"Empatia on tämän ajan väärä jumala" Näin toteaa Jari Sarasvuo Yle Puheen ohjelmasarjan osassa, joka julkaistiin 10.12.2018. Hän jatkaa: "Tiedän, että näin ei saisi ajatella. Olen älyllinen häpeäpilkku ja moraalinen hirviö. Uskon nimittäin, että empatiaa tarvitaan vähemmän, jotta ihmiskunta voisi paremmin.
Empatia aiheuttaa sen, että ihminen lakkaa ajattelemasta. Jos tärkeintä on tuntea toisen tunteita, niin menetämme rationaalisuuden ja olemme kiinni vain tässä hetkessä. Lyhyen aikavälin epämukavuus ja tuska ovat kuitenkin välttämättömiä pitkän aikavälin palkkiota ajatellen.
Ystävä. Virittäydy kanssani samalle tunnekanavalle, vaikka tarjolla onkin aivan erityisen häiritsevä ajatus ja sydämeni on sokea."
-----
Kirjoitin empatiasta viime syyskuussa. En kuitenkaan malta olla reagoimatta Sarasvuon ohjelman ajatuksiin. Jarilla on tapana provosoida ja saada ihmiset reagoimaan. Jossain määrin voin ymmärtää hänen näkökulmansa siitä, että päästäksemme asioissa eteenpäin, myös hyvinvoinnin suhteen, emme voi rakentaa kaikkea pelkästään empatian varaan. Täytyy myös kyetä tekemään päätöksiä, jotka joskus haastavat empatiakykymme tai eivät ainakaan edistä sen toteutumista.
Sarasvuo väittää myös, että emme kärsi empatiavajeesta. Se varmaankin yhteiskuntana pitää osaltamme paikkansa. Monenlaisissa vuosittaisissa katastrofikeräyksissä olemme kovin auliisti jakamassa omastamme. Kuvat kärsivistä ihmisistä koskettavat sisimpäämme. Hyvä näin. On kuitenkin paljon ihmisiä, joiden kohdalla empatian kokeminen on syystä tai toisesta estynyt. Syy voi olla geneettinen, mutta useimmiten kyse on siitä, että ihmisen oma pahoinvointi tai väärin kohdelluksi tulemisen kokemus estää empatian esille tulemisen. Meidän on oltava riittävästi tasapainossa oman elämämme kanssa, ennen kuin kykenemme myötäelämään ja asettumaan toisen ihmisen asemaan. Toki on myös sellaisia tilanteita, joissa auttamisen näkökulmasta toimimme mielestäni ilman empatiaakin. Jos näemme kadulla esim. ohilukijan kaatuneen ja loukanneen itsensä, useimmat meistä menevät auttamaan. Silloin tärkeimpänä liikkeelle panevana voimana lienee velvollisuuden tunne. Hädässä olevaa on autettava.
Itse olen nähnyt yli 30 vuoden työurallani niin paljon nuoria ja myös aikuisia, joiden elämä on ulkopuolisen silmin ollut kovin toivotonta. Olen monesti ihmetellyt, miten ihmisellä on riittänyt voimia ja halua edetä elämässä edes päivä kerrallaan. Useimmat ovat toki olleet kovin särkyneitä ja haavoittuneita. On ollut sydäntä riipaisevaa nähdä toivon valon syttyvän nuoren silmiin, kun hänelle tulee kokemus siitä, että joku oikeasti on kiinnostunut hänen asioistaan, tunteistaan, kokemuksistaan ja elämästään ylipäätään. Siksi väitän ja koen, että empatia on avainasemassa hyvinvointimme kohdalta. Sekä yksilön että koko yhteiskunnan näkökulmasta. On liian paljon ihmisiä, joilla on vahva kokemus siitä, ettei heitä ole kohdeltu ihmisinä, ettei heitä ole kuunneltu ja yritetty ymmärtää, niin kuin kuuluisi.
Inhimillisyyden ja ihmisyyden näkökulmasta olen siksi hyvin eri mieltä kuin Sarasvuo. Voi hyvin olla, etten ole ymmärtänyt ydintä hänen puheestaan. Sen perusteella, minkä ymmärsin, väitän kuitenkin, että ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta kyky kokea empatiaa on olennainen. Se ei ole helppo tie, mutta mielestäni se on ainoa keino löytää yhteisymmärrys ja kokea yhteenkuuluvuutta. Kukaan meistä ei ole saari, tarvitsemme toisiamme, ja kokemus siitä, että olen ymmärretty ja osa suurempaa joukkoa, minkä kokoinen se sitten onkaan, on ihmisenä olemisen ydinasioita.
-----
Kirjoitin empatiasta viime syyskuussa. En kuitenkaan malta olla reagoimatta Sarasvuon ohjelman ajatuksiin. Jarilla on tapana provosoida ja saada ihmiset reagoimaan. Jossain määrin voin ymmärtää hänen näkökulmansa siitä, että päästäksemme asioissa eteenpäin, myös hyvinvoinnin suhteen, emme voi rakentaa kaikkea pelkästään empatian varaan. Täytyy myös kyetä tekemään päätöksiä, jotka joskus haastavat empatiakykymme tai eivät ainakaan edistä sen toteutumista.
Sarasvuo väittää myös, että emme kärsi empatiavajeesta. Se varmaankin yhteiskuntana pitää osaltamme paikkansa. Monenlaisissa vuosittaisissa katastrofikeräyksissä olemme kovin auliisti jakamassa omastamme. Kuvat kärsivistä ihmisistä koskettavat sisimpäämme. Hyvä näin. On kuitenkin paljon ihmisiä, joiden kohdalla empatian kokeminen on syystä tai toisesta estynyt. Syy voi olla geneettinen, mutta useimmiten kyse on siitä, että ihmisen oma pahoinvointi tai väärin kohdelluksi tulemisen kokemus estää empatian esille tulemisen. Meidän on oltava riittävästi tasapainossa oman elämämme kanssa, ennen kuin kykenemme myötäelämään ja asettumaan toisen ihmisen asemaan. Toki on myös sellaisia tilanteita, joissa auttamisen näkökulmasta toimimme mielestäni ilman empatiaakin. Jos näemme kadulla esim. ohilukijan kaatuneen ja loukanneen itsensä, useimmat meistä menevät auttamaan. Silloin tärkeimpänä liikkeelle panevana voimana lienee velvollisuuden tunne. Hädässä olevaa on autettava.
Itse olen nähnyt yli 30 vuoden työurallani niin paljon nuoria ja myös aikuisia, joiden elämä on ulkopuolisen silmin ollut kovin toivotonta. Olen monesti ihmetellyt, miten ihmisellä on riittänyt voimia ja halua edetä elämässä edes päivä kerrallaan. Useimmat ovat toki olleet kovin särkyneitä ja haavoittuneita. On ollut sydäntä riipaisevaa nähdä toivon valon syttyvän nuoren silmiin, kun hänelle tulee kokemus siitä, että joku oikeasti on kiinnostunut hänen asioistaan, tunteistaan, kokemuksistaan ja elämästään ylipäätään. Siksi väitän ja koen, että empatia on avainasemassa hyvinvointimme kohdalta. Sekä yksilön että koko yhteiskunnan näkökulmasta. On liian paljon ihmisiä, joilla on vahva kokemus siitä, ettei heitä ole kohdeltu ihmisinä, ettei heitä ole kuunneltu ja yritetty ymmärtää, niin kuin kuuluisi.
Inhimillisyyden ja ihmisyyden näkökulmasta olen siksi hyvin eri mieltä kuin Sarasvuo. Voi hyvin olla, etten ole ymmärtänyt ydintä hänen puheestaan. Sen perusteella, minkä ymmärsin, väitän kuitenkin, että ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta kyky kokea empatiaa on olennainen. Se ei ole helppo tie, mutta mielestäni se on ainoa keino löytää yhteisymmärrys ja kokea yhteenkuuluvuutta. Kukaan meistä ei ole saari, tarvitsemme toisiamme, ja kokemus siitä, että olen ymmärretty ja osa suurempaa joukkoa, minkä kokoinen se sitten onkaan, on ihmisenä olemisen ydinasioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti