ASENNETTA?

Asenne ratkaisee, sanotaan. Pitääkö se paikkansa?

Miksi jotkut ihmiset saavuttavat tavoitteensa ja menestyvät elämässä, kun taas toiset ihmiset eivät? Tutkimukset osoittavat, että keskeinen menestystekijä on asenne. Se on paljon tärkeämpi kuin ihmisen alkuperäinen lahjakkuus.

Stanfordin yliopiston psykologi Carol Dweck väittää, että on olemassa kaksi erilaista suhtautumistapaa omaan osaamiseensa. On sellainen, joka olettaa, että ihmisen ominaisuudet ovat muuttumattomia ja toinen, joka lähtee siitä, että ominaisuuksia voi kehittää. Tämän asenneteorian mukaan älykkyys ja kyvykkyys eivät siirry vanhemmiltamme niinkään geeneissä, vaan ajattelutavassa, jonka heiltä saamme. Uutteruus ja sinnikkyys ratkaisevat, eivät alkuperäiset kyvyt. Se asenne, jonka valitset, vaikuttaa siihen miten elät elämäsi ja miten menestyt. 85% prosenttia ihmisistä osoittaa selvää taipumusta suhtautua omiin kykyihinsä ja oppimistilanteisiin jommallakummalla tavalla

Kun on tutkittu ihmisen elämää dramaattisten, joko itselle tai läheiselle sattuneiden elämäntilanteiden jälkeen, on huomattu merkittävä korreloiva tekijä ihmisten selviytymisen ja elämänasenteen välillä. Ne, jotka ovat olleet sillä mielellä, että kyllä tästä selvitään ennemmin tai myöhemmin, ovat aikaa myöten päässeet kiinni arkeen, saaneet takaisin elämänhalunsa. Niiden, jotka eivät ole kyenneet näkemään tällaista vaihtoehtoa tulevaisuudessaan, todennäköisyys selvitä ilman sairastumista, henkistä tai fyysistä, on ollut huomattavasti heikompi.

Muistan, kun joskus kauan aikaa sitten ryhdyttiiin puhumaan positiivisesta elämänasenteesta. Ajatus tuli Pohjois-Amerikan suunnasta ja silloin sitä ainakin aluksi vieroksuttiin kovasti. Ja myös syystäkin, sillä se tuntui suomalaisen näkökulmasta epärealistiselta, sokeriselta. Todellisuuden kieltämiseltä. Yksi syy varaukselliseen suhtautumiseen oli se, että myönteinen asennoituminen liitettiin tuolloin yhteen taloudellisen ja muunkin menestymisen kanssa. Se loi asetelman, että kunhan asennoidut elämään ja vastaan tuleviin haasteisiin positiivisesti, tulet menestymään elämässä. Myönnän tässä yksinkertaistavani asioita, mutta melankolisuuden kotimaassa Suomessa ei oltu totuttu sen kaltaiseen mentaliteettiin.

Samassa yhteydessä lanseerattiin myös uskonnollinen versio samasta aiheesta. Sitä kutsuttiin menestyksen teologiaksi. Siinäkin korostettiin yksilön oman asennoitumisen, tässä tapauksessa uskon, merkitystä mm. terveyden, taloudellisen menestyksen ja auktoriteetin hankkimisessa. Usko katsottiin itse hankittavaksi välineeksi edellä mainittuihin asioihin. Se sotii aikalailla suomalaisen luterilaisen uskonkäsityksen kanssa, jossa ajatellaan, että usko on lahja, sitä ei itse voi hankkia. Ja menestysteologiaan liittyy vääjäämättä ajatus, että olet epäonnistunut, jos et kykene uskosi avulla hankkimaan itsellesi menestystä, myös taloudellista. 

Kuinka paljon myönteinen elämänasenne on synnynnäinen ominaisuus vai onko se enemmänkin vanhemmilta peritty tapa suhtautua elämään? Tutkimuksen mukaan kyse on ennen kaikkea ajattelutavasta, joka on vanhemmilta peritty. 36 vuotta ihmisten parissa työtä tehneenä ja lukemattomia ihmiskohtaloita sivusta ja joskus läheltäkin seuranneena väitän, että myös geeneillä on suuri merkitys. Niiden kautta siirtyy vanhemmilta paljon muutakin kuin fyysisiä ominaisuuksia. Jos näin on ja kyse on paljolti myös geneettisestä perimästä, onko siihen tyydyttävä? Onko turhaa lässytystä muistuttaa positiivisen asennoitumisen hyödyistä, jos asialle ei itse voi mitään, jos se on geenien määräämää? Tai jos kyse on lapsuuden kodin ja perheen kautta opitusta myönteisestä asennoitumisesta, lienee sellaisten, joilla ei sitä vaihtoehtoa lapsuudessaan ollut, syytä luovuttaa jo alkuunsa.

Luulen, että kaikilla edellä mainituilla vaihtoehdoilla on merkitystä. Jos olet saanut positiivisen elämänasenteen synnyinlahjana, ole tyytyväinen. Se todistetusti on terveellistä. Jos olet oppinut vanhemmiltasi suhtautumaan vastaan tuleviin asioihin positiivisen kautta, on sekin elämän onnellisuutta lisäävä tekijä.

Entä jos sinulle on opetettu jo lapsesta pitäen, että meidän perheemme osa on tällainen, että meille ei tapahdu mitään hyviä asioita tai jos tapahtuukin, se on ohimenevää. Olemme pohjasakkaa. Pää rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Lapsuuden kodin ilmapiirin ja elämään  asennoitumisen merkitys on olennainen tulevan aikuisuuden kannalta. Se, mitä olemme vanhemmiltamme oppineet, ei hevin häviä. Onko silloin edes mahdollista oppia käsittelemään vastaan tulevia asioita erilaisesta näkökulmasta? Periaatteessa kyllä, käytännössä se on vaikeaa.

Entä jos syystä tai toisesta sinulla on elämään melankolinen asennoituminen? Että elämä on pääasiassa surullista eikä siitä miksikään muutu. Se voi olla geneettinen tai peritty ominaisuus. Tosin olen kuullut myös sellaisen kommentin, että olisin muuten iloinen, mutta vastoinkäymiset ovat aikaan saaneet sen, että elämänasenteeni on muuttunut melankoliseksi. 

Onko melankolista mielialaa mahdollista muuttaa toisenlaiseksi? Ajattelen, ettei se ainakaan ole kovin helppoa. Itselleen voi hokea, että muista asennoitua positiivisemmin, mutta helposti se jää vain sanahelinäksi. Myönnän kuitenkin, että ajattelutavan muuttaminen on mahdollista ainakin jossain määrin. Se vaatii silti aktiivista työtä sen eteen. Muutokset ovat hitaita. Ja olennaista on se, kuinka motivoitunut olen muutokseen. On helpompaa toimia ja ajatella sillä tavoin kuin olen aina tottunut. Siihen sisältyy aina jotakin tuttua ja palkitsevaa.

Itse olen optimisti-melankolisti. Melankolia iskee aika ajoin päälle. Välillä vähän pidemmäksi aikaa, mutta toisaalta perusluonteesta löytyy myös myönteisesti elämään ja tulevaisuuteen suhtautuva puoli. Ehkä voisi sanoa, että tunteet säätelevät aika lailla sitä, miltä elämä maistuu. Niinkuin hyvin monella muullakin. Melankolian iskiessä päälle yritän kaivaa esille sen myönteisesti asioihin suhtautuvan puolen, mutta se ei todellakaan ole aina helppoa. Pessimisti iskee silloin optimistin helposti katuun.

Me olemme erilaisia ja se on loppujen lopuksi rikkaus. Se opettaa meitä avartamaan elämän katsomustamme ja toivottavasti myös hyväksymään erilaisuutta. Täydellinen toisen ymmärtäminen ei toki ole mahdollista, mutta voimme silti oppia toisiltamme.