvinvoinnin kannalta tärkeistä asioista, joista merkittävin lienee ollut oman rauhan ja tilan tarve. Osan aikaa toimimme pienemmistä ryhmissä, jopa yksinoloon oli mahdollisuus. Sitä jotkut toteuttivatkin.

Mitä on moisen matkan merkitys saapasryhmälle? Itse ajattelen sen liittyvän ryhmähengen kehittämisen lisäksi myös paikallisen kulttuurin tarkasteluun ja ehkä myös siitä oppimiseen. Ihmisten elämänasenne ja -rytmi on osin kovin erilainen kuin mihin olemme tottuneet tehokkaan ajattelun Pohjoismaissa. Osaksi sen voi kokea rasittavana, mutta ehkä siitä voi myös ottaa oppia, näin ainakin itse koen.

Matka on siirtynyt muistojen joukkoon. Siellä se elää ja vaikuttaa pulpahdellen aika ajoin esille ainakin matkalaisten keskinäisissä tapaamisissa. Ehkä myös sen anti kokonaisuudessaan voi selvitä vasta aikojen kuluttua.