Matti Nykänen on osuvasti todennut, että ”elämä on ihmisen parasta aikaa”. Silloin tällöin tulee vastaan lausuntoja tyyliin, että ”tupakoitsijoiden kuolleisuus on hälyttävän suuri” tai ”olemme huolissamme miesten kasvaneesta kuolleisuudesta”. Tuollaiset kommentit voivat johtaa harhaan, sillä tämänhetkisen tiedon mukaan kuolleisuus on ymmärtääkseni edelleen kaikilla 100%.
Kukaan meistä ei voi kuolemaa välttää, mutta miten suhtaudumme siihen? Harva kykenee välttämään ajatusta elämän päättymisestä myös omalla kohdalla. Osa meistä uhraa asian työstämiselle enemmän aikaa ja ehkä aktiivisestikin pohtii sitä, osa pyrkii välttämään sen käsittelemistä. Joku voi todeta, että turha sitä pohtia, kun asialle ei voi tehdä mitään.
Iän myötä kuoleman todellisuus tulee koko ajan lähemmäksi. Se on suuri tuntematon, jota kohti kuljemme. Sitä ei voi välttää. Nuorelle ihmiselle kuolema on useimmiten epätodellinen asia, koska silloin omaa elämää määrittelee vielä kuolemattomuuden teema. Se kuitenkin järkkyy, jos nuori syystä tai toisesta joutuu kokemaan itselleen läheisen ikätoverin kuoleman. Silloin särkyy oman kuolemattomuuden utopia.
Vaikka joidenkin tutkimusten mukaan ihmisaivot suojelevat kantajaansa kuoleman liialliselta pohtimiselta, on selvää, että vuosien kertyessä ihminen vähitellen kypsyy kuoleman lähestymiseen ja elämän katkeamiseen. Se koetaan normaaliksi ja ihminen on usein myös valmiimpi siihen. Tosin uskon, että siinä on valtava yksilöllinen variaatio eri ihmisten kohdalla. Joitakin se askarruttaa, jopa ahdistaa, joissakin se ei herätä erityisiä tuntemuksia.
Yleensä puhutaan, että elämän suuriin muutoksiin on hyvä valmistautua. Kuolemaa suurempaa muutosta ei syntymän ohella elämässä ole. Pitääkö siihen siis jotenkin erityisesti valmistautua? Ajattelen, että asiaa on hyvä työstää, jos se pelottaa tai muuten pyörii mielessä. Silloin voi pohtia, mikä kuolemassa mietityttää tai ahdistaa? Jos ulospääsyä ajatuksista ei tahdo yksin löytyä, on hyvä jakaa pohdintoja jonkun toisen kanssa. Se voi tuoda uudenlaisia näkökulmia. Toisaalta, jos et koe tarvetta asian pohdiskeluun, ei mikään mielestäni siihen velvoita.
Muistan oman isoäitini puhuneen jo pitkään siitä, että pääsisi pois. Hän eli yksin, toki viimeiset vuodet aika lähellä meitä. Hänelle oli keski-iässä tullut toispuoleinen halvaus, joten liikkuminen oli hankalaa. Sairastumisen myötä hän oli joutunut elämän marginaaliin, työkeskeisessä maailmassa hänellä ei enää ollut roolia. Tänä päivänä ymmärrän paremmin isoäitini kokemuksen siitä, ettei elämällä enää ollut hänelle mitään erityistä tarjottavaa. Elämäntehtävä oli päätöksessään. Ei ollut kuitenkaan helppo kuunnella hänen puheitaan kuolemasta ja sen odottamisesta. Yleensä reagoimme sanomalla, että ”älä viitsi jutella tuollaisia. Puhutaan jostain mukavammasta asiasta.” Olisikohan meillä ollut kyse omasta ahdistuksesta ja luopumisen pelosta, en tiedä?
Onkin hyvä ymmärtää, että kuolema kaikessa lopullisuudessaan ei ole pelkästään lohduton asia. Siihen voi liittyä myös toivon ja lohdun näkökulma.
Itsemurha on perinteisesti meiltä kristityiltä kielletty. Elämä on Jumalan lahja eikä siihen ole oikeutta puuttua omakätisesti. Itsemurhaa pidetään myös äärimmäisen itsekeskeisenä tekona. Jäljelle jäävät läheiset joutuvat kärsimään itsesyytöksistä, lähimmäisen menetyksestä ja myös vihan tunteista oman elämänsä päättäneen teon vuoksi. Ehkä siihen liittyy myös kysymys siitä, että eikö meidän rakkaudellamme ollut riittävästi merkitystä? Ymmärrän kuitenkin hyvin myös sen, että pitkään masentunut tai voimakkaasti ahdistunut ihminen ei välttämättä koe enää mitään muuta ulospääsyä kestämättömästä, ehkä pitkäänkin jatkuneesta pahasta olosta. Kuolema edustaa silloin helpotusta ja vapautta. Tiedän nuoren naisen, joka koki ettei hänellä ollut enää mitään odotettavaa elämältä. Hän oli toteuttanut kaikki tavoitteensa. Muiden auttamisyrityksistä huolimatta hän riisti henkensä sairaalaympäristössä.
Oman nuorisotyö- ja saapashistoriani aikana olen joutunut käymään oman surutyöni aika monen nuoren ja nuoren aikuisen yllättävän poismenon vuoksi. Suru ja sääli nuoren elämän loppumisesta aivan liian aikaisin ovat olleet päällimmäiset tunteeni. Mitä kaikkea elämä olisikaan voinut tarjota heille vuosien myötä? Elämä ei ole oikeudenmukaista.
Millainen kuolema olisi toivottavin? Vanhuudessa tapahtuva elämän hiljainen hiipuminen vai yht’äkkinen salamannopea hengen lähtö? Ainakaan kukaan ei toivo kovin kivuliasta kuolemaa. Itse tällaisena ”ei tartte auttaa” tyyppinä koen, että huonoin vaihtoehto olisi sellainen, että joutuisin makaamaan pitkään sairaalassa muiden armoilla ilman toivoa jalkeille pääsystä.
Kuolema on kohdattava yksin, sen porteista ei kukaan muu voi kanssasi kulkea. Ehkä se onkin se kaikkein pelottavin ja ahdistavin puoli, ero ystävistä ja muista läheisistä. Lopullinen ero. Tosin meillä kristityillä on toivo ja myös lupaus siitä, että kuoleman mahti on voitettu. Että voimme vielä kerran kohdata kaikki rakkaamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti