Mitäs me ruutuun tuijottajat

iPadini kertoo päivittäin, mikä on ollut ruutuaikani, onko se noussut edellisestä päivästä vai laskenut. En tiedä, miten siihen reagoida, ollako iloinen vai pettynyt sen ilmoituksiin. Vai suhtautuako siihen hällä väliä- mentaliteetilla.  Ehkä tuo jälkimmäinen. Tuntuu kuitenkin siltä, että minua yritetään saada koko ajan kasvattamaan ruutuaikaa. Vaikka sitä on jo nyt tolkuttoman paljon

Lapsuudessani ei ollut puhettakaan mistään kännyköistä. Jos olisit ottanut puheeksi, että tulevaisuudessa kaikilla on omat langattomat puhelimet, joita kannetaan mukana, olisi sinut naurettu pihalle liian hurjan mielikuvituksen takia.

Vielä silloinkaan, kun opiskelin ammattia varten, ei tietokoneista ollut mitään tietoa. Tai olihan niitä olemassa jossain tutkimuslaitoksissa tai vastaavissa, mutta ei kenelläkään työ-tai yksityiskäytössä. Ensimmäinen matkapuhelin, johon törmäsin, oli vuonna 1990. Se oli tolkuttoman kokoinen ja painava Nokia. Hintakin oli uutta autoa vastaava.

Vielä silloin, kun toimitin kirjan saapaskoulutuksesta 1994, olin ihan pihalla tietokonemaailmasta. Kirjoitin koko opuksen kirjoituskoneella, joka tarkoitti sitä, että aika ison osan tekstiä jouduin kirjoittamaan tosi moneen kertaan yhä uudelleen joko siinä kohtaa tai muualla tapahtuneen korjauksen tai lisäyksen vuoksi. Vasta vähän myöhemmin tietotekniikka tuli vahvasti myös seurakuntaan ja oli pakko opetella käyttämään tietokoneita.

Maailma on muuttunut ja tuskin menneeseen on paluuta. Paljon hyvää on tapahtunut ja monessa mielessä olemme edistyneet. Silti pohdin ja vertaan aika ajoin nykymaailmaa omaan lapsuuteeni. Mitenköhän saimme ajan kulumaan, kun ei ollut nenän edessä kännykkää, ei padia, ei tietokonetta ja kotonakin oli pieni mustavalkoinen televisio, josta näkyi aluksi vain yksi kanava, myöhemmin kyllä toinenkin? 

Silloin otettiin mielikuvitus kaveriksi. Silloin vietettiin paljon aikaa ulkona erilaisissa porukoissa. Urheiltiin, oltiin kivisotaa naapurikylän poikia vastaan, keksittiin mukavia, joskus kyllä tosi tyhmiäkin ajanvietteitä, myöhemmällä iällä myös musisoitiin. Kun aika tuntui pitkältä tai oli tylsää, mielikuvitus oli tosiaan se, joka auttoi selviytymään.

Tänä päivänä työantaja velvoittaa tuijottamaan puhelimen tai tietokoneen näyttöä. Kalenterit ovat sähköisiä, tilastointi tehdään samoin sähköisesti, sosiaalisen median käyttö koko ajan lisääntyy. Jos et ole siellä, et ole olemassa. Ja sinun on yhä enemmän markkinoitava ja viestitettävä toiminnassasi ulkomaailmaan. Pankkipalvelut hoidetaan tietokoneen tai puhelimen välityksellä, kuten oikeastaan kaikki viranomaistahojen kanssa asioinnit. Töiden valmistelut tapahtuvat lähes poikkeuksetta näyttöruudun ääressä.

Illat, jos et ole töissä, menevät televisiota tai tietokonetta tuijottaen. Ajankohtaisohjelmia tai viihdettä seuraten, elokuvia katsellen yms. Johonkin väliin mahdutetaan sitten kaupassa käymiset ja mahdolliset harrastukset. 

En väitä, että asiat olisivat menneet huonompaan suuntaan. Itse pidän monista teknisistä laitteista, elokuvien katselu vie ajatukset pois arkimaailmasta, saan paljon informaatiota maailmasta ja elämästä näyttöruutujen välityksellä. Ja kyllähän mielikuvitusta ruokitaan tänäkin päivänä, tosin sille luodaan selkeät puitteet ja runko, ja sitä halutaan ohjata tiettyyn suuntaan. Joka tapauksessa suuri muutos on tapahtunut muutaman vuosikymmenen aikana. Muutokset tuovat aina mukanaan sekä hyviä että huonoja ilmiöitä. Mitä ne ovat, siitä voi kukin itse muodostaa oman näkökantansa. Nykymaailma tarjoaa sosiaalisen median myötä paljon mahdollisuuksia, samalla kuitenkin kiire ja vaatimukset ovat lisääntyneet huomattavasti, myös seurakunnassa. Miltäköhän maailma näyttää parinkymmenen vuoden päästä?

Kiitollisuus

Tämä on muunnelma konfirmaatiossa pitämästäni puheesta. Tai se oli muunnelma tästä. No, ehkä molemmin päin. Samasta teemasta on kyse.

Maailma on muuttunut valtavasti viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana. Teknologia ja digitalisaatio tulevat ensimmäisenä mieleeni. Lapsuudessani ja nuoruudessani ei esimerkiksi ollut aavistustakaan siitä, että puhelimet voisivat olla langattomia ja mukana kannettavia. Kun haluttiin saada yhteys esim. johonkin kaveriin, soitettiin lankapuhelimeen kotiin ja toivottiin, että kaveri on paikalla. Usein ei ollut. Ehkä joku muu perheestä vastasi ja hänelle jätettiin viesti. Toinen asia, mistä ei ollut aavistustakaan, oli tietokoneet ja miten ne voisivat elämään vaikutttaa. Muistan vielä niinkin myöhäisen ajankohdan kuin vuoden 1991, jolloin ryhdyin kirjoittamaan työryhmän toimittajan roolissa saapaskoulutuksen opasta. Minulle tarjottiin mahdollisuutta käyttää tietokonetta, mutta se ei ollut silloin vielä tuttua, joten kirjoitin koko matskun kirjoituskoneella. Se tarkoitin sitä, että virheiden tullessa tai halutessani muuttaa jonkin kohden tai lisätä siihen jotakin, oli kirjoitettava ainakin koko luku uudestaan. Joskus paljon enemmänkin. Se tarkoitti ainakin kymmenien sivujen uudelleen kirjoittamista. Tänä päivänä asia hoituisi käden käänteessä Wordilla tai vastaavilla kirjoitusohjelmilla.

Kehitys on tuonut mukanaan uskon teknologian ja ihmisen älyn ylivoimaisuuteen. Kykenemme ratkaisemaan kaikki vastaan tulevat ongelmat. Ja näinhän on monien asioiden suhteen tapahtunut. Olemme löytäneet parannuskeinoja ennen tappavina pidettyihin sairauksiin. Olemme oppineet lentämään. Olemme käyneet kuussa ja suuntaamassa seuraavaksi kohti Marsia. Kehitykselle ei näytä olevan rajoja ja ehkä siksi pidämme helposti asioita itsestäänselvyyksinä. Terveys, työ, ihmiset ympärillämme jne. Pitää tapahtua jotakin, joka järkyttää illuusiotamme siitä, että olemme kuolemattomia tai että minulle tai läheisilleni ei voi sattua mitään vakavaa. Ja sehän ei ole totta. Vasta jonkin tapahduttua nousee ymmärrys siitä, ettei tässä elämässä juuri mikään asia ole itsestäänselvää. Niin paljon on meistä itsestämme riippumattomia ja ennakoimattomia tekijöitä. Se on jo suuri syy olla kiitollinen. Kiitollinen siitä hetkestä, jota elämme. Kiitollinen kaikesta siitä, mikä elämässäni on hyvin. Ja sellaisia asioita löytyy jokaisen elämästä lukemattomia. Aivan varmasti. Helposti sorrumme tarkastelemaan elämäämme sen kautta, että mitä siitä puuttuu. Se on loputon suo eikä yleensä johda mihinkään hyvään. Kyse on ennenkaikkea katsantokannasta, siitä millaisten silmälasien läpi elämääni tarkastelen. Onko lasini puolityhjä vai puoliksi täynnä? 

Ihminen voi pyrkiä eteenpäin, tehdä suunnitelmia, ja asettaa tavoitteita tulevaisuudelle. Ja niin on hyvä tehdä. Tavoitteiden ja suunnitelmien avulla voimme saavuttaa asioita, joita haluamme. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt. Emme voi elää tulevassa, emme myöskään menneessä, vaikka mennyt elääkin meissä. Olkaamme siis kiitollisia siitä, mitä meillä juuri tällä hetkellä on.

Monesti ajattelemme asioita itsestään selvyyksien- 

Kiitollisuus tekee elämästä merkityksellisempää, sillä se on väline hetkessä elämiseen ja läsnäolotaidon löytämiseen. Kun pysähtyy miettimään, mistä asioista on kiitollinen elämässään juuri nyt, ei vello menneissä murheissa tai anna ajatusten lipsua vain tulevaan.

Usko tai älä, kiitollisuutta on myös tutkittu 1990-luvulta lähtien. Sillä on todettu olevan vaikutusta niin psyykkiseen, fyysiseen kuin sosiaaliseenkin hyvinvointiin. Sen väitetään olevan avain onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen. Kiitolliset ajatukset tuudittavat paremmin ja syvempään uneen. Yhden tutkimuksen mukaan ne, jotka kokivat kiitollisuuden tunteita ennen nukkumaanmenoa, nukahtivat nopeammin ja nukkuivat pitempään ja levollisemmin. Ja väitetään myös, että kiitollisuus voi jopa lisätä elinikää. No en tiedä, mutta olen vakuuttunut siitä, että elämänasenteella on olennainen merkitys onnellisuuden kokemukseen. Elämän arvostaminen ja myönteisten asioiden löytäminen siitä ovat avainasemassa.

Eläinrakas?

Muistikuvani mukaan olen pienenä pelännyt kaikenlaisia eläimiä, niin ötököitä kuin kaksijalkaisia tallustelijoita. Asuessamme Kouvolassa naapuritalossa oli rottweiler, joka oli pelottava ilmestys alueen lasten, ehkä aikuistenkin, mielestä. Kun potkimme palloa kavereiden kanssa, välillä harhapotkujen seurauksena pallo livahti naapurin puolelle. Pallon noutaminen vaati yleensä huolellista suunnittelua, koska koira oli lähes aina ulkona. Toki se oli kiinni pitkässä ketjussa, mutta emme olleet varmoja, kuinka pitkälle koira ulottuisi ketjun kanssa. Ja joka tapauksessa haukkuva ja vihaiselta mielestämme näyttävä koira oli kohti rynnätessään pelottava ilmestys.

Jo aikaisemmin lapsuuden perheeseemme Utissa hankittiin kissa, Saku -nimeltään. Myöhemmin myös muitakin, mutta eritoten Saku on jäänyt mieleeni. Se oli persoonallinen eläin, jonka onneton loppu jäi vaivaamaan mieltäni. Tein aiheen herättämistä tunteista laulun. Jos se kiinnøstaa, löytyy se seuraavan linkin takaa: https://youtu.be/lNc6-M6YuZ8

Myöhemmin vanhempamme tai käytännössä äiti, päättivät hankkia meille Yorkshire- rotuisen kääpiökoiran. Pienestä koostaan huolimatta se oli joka tapauksessa koira ja sitä kautta loin ensimmäisen koirasuhteeni. Pelko hälveni vähitellen.

Eläinten elämääni mukaan tulon myötä opin entistä enemmän arvostamaan elämää. Sitä, että jokaisen luontokappaleen elämä on arvokas, ei vain ihmisen.  Eläimet ovat kaikki persoonia, riippumatta siitä, onko kyseessä lemmikkieläin, ns. tuotantoeläin tai villieläin. Niiden ainutkertaisella elämällä on suuri arvo, yhtälailla kuin ihmisen elämällä. Erityinen arvo ja merkitys on toki oman perheen eläimillä, jotka ovat rakkaita perheenjäseniä.

Neljännesvuosisata sitten luovuin lihansyönnistä. Sen taustalla oli kaksi syytä. Toinen on eettinen ja toinen terveydellinen. Eettinen puoli pohjautuu siihen, että ajatukseni elämän arvokkuudesta olisi kovin teennäinen, jos hyväksyisin elävän olennon tappamisen sen vuoksi, että voisin syödä sen. Terveydellisen perusteen taustalla on sukurasitteet sydän- ja verisuonitautien osalta.  

Vaikka aluksi pohdin, että onko muutos itselleni liian vaikea, mitään ongelmia tai suuria haasteita ei ole missään vaiheessa ilmennyt. Ainoa myönnytys, joka ajoittain painaa mieltäni, on se, että edelleen syön kalaa. Itselleni olen sen perustellut sillä, että olisi haastavaa sisällyttää ravintoon riittävästi tärkeitä rasvoja yms. ilman kalan syömistä.

Nykypäivänä on onneksi kovin vaivatonta olla lihattoman ruoan ystävä. Tarjonta kaupoissa on riittävän runsasta.

Paljon on viime aikoina puhuttu lihansyönnin yhteydestä ilmastonmuutokseen. WWF:n mukaan ruoka aiheuttaa noin viidesosan ilmastonmuutosta kiihdyttävistä päästöistä – yhtä paljon kuin liikenne. Maatalousmaasta vähintään 70 prosenttia käytetään lihan ja muun eläinperäisen ruoan tuotantoon. Eläinperäisillä tuotteilla on suuri hiilijalanjälki eli niiden tuotannosta aiheutuu paljon ilmastoa rasittavia kasvihuonekaasuja. Kaiken ruoantuotannon ilmastovaikutuksista valtaosa syntyy alkutuotannosta, eli rehun tuotannosta pelloilla ja eläinten kasvatuksesta.

Maataloudella on vaikutuksensa myös maailmanlaajuisesti niukkoihin vesivaroihin. Maatalous, eläintuotanto etunenässä, kuluttaa peräti 70 prosenttia kaikesta ihmisen käyttöön ottamasta vedestä. Myös me suomalaiset käytämme ulkomaisia vesivaroja, sillä noin puolet Suomen vesijalanjäljestä syntyy ulkomailla.

Ruoantuotannon ympäristövaikutukset eivät rajoitu ilmastoon tai vesivaroihin. Suurimpia luonnon monimuotoisuuden uhkia on luonnon elinympäristöjen häviäminen, joka johtuu usein maataloudesta. Lisääntynyt lihan kulutus vaikuttaa siihen, miten maata käytetään: esimerkiksi Amazonin sademetsässä lihakarjan laidunmaiden ja rehun viljelymaan leviäminen ovat merkittäviä syitä metsien häviämiseen.

Edellä mainitut WWF:n näkemykset eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet millään tavoin omaan päätökseeni luopua lihansyönnistä. Eritoten koska silloin, kun siirryin kala- ja kasvisruokaan, ei ilmastonmuutoksesta puhuttu juuri lainkaan. Toki näin jälkikäteen tietoisuus valinnan positiivisista vaikutuksista on vahvistanut päätökseni oikeutusta.

Millainen on hyvä rippikoulu?

Muistan vielä hyvin oman rippikouluni vuonna 1974. Toki paljon yksityiskohtia on siitä unohtunut, mutta monia on vielä tallella. Osa on vain lyhyitä muistikuvia. Vahvimpana on kuitenkin kokonaisuus, se muistijälki ja tunnekokemus, joka vieläkin elää mielessäni.

Muistikuvissa on paljon hyvää, mutta valitettavasti päällimmäisenä on kuitenkin ajatus siitä, etteivät rippikoulusta vastanneet joko ymmärtäneet, kuinka herkässä iässä ja elämänvaiheessa 15-vuotias nuori on tai sitten toinen, huonompi vaihtoehto on se, että nuorten tunne-elämän kehittymättömyyttä tietoisesti hyväksikäytettiin.

Samanlainen linja jatkui myös seurakunnan nuorisotyön puolella rippikoulun jälkeen. Oli vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, olla oma itsensä ja kokea silti tulevansa hyväksytyksi. Nuorille asetettiin tietty muotti, johon tuli sopeutua. Tiedän kyllä, että oli paljon nuoria, jotka eivät kokeneet samalla tavoin kuin minä, vaan enemmänkin ajattelivat, että vihdoinkin ovat löytäneet oman paikkansa.

Koin uskoon tulemisen nuorena ja se oli yksi vahvimpia, ellei vahvin tunnekokemus, mitä elämässäni on ollut. Se hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen kokemus oli ainutkertaista ja ennenkaikkea juuri sitä, mitä olin koko siihenastisen elämäni aikana kaivannut. Kotimatkalla seurakuntakeskuksesta jalkani tuskin koskettivat maata, niin onnellinen olin.

Elämä toki tasaantui eikä se ollut juurikaan ruusuilla tanssimista. Monenlaisia hankaluuksia, usein itse aiheutettuja, tuli vastaan. Jossain vaiheessa asiat alkoivat kuitenkin mennä parempaan suuntaan. Merkittävä vaihe oli se, kun pääsin Helsinkiin opiskelemaan.

Opiskeluaikana oli mahdollista ja oikeastaan välttämätöntä prosessoida omaa nuoruuttaan ja siihen astisia kokemuksiaan elämästä. Muistot nuoruuden seurakunnasta ja eritoten rippikoulusta nousivat usein mieleen. Jossain vaiheessa päätin, että jos joskus eteeni tulee sellainen elämänvaihe tai työ, että pääsen osallistumaan rippikoulujen pitämiseen, haluan pitää huolta siitä, että siellä voi jokainen kokea olevansa hyväksytty omana persoonanaan ja että siellä ilmapiiri on turvallinen.

Siitä olen pyrkinyt pitämään kiinni. Alkuvuosina tein varmasti kokemattomuuttani ja ymmärtämättömyyttäni monenlaisia virheitä. En varmasti onnistunut tekemään rippikouluista kaikille onnistuneita kokemuksia. Vuosien myötä uskon kehittyneeni siinäkin asiassa ja osaan paremmin suunnitella ja toteuttaa rippikoulun nuorten ehdoilla.

Entisaikaan rippikoulun tavoitteet ovat usein painottuneet tiedolliseen osaamiseen. Tänä päivänä asiat ovat onneksi muuttuneet parempaan suuntaan. Nuori on keskiössä ja se, että nuoren olisi hyvä olla rippikoulussa, on ykkösprioriteetti. Olosuhteet ja ilmapiiri pyritään rakentamaan sitä silmällä pitäen. Meillä Mikaelissa rippikoululaiset haastatellaan ohjaajien toimesta rippikoulun alkuvaiheessa. Vanhempainvartit ja usein myös vanhempainillat ovat luonteva osa rippikoulua. Oppitunnit, pienryhmätyöskentelyt ja koko rippikoulu kaikkine osa-alueineen suunnitellaan huolella. Ajatuksella toteutettu laadukas isoskoulutus on tärkeä osa kokonaisuutta.

Itselleni tärkein ja paras palaute onnistuneesta rippikoulusta tulee siinä, kun nuori tulee jälkikäteen kertomaan, kuinka ensimmäistä kertaa elämässään hän on kokenut kuuluneensa joukkoon tasavertaisena ja arvokkaana ryhmän jäsenenä. Ja moni on kertonut siitä, että vuosiin hänellä ei ole ollut sellaista kokemusta, ettei häntä olisi kiusattu. Rippikoulu on auttanut aukaisemaan uuden sivun elämässä. Hienompaa palautetta tuskin voisi olla.

Pudota apina selästäsi

Monelle urheilua seuraavalle tai harrastavalle on tuttu sanonta, että jollakin urheilijalla onnistumisen myötä ”putosi apina selästä”. Menestymisen paineet voivat kohota niin suuriksi, että ne estävät täysipainoisen suoriutumisen, varsinkin jos taustalla on jo sarja epäonnistumisia. Paineet voivat olla itse luotuja, siis itse itselle asetettuja, tai ulkopuolisten tahojen, kuten median, valmentajien, ihailijoiden tms. sinulle kasaamia.

En ole koskaan pitänyt apinaa selässäni enkä tiedä, miltä se tuntuu tai miten se vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen. Todennäköisesti ainakin jotenkin ja luultavasti se riippuu myös apinasta ja sen toiminnasta. Enkä taida olla nähnyt sellaisesta edes kuvaa. Apina olkapäällä on tutumpi kuva-aihe.

Riippumatta ilmaisun syntyhistoriasta tai siitä, että sitä käytetään yleensä vain urheilupiireissä, voisi sanontaa mielestäni laajentaa muillekin elämän osa-alueille tai itse asiassa koko elämään. Tänä päivänä ihmisyydelle asetetaan mitä moninaisimpia odotuksia ja vaatimuksia ja sitä kautta myös paineita. Sinun on hoidettava opiskelut mahdollisimman hyvin, jotta pääset edelleen jatko-opiskelemaan mahdollisimman hyvään opinahjoon. Tai työelämässä sinun on saatava riittävän arvostettu työ joko taloudellisessa tai sosiaalisessa mielessä. Uraportailla on noustava eteenpäin ripeästi. Toimeentulon on myös oltava riittävä, jotta voit toteuttaa haaveitasi. Sinun on hankittava hyvä asunto arvostetulta alueelta. Lisäksi sinun on kuntoiltava ja huolehdittava ulkonäöstäsi, jotta olet riittävän edustava ja haluttua seuraa työ- ja vapaa-ajan elämän vaatimusten mukaisesti.

Mutta kuinka paljon edellä mainituista tai yleensäkin elämääsi kuuluvista vaatimuksista on sellaisia, jotka sinun on otettava tosissasi? Uskon, että meillä jokaisella on paljon paineita, jotka ovat itse asetettuja. Tarvitsenko sellaisia vai voisiko elämäni olla helpompaa ja jopa tyydyttävämpää ilman niitä? Meillä on vain yksi elämä. On itsepetosta ajatella, että seuraavassa elämässä voin ottaa rennommin. Tai että eläkkeellä ryhdyn nauttimaan elämästä. Turhan moni uupuu matkan varrella eikä kestä elämän asettamia paineita. Apina ei ehkä koskaan väisty selästäsi, vaan sieltä käsin piiskaa sinua yhä armottomammin eteenpäin.

Useimmille meistä, jotka olemme työelämässä tai tiiviiden opiskelujen pyörteissä, on liian uskaliasta heittäytyä kokonaan pois tai tehdä kovin radikaaleja muutoksia elämäntapaamme. Se ei ole edes kovin suositeltavaa. Paljon on kuitenkin tehtävissä. Voit tehdä valintoja työelämän, opiskelujen, vapaa-ajan, harrastusten ja ihmissuhdeverkostojen suhteen. Mihin haluat panostaa, mikä on sinulle oikeasti merkityksellistä ja mikä tuottaa sinulle onnellisuuden ja elämän mielekkyyden kokemuksia.

Focus on the good

Eräässä suklaapatukkamainoksessa annetaan kaukomatkaajalle lappu, jossa todetaan ”focus on the good”. Keskity hyvään.

Jokaisen elämässä on sekä hyvää että pahaa. Sen jokainen hyvin tietää ja voi allekirjoittaa. Monesti voi kuitenkin tuntua siltä, että asiat eivät ole jakaantuneet tasan eri ihmisten kesken. Omalle kohdalle sattuu ehkä enemmän vastoinkäymisiä kuin jollekin muulle. Voi näyttää siltä, että olet saanut huonot pelikortit elämään. No, se voi olla totta tai ehkä subjektiivisen näkökulman vääristämää. Joka tapauksessa kyseiseen asiaan et juurikaan voi vaikuttaa. Annetuilla korteilla on pelattava. Olennaista on se,  miten käytät elämän pelikorttejasi. Voit jäädä itkemään huonoa onneasi. Se voi joskus olla ihan hyvä ajatus. Oman pahan mielen purkaminen yleensä helpottaa, jos sinulla on kokemus elämän kaltoin kohtelusta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Se voi myös auttaa huomaamaan, mitkä asiat ovat pielessä ja sitä kautta näkemään ulospääsymahdollisuuksia. Samalla siinä on kuitenkin suuri vaara tyytymättömyyden, katkeruuden ja pahoinvoinnin kasvuun. Se voi lamauttaa, johtaa itsesäälissä ja toivottomuudessa vellomiseen. 

Jos syvennyt hetkeksi pohtimaan elämääsi, huomaat, että siinä on asioita, joista voit olla iloinen tai jopa onnellinen. Usko tai älä. Näin on meidän jokaisen kohdalla. Tärkeintä on se, mihin me kiinnitämme huomiomme ja keskitymme elämässämme.

J.K. Paasikiven ajatus siitä, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, on järkevää. Sama asia todetaan myös tutussa rukouksessa: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan. On asioita, joille emme voi mitään ja toisaalta on asioita, joille voimme tehdä jotakin. Niiden suhteen, joille emme voi mitään, voimme kuitenkin päättää, miten niihin asennoidumme. Se on avainasemassa onnellisuuden ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Melankolian maassa, joka Suomi monen mielestä on, ei ole kuitenkaan aina helppo löytää asioihin positiivista näkökulmaa.

Meillä on erilaisia mentaalisia vahvuuksia ja temperamentteja. Ne säätelevät sitä, kuinka reagoimme yllättäviin tilanteisiin. On paljon esimerkkejä siitä, kuinka elämässään aivan samanlaiseen kriisitilanteeseen joutuneet yksilöt reagoivat täysin eri tavoin. Toiset selviytyvät, toisilla on ylivoimaisia vaikeuksia päästä kokemuksensa yli. Kuinka paljon kyse on genetiikasta, kuinka paljon omassa perhepiirissä oppimistamme tavoista suhtautua elämässä vastaan tuleviin asioihin? En osaa sanoa. Joka tapauksessa molemmilla on merkitystä.

Vaikka olisit saanut perintönä huonon selviytymisen geenit, voit oppia suhtautumaan asioihin uudella tavoin. Voit oppia näkemään eri värisävyjä niissä asioissa, jotka aikaisemmin olivat vain mustia. Voit löytää hyvää niissä tapahtumissa, joissa aikaisemmin koit vain elämän potkivan sinua päähän. Voit oppia näkemään toivoa sellaisissa tilanteissa, joissa aikaisemmin näit vain toivottomuutta. Kyse on hitaasta, mutta mahdollisesta muutoksesta. Jos vain itse sitä haluat.

Empatiako tämän ajan väärä jumala?

"Empatia on tämän ajan väärä jumala" Näin toteaa Jari Sarasvuo Yle Puheen ohjelmasarjan osassa, joka julkaistiin 10.12.2018. Hän jatkaa: "Tiedän, että näin ei saisi ajatella. Olen älyllinen häpeäpilkku ja moraalinen hirviö. Uskon nimittäin, että empatiaa tarvitaan vähemmän, jotta ihmiskunta voisi paremmin.

Empatia aiheuttaa sen, että ihminen lakkaa ajattelemasta. Jos tärkeintä on tuntea toisen tunteita, niin menetämme rationaalisuuden ja olemme kiinni vain tässä hetkessä. Lyhyen aikavälin epämukavuus ja tuska ovat kuitenkin välttämättömiä pitkän aikavälin palkkiota ajatellen.

Ystävä. Virittäydy kanssani samalle tunnekanavalle, vaikka tarjolla onkin aivan erityisen häiritsevä ajatus ja sydämeni on sokea."

                                                                -----

Kirjoitin empatiasta viime syyskuussa. En kuitenkaan malta olla reagoimatta Sarasvuon ohjelman ajatuksiin. Jarilla on tapana provosoida ja saada ihmiset reagoimaan. Jossain määrin voin ymmärtää hänen näkökulmansa siitä, että päästäksemme asioissa eteenpäin, myös hyvinvoinnin suhteen, emme voi rakentaa kaikkea pelkästään empatian varaan. Täytyy myös kyetä tekemään päätöksiä, jotka joskus haastavat empatiakykymme tai eivät ainakaan edistä sen toteutumista.

Sarasvuo väittää myös, että emme kärsi empatiavajeesta. Se varmaankin yhteiskuntana pitää osaltamme paikkansa. Monenlaisissa vuosittaisissa katastrofikeräyksissä olemme kovin auliisti jakamassa omastamme. Kuvat kärsivistä ihmisistä koskettavat sisimpäämme. Hyvä näin. On kuitenkin paljon ihmisiä, joiden kohdalla empatian kokeminen on syystä tai toisesta estynyt. Syy voi olla geneettinen, mutta useimmiten kyse on siitä, että ihmisen oma pahoinvointi tai väärin kohdelluksi tulemisen kokemus estää empatian esille tulemisen. Meidän on oltava riittävästi tasapainossa oman elämämme kanssa, ennen kuin kykenemme myötäelämään ja asettumaan toisen ihmisen asemaan. Toki on myös sellaisia tilanteita, joissa auttamisen näkökulmasta toimimme mielestäni ilman empatiaakin. Jos näemme kadulla esim. ohilukijan kaatuneen ja loukanneen itsensä, useimmat meistä menevät auttamaan. Silloin tärkeimpänä liikkeelle panevana voimana lienee velvollisuuden tunne. Hädässä olevaa on autettava.

Itse olen nähnyt yli 30 vuoden työurallani niin paljon nuoria ja myös aikuisia, joiden elämä on ulkopuolisen silmin ollut kovin toivotonta. Olen monesti ihmetellyt, miten ihmisellä on riittänyt voimia ja halua edetä elämässä edes päivä kerrallaan. Useimmat ovat toki olleet kovin särkyneitä ja haavoittuneita. On ollut sydäntä riipaisevaa nähdä toivon valon syttyvän nuoren silmiin, kun hänelle tulee kokemus siitä, että joku oikeasti on kiinnostunut hänen asioistaan, tunteistaan, kokemuksistaan ja elämästään ylipäätään. Siksi väitän ja koen, että empatia on avainasemassa hyvinvointimme kohdalta. Sekä yksilön että koko yhteiskunnan näkökulmasta. On liian paljon ihmisiä, joilla on vahva kokemus siitä, ettei heitä ole kohdeltu ihmisinä, ettei heitä ole kuunneltu ja yritetty ymmärtää, niin kuin kuuluisi.

Inhimillisyyden ja ihmisyyden näkökulmasta olen siksi hyvin eri mieltä kuin Sarasvuo. Voi hyvin olla, etten ole ymmärtänyt ydintä hänen puheestaan. Sen perusteella, minkä ymmärsin, väitän kuitenkin, että ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta kyky kokea empatiaa on olennainen. Se ei ole helppo tie, mutta mielestäni se on ainoa keino löytää yhteisymmärrys ja kokea yhteenkuuluvuutta. Kukaan meistä ei ole saari, tarvitsemme toisiamme, ja kokemus siitä, että olen ymmärretty ja osa suurempaa joukkoa, minkä kokoinen se sitten onkaan, on ihmisenä olemisen ydinasioita.

60 vuotta eikä suotta

Vuodet vierivät nopeaan tahtiin ja tuntuu siltä, että elämän tahti kiihtyy ajan myötä. Ryhdyin viime kesänä pohtimaan sitä, että haluanko pitää 60-vuotisjuhlia ja jos haluan, niin millaiset. Ainakin sellaiset, joissa itselläni on hyvä olla ja toivottavasti vierailla myös. Ylenpalttista pönötystä en kaivannut enkä usko, että se on kovin monen muunkaan juhlissa toivelistan kärkisijoilla.

Musiikki on ollut itselleni tärkeä ja ennen kaikkea oman musiikin luominen ja sitä kautta ajatusten ja tunteiden käsitteleminen. Jossain vaiheessa ryhdyin julkaisemaan YouTubessa "home made" musiikkivideoitani. Jokunen on niitä myös kuunnellut ja tykännytkin. Niiden tiimoilta ryhdyin kypsyttelemään ajatusta, että kokoaisin bändin, jonka kanssa esittäisimme juhlassa kappaleitani. Esittelin ajatustani muutamalle henkilölle ja saatuani kannustusta päätin jatkaa asian valmistelua. Yllättävän helposti pyörät alkoivat pyörimään. Sain vierelleni tuttuja muusikoita, jota ottivat innolla ideani vastaan. Siitä olen kovin kiitollinen. Saimme bändikämpän ja ryhdyimme viikottain treenaamaan. Vähitellen h-hetken lähestyessä musiikki alkoi kuulostamaan sellaiselta kun halusimme.

Niinkuin jokainen juhlia järjestänyt tietää, monenlaista vaivannäköä on edessä ennenkuin  kaikki on valmista. Sain arvokasta apua ja tukea monelta eri henkilöltä, lähes kaikki heistä saapasvapaaehtoisia. Ilman heitä juhlat olisivat jääneet toteutumatta. Kiitos teille! Kiitos myös vaimolleni Evelle!

Kaikki oli lopulta vaivan arvoista. Musiikki onnistui kohtuullisen hyvin, kiitos kaikille siitä upeasta palautteesta, jonka sain. Kiitos musiikin osalta kuuluu toki koko bändille ja yhteislaulujen osalta ”enkelikuorolle”, hienoa, että jaksoitte innostua siihen! Ruoka- ja juomatarjoilu sai kehuja, kiitos kaikille siitä vastanneille!

En tarvinnut lahjoja, mutta sain kuitenkin niitä enkä ole yhdestäkään pahoillani. Yllätyksiä, myönteisiä ja liikuttavia sellaisia, oli joukossa paljon. Juhliin kuuluu myös puheita, niitä ei voi välttää enkä sellaista halunnutkaan. Pyysin etukäteen parilta henkilöltä puheenvuoroa, niiden lisäksi oli vielä työnantajan puhe.

Puheet olivat hienoja. Toki tietyissä tilanteissa kuuluu sanoa tiettyjä asioita. Hautajaisten muistotilaisuudessa puhutaan lämpimään äänensävyyn hyvää edesmenneestä, vaikka aikaisemmin puhuja olisi ollut vain etäinen tuttu vainajalle tai jopa vihamielisissä väleissä tämän kanssa. 60-vuotisjuhlissa tulee sanoa myönteisiä asioita, kovin helposti myös ylisanoja. Toki taustalla, ainakin omalla kohdallani, voi olla myös se, että hyvän vastaan ottaminen ei ole aina helppoa.  Sen voi mitätöidä kertomalla itselleen, että tällaiset korulauseet kuuluvat tällaisessa tilanteessa asiaan. Myönnän, että sorruin joidenkin puheiden kohdalla tällaiseen selittelyyn tai vähättelyyn, mutta joidenkin kohdalla suojaukset pettivät. En voinut muuta kuin ottaa ne tosissaan, sen verran sydämellä ja aidosti ne esitettiin. Olin kovin liikuttunut.

Liikutuksen määrä ei vähentynyt, kun kaikki paikalla olleet saapasvapaaehtoiset menivät salin etuosaan laulamaan minulle onnittelulaulua. Koin jotakin hyvin erikoista ja ainutlaatuista. Koin olevani rakkauden ympäröimä tavalla, jota en ole kokenut kuin kerran aikaisemmin ja sekin liittyi nuoruuden uskoon tulemisen kokemukseen. Silloin rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemus oli nuorelle pojalle unohtumaton ja ratkaiseva myöhemmin tulevia elämän valintoja pohtiessani. 

Juhlassa koin olevani edessä seisovan saapasjoukon rakastama ja se kosketti syvästi. Vielä nytkin sitä muistellessa tulevat kyyneleet silmiin. Kiitos, sain kokemuksen, jota toivottavasti kannan mukanani loppuelämän ajan!

Kiitos kaikille juhliini tavalla tai toisella osallistuneille! Kiitos kaikista lahjoista!