Rippikoulun kävijöiden määrä on vuosien ajan ollut vähenemään päin. Ei merkittävässä määrin vielä, mutta suuntaus on ollut selvä. Tämä liittyy mielestäni ennen kaikkea nuorisokulttuurin muutokseen. Yhä useammalla, ellei jokaisella nuorella on ainakin pääkaupunkiseudulla kavereita, jotka eivät mene rippikouluun joko uskonnollisista, elämänkatsomuksellisista tai joistain muista syistä. Se tarkoittaa sitä, että paine toimia joukon mukana, tehdä niinkuin muutkin tekevät, ei enää ole samanlainen kuin vuosia tai varsinkaan vuosikymmeniä sitten.
Mitä tämä tarkoittaa rippikoulutyössä? Yleisesti ottaen se merkitsee sitä, että nuori tekee tietoisen valinnan suorittaa rippikoulu eli hän on motivoitunut siihen. Valtaosalla nuorista perusteluna rippikoulun valitsemiselle on se, että rippikoulun maine on edelleen kovin positiivinen. Palaute, joka siitä kantautuu ja kulkee eteenpäin, kannustaa nuoria itsekin kokemaan sen.
Työntekijän näkökulmasta tämä tarkoittaa pääsääntöisesti sitä, että motivoituneiden nuorten kanssa on helpompi toimia. Rippikoulut ovatkin yleisesti ottaen helpompia kuin menneinä vuosikymmeninä. Tämä ei tarkoita, etteikö edelleen olisi haasteellisia rippikouluja ja nuoria, mutta niiden määrä on oman kokemukseni mukaan vähentynyt. Tämä kuulostaa ensi kuulemalta hyvältä.
Asian toinen puoli on kuitenkin se, että osa nuorista jää tämän takia nykyään tavoittamatta. Heidän kaveripiiriinsä ei kuulu sellaisia, jotka kävisivät rippikoulun tai edes harkitsisivat sitä. Tätä perinnekulttuurin muutosta tukee myös se, että koko ajan kasvaa myös niiden vanhempien määrä, jotka eivät ole itse käyneet rippikoulua. Traditio katkeaa.
Tähän rippikoulun ulkopuolelle jäävien joukkoon kuuluvat myös ne, joille rippikoulu voisi olla merkittävän tärkeä positiivinen kokemus. Olen usean kerran kuullut nuoren kertovan, että ”rippikoulussa sain ensimmäistä kertaa kokea kuuluvani joukkoon” tai ”ensimmäistä kertaa kukaan ei kiusannut minua”. On niitä, jotka ovat eläneet haavoittavissa elämänolosuhteissa, mutta saaneet rippikoulun ja sitä seuraavan isostoiminnan kautta paremman otteen elämästä, löytäneet itselleen ystäväpiirin ja jopa tarkoituksen elämälleen. Heitä on omalle urallenikin osunut iso määrä.
On mukava keskustella fiksujen ja koulussa yleensä hyvin pärjäävien nuorten ja heidän kultivoituneiden vanhempiensa kanssa. En voi kuitenkaan välttyä ajattelemasta niitä nuoria, joiden elämän lähtökohdat ja olosuhteet ovat olleet haastavammat ja joiden tulevaisuus on ainakin heidän omasta mielestään kehnonlainen. En kaipaa hankalia rippikoululaisia, mutta ajoittain kaipaan kyllä niitä hetkiä, kun rippikoulun kautta olen voinut olla tarjoamassa nuorelle uudenlaisia mahdollisuuksia tarkastella omaa elämäänsä ja löytää siihen erilaisia näkökulmia, ulospääsyjä ja toivon säteitä.
Kaupunkirippikoulua käyvien osuus on myös kasvanut. On tärkeää, että seurakunta tarjoaa mahdollisuuden käydä rippikoulun myös niille, jotka syystä tai toisesta eivät voi tai halua lähteä viikoksi leirille. Seurakunnalle ja sen työntekijöille on samalla haaste luoda kaupunkiolosuhteisiin riittävän merkityksellinen kokemus. Leirillä se onnistuu huomattavasti helpommin. Tiivis yhdessäolo jo itsessään saa sen aikaan, toki edellyttäen että kokonaisuus on huolella suunniteltu. On kuitenkin paljon niitäkin nuoria, jotka ns. cityriparin käytyään ovat innostuneet myönteisen kokemuksen kannustamana jatkamaan isoskoulutuksessa ja sen jälkeen muussa seurakunnan toiminnassa. Se kertoo siitä, että päivärippikoulukin voi olla huomattavan merkityksellinen ja elämää avartava kokemus nuorelle.
Tällaisissa mietteissä olen aloittamassa kaupunkirippikoulua Mikaelinkirkolla. Elokuun alussa on sitten vuorossa leirimuotoinen rippikoulu. Tärkeä kesä siis jälleen edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti