Nuorena koin suuren osaa aikaa olevani ei-ymmärretty, jotenkin yksinäinen, vaikka olihan minulla kavereitakin. Ja koin myös jonkinlaista kaveruutta, jos ei nyt sentään ehkä ystävyyttä. No, vaikea sanoa. Ehkä en osannut enkä halunnut avata itseäni muille, siitä varmaan enemmänkin oli kyse.
Uskoontulon myötä koin ensimmäistä kertaa olevan rakastettu ja hyväksytty sellaisena kuin olin. Se oli vaikuttava kokemus.
Myöhemmin sain palautetta siitä, että olen hyvä kuuntelija. Ehkä nuo molemmat asiat vaikuttivat siihen, että päätin hakeutua ammattiin, jossa voisin olla toisille avuksi. Seurakuntakuraattorin koulutus tarjosi siihen mahdollisuuden ja olin onnessani, kun sain opiskelupaikan Helsingistä.
Erinäisten vaiheiden kautta, päästyäni työelämään, se olikin toisenlaista kuin mihin olin valmistautunut ja halunnut. Mahdollisuus jäädä asumaan Helsinkiin vei kuitenkin voiton ja siksi aloitin työt nuorten parissa. Aika pian huomasin, että toisten auttamiseen tarjoutui silti oiva mahdollisuus, varsinkin kun työkenttä sijaitsi Itä-Helsingin alueella. Ainakin ajattelin, että täällä on paljon ihmisiä, jotka kipuilevat elämän eri haasteiden kanssa.
Olen vuosien ja vuosikymmenten aikana kokenut olleeni avuksi ja tueksi ainakin sadoille, ellei jopa tuhansille nuorille ja vähän vanhemmillekin. Se on hieno tunne ja vastaa oikeastaan moninkertaisesti omia haaveitani.
Myöhemmin olen opiskelujen myötä ymmärtänyt, ettei mikään ole ihan niin puhtaan yksioikoista ja mustavalkoista kuin nuorempana ajattelin. Jokaisen auttajan takana on varjo. Miksi haluan auttaa toisia? Ymmärränkö siihen liittyvät valtasuhteet? Ymmärränkö, että on mahdollisuus, että hoidan sillä tavoin jotain omia syviä haavojani? Ymmärränkö syvän empatiakyvyn vaarat omalla kohdallani? Olenko valmis uhrautumaan toisen puolesta? Olenko tiedostanut, että auttamishaluani voidaan hyväksikäyttää? Osaanko pitää huolta omasta hyvinvoinnistani?
Tärkeitä kysymyksiä. Miksi joku haluaa lähteä auttajaksi? Uskon, että useilla on taustalla omia haavoja. Joko sellaisia, jotka ovat tulleet paikatuiksi jonkun toisen toimesta tai ehkä jääneet kunnolla paikkaamatta tai hoitamatta. Haavoittumisen kokemus, kunhan se ei ole liian traumaattinen, herkistää ihmisen empatiakykyä myös toisten hätään ja voi toimia motivaattorina siihen, että haluaa lähteä auttamaan muita. Joko siksi, että minuakin on autettu tai vaihtoehtoisesti, koska en ole saanut tarvitsemaani apua, ja siksi tahdon, etteivät muut joutuisi kokemaan samaa.
Tärkeintä kuitenkin on yleensä se, että apua tarvitseva ihminen saa sitä. Että olemme toistemme tukena, ettei kukaan joudu yksin kohtaamaan kaikkia elämän haasteita, jollei erityisesti sitä itse halua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti