Mielekäs elämä?

Elämä on rajallinen. Syntymä ja kuolema. Näiden kahden asian välillä on se, jota elämäksi kutsutaan. Se on joskus tavattoman lyhyt, joskus pidempi, mutta aina päättyvä. Mikä tekee siitä arvokkaan ihmiselle itselleen tai jopa suuremmallekin joukolle?

Mikä on yleensäkin elämän tarkoitus? Se on klassinen kysymys. Joskus kysyjä on tosissaan, joskus kyse on vain huulen heitosta. Onneksi ei ole olemassa oikeaa vastausta, on vain lukematon määrä yksilöllisiä näkökulmia. Joku sanoo, että tarkoitus on ikävän karkoitus. Joku toinen voi todeta, että elämän tarkoitus on sen henkilökohtaisen tarkoituksen löytäminen. Syyn löytäminen siihen, miksi olen elossa ja mitä teen tällä ainoalla elämälläni. Joku voi olla sitä mieltä, että elämän tarkoitus vaihtelee iän myötä. Nuorena se voi näyttäytyä kovin toisenlaisena kuin keski-ikäisenä. Joku voi vasta elämäänsä taaksepäin tarkastellessaan nähdä tarkoituksen elämällään. 

Autobild -lehden mukaan kysyttäessä elämän tarkoitusta uusimman Mercedes Benzin A-sarjan auton tietokoneelta, vastaus on seuraavanlainen: "Sanoisin, että elämän tarkoitus on elää päivä kerrallaan ja viettää mahdollisimman paljon aikaa rakastamiensa ihmisten kanssa". Aivan kelpo vastaus autolta. 

Lienee kuitenkin niin, ettei kovin moni uhraa ajatuksia oman elämänsä merkityksen pohtimiseen. Se iskee päälle elämän arjen kautta. Työn hoitaminen, perheestä ja läheisistä huolehtiminen, ehkä jokin harrastus tai muu mieltä kohottava asia saavat kokemaan elämän merkitykselliseksi.. Samoin ystävyys, kuuluminen johonkin yhteisöön tai joukkoon.

On myös paljon ihmisiä, jotka haluavat tehdä tai tavoitella jotain sellaista, johon arki ja sen rutiinit eivät kykene. Joskus se jokin voi tuoda merkityksen myös arjelle. Monelle niistä, jotka ovat aktiivisesti mukana vapaaehtoistoiminnassa, on käynyt niin.

Elämän mielekkyyden pohtiminen ei kuulu vain keski-ikäisen mielenmaisemaan. Monen nuoren mieltä askarruttaa sama kysymys. Mikä minusta tulee, mitä haluan elämältä ja mikä on elämäni tarkoitus? Miksi olen tässä maailmassa, miksi elän? Toki suuri osa nuoria ei tällaisia pohdi kuin hetkellisesti ehkä johonkin tilanteeseen tai elämäntapahtumaan liittyen. Nuoruuteen kuuluu kuolemattomuuden illuusio. Vaikka tiedollisella tasolla jokainen ymmärtää kaiken loppuvan aikanaan, kokemuksellisella tasolla se tavoittaa harvemman nuoren. Nuoruuteen kuuluu myös kaikkivoipaisuuden käsitys: kaikki on mahdollista minulle ja kaikki portit ovat edessäni avoinna. Näin itsekin taisin nuorena kokea. Valitettavan moni varsinkin päivystyksissä vastaan tuleva nuori elää kuitenkin toisenlaisessa maailmassa, edessä näkyy vain suljettuja rautaportteja. "Olen luuseri", "en mä jaksa käydä kouluja", "ei kiinnosta mikään", "tuskin musta mitään tulee, haen rahat sossusta niinkuin faijakin". 

Sana-lehdessä marraskuussa 2014 olleessa artikkelissa todettiin seuraavaa:

"Itävallan juutalainen lääketieteen ja filosofian tohtori Viktor E. Frankl joutui Hitlerin Saksassa kolmeksi vuodeksi keskitysleireille. 

Moni keskitysleiriltä selvinnyt menetti uskonsa sekä ihmiseen että Jumalaan. Frankl säilytti uskonsa keskitysleirien kiirastulen läpi. Hän arvosti äärettömästi kaikenlaista ihmiselämää alusta loppuun – myös turhaksi ja toivottamaksi koettua tai leimattua. Frankl ajatteli, että jokainen ihminen syntyy toivottuna, vaikka vanhemmat pitäisivät lasta ei-toivottuna. Lapsi syntyy jonkun taivaallisen tahdosta.

Frankl totesi, että jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus ja tämä tarkoitus säilyy kirjaimellisesti viimeiseen hengenvetoon saakka.”

Vaikka perusolettamus olisi, että jokaisen elämällä on tarkoitus, ei ihmiselle riitä vakuutus siitä. Meidän on itse löydettävä ja koettava elämämme tarkoitukselliseksi. Kyse on myös pitkälti asenteesta ja tietoisesta päätöksestä. Elämälläni on tarkoitus ja haluan löytää sen. Tahdon elää mielekkään elämän.

Elämän mielekkyys aukeaa siis vain henkilökohtaisen oivalluksen ja löytämisen kautta. Jonkun toisen elämä voi näyttää tavoittelemisen arvoiselta, mutta jos hän ei koe sitä sellaiseksi, ei se sitä ole. Toisaalta uskon, että moni meistä on kohdannut ihmisen, jonka elämänasennetta hämmästelee, miten hän jaksaa olla iloinen ja kokea elämänsä mielekkääksi, vaikka häneltä puuttuu monta sellaista asiaa, joita itse pidän välttämättöminä omassa elämässäni. 

Yle Teksti-TV:ssä oli 21.11.2014 seuraava viikon positiivinen uutinen: "The Lancet -lehden julkaiseman tutkimuksen mukaan elämänsä mielekkääksi kokevat iäkkäät elävät keskimäärin kaksi vuotta pitempään kuin ikätoverinsa. Tutkimustulosten perusteella elämän mielekkyyden lisäksi tärkeää on tunne siitä, että hallitsee omaa elämäänsä ja että omilla tekemisillä ja toimilla on merkitystä itselle ja muille.

Tutkimukseen osallistui 9 000 keskimäärin 65-vuotiasta länsimaista ihmistä. Seurannat kestivät keskimäärin 8,5 vuotta. Mielekkääksi kokemaansa elämää elävistä selvästi harvemmat kuolivat seurannan aikana. Vuosissa tämä tarkoitti noin kahta lisävuotta."

Positiivinen uutinen sinällään. Se käy myös järkeen. Jos koet elämälläsi olevan merkitystä, tuo se sinulle hyvää oloa, myönteistä energiaa ja elämänasennetta. Ihminen on kokonaisvaltainen olento, henkinen hyvinvointi vaikuttaa fyysiseen ja päinvastoin. Jos myönteinen elämänasenne ei itsessään pidennä elämääsi, ainakin se tekee siitä mielekkäämmän.

Miten menee?

Vappuaaton päivystyksessä istuskelin saapasautossa odotellen päivystyskavereita Uutelan kallioilta. Ohitseni käveli nuorisojoukko, josta yksi poika erkani, tuli kättelemään ja halusi keskustella kanssani. Hän totesi, että "kun te aina kysytte ja haluatte kuulle, miten meillä menee, niin nyt mä haluan kysyä, että miten sulla menee?" Ja hän jäi odottamaan vastaustani, kyseessä ei ollut vain retorinen kysymys. Keskustelu, miellyttävä sellainen, jatkui sen jälkeen aika pitkän tovin.

Prioriteettinamme on aina olla aidosti kiinnostuneita nuoren hyvinvoinnista. Nuori on keskiössä. Hänen hyvinvointinsa ja elämänsä ovat meille tärkeitä, siksi usein aloitamme keskustelun juuri noilla sanoilla "moi, miten menee?"  Toki se on samalla myös hyväksi todettu keskustelun avaus.

Saapastoiminta on alkanut festareilla konkreettisen avun tarjoamisella akuuttiin hätään. Toiminnan luonne on kuitenkin vuosien kuluessa muuttunut. Festareilla ollaan edelleen mukana ja niiden osalta perinteet elävät. On paljon avun tarvitsijoita. Pyrimme vastaamaan niin henkiseen kuin fyysiseen hätään. Katupäivystyksissä tilanne on toisenlainen. Vaikka edelleenkin on nuoria, jotka tarvitsevat kiireellisen avun, valtaosa kohdatuista on sellaisia, joiden perusasiat elämässä ovat kunnossa. Keskusteluissa heidän kanssaan esille nousee monenlaisia kysymyksiä nuorten tulevaisuudesta, ihmissuhteista ja koulunkäynnistä. Niiden kohdalla erilaisten näkökulmien, neuvojen ja toivon esillä pitäminen on saapastoiminnan ydinasioita.

Viimeisen parin vuoden aikana olen usean kerran kohdannut tilanteen, jossa nuori vastattuaan kysymykseeni haluaa tietää myös, kuinka itse voin. Luultavasti hän ei ole odottanut kovin syvällistä vastausta, mutta olen halunnut kunnioittaa nuoren kysymystä ja kertonut jotain todenmukaista voinnistani. Tätä on tapahtunut muuallakin kuin saapaspäivystyksissä, esim. nuorisokahvilassa tai ripareilla.

Tilanne on ollut häkellyttävä ainakin aluksi, kun en ole sellaiseen tässä työssä tottunut. Tokihan se on tuntunut myös hyvältä, nuori arvostaa kysymystäni ja haluaa olla huomaavainen ja kohtelias. Joskus kyse voi olla myös aidosta kiinnostuksesta. Mene ja tiedä. Jos joku kysyisi, että onko nuoriso muuttunut, niin vastaisin, että jotakin muutosta on selvästi tapahtunut ainakin tässä asiassa. Ja se muutos on mielestäni tapahtunut ehdottoman hyvään suuntaan.

Oli melkein liikuttava tilanne, kun nuori tuli tosissaan antamaan palautetta siitä, miten olemme hänetkin kohdanneet. Se kertoo itselleni jollakin tavoin siitä, että työmme on koettu arvokkaaksi ja nuori on kokenut tulleensa aidosti kohdatuksi. Ja se on itselleni kaikkein arvokkainta sekä saapastoiminnassa että muutenkin toimiessani ihmisten parissa.

Muutama viikko sitten päivystykseemme tuli kolme opiskelijaa tutustumaan saapastoimintaan. Heidän kommenttinsa ja hämmästyksensä liittyivät siihen, kuinka hyvin nuoret suhtautuivat saapaslaisiin.  Keskustelut lähtivät heti liikkeelle, ei ollut lainkaan nuoriso vastaan aikuiset- asetelmaa, mikä ilmeisesti oli opiskelijoiden ennakko-odotuksena. Nuoret kokivat, että olemme heidän puolellaan.

Toinen mielenkiintoinen, samaan teemaan liittyvä tilanne oli päivystyksessä tovi sitten. Nuori parikymppinen mies ilmaisi pettymyksensä, kun emme pysähtyneet hänen kohdalleen juttelemaan, vaan suuntasimme nuorempien joukkoa kohden. "Siitä huomaa, ettei ole enää teini, kun saapasporukka ei enää pysähdy kysymään, miten menee tai mitä kuuluu", hän totesi kaverilleen. Takaisin tullessamme hän halusi itse oma-alotteisesti jutella kanssamme.

Kun on paljon nuorta väkeä liikkellä pimenevissä illoissa, on priorisoitava ja silloin alaikäiset ovat etusijalla. Vaarana on se, että todellista keskustelun tarvetta poteva täysi-ikäinen voi jäädä kohtaamatta. Jos aikaa ja mahdollisuuksia on, emme tieten tahtoen sivuuta ketään. Toisen ihmisen kohtaaminen ja aito vuorovaikutus voi olla hyvin merkityksellistä kenelle tahansa iästä riippumatta.

Äippärilounas

Eilen äitienpäivänä järjestettiin Itä-Helsingin Saappaan Tuki ry:n toimesta perinteinen lounas. Perinteinen voinee tässä tapauksessa jo todeta, koska sitä on järjestetty jo yli neljännesvuosisadan ajan. Itse asiassa ensi vuonna taitaa toteutua 30. kerta.

Äitienpäivän lounas on tukiyhdistyksen vuoden tärkein tapahtuma. Se on sekä varainkeruuta että mitä tärkein pr-tapahtuma Saappaalle. Samalla koen sen olevan myös merkittävä osa alueellista traditiota ja vahvistavan yhteisöllisyyden kokemusta. Tuttuja kasvoja, kuulumisten vaihtamista ja yhdessä oloa. Ruokailijoiden iloisia ilmeitä ja hyväntuulisuutta katsellessa häviää mielestä se suuri voimainponnistus, mitä tapahtuma toteutuakseen vaatii. Tai jos ei aivan häivy mielestä, niin ainakin se saa yrittämään uudelleen seuraavana vuonna.

Tänä vuonna lounaalla tai vain kahvilla käyneiden yhteinen lukumäärä taisi olla noin 150 paikkeilla. Se ei ole huippulukema, enemmänkin lähellä keskiarvoa. Pääsimme voiton puolelle, vaikka mistään suurista summista ei koskaan ole ollut kyse. On hyvä todeta, että koko lounas toteutetaan vapaaehtoisten voimin. Se on itselleni edelleen suuri ihmetyksen ja ihailun paikka. Joka vuosi joudumme toki näkemään vaivaa saadaksemme riittävästi väkeä valmistelemaan ja toteuttamaan tapahtumaa, mutta aina se on onnistunut. Taloudellisesti olemme muistini mukaan joinakin vuosina tehneet tappiota, kokonaisuudessaan olemme kuitenkin plussan puolella. Mutta kuten totesin, talouspuoli on vain pieni osa tapahtuman merkityksestä.

On iso joukko sellaisia perheitä, jotka vuosi toisensa jälkeen saapuvat paikalle. Lapset kasvavat ja aikuistuvat, mutta silti perinne elää. Hyviksi koetuista asioista on syytä pitää kiinni niin kauan kuin se on mahdollista. Yhdessä ruokaileminen äitienpäivänä Mikaelinkirkolla on edelleen elävä ja hyvin voiva traditio. Toivottavasti se jatkuu vielä vuosia eteenpäin. Kiitos kaikille tapahtumaan osallistuneille!

Seiska nolla nolla

Perjantaina pidimme erilaisen saapaspäivystyksen. Itselläni tuli 700 päivystyskertaa täyteen (kyllä, olen pitänyt kirjaa niistä kaikista) ja ajattelin, että aika ajoin on syytä saada jotain vaihtelua rutiineihin. Siksi järjestimme normikuvioista eroavan tapahtuman. Tukikohtanamme oli Mikaelinkirkko. Meitä saapasväkeä oli paikalla lähes kaksikymmentä. Mukana oli sekä uudempia vapaaehtoisia että niitä, jotka ovat olleet mukana jo parikymmentä vuotta tai pidempäänkin. Tunnelma oli rento, oli kiva toimia välillä vähän isommalla väellä ja nähdä myös sellaisia vapaaehtoisia, joita ei toviin ole kohdannut. Samalla oli kuitenkin jokin kaihoisa sävy itselläni mukana. Tätä työtä on tullut tehtyä aika pitkä tovi ja toki se vielä jatkuu, mutta silloin tällöin ajatukset karkaavat siihen suuntaan, että lopun alku kurkistaa jo nurkan takana. Ainakin vähemmän on päivystyksiä edessä kuin takana.

Itse ilta sujui mukavasti. Toimimme samoista tiloista käsin kuin nuorten kahvila Alba. Se toi oman lisämausteensa päivystykseen sekä meille saapasväelle että nuorille, näin ainakin uskon. Ehkä osa paikalla olleista rippikoululaisista saattoi kummastella oranssiliivisten aikuisten joukkoa. Oli myös kivoja ylläreitä, sain kukkia ja muita lahjoja sekä seurakunnan puolelta että saapaslaisilta ja myös nuorilta. Jostain syystä en osannut sellaiseen varautua. Kiitos Hanna, A-P ja nuoret! Kiitos myös Satu, olit tehnyt upean ja maistuvan saapas-aiheisen kakun.

700 saapaspäivystystä tarkoittaa työvuosieni määrällä jaettuna 22-23 päivystä vuotta kohden. Se ei välttämättä kuulosta paljolta, mutta kun ottaa huomioon, että päivystyksiä on vain kerran viikossa ja vuositasolla niitä toteutuu yhteensä 40-50, niin kertonee se jonkinlaisesta paneutumisesta asiaan. Olen myös melko usein perjantai-iltaisin nuorisokahvila Albassa työntekijänä. Viikonloppuleirejäkin on vuoden aikana lukuisia. Kokonaisuudessaan perjantaiset työillat ovat vuositasolla 35 paikkeilla, joskus ylikin sen. Työnantajan suosituksesta pidän myös vuosilomaa, jota onkin näillä työvuosilla kertynyt ihan kiitettävä määrä. 1990-luvun alussa olin vuoden virkavapaalla Tuusulan kunnan sosiaalitoimessa. Siellä työtehtäviini kuului Katu-toimintaan osallistuminen sosiaalitoimen edustajana. Joten katupäivystysmäärä on todellisuudessa vielä isompi kuin tuo 700. Joku voisi todeta, että eikö sulla ole elämää, mutta en koe luopuneeni mistään merkittävästä sen vuoksi, että olen lähes joka perjantai-illan töiden ääressä.

Aikoinaan ihastuin öiseen Helsinkiin. En tarkoita perinteistä baarielämää, siihen en koskaan ole päässyt sisälle. Siinä mielessä taidan olla outolintu. Pidän öiden tunnelmasta, pimenevästä syksystä, lämpimistä kesäilloista, kevään alkavasta katuelämän vilkastumisesta ja luonnon heräämisestä. Katuvalot luovat oman tunnelmansa pimeään iltaan. Kaupungin syke muistuttaa minua elämän jatkumisesta. Vaikka viikatemies tekee työtään, kaupunki ei lakkaa hengittämästä. Tärkeintä itselleni on kuitenkin liikkuminen kaupungin kaduilla hyvässä seurassa hyvän asian vuoksi. Upeiden nuorten kohtaaminen ja se, kun on oikeasti voinut olla jollekin avuksi. Niitä nuoria on vuosien varrella ollut lukemattomia.

On kyllä todettava, että vain päivystyksistä puhuminen ei tee oikeutta koko toimintaa kohtaan. Niin moni Saappaaseen liittyvä asia jää silloin ulkopuolelle. Leirit, virkistysretket, saapasmatkat, Suolentis, Norsupallo, Sulkavan soudut yms. Kaiken ohella tapahtunut elämänkokemusten ja -ajatusten jakaminen, maailman parantaminen, tärkeiden ihmisten läsnäolo jne. Merkittävä osa saapastoimintaan sisäänajoa on koulutusjakso. Syksystä kevääseen kestävä kurssi on syvälle luotaava matka saapaslaisuuteen ja myös omaan itseensä. Sen avulla saa hyvät taidot ja tiedot toimia saapasvapaaehtoisena vaikeissakin tilanteissa. Se mahdollistaa myös oman paikan löytämisen saapasporukassa. Joskus sitä kautta voi löytyä samalla elämänkumppani. Ja uskon, että lähes jokainen toiminnassa mukana ollut on saanut itselleen muistoja, jotka eivät katoa. Kulunutta sanontaa varioiden "vaikka lähtisin pois Saappaasta, Saapas ei lähde minusta".

700 päivystystä sitten aloitimme kovin pienestä, vain muutaman ihmisen voimin. Varoja toimintaan ei ollut eikä autoakaan. Onneksi oli sellaisia ihmisiä ja tahoja, jotka kokivat toiminnan tärkeäksi ja tahtoivat olla sitä tukemassa. Teimme itsekin paljon työtä toiminnan mahdollistamiseksi, mutta ilman muiden tukea emme olisi tässä. Pienestä ideasta ja toivon siemenestä on kasvanut valtakunnallisestikin tunnettu toiminta ja ennen kaikkea nuorten hyvinvoinnista välittävien ihmisten yhteisö. Olen kiitollinen, että olen saanut ja saan yhä olla osa tätä yhteisöä.