Vuosia sitten erään festariviikonlopun yhteydessä herättyäni muutaman tunnin levon jälkeen majapaikkaan saapui muutama henkilö. Heistä ensimmäinen kysyi minulta pirteään sävyyn, että ”mitä meille kuuluu?”. Olin muutaman sekunnin hiljaa ja sitten vastasin ärtyneesti, että ”en oikein ymmärrä, mitä kysyt. Olemmeko me sinun kanssasi jokin yhteinen yksikkö ja jos näin on, niin miksi kysyt minulta? En tietääkseni tunne sinua.” Äänensävyni voi laittaa juuri heränneen ihmisen piikkiin, mutta tuo ilmaisu ”mitä meille kuuluu?”, oli ärsyttänyt jo pitkään. Siihen olen törmännyt varsinkin laitoksissa, joissa joillakin hoitohenkilökunnasta on tapana esittää potilaille tuollainen kysymys. Se vaikuttaa myös jollakin tavalla alentavalla kohtelulta. Voi todeta, että mitä sinulle kuuluu tai teitittelymuodossa ”mitä teille kuuluu”, mutta ”mitä meille kuuluu?” on käsittämätön suomenkielen ja logiikan näkökulmasta. Yhtä kummallista olisi kysyä joltakin toiselta, että mitä minulle kuuluu. Joka tapauksessa meidän kommunikaatiomme jäi tuohon.
Toki jonkin yhteisön kanssa voidaan yhdessä pohdiskella sitä, missä yhteisönä mennään ja silloin voisi olla sopivaa esittää tuo kysymys ”mitä meille kuuluu?” Persoonapronomini me tarkoittaa aina yhteisöä tai ryhmää, johon sanan käyttäjä itsekin kokee kuuluvansa.
En väitä olevani suomenkielen erityisasiantuntija, kaukana siitä. Vanhan koulukunnan ihmisenä on silti joitain kielellisiä asioita, jotka häiritsevät edellä mainitun lisäksi. Yhdyssanavirheet on yksi. Ihmettelen, kuinka paljon virheitä niissä tehdään. Olen toki joskus itsekin syyllistynyt siihen. Myönnän, ettei se aina ole itsestään selvää. Kielitoimiston ohje on, että kun peräkkäiset sanat muodostavat merkityskokonaisuuden, ne kirjoitetaan tavallisesti yhteen. Kyseessä on siis yhdyssana. Sellaisia ovat esimerkiksi aamupala, mustasukkainen, kuivapestä, lapintiira. Mikaelinkirkko kirjoitetaan valitettavan usein väärin eli sanat erilleen. Mikaelin kirkko olisikin normaalisti oikein, koska kyseessä on genetiivi ja sen jälkeinen sana. Tässä tapauksessa kyseessä on kuitenkin rakennuksen virallinen nimi ja kirjoitusasu.
Possessiivisuffeksi eli omistusliite vaihtelee eri persoonissa. Se on asia, joka usein varsinkin urheilulähetysten selostajilta unohtuu kokonaan tai ehkä voisi paremmin sanoa, etteivät osaa käyttää sitä. Hänen suorituksensa, meidän suorituksemme jne. Ei hänen suoritus, meidän suoritus. Ärsyttää sekin. Puhekielessä tosin harva käyttää omistusliitettä oikein.
Ilta-Sanomissa julkaistiin viime vuonna kyselyn tulokset siitä, millaiset kirjoitusvirheet ärsyttävät suomalaisia eniten. Ärsyttävimmäksi ylsi ylivoimaisella äänisaalilla ”ketä, kun pitäisi sanoa kuka”. Myönnän, että se häiritsee itseänikin.
Äidinkielen virheet ovat toki usein ymmärrettäviä. Monelle lukihäiriöiselle niitä sattuu yhtenään. Ärsyttävyys lisääntyy, kun huomaa, ettei kirjoittaja tai puhuja tietoisesti välitä toimia oikein.
Useat tämän päivän puhe- ja kirjoituskielen äidinkielelliset virheet ovat nuoremman sukupolven tekemiä ja voi olla, että kyse on samalla suomenkielen muuttumisesta. Ehkä äidinkielen ohjeistuksetkin tulevat muuttumaan, niinkuin ne ovat aina muuttuneet jollain aikavälillä. Ja loppujen lopuksihan kyse on ennen kaikkea siitä, että ilmaisemme itseämme niin, että tulemme ymmärretyiksi. Se kyllä yleensä onnistuu, vaikka emme kieliopillisesti toimisikaan kaikkien taiteen ja äidinkielen sääntöjen mukaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti