AJATUKSIA SAAPASTOIMINNAN TULEVAISUUDESTA HELSINGISSÄ

Tänä vuonna 2022 vietetään valtakunnallisen saapastoiminnan 50v juhlavuotta. Vuonna 1972 Keimolan festareilla alkanut toiminta voi tänä päivänä yleisesti ottaen hyvin. Ryhmien määrä kasvaa koko ajan ja toiminta kehittyy pyrkien samalla vastaamaan uusiin haasteisiin. Perinteisten festivaalipäivystysten ja katupäivystysten rinnalle tuli vuosia sitten NettiSaapas ja tämän hetken uusia ilmiöitä ovat KouluSaapas ja KriisiSaapas.

Seurakuntien elämä on uusien vakavien haasteiden edessä tulojen romahdettua. Tästä kirjoitinkin viime blogissa. On pohdittava, mihin panostetaan ja mikä on jätettävä vähemmälle tai ehkä kokonaan pois. Helsingin seurakuntayhtymä on päätynyt lausumaan erityisnuorisotyön tulevaisuudesta seuraavaa:

”Erityisnuorisotyön profiili on ollut hyvin erikoistunut. Vaikka tämä erikoistuneisuus on täyttänyt tehtävänsä, ja jopa palkittukin, on syytä varautua tulevaisuuteen siten, että erityisnuorisotyötä tehdään jatkossa enemmän seurakuntien ja erityisnuorisotyön yhteistyönä. Erityisnuorisotyö on ollut Helsingissä edelläkävijä, toiminnoissa, joita nykyään hoitavat jo useat muut toimijat. Jatkossa keskitytään tukemaan seurakunnissa tehtävää erityisnuorisotyötä ja vahvistamaan yhteistyötä varustamoiden kanssa. Yhteistyötä varustamoiden kanssa on ollut päivittäin, Varustamoiden perustamisesta asti, ja tätä yhteistyötä vahvistetaan edelleen. Luodaan uusi toimintamalli, jossa johtavana ajatuksena on se, että työlle tulee löytyä työpari seurakunnasta, yhteistyöjärjestöstä tai yhteisistä palveluista. Jotkut tehtävät ovat sen kaltaisia, että ne edellyttävät erityisosaamista, esim. vankilatyö. Mutta myös tämän työn kohdalla on syytä varautua siihen, että seurakuntien työntekijät yhä suuremmassa määrin saavat tukea ja koulutusta toimia myös näissä tehtävissä. Näillä toimenpiteillä pyritään siihen, että erityisnuorisotyö ei heikkene vaan sen sijaan laajenee ja vahvistuu.”

Aikamoista paskapuhetta. Ensimmäistä kertaa sanon näin suoraan. Seurakuntien toimintaresurssien vähentyessä on selvää, että on keskityttävä perustehtäviin. Kasvatustyössä se merkitsee sitä, että monesta tärkeästä työn osa-alueesta joudutaan luopumaan tai ainakin panostusta keskittämään ensisijaisiin asioihin, kuten rippikouluun. Ajatus siitä, että ryhdyttäisiin kasvattamaan työn määrää resurssien vähentyessä, tuntuu suoraan sanottuna järjettömältä. Eritoten, kun kyse on usein erityisosaamista vaativista tehtävistä, joita ei voi niinsanotusti hoitaa vasemmalla kädellä. (Tässä ei ole tarkoitus millään lailla loukata vasenkätisiä).

Edellä oleva lausunto tarkoittanee myös sitä, että saapastoimintaa ajetaan alas Helsingissä. Ainakin Snellun osalta se näyttää ilmeiseltä. Vuoden 2016 nuorisolain muutosten myötä kuntia on velvoitettu tekemään etsivää nuorisotyötä joko itse tai ostopalveluina. Tämän seurauksena Helsingissä toimii aktiivisesti ja erinomaisella ammattitaidolla useita toimijoita, kuten Nuorisotyö Raiteilla, Stadin Jalkautujat ja Aseman Lapset. Saappaalla on oma selkeä roolinsa tässä, mutta tulkintani mukaan asian nähdään niin, että  Saappaan työn merkitys ei ole enää olennainen, ei ainakaan samalla tavoin kuin ennen vuotta 2016.

”Kiitos kun pelastitte henkeni! Teille oli turvallista jutella! TEETTE ARVOKASTA TYÖTÄ!”

”Teette tärkeää työtä. Olette tulleet tarkistamaan minun kunnon monesti ja paikanneet pienet haavat, mitä on ehtinyt saada illan aikana. Iso kiitos kaikille osallistuneille 👍🏼”

”Teette aivan suuuuper tärkeää työtä, teillä on OIKEASTI vaikutusta ihmisten eläimiin. Jatkakaa samaan malliin! Paljon tsemppiä työhön! 😍😍😍”

”Teette huippu työtä! Kiitos, että kannustat nuoria! Otte best! Etähalit <3”

”Satavarmasti jatkoon! Saapas on tuonut meidän 17v. umpikännissä olevan pojan kotiin. Nuori mies ei seisonut edes omilla jaloilla ja sänkyyn päästyä tärisi vielä pitkään. Oksuvati oli vieressä. Kun ei olisi saapasta, olemme miettineet, mitä olisi voinut käydä sinä iltana. Olisiko poika kylmettynyt kadulla, vai ryöstetty tai jotain vielä pahempaa. Saapaspalvelu on kyllä yksi tärkeimmistä vapaaehtoispalveluista mitä tällä hetkellä on olemassa. Ihan aidosti tarkoitan sitä! Minulla kyllä pe-la illalla on vähän turvallisempi olo, kun nuori lähtee ulos, ja tiedän, että joku auttava taho kiertelee täällä Itä-Helsingissä. Toivottavasti tämä teksti auttaa tekemään päätöstä jatkosta. Satavarmasti jatkoon!”

”Teette eroa maailmaan ❤️”

”Saapastoiminnalle on edelleen tarvetta Itä-Helsingissä monistakin syistä. Seurakunnan näkökulmasta se on yksi merkittävimmistä tavoista kohdata nuoria, joista yhä useammalla ei ole sidettä kirkkoon. Saapastoiminnan ansiosta kirkko näkyy ja voi palvella alueen nuoria. Se myös vetää mukaan eri-ikäisiä vapaaehtoisia, joista osa ei osallistuisi muunlaiseen toimintaan. Sitoutuminen Saappaaseen on ollut myös pitkäaikaista, mikä kertoo toiminnan rakentuvan toimivalle perustalle. Tärkeintä on kuitenkin Saapastyön sisältö. Sen tuloksena tapahtuvat pienet ja suuret kohtaamiset ovat kaikki tärkeitä. Tiedän tyttäreni tulleen saapaslaisten puhuttelemaksi. Vaikka hän ei ottautunut keskusteluun, niin hän mainitsi myöhemmin asiasta. Joillekin kohtaamisella voi olla syvällinen, jopa elämää suuntaava merkitys, kun hän tapaa aikuisen, joka ottaa hänet vakavasti. Jos Saapas tuntuu liian raskaalta yksin Mikaelin seurakunnan kannettavaksi, niin ehkä tässä olisi rovastikunnallisen yhteistyön mahdollisuuksia. Alueen nuorten ongelmahan eivät ratkaisevasti poikkea toisistaan. tiivistetysti: Saappaan vahvuus on se, että se näkyy ja on valmis palvelemaan nuoria virka-ajan ulkopuolella.”

Tuossa edellä on itä-helsinkiläisten ajatuksia Saappaan toiminnasta.

Itä-Helsingin saapastoiminnan historian aikana on kohdattu yli 20 000 nuorta ja aikuista. Tarkka määrä on tätä kirjoittaessani 20 469. On keskusteltu, annettu ensiapua, kuljetettu sairaalaan tai kotiin, annettu kriisiapua sekä nuorille että heidän vanhemmilleen ja melkein kaikkea muuta, mitä vain mielikuvitus voi keksiä. Ihmisten hädän kirjo on kovin moninainen, niinkuin hyvin tiedämme.

Tuo edellä ollut palaute, mikä on vain pieni ote siitä määrästä, mitä olemme vuosien varrella saaneet, kertoo, että saapastoimintaa arvostetaan edelleen kovin korkealle. Sillä on edelleen oma tärkeä paikkansa etsivän nuorisotyön kentällä myös Helsingissä. Suurimpana vahvuutena on se, että toimintaa tehdään vapaaehtoisvoimin. Se herättää sekä aikuisissa että nuorissa huomattavaa kunnioitusta ja arvostusta. Se on merkittävä arvokysymys. Mikä elämässä on tärkeää? Lähimmäisenrakkautta korostetaan kristillisenä hyveenä, mutta miten on käytännössä? Onko suuntaus se, että lähimmäisenrakkaus on jatkossa maksullista eli palkattujen työntekijöiden tekemää, siis seurakuntalaisten maksamaa?

Ymmärrän erittäin hyvin, että seurakunnan työntekijöiden on saatava palkkaa työstään, vaikka se ei kovin kummoinen olekaan. Itsekin olen kovin tyytyväinen, että olen saanut tehdä merkitykselliseksi kokemaani työtä sillä tavoin, että saan myös kohtuullisen toimeentulon siitä. Että voin keskittyä siihen, minkä olen kokenut elämäntehtäväkseni. Asian toinen puoli on se, että jos tulevaisuudessa ei ole kirkon organisoimaa vapaaehtoistoimintaa tai se on vain näennäistä, niin ihmiset toki auttavat toisiaan ja tekevät hyviä tekoja, mutta se ei enää sada seurakunnan tai kirkon laariin, vaan menee yksittäisten ”hyvien ihmisten” piikkiin. Uskon, että kirkon brändi kuitenkin tarvitsisi tässä vaiheessa nostetta, jota mm. vapaaehtoistoiminta voisi aikaansaada. Näin uskallan väittää oman kokemukseni ja saamani palautteen perusteella.

Olin mukana Kirkon vapaaehtoistoiminnan kehittämishankkeen työryhmässä vuosina 2009-2012. Siinä, kuten lukuisissa muissa mietinnöistä, korostettiin sitä, että kirkon tulee panostaa jatkossa entistä enemmän vapaaehtoisiin. Se on ainoa järkevä ja mahdollinen suunta. Mitään merkittävää ei ole kuitenkaan tapahtunut sen suhteen. Saapastoiminnan alasajo, johon seurakuntayhtymän päätökset näyttävät johtavan, on yksi kouriintuntuva esimerkki tästä. 

Kun ajattelee sitä vapaaehtoisten määrää, mikä Helsingin alueella on toiminut ja edelleen toimii Saappaassa nuoria auttaen, on kyse huomattavasta tehtäväänsä paneutuneesta joukosta. Merkittävää on myös vapaaehtoisten sitoutuminen. Osa ollut ollut mukana yli 30 vuotta, kovin moni vähintään 10 vuotta. Se kertoo sekä toiminnan mielekkyydestä että siitä, että huoli nuorten hyvinvoinnista on monen mielessä. Saapas tarjoaa kanavan konkreettiseen nuorten kohtaamiseen ja auttamiseen.

Aika aikaansa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin. Jos tilanne etenee siten, kuin miltä se nyt näyttää, jonkinlainen aikakauden loppu on edessä jalkautuvan Saapastoiminnan kohdalla Helsingissä. Toivon toki, että olen ymmärtänyt ja tulkinnut asian väärin.

”Saapastoiminta on mielestäni erittäin tärkeää työtä ja toivon sydämestäni, että se jatkuisi auttaaksemme nuoriamme. Tällainen jalkautuvia työ voi olla parhaimmillaan ennaltaehkäisevää, puuttuvaa ja auttavaa työtä, kun nuoret koittavat kasvaa aikuisiksi ja kokeilevat rajojaan. Toivon, että olisi muita kohteita, joissa voisi säästää. Lapset ja nuoret ovat tulevaisuutemme!”

TULEVAISUUDEN KIRKKO

Evankelis-luterilainen kirkko elää Suomessa tänä päivänä ennen kokemattomien haasteiden keskellä. Jäsenmäärän romahdus viimeisen kymmenen ja varsinkin viiden viime vuoden aikana on asettanut seurakunnat täysin uuden haasteen eteen. Taloudelliset haasteet ovat valtavia. Koska tulot ovat romahtaneet, on löydettävä keinoja tasapainottaa tilanne. Menojen karsiminen on väistämätöntä. Seurakuntien yhdistyminen on jo kaikille tuttu ilmiö, suuremmat yksiköt on yksi keino kohtuullistaa menoja. Valitettavasti se ei kuitenkaan tule pitkällä aikavälillä ratkaisemaan ongelmaa. Helsingin seurakuntayhtymä on äskettäin julkaisut tiedotteen, jossa se on kertonut suurista muutoksista. Osa yhtymän tarjoamista palveluista loppuu tai niitä supistetaan, osaan haetaan monipuolisuutta organisoimalla asiat uudella tavalla. Yhteisten palvelujen toimintakatetta leikataan seuraavan kolmen vuoden aikana 4,8 miljoonalla eurolla. Siihen sisältyy 45 henkilötyövuoden vähentäminen. Tilojen ja kiinteistöjen määrää suunnitellaan vähennettävän noin 40 000 kerrosneliömetriä vuoteen 2030 mennessä. Yhteensä noin 300 työntekijän tehtävänkuvassa, organisaatioyksimössä ja/tai palvelusuhteen ehdoissa tapahtuu muutoksia.

Yleinen näkemys ja myös pitkäaikainen kokemus siitä, että kirkko on turvallinen työnantaja, ei enää pidä paikkaansa ainakaan samalla tavoin kuin aikaisemmin. Palkkataso ei ole ollut koskaan kummoinen ainakaan perustason työntekijöille, mutta toisaalta varmuus siitä, että työt jatkuvat ja että voin rauhassa suunnitella tulevaisuuttani, on ollut monelle tärkeää. Merkityksellisintä on kuitenkin useimmille ollut mahdollisuus tehdä työtä, joka on oman kutsumuksen mukaista tai ainakin sellaista, minkä kokee tärkeäksi.

Mistä tämä suuri muutos johtuu? Näkökulmia on useita, yksikään niistä tuskin yksin selittää kaikkea.  Ensimmäinen väitteeni on, että kirkon hengellinen sanoma ei enää kosketa suomalaisia eikä ole tehnyt sitä pitkään aikaan. Toki on edelleen ihmisiä, jotka kokevat toisin. Valitettavasti se joukko on ollut jo pitkään vähenevä ja pääosin myös ikääntyvä.

Kirkon työtä toki edelleen arvostetaan. Kyselytutkimusten perusteella varsinkin pappien tekemät toimitukset, diakoniatyö, rippikoulut ja lasten parissa tehtävä työ ovat tärkeiksi koettuja. Jostain syystä näyttää kuitenkin puuttuvan ymmärrys siitä, että rahat toimintaan eivät tule suoraan Jumalalta, vaan ihmisiltä eli kirkollisveron kautta. Jos jokin koetaan tärkeäksi, miksi sitä ei kuitenkaan haluta itse tukea? Toki voi olla myös niin, että ajatellaan kirkon tekevän hyvää työtä, mutta koetaan, ettei se koske mitenkään minun elämääni.

Väitetään myös, että kirkko on etääntynyt suomalaisten todellisuudesta. Tosin tämän väitteen kuulin jo vuonna 1986 aloitessani työt silloisessa Mellunkylän seurakunnassa. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Työntekijät ainakin elävät ihan samassa todellisuudessa kuin muutkin suomalaiset. Onko kyse enemmänkin siitä, että kirkon tekemä työ ei enää kosketa? No, kyllähän se koskettaa ainakin isoa joukkoa perheitä, joilla on pieniä lapsia tai rippikouluikäisiä. Se koskettaa myös suurta joukkoa hädänalaisessa elämäntilanteessa olevia, jotka saavat diakoniatyön avulla tukea selviytymiseensä. Myös ne, joita kirkko lähestyy merkittävien elämäntilanteiden yhteydessä toimitusten kautta, tuskin väittävät ettei kirkon tekemä työ ole arvokasta. Ehkä kyse onkin siitä, jonka jo aikaisemmin totesin, että kirkon tarjoama hengellinen sanoma ei löydä liittymäkohtaa suomalaisten omassa hengellisessä kokemus- tai ajatusmaailmassa. 

Kirkko on pyrkinyt tekemään asialle jotakin. On laadittu monenlaisia strategiamietintöjä vuosien mittaan. Valitettavasti en ole nähnyt niillä olevan mitään suurta merkitystä muutoin kuin menojen vähentämisen eli talouden turvaamisen näkökulmasta. Onko tälle kirkon alamäelle siis mitään tehtävissä? Suoraan sanottuna ajattelen, että tuskin. Kyse on yleisestä länsimaisesta kehityksestä, joka on jatkunut pitkään. 

No, tarkoittaako tämä sitä, että kirkon toiminta hiipuu hiipumistaan ja jää jossain vaiheessa pienen sisäpiirin toiminnaksi? Kirkolla tulee olemaan oma asemansa yhteiskunnassa vielä pitkään, mutta valitettavasti uskon niiden ihmisten joukon, jolle kirkko ja sen toiminta on merkittävässä roolissa elämässä, vähenevän huomattavasti. Jos olen tässä väärässä, en ole siitä lainkaan pahoillani.

Kun kirkko vähentää työntekijöitään, sen on myös pohdittava, mihin aikaisempaa vähemmät resurssit suunnataan. Kirkkolaki määrittelee, että seurakuntien pakolliset tehtävät ovat kirkolliset toimitukset eli kaste, hautajaiset ja avioliittoon vihkiminen. Lisäksi tulee hoitaa diakoniatyö ja  rippikoulu. Kaikesta muusta seurakunta voi itse päättää.

Toimitusten määrä on koko ajan vähentynyt lukuunottamatta hautajaisia, joita riittää jopa kasvavassa määrin. Ne tuskin tulevat loppumaan, ennenkuin ihmisten kuoleminen päättyy. Diakoniatyön tarve ei pienene, päinvastoin. Avun tarvitsijoita on enemmän kuin mihin kirkon resurssit riittävät.

No, miten käy rippikouluille? No, luulen että nekin hiipuvat, vaikka rippikoulujen merkitys onkin ollut pitkälti toimia eräänlaisena aikuistumiseen liittyvänä riittinä. Rippikoulujen tähänastinen suosio on ollut hyvin poikkeuksellista muihin maihin verrattuna. Olemme tehneet jotakin kovin hyvin, mutta ei sekään kanna loputtoman pitkälle. 

Vaikka väitänkin, ettei kirkon alamäelle ole paljon tehtävissä, on kuitenkin yksi asia, johon kirkon tulisi mielestäni satsata. Se on keskittyminen kaikessa työssä ja työmuodoissa merkityksellisiin kohtaamisiin. Kun ihminen kokee tulevansa oikeasti ja aidosti kohdatuksi, on se pysäyttävä ja mieleen jäävä syvä kokemus. Tänä päivänä kilpailu on avainsana menestymiseen. Kilpailumaailmassa kukin ajaa omaa etuaan. Kokemus siitä, että joku todella kuuntelee minua ja jopa ymmärtää, on harvinaista. Kirkon työntekijöiden ja myös useiden vapaaehtoisten valttina on kuuntelemisen ja kohtaamisen ammattitaito ja osaaminen. Siksi siihen tulee panostaa.

MERKITYKSELLISYYDEN MERKITYS

Viime perjantaina vietettiin Mikaelinkirkolla nuorisokahvila Light Café Alban päättäjäisiä. 27 vuotta sitten alkanut toiminta tuli virallisesti tiensä päähän. Paikalla oli yhteensä satakunta kävijää, sekä nuoria että aika paljon vanhempiakin henkilöitä, joille Alba oli ollut jossain vaiheessa elämää merkityksellisessä roolissa. Se on ollut paikka, jossa on voinut turvallisessa ympäristössä ja ilmapiirissä kohdata sekä toisia nuoria että työntekijöitä.

Alba syntyi hyvin erilaisessa maailmassa ja erilaisen nuorisokulttuurin vallitessa. Alkuvuosina Albassa käyneet nuoret olivat paljon heterogeenisempi ryhmä kuin myöhempinä aikoina. Joidenkin nuorten vahva pahoinvointi näkyi tappeluina, skinien vierailut kahvilassa olivat toistuvia, samoin soitot poliisin hälytysnumeroon olivat melkein jokaviikkoisia. Myöhemmin Alban vakiokävijöiden joukoksi muodostui pääasiassa sellaiset nuoret, joilla oli jo jokin liittymäkohta seurakunnan toimintaan joko suoraan tai kaverin kautta.

”Alba oli kuin toinen koti, joka kantoi todella monessa elämäntilanteessa eteenpäin. Albassa opin, näin ja koin, mitä todella tarkoittaa seurakuntayhteys.”

”Uskon vahvasti että Alba antoi monelle nuorelle uuden mahdollisuuden valita elämässään toisin. Kiitos turvallisesta mahdollisuudesta kasvaa, kehittyä ja olla osa yhteisöä.”

”Oli ihana ja tärkeä tunne kuulua johonkin, jossa saat olla juuri sinä ja saa tuntea olevansa tärkeä ja merkityksellinen.”

”Alba oli paikka, jossa mua kohdeltiin ekaa kertaa tasavertaisena muiden kanssa eikä kukaan kiusannut mua”

Oli itselleni yllättävän tärkeää tavata monia tuttuja vuosien varrelta ja jakaa ajatuksia elämästä. Oli myös liikuttava kokemus kuulla monen kertovan, kuinka merkityksellistä aikaa Alba oli heille ollut. Se oli merkityksellistä aikaa myös itselleni. On pysäyttävää tietää, että on ollut mahdollistamassa usealle nuorelle elämän tärkeiden kokemusten syntymistä. Yksi aikakausi päättyi, elämä kuitenkin jatkuu.

Luulen, että monelle meistä tulee hetkiä, jolloin mietti oman elämänsä merkitystä. Olenko tehnyt elämässäni jotain merkittävää, olenko saanut mitään aikaiseksi? Oman kokemukseni mukaan ne hetket ajoittuvat vastoinkäymisten ja elämän pysähdyskohtien yhteyteen. Itse olen joutunut viime aikoina pohtimaan oman työni merkityksellisyyttä ja arvoa. Vaikka koen tehneeni työni vähintään riittävän hyvin, olleeni läsnä tuhansien nuorten elämässä, toivottavasti positiivisella tavalla, ei suoraan tai välillisesti saamani palaute aina tue sitä käsitystä. Senkin takia perjantai-ilta Albassa oli tärkeä ja  vahvistava kokemus.

Olin Albaa seuraavana päivänä lauantaina (ja myös sunnuntaina) kirpputorilla myymässä vanhoja tarpeettomia tavaroita. Paikalla oli yllättäen esiintymässä ja ihmisten tavattavissa suomalaisen musiikin legenda Remu. Jo ikääntynyt, mutta edelleen karismaattinen. Esitystä kuunnellessa mieleeni nousi vahvasti oma nuoruuteni ja se, kuinka nuorelle miehelle Hurriganesin musiikki oli silloin sekä oman identiteetin muotoutumisen että tunteiden ilmaisun kannalta hyvin merkityksellistä. Innolla odotimme kaveriporukalla aina uuden levyn ilmestymistä ja tarkkaan kuuntelimme sitä, varsinkin Albertin ja myöhemmin Ilen kitarasooloja.

Saman viikonlopun aikana sain siis kuulla olleeni merkityksellinen monelle nuorelle ja päivää myöhemmin pintaan nousivat oman nuoruuden merkittävä hetket, jotka vaikuttivat pitkälle aikuisuuteen asti. Elämä jatkaa kulkuaan. Meillä jokaisella on nuoruudessa ollut tärkeitä hetkiä ja henkilöitä, jotka ovat vaikuttaneet myönteisellä tavalla omista nuoruuden kivuista ja haasteista selviytymiseen. Kiitos heille siitä.