perjantai 3. kesäkuuta 2022

ELÄMÄNTYÖPALKINTO

”Onnea Juha, sinä, jos kuka olet todellakin tuon palkinnon arvoinen”.

”Paljon onnea Kassu, sä olet kyllä elämäntyöpalkinnon enemmän kun ansainnut! Olet todellinen Suomen the Mr Saapas!”

”Oikeaan osoitteeseen meni! Lämpimät onnittelut Kassu ja iso kiitos työstäsi nuorten parissa.”

Minulle myönnettiin tämän vuoden tammikuussa Saappaan elämäntyöpalkinto yhdessä monien muiden kanssa. Koronarajoitusten vuoksi varsinainen luovutus- ja juhlatilaisuus pidettiin vasta toukokuun lopulla. 

Kuten aikaisemmin lienen kommentoinut, niin kuultuani tällaisesta palkinnosta ajattelin, sen myönnän, että olisin ollut pettynyt, jos en sellaista olisi saanut. Ei siksi, että kokisin olevani erityisen ansioitunut tai pätevä työntekijä, vaan sen vuoksi että olen niin pitkään tällä saralla työtä tehnyt siihen paneutuen enkä mielestäni mahdottoman pahasti ole matkan varrella mokaillut. Silti olen samalla kiitollinen sekä tästä tunnustuspalkinnosta että ylipäätään mahdollisuudesta saada tehdä tällaista merkityksellistä työtä.

Kun rennon ja mukavan juhlatilaisuuden jälkeen laitoin facebookiin maininnan asiasta, sain kovin paljon onnitteluja ja tykkäyksiä. Jotkut kommenteista olivat mielestäni jopa ylisanojen puolella, mutta mukavahan niitä oli lukea, ehkä posket vähän punoittaen. 

Mielestäni olen ollut hyvä työntekijä, en kuitenkaan millään lailla poikkeuksellinen. Tässä työssä toki jokainen toimii vahvasti omalla persoonallaan ja erilaiset henkilökohtaiset ominaisuudet nousevat vahvemmin esille kuin ehkä jossakin muussa. Onko se omalla kohdallani ollut positiivista vai ei, sen saa joku muu todeta. Nuorena olin monen muun lailla kovin innostunut kokeilemaan erilaisia asioita ja näyttämään osaamistani, kokeilemaan rajojani ja ylittämään niitä. Kirjoittelin lehtiin, sävelsin kavereiden kanssa Diakoniamessun, toimitin saapasvapaaehtoisten koulutusrungon, kirjoitin kirjan ja olin mukana kovin monissa, melkein lukemattomissa erilaisissa työryhmissä. Aikansa kuitenkin kutakin. Opin jossain vaiheessa rajaamaan työtäni. Kaikenlaiset työtehtävät eivät enää kiinnostaneet eikä myöskään osallisuus mihin tahansa työryhmään. Ehkä tästä johtuen tai siitä, että olen monien mielestä vanhan ajan miehiä, ei minua ei ole enää muutamaan vuoteen kysytty mukaan juuri mihinkään. Voi olla myös että kommenttini siitä, että monet tänä päivänä uusina innovaatioina esitetyt toimintaideat ovat uudelleen lämmitettyjä tai kehiteltyjä versioita aikaisemmista, jo vuosikymmeniä sitten olleista käytännön toimintatavoista, ovat saaneet jotkut ajattelemaan, että tuollaisia besser wissereitä emme tarvitse. Mene ja tiedä. 

Toki aika menee eteenpäin ja uudet tuulet puhaltavat. Tämän päivän nuoret työntekijät ovat ammattitaitoisia, työnsä hyvin osaavia. Niinkuin minäkin olin uutena työntekijänä. Työvuosien myötä se osaaminen vain kasvaa. 

Muistan, kun edesmennyt kirkon erityisnuorisotyön sihteeri Juha Alstela totesi eläkkkeelle jäämisensä lähestyessä, että toivoi minusta seuraajaansa. Myönnän, että se tuntui hyvältä ja hiveli omanarvontuntoani. En kuitenkaan tuntenut suurta vetoa sellaiseen työtehtävään. Paljon edustamista, matkustamista ja kirkon erityisnuorisotyön keulakuvana olemista. Ei ollut minun juttuni. Se olisi merkinnyt liikaa epämukavuusalueella toimimista.

Kun Juha Alstela jäi eläkkeelle ja virka hieman erilaisella työn sisällöllä laitettiin hakuun, oli koulutusvaatimukseksi määritelty korkeakoulututkinto. Se yksinkertaisti ja helpotti päätöksentekoani. En olisi pätevä hakemaan virkaa, joten minun ei tarvinnut edes velvollisuuden tunteen vuoksi harkita hakemuksen tekoa. Eikä Julle Alstela myöhemmin tavattuamme koskaan kommentoinut asiaa.

1990-luvulla, ehkä myöhemminkin, oli vallalla ajattelu, että työntekijän ammattitaidon kehittymisen kannalta oli syytä harkita työpaikan vaihtoa viimeistään seitsemän vuoden välein. Muutoin työntekijä helposti veltostuu ja ryhtyy niin sanotusti lepäämään laakereillaan. No, itse olin vuoden virkavapaalla 1990-91, mutta tein tietoisen valinnan palata takaisin seurakuntaan enkä ole sitä katunut.

Ihminen yleensä kehittää itselleen sopivat perustelut omille valinnoilleen. Näin varmaan itsekin tyypillisesti teen. Joka tapauksessa koen koko työurani ajan oppineeni jotakin uutta ja kehittyneeni työntekijänä. Ja olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että tämä on minun paikkani ja elämäntehtäväni. Pitkäaikaisella sitoutumisella on myös tärkeitä alueelliseen verkostoitumiseen ja ihmissuhteisiin liittyviä merkityksiä. Enkä tässä kohtaa uraa ja elämää enää koe halua tai tarvetta uuden työpaikan hakuun. 

Työelämäkeskusteluissa on aika ajoin nostettu esille ikärasismi. Ekonomit Mer selvitti kyselyllä yli 55-vuotiaiden jäsentensä kokemaa syrjintää työelämässä. Vastaajista 84 prosenttia oli sitä mieltä, että yli 55-vuotiaisiin kohdistuva syrjintä on ongelma suomalaisessa työelämässä. Joka neljäs oli kokenut itse ikäsyrjintää. Kyselyyn vastanneista työttömistä työnhakijoista 80 prosenttia oli kokenut ikään perustuvaa syrjintää.

Vain joka kolmas ikäsyrjintää kokenut on ottanut asian puheeksi työyhteisössään. Suurin osa heistä koki, ettei asian esiin nostamisella ollut vaikutusta. Pahimmillaan seurauksena oli irtisanominen tai syrjinnän pahen

En usko, että seurakuntaelämässä ilmiö olisi aivan yhtä ilmeinen, mutta mene ja tiedä. Sen tiedän, että monella on kokemus sivuutetuksi tulemisesta ikään perustuen. Vuosien kokemus ja ammattitaito työnnetään taka-alalle ja kenties tyydytään ajattelemaan, että pian työntekijä siirtyy eläkkeelle. Ymmärrän senkin ajattelutavan aivan hyvin, koska voin avoimesti myöntää, että nuorena työntekijänä toimin samalla tavoin. Väheksyin vanhempien kollegoiden ammattitaitoa ja työkokemusta ajatellen, että heidän osaamisensa on menneen talven lumia. Hävettää, mutta minkäs teet. Toimin silloisen ymmärrykseni ja elämänkokemukseni mukaan.

Jos ajattelen, millaisena työntekijänä haluan itseäni muisteltavan, niin ykkösenä ei ole ammattitaito, vaikka toki koen olleeni ammattitaitoinen, työnsä osaava. Enemmän haluan itseäni muisteltavan ihmisenä, joka oli läsnä, joka kohtasi toiset edes joskus aidosti heistä kiinnostuen. Että joidenkin kohdalla satuin olemaan paikalla tärkeissä elämänvaiheissa auttaen hankalien tilanteiden läpi. Ja tätä koen käytännössä tapahtuneen lukemattomien kohtaamisten kautta saapaspäivystyksissä. Sitä kuvaa haluan kantaa mukanani myös työelämän jälkeen. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti