KUOLLEISUUS TASAN SATA

 Matti Nykänen on osuvasti todennut, että ”elämä on ihmisen parasta aikaa”. Silloin tällöin tulee vastaan lausuntoja tyyliin, että ”tupakoitsijoiden kuolleisuus on hälyttävän suuri” tai ”olemme huolissamme miesten kasvaneesta kuolleisuudesta”. Tuollaiset kommentit voivat johtaa harhaan, sillä tämänhetkisen tiedon mukaan kuolleisuus on ymmärtääkseni edelleen kaikilla 100%.

Kukaan meistä ei voi kuolemaa välttää, mutta miten suhtaudumme siihen? Harva kykenee välttämään ajatusta elämän päättymisestä myös omalla kohdalla. Osa meistä uhraa asian työstämiselle enemmän aikaa ja ehkä aktiivisestikin pohtii sitä, osa pyrkii välttämään sen käsittelemistä. Joku voi todeta, että turha sitä pohtia, kun asialle ei voi tehdä mitään.

Iän myötä kuoleman todellisuus tulee koko ajan lähemmäksi. Se on suuri tuntematon, jota kohti kuljemme. Sitä ei voi välttää. Nuorelle ihmiselle kuolema on useimmiten epätodellinen asia, koska silloin omaa elämää määrittelee vielä kuolemattomuuden teema. Se kuitenkin järkkyy, jos nuori syystä tai toisesta joutuu kokemaan itselleen läheisen ikätoverin kuoleman. Silloin särkyy oman  kuolemattomuuden utopia. 

Vaikka joidenkin tutkimusten mukaan ihmisaivot suojelevat kantajaansa kuoleman liialliselta pohtimiselta, on selvää, että vuosien kertyessä ihminen vähitellen kypsyy kuoleman lähestymiseen ja elämän katkeamiseen. Se koetaan normaaliksi ja ihminen on usein myös valmiimpi siihen. Tosin uskon, että siinä on valtava yksilöllinen variaatio eri ihmisten kohdalla. Joitakin se askarruttaa, jopa ahdistaa, joissakin se ei herätä erityisiä tuntemuksia. 

Yleensä puhutaan, että elämän suuriin muutoksiin on hyvä valmistautua. Kuolemaa suurempaa muutosta ei syntymän ohella elämässä ole. Pitääkö siihen siis jotenkin erityisesti valmistautua? Ajattelen, että asiaa on hyvä työstää, jos se pelottaa tai muuten pyörii mielessä. Silloin voi pohtia, mikä kuolemassa mietityttää tai ahdistaa? Jos ulospääsyä ajatuksista ei tahdo yksin löytyä, on hyvä jakaa pohdintoja jonkun toisen kanssa. Se voi tuoda uudenlaisia näkökulmia. Toisaalta, jos et koe tarvetta asian pohdiskeluun, ei mikään mielestäni siihen velvoita.

Muistan oman isoäitini puhuneen jo pitkään siitä, että pääsisi pois. Hän eli yksin, toki viimeiset vuodet aika lähellä meitä. Hänelle oli keski-iässä tullut toispuoleinen halvaus, joten liikkuminen oli hankalaa. Sairastumisen myötä hän oli joutunut elämän marginaaliin, työkeskeisessä maailmassa hänellä ei enää ollut roolia. Tänä päivänä ymmärrän paremmin isoäitini kokemuksen siitä, ettei elämällä enää ollut hänelle mitään erityistä tarjottavaa. Elämäntehtävä oli päätöksessään. Ei ollut kuitenkaan helppo kuunnella hänen puheitaan kuolemasta ja sen odottamisesta. Yleensä reagoimme sanomalla, että ”älä viitsi jutella tuollaisia. Puhutaan jostain mukavammasta asiasta.” Olisikohan meillä ollut kyse omasta ahdistuksesta ja luopumisen pelosta, en tiedä? 

Onkin hyvä ymmärtää, että kuolema kaikessa lopullisuudessaan ei ole pelkästään lohduton asia. Siihen voi liittyä myös toivon ja lohdun näkökulma.

Itsemurha on perinteisesti meiltä kristityiltä kielletty. Elämä on Jumalan lahja eikä siihen ole oikeutta puuttua omakätisesti. Itsemurhaa pidetään myös äärimmäisen itsekeskeisenä tekona. Jäljelle jäävät läheiset joutuvat kärsimään itsesyytöksistä, lähimmäisen menetyksestä ja myös vihan tunteista oman elämänsä päättäneen teon vuoksi. Ehkä siihen liittyy myös kysymys siitä, että eikö meidän rakkaudellamme ollut riittävästi merkitystä? Ymmärrän kuitenkin hyvin myös sen, että pitkään masentunut tai voimakkaasti ahdistunut ihminen ei välttämättä koe enää mitään muuta ulospääsyä kestämättömästä, ehkä pitkäänkin jatkuneesta pahasta olosta. Kuolema edustaa silloin helpotusta ja vapautta. Tiedän nuoren naisen, joka koki ettei hänellä ollut enää mitään odotettavaa elämältä. Hän oli toteuttanut kaikki tavoitteensa. Muiden auttamisyrityksistä huolimatta hän riisti henkensä sairaalaympäristössä.

Oman nuorisotyö- ja saapashistoriani aikana olen joutunut käymään oman surutyöni aika monen nuoren ja nuoren aikuisen yllättävän poismenon vuoksi. Suru ja sääli nuoren elämän loppumisesta aivan liian aikaisin ovat olleet päällimmäiset tunteeni. Mitä kaikkea elämä olisikaan voinut tarjota heille vuosien myötä? Elämä ei ole oikeudenmukaista.

Millainen kuolema olisi toivottavin? Vanhuudessa tapahtuva elämän hiljainen hiipuminen vai yht’äkkinen salamannopea hengen lähtö? Ainakaan kukaan ei toivo kovin kivuliasta kuolemaa. Itse tällaisena ”ei tartte auttaa” tyyppinä koen, että huonoin vaihtoehto olisi sellainen, että joutuisin makaamaan pitkään sairaalassa muiden armoilla ilman toivoa jalkeille pääsystä.

Kuolema on kohdattava yksin, sen porteista ei kukaan muu voi kanssasi kulkea. Ehkä se onkin se kaikkein pelottavin ja ahdistavin puoli, ero ystävistä ja muista läheisistä. Lopullinen ero. Tosin meillä kristityillä on toivo ja myös lupaus siitä, että kuoleman mahti on voitettu. Että voimme vielä kerran kohdata kaikki rakkaamme.

SOPEUDUNKO MUUTOKSEEN?

Olen aikaisemminkin kirjoittanut ja puhunut siitä, että ihminen on aikakautensa kasvatti. Olemme oppineet tietyn tavan ajatella ja suhtautua toisiin ihmisiin ja vastaan tuleviin asioihin. Olemme oppineet, mikä on oikein, mikä on normaalia ja mikä ehkä ei. Maailma on kuitenkin muuttunut, niinkuin se on koko historiansa ajan tehnyt. Se tuo mukanaan haasteita, samalla myös mahdollisuuksia. 

Jokaisella aikakaudella on omat käyttäytymistapansa ja oma normistonsa. Olen oppinut, että naisille pitää avata ovi ja olla muutenkin kohtelias. Ketään ei saa lyödä eikä mies naista varsinkaan. Muistan tapauksen kirkon erityisnuorisotyön neukkareilla vuosia sitten. Perinteenä oli, että tapaamisten yhteydessä järjestettiin erkkareiden SM-kisat. Laji vaihteli joka kerta. Itse en koskaan pärjännyt niissä erityisen hyvin. Kerran kuitenkin sattui itselleni sopiva laji. Paikallinen järjestävä oli vuokrannut sumo-asut ja kisa oli perinteistä sumoa mukaileva eli piti saada vastustaja työnnettyä kilpaareenalta pois. Pitkään voimailua harrastaneena ajattelin, että vihdoinkin on minun päiväni. Ensimmäisen miespuolisen vastustajan työnsin leikitellen ulos parissa sekunnissa. Seuraavaksi arvonta toi vastustajaksi naisen. Kirosin syvään mielessäni, koska tiesin heti, että en antaisi itseni voittaa tätä ottelua. Se soti täysin oppimiani kohteliaisuussääntöjä vastaan. Niinpä luovutin ottelun eli kävelin areenalta ulos. Harmitti vietävästi, mutta toisaalta halusin olla itselleni, oppimilleni ja tärkeiksi kokemilleni arvoille uskollinen.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hyväksi kokemani käyttäytymismallit eivät tänä päivänä enää ole samalla tavoin yksiselitteisen positiivisia kuin olen kuvitellut. Niihin sisältyy tietynlainen roolikäsitys, jota kaikki eivät sellaisenaan hyväksy. Ajattelutapa, että nainen on fyysisesti heikompi ja miehen on häntä sen vuoksi suojeltava ja kohteliaasti suhtauduttava, on monen mielestä naista halveksiva ja väheksyvä. Jopa se, että mies avaa naiselle oven, voi aikaansaada hyvin kärkkään ja vihaisen kommentin. Se on yksi esimerkki niistä asioista, joissa sukupolvien väliset erot ajattelutavassa kohtaavat ja voivat jopa aiheuttaa ristiriitoja. Onko jommankumman tai kenties kummankin luovuttava arvoistaan, jotta voisi tulla toisen kanssa toimeen? Siihen ei liene yksiselitteistä vastausta. Riippuu ihmisestä ja arvojen merkityksellisyydestä yksilölle itselleen.

Olen myös kasvanut ajattelemaan ja kokemaan, että on olemassa kaksi sukupuolta, mies ja nainen. Miehen rooliin kuuluu tietynlainen käyttäytymismalli ja -normisto, samoin myös naisen. Tähän perustuen olen elänyt elämäni ja selviytynyt siitä jotenkuten. Maailma on kuitenkin tältäkin osin muuttunut. On mies- ja naisoletettuja. Miehiä, jotka kokevat olevansa naisen kehossa ja päinvastoin. Transsukupuolisia jne. Olen saanut muutaman kerran vastaanottaa sen suuntaisia kommentteja, että kuinka joku voi tänä päivänä ajatella ja toimia noin vanhanaikaisesti. Nuori, joka on kasvanut tämän päivän ihmiskäsityksen keskellä, ei toki voi ymmärtää, kuinka suuri muutos on oppia ajattelemaan ja käyttäytymään eri tavoin, luopua siitä, mihin on tottunut. Samalla itselläni  herää kysymys, että olenko kenties liian vanha siihen ja ennen kaikkea, kuinka motivoitunut olen muutokseen?

Teknisiä taitoja voi oppia, joitakin helpostikin. Kun on kyse kyvystä ja halusta sopeutua uudenlaiseen maailmaan, se ei ole enää yksinkertainen asia. Siihen voi sisältyä yllättävän paljon surua. Maailma, johon olen kasvanut ja jossa oppinut elämään, ei ole enää olemassa kuin korkeintaan omassa sisäisessä kokemuksessani. Saamani eväät eivät ole valmentaneet tähän elämään ja toimintaympäristöön. On otettava isoja askeleita. Muutettava ajattelutapaansa ja itse asiassa myös tapaansa olla ihmisenä.

Toisaalta olennainen kysymys on myös se, kuinka paljon ihmisen on yleensä sopeuduttava ja muututtava ajan ja kulttuurin muutosten myötä? Voihan olla, että kaikki eivät suostu muutospaineisiin, vaan haluavat elää oman kokemusmaailmassa arvojen mukaisesti. Se voi pahimmillaan johtaa ikään perustuvaan segregaatioon, eriytymiseen maailmankuvan perusteella. Toki sellaista on aina ollut, vanhemmat sukupolvet ovat kautta aikojen paheksuneet nuoremman ikäluokan meininkiä. Ja joka tapauksessa erilaisuus on aina läsnä elämässä.

Kun puhun tässä yhteydessä muutoksesta, en halua ottaa kantaa siihen, onko se positiivinen vai ei, enkä turvautua sanontaan ”ennen oli kaikki paremmin” Jokaisella tulee olla oikeus mahdollisimman onnelliseen elämään ja ennen kaikkea lupa olla sellainen kuin sisimmässään kokee olevansa. Tämä koskee mielestäni meitä kaikkia, kunhan emme olemisellamme aiheuta muille kohtuuttomasti vahinkoa. Jos muutos saa tämän aikaiseksi, jos tänä päivänä onni ja tasapainoinen elämä on mahdollisempaa kuin ennen, on se hyvä asia.

MINÄ AUTTAJA?

Nuorena koin suuren osaa aikaa olevani ei-ymmärretty, jotenkin yksinäinen, vaikka olihan minulla kavereitakin. Ja koin myös jonkinlaista kaveruutta, jos ei nyt sentään ehkä ystävyyttä. No, vaikea sanoa. Ehkä en osannut enkä halunnut avata itseäni muille, siitä varmaan enemmänkin oli kyse.

Uskoontulon myötä koin ensimmäistä kertaa olevan rakastettu ja hyväksytty sellaisena kuin olin. Se oli vaikuttava kokemus.

Myöhemmin sain palautetta siitä, että olen hyvä kuuntelija. Ehkä nuo molemmat asiat vaikuttivat siihen, että päätin hakeutua ammattiin, jossa voisin olla toisille avuksi. Seurakuntakuraattorin koulutus tarjosi siihen mahdollisuuden ja olin onnessani, kun sain opiskelupaikan Helsingistä.

Erinäisten vaiheiden kautta, päästyäni työelämään, se olikin toisenlaista kuin mihin olin valmistautunut ja halunnut. Mahdollisuus jäädä asumaan Helsinkiin vei kuitenkin voiton ja siksi aloitin työt nuorten parissa. Aika pian huomasin, että toisten auttamiseen tarjoutui silti oiva mahdollisuus, varsinkin kun työkenttä sijaitsi Itä-Helsingin alueella. Ainakin ajattelin, että täällä on paljon ihmisiä, jotka kipuilevat elämän eri haasteiden kanssa. 

Olen vuosien ja vuosikymmenten aikana kokenut olleeni avuksi ja tueksi ainakin sadoille, ellei jopa tuhansille nuorille ja vähän vanhemmillekin. Se on hieno tunne ja vastaa oikeastaan moninkertaisesti omia haaveitani.

Myöhemmin olen opiskelujen myötä ymmärtänyt, ettei mikään ole ihan niin puhtaan yksioikoista ja mustavalkoista kuin nuorempana ajattelin. Jokaisen auttajan takana on varjo. Miksi haluan auttaa toisia? Ymmärränkö siihen liittyvät valtasuhteet? Ymmärränkö, että on mahdollisuus, että hoidan sillä tavoin jotain omia syviä haavojani? Ymmärränkö syvän empatiakyvyn vaarat omalla kohdallani? Olenko valmis uhrautumaan toisen puolesta? Olenko tiedostanut, että auttamishaluani voidaan hyväksikäyttää? Osaanko pitää huolta omasta hyvinvoinnistani?

Tärkeitä kysymyksiä. Miksi joku haluaa lähteä auttajaksi? Uskon, että useilla on taustalla omia haavoja. Joko sellaisia, jotka ovat tulleet paikatuiksi jonkun toisen toimesta tai ehkä jääneet kunnolla paikkaamatta tai hoitamatta. Haavoittumisen kokemus, kunhan se ei ole liian traumaattinen, herkistää ihmisen empatiakykyä myös toisten hätään ja voi toimia motivaattorina siihen, että haluaa lähteä auttamaan muita. Joko siksi, että minuakin on autettu tai vaihtoehtoisesti, koska en ole saanut tarvitsemaani apua, ja siksi tahdon, etteivät muut joutuisi kokemaan samaa. 

Tärkeintä kuitenkin on yleensä se, että apua tarvitseva ihminen saa sitä. Että olemme toistemme tukena, ettei kukaan joudu yksin kohtaamaan kaikkia elämän haasteita, jollei erityisesti sitä itse halua.