Olen aikaisemminkin kirjoittanut ja puhunut siitä, että ihminen on aikakautensa kasvatti. Olemme oppineet tietyn tavan ajatella ja suhtautua toisiin ihmisiin ja vastaan tuleviin asioihin. Olemme oppineet, mikä on oikein, mikä on normaalia ja mikä ehkä ei. Maailma on kuitenkin muuttunut, niinkuin se on koko historiansa ajan tehnyt. Se tuo mukanaan haasteita, samalla myös mahdollisuuksia.
Jokaisella aikakaudella on omat käyttäytymistapansa ja oma normistonsa. Olen oppinut, että naisille pitää avata ovi ja olla muutenkin kohtelias. Ketään ei saa lyödä eikä mies naista varsinkaan. Muistan tapauksen kirkon erityisnuorisotyön neukkareilla vuosia sitten. Perinteenä oli, että tapaamisten yhteydessä järjestettiin erkkareiden SM-kisat. Laji vaihteli joka kerta. Itse en koskaan pärjännyt niissä erityisen hyvin. Kerran kuitenkin sattui itselleni sopiva laji. Paikallinen järjestävä oli vuokrannut sumo-asut ja kisa oli perinteistä sumoa mukaileva eli piti saada vastustaja työnnettyä kilpaareenalta pois. Pitkään voimailua harrastaneena ajattelin, että vihdoinkin on minun päiväni. Ensimmäisen miespuolisen vastustajan työnsin leikitellen ulos parissa sekunnissa. Seuraavaksi arvonta toi vastustajaksi naisen. Kirosin syvään mielessäni, koska tiesin heti, että en antaisi itseni voittaa tätä ottelua. Se soti täysin oppimiani kohteliaisuussääntöjä vastaan. Niinpä luovutin ottelun eli kävelin areenalta ulos. Harmitti vietävästi, mutta toisaalta halusin olla itselleni, oppimilleni ja tärkeiksi kokemilleni arvoille uskollinen.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hyväksi kokemani käyttäytymismallit eivät tänä päivänä enää ole samalla tavoin yksiselitteisen positiivisia kuin olen kuvitellut. Niihin sisältyy tietynlainen roolikäsitys, jota kaikki eivät sellaisenaan hyväksy. Ajattelutapa, että nainen on fyysisesti heikompi ja miehen on häntä sen vuoksi suojeltava ja kohteliaasti suhtauduttava, on monen mielestä naista halveksiva ja väheksyvä. Jopa se, että mies avaa naiselle oven, voi aikaansaada hyvin kärkkään ja vihaisen kommentin. Se on yksi esimerkki niistä asioista, joissa sukupolvien väliset erot ajattelutavassa kohtaavat ja voivat jopa aiheuttaa ristiriitoja. Onko jommankumman tai kenties kummankin luovuttava arvoistaan, jotta voisi tulla toisen kanssa toimeen? Siihen ei liene yksiselitteistä vastausta. Riippuu ihmisestä ja arvojen merkityksellisyydestä yksilölle itselleen.
Olen myös kasvanut ajattelemaan ja kokemaan, että on olemassa kaksi sukupuolta, mies ja nainen. Miehen rooliin kuuluu tietynlainen käyttäytymismalli ja -normisto, samoin myös naisen. Tähän perustuen olen elänyt elämäni ja selviytynyt siitä jotenkuten. Maailma on kuitenkin tältäkin osin muuttunut. On mies- ja naisoletettuja. Miehiä, jotka kokevat olevansa naisen kehossa ja päinvastoin. Transsukupuolisia jne. Olen saanut muutaman kerran vastaanottaa sen suuntaisia kommentteja, että kuinka joku voi tänä päivänä ajatella ja toimia noin vanhanaikaisesti. Nuori, joka on kasvanut tämän päivän ihmiskäsityksen keskellä, ei toki voi ymmärtää, kuinka suuri muutos on oppia ajattelemaan ja käyttäytymään eri tavoin, luopua siitä, mihin on tottunut. Samalla itselläni herää kysymys, että olenko kenties liian vanha siihen ja ennen kaikkea, kuinka motivoitunut olen muutokseen?
Teknisiä taitoja voi oppia, joitakin helpostikin. Kun on kyse kyvystä ja halusta sopeutua uudenlaiseen maailmaan, se ei ole enää yksinkertainen asia. Siihen voi sisältyä yllättävän paljon surua. Maailma, johon olen kasvanut ja jossa oppinut elämään, ei ole enää olemassa kuin korkeintaan omassa sisäisessä kokemuksessani. Saamani eväät eivät ole valmentaneet tähän elämään ja toimintaympäristöön. On otettava isoja askeleita. Muutettava ajattelutapaansa ja itse asiassa myös tapaansa olla ihmisenä.
Toisaalta olennainen kysymys on myös se, kuinka paljon ihmisen on yleensä sopeuduttava ja muututtava ajan ja kulttuurin muutosten myötä? Voihan olla, että kaikki eivät suostu muutospaineisiin, vaan haluavat elää oman kokemusmaailmassa arvojen mukaisesti. Se voi pahimmillaan johtaa ikään perustuvaan segregaatioon, eriytymiseen maailmankuvan perusteella. Toki sellaista on aina ollut, vanhemmat sukupolvet ovat kautta aikojen paheksuneet nuoremman ikäluokan meininkiä. Ja joka tapauksessa erilaisuus on aina läsnä elämässä.
Kun puhun tässä yhteydessä muutoksesta, en halua ottaa kantaa siihen, onko se positiivinen vai ei, enkä turvautua sanontaan ”ennen oli kaikki paremmin” Jokaisella tulee olla oikeus mahdollisimman onnelliseen elämään ja ennen kaikkea lupa olla sellainen kuin sisimmässään kokee olevansa. Tämä koskee mielestäni meitä kaikkia, kunhan emme olemisellamme aiheuta muille kohtuuttomasti vahinkoa. Jos muutos saa tämän aikaiseksi, jos tänä päivänä onni ja tasapainoinen elämä on mahdollisempaa kuin ennen, on se hyvä asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti