JOULUN KRISTILLISIÄ SYMBOLEITA

Joulu on kohta ovella, samoin sen viettoon liittyvät keskustelut. Voiko esimerkiksi kouluissa pitää joulujuhlia ja jos voi, niin minkälaisia? Pitkän joulutradition alle monelta hautautuu se, mistä joulun vietossa ytimeltään on kyse. Aika usein, liian usein, törmää sellaisiin kommentteihin, että ”pitääkö kirkon sekaantua nyt jouluunkin. Uskonto pois joulusta!” No, joulun ydinsanoma on Jeesuksen syntymä, vaikka se meinaakin monelta unohtua. Joulun viettoon liittyy monenlaisia kristillisiä elementtejä. Entä jos ne jätetään pois, niin mitä jää? 

No, silloin pitäisi poistaa joulukuusi (tai vastaava), tähti, seimi, kynttilät, enkelit, lahjat ja varmaan paljon muutakin. Nuo tulivat ensimmäisenä mieleen. Seuraava teksti on poimittu verkkosivuilta ja lienee useimmille tuttu.

Joulukuusi on yksi joulun tärkeimmistä symboleista. Se viittaa paratiisin elämänpuuhun ja on lujuuden, uskollisuuden ja kukoistuksen vertauskuva. Kuusi vakiintui suomalaiskotien joulukoristeeksi 1800-luvun lopulla. Aikoinaan joulupuun ei tarvinnut olla vain kuusi vaan tarkoitukseen sopivat muutkin ikivihreät puut, kuten mänty tai kataja.

Joulukuusen koristeissa pallot ovat korvanneet ennen vanhaan koristeina käytetyt omenat ja muut hedelmät. Molemmat symboloivat paratiisin elämänpuun hedelmiä. Ennen kuin värikkäitä pallokoristeita oli tarjolla, hedelmiä saatettiin kääriä myös hopean- tai kullanvärisiin papereihin. Joulukuusenkoristeiden on myös sanottu viittaavan joulun lahjoihin.

Ikkunaan tai kuusen latvaan ripustettava tähti muistuttaa joulutähdestä, joka loisti seimen yllä. Koriste viittaa myös tietäjiin, jotka tähti johdatti Jeesus-lapsen luokse. Kuusisakaraisessa tähdessä on yleensä ristikkäin kaksi tasakolmiota, jotka viittaavat kolmiyhteiseen Jumalaan ja Jeesuksen jumaluuteen. Kahdeksansakarainen tähti taas symboloi syntymää ja uutta elämää.

Katosta roikkuva olkikoriste, kuten muutkin olkikoristeet, voivat viitata sekä Betlehemin seimen olkiin että vanhaan tapaan, jolloin jouluksi tuotiin olkia tupaan. Nimi himmeli itsessään juontuu germaanisten kielten sanasta taivas. Perinnekoristeen on sanottu kuvaavan myös Betlehemin tähteä.

Kynttilät tuovat jouluna valoa kaikkialle: kuuseen, joulupöytään ja hautausmaille. Palava kynttilä on elämän, kuolemattomuuden ja rukouksen symboli. Myös muilla jouluvaloilla on sama merkitys.

Enkelit julistavat joulun ilosanomaa. Enkeleitä on käytetty aikoinaan myös Suomessa joulukuusen latvassa ennen kuin tähti korvasi tämän käytännön 1900-luvun alkupuolella.

Lahjoja on toki annettu kautta aikojen. Joulun lahjat viittaavat sekä tietäjien Jeesukselta antamiin lahjoihin, että myöhemmin Pyhään Nikolaukseen, joka tunnettiin hyväntekijänä 300-luvulla. Hän mm. antoi köyhille lahjoja. Hänestä sai alkunsa tarina joulupukista. 

MELANKOLIAN VIETÄVÄNÄ

Katselin Vain elämää -ohjelman uusinta tuotantokautta. Jälleen kerran mukana on monenikäisiä musiikkialan ammattilaisia. Ikätovereitani tuosta joukosta ovat Meiju Suvas ja Tommi Läntinen. Olemme syntyneet samana vuonna. Viimeisessä jaksossa Meijun päivänä jonkun kappaleen jälkeisessä keskustelussa Tommi Läntinen totesi että kun ikää on tullut, niin melankolia, tietynlainen haikeus, iskee kulman takaa eikä sitä edes halua kieltää. Siinä on jotakin kaunista ja haikeaa. Jotenkin tuo kommentti osui yksiin oman kokemukseni ja ajatusteni kanssa

”I’m a melancholy man”, lauloi Moody Blues vuonna 1970. Tuo laulu kosketti itseäni jo nuorena sen kuultuani, koin sen kertovan vahvasti omista tunteistani ja kokemuksestani.

Mitä sana melankolia tarkoittaa? Jotkut määrittelevät sen alakuloisuudeksi ja raskasmielisyydeksi. Toiset mieltävät se enemmän suruksi tai nostalgiseksi ikäväksi. Mistä siinä on oikeasti kyse? Onko melankolia menneisyyden muistelua vai ehkä synnynnäistä alakuloista mielialaa? Vai onko se elämänkokemusten myötä muotoutunutta asennoitumista elämään? Voiko taustalla olla mahdollisesti rakkauden puutetta lapsuudessa tai lukuisten pettymysten aikaansaamaa elämänfilosofiaa tyyliin ”pessimisti ei pety”? Näkökantoja ja syitä voi olla monta.

Kun ihmiselle tulee ikää enemmän, on hänellä myös enemmän elettyä elämää ja sitä kautta muistoja takanaan. Menneisyyden muistelu voi johtaa helposti siihen, että ihminen ryhtyy elämään mieluummin menneisyydessä kuin tässä päivässä. Tulevalta ei ehkä ole enää mitään merkityksellistä odotettavaa ja elämän tärkeimmät tapahtuvat sijoittuvat taakse jääneeseen aikaan. 

Jotakin kiehtovaa kuitenkin piilee melankoliassa. Ajattelen itse sen parhaimmillaan olevan elämän hyvien hetkien muistelemista sillä tavoin, että ne hyvät hetket antavat merkitystä myös tähän päivään ja tulevaan. Menneisyyttä ei saa enää takaisin ja siksi melankolia pyrkii esille. Kysymys on vain siitä, kuinka suuren vallan sille antaa. Toisaalta ajattelen omalla kohdallani, että jos olen jo nuoresta alkaen kokenut melankolian läheiseksi, kyse ei kohdallani ole alunperin ollut menneiden muistelu. Ehkä syynä on enemmänkin ollut oman erityisyyden kokeminen ja sitä kautta tietynlainen yksinäisyyden kokemus, joka ei ole väistynyt, vaikka olenkin ollut osana erilaisia ryhmiä, sekä urheiluun liittyviä että kaveriporukoita.

 

Juhana Henrikki Harju on kirjoittanut esseessään Melankolian katse seuraavaa:

”Elokuussa 2019 olin Musiikkitalolla kuuntelemassa Nick Caven Conversations with Nick Cave -tilaisuutta, jossa hän vastaili yleisön kysymyksiin, kertoi elämästään ja musiikistaan ja esitti kappaleitaan. Monilla kysymyksiä esittäneillä faneilla vaikutti olevan taustallaan jonkinlaista surua, ulkopuolisuuden kokemusta. Kuten oli odotettavissa, melankolia tuli puheeksi ennen pitkää: Cave piti surua ja melankoliaa positiivisina asioina, kun taas masennus oli jotain aivan muuta eikä sitä pitäisi liittää edellisiin.

Nick Cave ei ole tietenkään ensimmäinen, joka on korostanut eroa masennuksen ja melankolian välillä. Esimerkiksi Földenyi näkee melankolian ja masennuksen eron siinä, että melankolia on aukko, joka on avautunut, kun taas masennus tarkoittaa, että jokin menee kiinni: ”Melancholia is an opening; depression – a closing in”. Bowringin kirjassa on viittaus E.M. Cioranin ajatukseen, että melankolia on kaunista ja avaa näkymän tulevaisuuteen.”

Jotenkin tuo edellä mainittu sopii hyvin sekä omiin ajatuksiini että Tommi Läntisen kommenttiin. Melankolia ei ole lainkaan yhtä kuin apatia tai masennus, vaan mahdollisesta ulkopuolisuuden kokemuksesta huolimatta se on positiivista kaihoa.

TÄRKEITÄ HETKIÄ SAAPASTOIMINNASSA

Olimme muutama viikko sitten saapasleirillä Porkkalassa. Keskustelimme lauantai-iltana jokaisen saapasuran merkittävistä hetkistä. Kukin joutui valitsemaan vain yhden itselleen tärkeän muiston, jonka sitten jakoi muille. Valinta ei ollut kaikille helppo, koska merkittäviä muistoja oli joillakin valtava määrä. Muistojen kirjo ulottui saapaspäivystyksistä matkakokemuksiin ja monenlaisten tapahtumien osallistumiseen liittyviin kokemuksiin.

Oli koskettavaa ja liikuttavaakin kuunnella muiden kertomuksia ja samalla muistella itse kyseisiä tapahtumia ja omia tunnekokemuksia niihin liittyen. Monen kokemukset olivat hyvin samankaltaisia. Hyvin selväksi tuli myös se valtava muistojen ja kokemusten määrä, joka tälle lähes 37 vuoden saapasmatkalle sisältyy. Käy saapastoiminnalle Itä-Helsingissä miten tahansa tulevaisuudessa, niitä muistoja ja ainutkertaisia kokemuksia ei kukaan voi meiltä poistaa. Ne seuraavat mukanamme aina hamaan loppuun saakka.

Itselläni on mielessä valtava määrä moninaisia myönteisiä muistikuvia. Toki myös niitä ei niin myönteisiä tapahtumia ja tilanteita mahtuu tälle ajanjaksolle. Keskityimme kuitenkin pääasiassa niihin positiivisiin asioihin. 

Ilolla muistelen esimerkiksi vuoden 1994 kolmen viikon matkaa Euroopassa saapasautolla. Leirintäalueella yöpymiset, yhdessä kokkailut ja Riemukaaren kiertäminen Pariisissa lukemattomien muiden autojen keskellä pysyvät mielessäni ikuisesti.

Riemuvuoden 2000 kahden viikon kiertomatka Keski-Euroopassa on vahvasti mielessä sekä pitkien ajomatkojen, mielenkiintoisten kohteiden että myös majapaikan etsimiseen liittyvien haasteiden vuoksi. Suunnitelmat eivät aina toteutuneet toiveiden mukaisesti. 

Yhteiset liikuntasuoritukset ovat myös jääneet monen mieleen. Soudimme kirkkoveneellä 65 kilometriä Sulkavan souduissa. Se oli raskas urakka, mutta lopussa koitti suuri tyytyväisyys, kun pääsimme yhdessä maaliin kuuden ja puolen tunnin uurastuksen jälkeen. Osa soutajista tosin nostettiin sen jälkeen pois veneestä puoli-istuvassa asennossa.

Toinen mieleen jäänyt urheilu-urakka oli Norsupallon MM-kisat kahteen eri otteeseen. Ehdotuksestani puimme päälle hassut peliasut, joista meitä kiiteltiin muiden joukkueiden taholta. Ne todennäköisesti jäivät sekä meidän että varmaan monen muunkin paikalla olleen mieleen. Ensimmäisellä kerralla hävisimme kaikki ottelut, seuraavana vuonna onnistuimme voittamaan yhden. Parasta oli kuitenkin yhdessä koettu mukava seikkailu.

Kerran olimme myös Suolentiksen mm-kisoissa. Lentiksessä ei onni eikä osaaminen ollut ihan huipussaan, mutta saimme sentään sivulajissa joukkoomme yhden maailmanmestarin. Lajina oli suohuutaminen.

Muutaman päivän matka Saarenmaalle oli mukava. Ajoimme perille saapasautolla ja yhdellä pienemmällä henkilöautolla. Mielenkiintoisia nähtävyyksiä oli paljon ja seura oli totutusti mukavaa. Matkan varrella ylitimme joen, jonka kyltissä luki Kasari jõgi. Sen äärellä otettiin itsestäni kuva. Jälkikäteen kuvan nimikyltti muokattiin nimellä Kasari Juha

Tunisian matkalta 2006 mieleen ovat jääneet sekä Lordin Eurovisiovoitto, jota seurasimme hotellin takapihalta, että taksimatka, jossa onnistuimme tinkimään kuljettajan pyytämää hintaa ylöspäin. Tämä toki johtui väärinymmärryksestä, mutta jäi mieleen hauskana yksityiskohtana.

Vietimme keväällä 2011 viikon Toscanassa Firenzen lähistöllä vanhan linnan kupeessa. Upea maisema, junamatkat Firenzeen ja päivämatka Pisaan jäivät monille elävästi mieleen. Myös Sienan keskusta oli kokemisen arvoinen, vaikkakin jälkikäteen sieltä tuli ikävä muisto sakkolapun muodossa. Yhteiset illanvietot lähensivät meitä toisiimme. Viimeinen ruokailu paikallisessa ravintolassa oli juhlallinen ja erityisen tunnelmallinen kokemus hyvine ruokineen ja viineineen. Moni muistaa sen, että laskun loppusumma oli 666 €, jota tarjoilija kovasti anteeksi pyyteli.

Ulkomaan matkoista huippu lienee ollut kymmenen päivää eteläisen Karibian saarella syksyllä 2016. Paikka oli itselleni rakas ja tuttu. Olimme varanneet huvilan käyttöömme samalla tavoin kuin Toscanassa. Uima-allas meren rannalla oli useimpien suosikkipaikka numero yksi. Siellä tuli vietettyä paljon aikaa. Joku kommentoikin, ettei unohda koskaan sitä onnellisuuden tunnetta, joka tumman taivaan alla lämpimässsä tropiikin säässä altaassa lilluessa mielen valtasi. Toinen matkaan liittyvä mieleen jäänyt kokemus oli ukkosmyrsky matkan loppupuolella. Se säväytti. Hotellin aula tulvi vettä. Yhteenvetona tärkeintä tuosta matkasta itselleni oli se, että sain näyttää kyseisen paikan saapaslaisille ja jakaa jotain itselleni merkittävää.

Monelle ne tärkeät hetket liittyvät Saappaan varsinaiseen ydintoimintaan eli päivystyksiin ihmisten parissa. Joku kertoi, kuinka pitkä keskustelu ahdistuneen nuoren aikuisen kanssa Provinssissa oli jäänyt mieleen, varsinkin kun nuori oli sen jälkeen lähtenyt helpottuneena pois.

Joku halusi mainita koulujen päätöspäivän päivystyksen. Sen tapahtumat ovat yhä elävästi mielessä. Se, että on voinut olla avuksi hädän keskellä, auttaa itseään jaksamaan paremmin omissa elämän haasteissa.

Lista olisi kovin pitkä, siksi on turha lähteä niitä kaikkia tärkeitä kokemuksia luettelemaan. Leirillä mukana olleita oli viitisentoista. Jos saman kysymyksen esittäisi koko saapasryhmäläisillemme, luettelo täydentyisi ja monipuolistuisi, mutta todennäköisesti olisi samansuuntainen. 

Jos en olisi ollut mukana tässä mielestäni merkittävän tärkeässä toiminnassa, olisin aivan varmasti aika paljon köyhempi kokemusmaailmaltani. Uskon, että moni vapaaehtoinenkin voisi omalta kohdaltaan todeta samalla tavoin.

Ihminen oppii kokemastaan elämästä, ehkä jopa viisastuu. Uskon, että saapastoiminnan kautta on jokainen saanut itselleen ainutlaatuisia kokemuksia. Elämä näyttäytyy monesti kovin toisennäköisenä saaapaspäivystyksissä siellä kohdattujen nuorten elämäntarinoiden kautta.

Usein nostetaan esille se, kuinka saapastoiminnan keskiössä on nuorten kohtaaminen ja eritoten niiden auttaminen, jotka ovat avun tarpeessa. Näin toki on, mutta yleensä unohduksiin jää se, kuinka merkittävästä asiasta on kyse myös vapaaehtoisen kannalta. Elämään sisältöä tuovat merkitykselliset kokemukset, pitkäaikaiset ystävyydet, jopa elämänkumppanuudet, yhteinen arvomaailma ja  elämän ajatusten jakaminen. Ne kaikki ovat vahvasti läsnä saapastoiminnassa oman kokemukseni mukaan. Kyse on siis useimpien kohdalla paljon isommasta asiasta kuin harrastuksesta. Tällä en halua mitenkään väheksyä harrastustoimintaa.

MIKAELIN SEURAKUNNAN HISTORIIKIN HERÄTTÄMIÄ AJATUKSIA

Lueskelin juuri ilmestynyttä Helsingin Mikaelin seurakunnan historiikkia. Kirja on nimeltään ”Yhdessä ja yhteisöllisesti Itä-Helsingissä”. Yli neljänkymmenen vuoden historia oli yritetty saada kansien väliin ja ihan hyvin siinä onkin onnistuttu. 

En ole vielä ehtinyt lukea koko kirjaa ajatuksella, enemmänkin olen selaillut pysähtyen joihinkin kohtiin.

Jos haluan olla kriittinen, kirjassa on jonkin verran asiavirheitä yksityiskohdissa. Se ei sinänsä vaikuta kokonaiskuvaan. Virheitä en laita kirjoittajan piikkiin, vaan niiden, jotka ovat tietoja ilmoittaneet. Virheet ovat tuskin tahallisia, enemmänkin syntyneet siitä, että haastateltavien antamat tiedot eivät ole olleet tietoja, vaan käsityksiä asioiden kulusta. Ne eivät ole aina vastanneet todellisuutta eikä tietojen todenperäisyyttä ole lähdetty varmistamaan.

Historian tutkijoiden mukaan historia ei ole jono muuttumattomia tosiasioita, vaan niistä rakennettuja kuvauksia. Historiaa tulkitaan nykyhetkestä käsin ja usein tarkoitushakuisesti. 

Myös ihmisten muistikuvat asioista ovat usein erilaisia johtuen yksilöllisistä tulkinnoista, painotuksista ja tarpeista. Se, mitä ihminen muistaa, rakentaa hänen minuuttaan. Muisti muokkaa menneisyyttä vastaamaan käsitystä, joka ihmisellä itsestään ja tapahtumista on.

Edellä mainitut ajatukset historian tulkinnasta käyvät hyvin todeksi kirjaa lukiessani. Kirjassa on haastateltu työntekijöitä ja monessa kohdin huomaan, että oma käsitykseni asioiden kulusta ei aina vastaa sitä, mikä jollakulla muulla on kirjan mukaan ollut. Jokainen katsoo asioita omasta näkökulmastaan ja vetää niiden pohjalta  johtopäätöksensä. Ihan sama ilmiö tulee eteen varmaan meille jokaiselle muistellessamme menneitä tapahtumia jonkun toisen kanssa.  Muistikuvat eivät ole välttämättä keskenään identtisiä ja jokainen on  kiinnittänyt huomioita eri asioihin. Se jo itsessään kertoo paljon ihmisestä ja hänen mielenkiinnon kohteistaan elämässä. Yleensä kiinnitetään huomioita niihin asioihin, jotka itselleen ovat tärkeitä.

Seurakunnan historiikki palauttaa mieleeni sen, että olen ollut monessa mukana ja myös vaikuttanut jollakin tavoin seurakunnan historiaan ja asioiden kulkuun. Toki olennaisin asia jää kirjan ulkopuolelle. Ihmisten kohtaamiset ja keskinäinen vuorovaikutus on sellainen. Kyse on kokemuksellisuudesta, jossa keskiössä ei ole se, mistä puhutaan, vaan mitä keskustelun aikana syntyy ja millaisia muistijälkiä se aikaan saa.  Sitä olisi aivan turha yrittää saada kirjan kansien väliin.

Historiikit paljastavat yleensä sen tosiasian, että muutos on pysyvää. Se kuuluu elämään. Joskus muutokset ovat pienempiä, joskus isompia. Kehitys kehittyy, niinkuin sanotaan. Tosin en ole lainkaan varma, että onko kaikki muutos kehitystä tai muutosta parempaan päin. Joskus muutokset syntyvät pakon sanelemina, eivät kehitystarpeen ohjaamina. Joka tapauksessa kaikella on aikansa, niinkuin Saarnaajan kirjassa todetaan. Nuoresta työntekijästä tulee jossain vaiheessa kokenut työntekijä ja jossain vaiheessa tulee eteen myös se tosiasia, että työelämä on jätettavä taakse ja siirryttävä seuraavaan elämänvaiheeseen. Se voi joskus yllättää, vaikka siihen olisi mielessään jollakin lailla valmistautunut.

Samalla on hyvä todeta, että menneisyys ei ole koskaan pelkästään menneisyyttä, vaan osa elämäämme, jotakin, jota kannamme mukanamme loppuun saakka. Muistot ovat arvokkaita riippumatta siitä, ovatko ne todenmukaisia vai enemmän mielemme jälkikäteen muokkaamia. Ne kertovat maailmankäsityksestämme ja minäkuvastamme. Myönnän auliisti, että sama koskee myös itseäni lukiessani ja kommentoidessani seurakunnan vasta ilmestynyttä historiikkia. 

AJATUKSIA SAAPASTOIMINNAN TULEVAISUUDESTA HELSINGISSÄ

Tänä vuonna 2022 vietetään valtakunnallisen saapastoiminnan 50v juhlavuotta. Vuonna 1972 Keimolan festareilla alkanut toiminta voi tänä päivänä yleisesti ottaen hyvin. Ryhmien määrä kasvaa koko ajan ja toiminta kehittyy pyrkien samalla vastaamaan uusiin haasteisiin. Perinteisten festivaalipäivystysten ja katupäivystysten rinnalle tuli vuosia sitten NettiSaapas ja tämän hetken uusia ilmiöitä ovat KouluSaapas ja KriisiSaapas.

Seurakuntien elämä on uusien vakavien haasteiden edessä tulojen romahdettua. Tästä kirjoitinkin viime blogissa. On pohdittava, mihin panostetaan ja mikä on jätettävä vähemmälle tai ehkä kokonaan pois. Helsingin seurakuntayhtymä on päätynyt lausumaan erityisnuorisotyön tulevaisuudesta seuraavaa:

”Erityisnuorisotyön profiili on ollut hyvin erikoistunut. Vaikka tämä erikoistuneisuus on täyttänyt tehtävänsä, ja jopa palkittukin, on syytä varautua tulevaisuuteen siten, että erityisnuorisotyötä tehdään jatkossa enemmän seurakuntien ja erityisnuorisotyön yhteistyönä. Erityisnuorisotyö on ollut Helsingissä edelläkävijä, toiminnoissa, joita nykyään hoitavat jo useat muut toimijat. Jatkossa keskitytään tukemaan seurakunnissa tehtävää erityisnuorisotyötä ja vahvistamaan yhteistyötä varustamoiden kanssa. Yhteistyötä varustamoiden kanssa on ollut päivittäin, Varustamoiden perustamisesta asti, ja tätä yhteistyötä vahvistetaan edelleen. Luodaan uusi toimintamalli, jossa johtavana ajatuksena on se, että työlle tulee löytyä työpari seurakunnasta, yhteistyöjärjestöstä tai yhteisistä palveluista. Jotkut tehtävät ovat sen kaltaisia, että ne edellyttävät erityisosaamista, esim. vankilatyö. Mutta myös tämän työn kohdalla on syytä varautua siihen, että seurakuntien työntekijät yhä suuremmassa määrin saavat tukea ja koulutusta toimia myös näissä tehtävissä. Näillä toimenpiteillä pyritään siihen, että erityisnuorisotyö ei heikkene vaan sen sijaan laajenee ja vahvistuu.”

Aikamoista paskapuhetta. Ensimmäistä kertaa sanon näin suoraan. Seurakuntien toimintaresurssien vähentyessä on selvää, että on keskityttävä perustehtäviin. Kasvatustyössä se merkitsee sitä, että monesta tärkeästä työn osa-alueesta joudutaan luopumaan tai ainakin panostusta keskittämään ensisijaisiin asioihin, kuten rippikouluun. Ajatus siitä, että ryhdyttäisiin kasvattamaan työn määrää resurssien vähentyessä, tuntuu suoraan sanottuna järjettömältä. Eritoten, kun kyse on usein erityisosaamista vaativista tehtävistä, joita ei voi niinsanotusti hoitaa vasemmalla kädellä. (Tässä ei ole tarkoitus millään lailla loukata vasenkätisiä).

Edellä oleva lausunto tarkoittanee myös sitä, että saapastoimintaa ajetaan alas Helsingissä. Ainakin Snellun osalta se näyttää ilmeiseltä. Vuoden 2016 nuorisolain muutosten myötä kuntia on velvoitettu tekemään etsivää nuorisotyötä joko itse tai ostopalveluina. Tämän seurauksena Helsingissä toimii aktiivisesti ja erinomaisella ammattitaidolla useita toimijoita, kuten Nuorisotyö Raiteilla, Stadin Jalkautujat ja Aseman Lapset. Saappaalla on oma selkeä roolinsa tässä, mutta tulkintani mukaan asian nähdään niin, että  Saappaan työn merkitys ei ole enää olennainen, ei ainakaan samalla tavoin kuin ennen vuotta 2016.

”Kiitos kun pelastitte henkeni! Teille oli turvallista jutella! TEETTE ARVOKASTA TYÖTÄ!”

”Teette tärkeää työtä. Olette tulleet tarkistamaan minun kunnon monesti ja paikanneet pienet haavat, mitä on ehtinyt saada illan aikana. Iso kiitos kaikille osallistuneille 👍🏼”

”Teette aivan suuuuper tärkeää työtä, teillä on OIKEASTI vaikutusta ihmisten eläimiin. Jatkakaa samaan malliin! Paljon tsemppiä työhön! 😍😍😍”

”Teette huippu työtä! Kiitos, että kannustat nuoria! Otte best! Etähalit <3”

”Satavarmasti jatkoon! Saapas on tuonut meidän 17v. umpikännissä olevan pojan kotiin. Nuori mies ei seisonut edes omilla jaloilla ja sänkyyn päästyä tärisi vielä pitkään. Oksuvati oli vieressä. Kun ei olisi saapasta, olemme miettineet, mitä olisi voinut käydä sinä iltana. Olisiko poika kylmettynyt kadulla, vai ryöstetty tai jotain vielä pahempaa. Saapaspalvelu on kyllä yksi tärkeimmistä vapaaehtoispalveluista mitä tällä hetkellä on olemassa. Ihan aidosti tarkoitan sitä! Minulla kyllä pe-la illalla on vähän turvallisempi olo, kun nuori lähtee ulos, ja tiedän, että joku auttava taho kiertelee täällä Itä-Helsingissä. Toivottavasti tämä teksti auttaa tekemään päätöstä jatkosta. Satavarmasti jatkoon!”

”Teette eroa maailmaan ❤️”

”Saapastoiminnalle on edelleen tarvetta Itä-Helsingissä monistakin syistä. Seurakunnan näkökulmasta se on yksi merkittävimmistä tavoista kohdata nuoria, joista yhä useammalla ei ole sidettä kirkkoon. Saapastoiminnan ansiosta kirkko näkyy ja voi palvella alueen nuoria. Se myös vetää mukaan eri-ikäisiä vapaaehtoisia, joista osa ei osallistuisi muunlaiseen toimintaan. Sitoutuminen Saappaaseen on ollut myös pitkäaikaista, mikä kertoo toiminnan rakentuvan toimivalle perustalle. Tärkeintä on kuitenkin Saapastyön sisältö. Sen tuloksena tapahtuvat pienet ja suuret kohtaamiset ovat kaikki tärkeitä. Tiedän tyttäreni tulleen saapaslaisten puhuttelemaksi. Vaikka hän ei ottautunut keskusteluun, niin hän mainitsi myöhemmin asiasta. Joillekin kohtaamisella voi olla syvällinen, jopa elämää suuntaava merkitys, kun hän tapaa aikuisen, joka ottaa hänet vakavasti. Jos Saapas tuntuu liian raskaalta yksin Mikaelin seurakunnan kannettavaksi, niin ehkä tässä olisi rovastikunnallisen yhteistyön mahdollisuuksia. Alueen nuorten ongelmahan eivät ratkaisevasti poikkea toisistaan. tiivistetysti: Saappaan vahvuus on se, että se näkyy ja on valmis palvelemaan nuoria virka-ajan ulkopuolella.”

Tuossa edellä on itä-helsinkiläisten ajatuksia Saappaan toiminnasta.

Itä-Helsingin saapastoiminnan historian aikana on kohdattu yli 20 000 nuorta ja aikuista. Tarkka määrä on tätä kirjoittaessani 20 469. On keskusteltu, annettu ensiapua, kuljetettu sairaalaan tai kotiin, annettu kriisiapua sekä nuorille että heidän vanhemmilleen ja melkein kaikkea muuta, mitä vain mielikuvitus voi keksiä. Ihmisten hädän kirjo on kovin moninainen, niinkuin hyvin tiedämme.

Tuo edellä ollut palaute, mikä on vain pieni ote siitä määrästä, mitä olemme vuosien varrella saaneet, kertoo, että saapastoimintaa arvostetaan edelleen kovin korkealle. Sillä on edelleen oma tärkeä paikkansa etsivän nuorisotyön kentällä myös Helsingissä. Suurimpana vahvuutena on se, että toimintaa tehdään vapaaehtoisvoimin. Se herättää sekä aikuisissa että nuorissa huomattavaa kunnioitusta ja arvostusta. Se on merkittävä arvokysymys. Mikä elämässä on tärkeää? Lähimmäisenrakkautta korostetaan kristillisenä hyveenä, mutta miten on käytännössä? Onko suuntaus se, että lähimmäisenrakkaus on jatkossa maksullista eli palkattujen työntekijöiden tekemää, siis seurakuntalaisten maksamaa?

Ymmärrän erittäin hyvin, että seurakunnan työntekijöiden on saatava palkkaa työstään, vaikka se ei kovin kummoinen olekaan. Itsekin olen kovin tyytyväinen, että olen saanut tehdä merkitykselliseksi kokemaani työtä sillä tavoin, että saan myös kohtuullisen toimeentulon siitä. Että voin keskittyä siihen, minkä olen kokenut elämäntehtäväkseni. Asian toinen puoli on se, että jos tulevaisuudessa ei ole kirkon organisoimaa vapaaehtoistoimintaa tai se on vain näennäistä, niin ihmiset toki auttavat toisiaan ja tekevät hyviä tekoja, mutta se ei enää sada seurakunnan tai kirkon laariin, vaan menee yksittäisten ”hyvien ihmisten” piikkiin. Uskon, että kirkon brändi kuitenkin tarvitsisi tässä vaiheessa nostetta, jota mm. vapaaehtoistoiminta voisi aikaansaada. Näin uskallan väittää oman kokemukseni ja saamani palautteen perusteella.

Olin mukana Kirkon vapaaehtoistoiminnan kehittämishankkeen työryhmässä vuosina 2009-2012. Siinä, kuten lukuisissa muissa mietinnöistä, korostettiin sitä, että kirkon tulee panostaa jatkossa entistä enemmän vapaaehtoisiin. Se on ainoa järkevä ja mahdollinen suunta. Mitään merkittävää ei ole kuitenkaan tapahtunut sen suhteen. Saapastoiminnan alasajo, johon seurakuntayhtymän päätökset näyttävät johtavan, on yksi kouriintuntuva esimerkki tästä. 

Kun ajattelee sitä vapaaehtoisten määrää, mikä Helsingin alueella on toiminut ja edelleen toimii Saappaassa nuoria auttaen, on kyse huomattavasta tehtäväänsä paneutuneesta joukosta. Merkittävää on myös vapaaehtoisten sitoutuminen. Osa ollut ollut mukana yli 30 vuotta, kovin moni vähintään 10 vuotta. Se kertoo sekä toiminnan mielekkyydestä että siitä, että huoli nuorten hyvinvoinnista on monen mielessä. Saapas tarjoaa kanavan konkreettiseen nuorten kohtaamiseen ja auttamiseen.

Aika aikaansa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin. Jos tilanne etenee siten, kuin miltä se nyt näyttää, jonkinlainen aikakauden loppu on edessä jalkautuvan Saapastoiminnan kohdalla Helsingissä. Toivon toki, että olen ymmärtänyt ja tulkinnut asian väärin.

”Saapastoiminta on mielestäni erittäin tärkeää työtä ja toivon sydämestäni, että se jatkuisi auttaaksemme nuoriamme. Tällainen jalkautuvia työ voi olla parhaimmillaan ennaltaehkäisevää, puuttuvaa ja auttavaa työtä, kun nuoret koittavat kasvaa aikuisiksi ja kokeilevat rajojaan. Toivon, että olisi muita kohteita, joissa voisi säästää. Lapset ja nuoret ovat tulevaisuutemme!”

TULEVAISUUDEN KIRKKO

Evankelis-luterilainen kirkko elää Suomessa tänä päivänä ennen kokemattomien haasteiden keskellä. Jäsenmäärän romahdus viimeisen kymmenen ja varsinkin viiden viime vuoden aikana on asettanut seurakunnat täysin uuden haasteen eteen. Taloudelliset haasteet ovat valtavia. Koska tulot ovat romahtaneet, on löydettävä keinoja tasapainottaa tilanne. Menojen karsiminen on väistämätöntä. Seurakuntien yhdistyminen on jo kaikille tuttu ilmiö, suuremmat yksiköt on yksi keino kohtuullistaa menoja. Valitettavasti se ei kuitenkaan tule pitkällä aikavälillä ratkaisemaan ongelmaa. Helsingin seurakuntayhtymä on äskettäin julkaisut tiedotteen, jossa se on kertonut suurista muutoksista. Osa yhtymän tarjoamista palveluista loppuu tai niitä supistetaan, osaan haetaan monipuolisuutta organisoimalla asiat uudella tavalla. Yhteisten palvelujen toimintakatetta leikataan seuraavan kolmen vuoden aikana 4,8 miljoonalla eurolla. Siihen sisältyy 45 henkilötyövuoden vähentäminen. Tilojen ja kiinteistöjen määrää suunnitellaan vähennettävän noin 40 000 kerrosneliömetriä vuoteen 2030 mennessä. Yhteensä noin 300 työntekijän tehtävänkuvassa, organisaatioyksimössä ja/tai palvelusuhteen ehdoissa tapahtuu muutoksia.

Yleinen näkemys ja myös pitkäaikainen kokemus siitä, että kirkko on turvallinen työnantaja, ei enää pidä paikkaansa ainakaan samalla tavoin kuin aikaisemmin. Palkkataso ei ole ollut koskaan kummoinen ainakaan perustason työntekijöille, mutta toisaalta varmuus siitä, että työt jatkuvat ja että voin rauhassa suunnitella tulevaisuuttani, on ollut monelle tärkeää. Merkityksellisintä on kuitenkin useimmille ollut mahdollisuus tehdä työtä, joka on oman kutsumuksen mukaista tai ainakin sellaista, minkä kokee tärkeäksi.

Mistä tämä suuri muutos johtuu? Näkökulmia on useita, yksikään niistä tuskin yksin selittää kaikkea.  Ensimmäinen väitteeni on, että kirkon hengellinen sanoma ei enää kosketa suomalaisia eikä ole tehnyt sitä pitkään aikaan. Toki on edelleen ihmisiä, jotka kokevat toisin. Valitettavasti se joukko on ollut jo pitkään vähenevä ja pääosin myös ikääntyvä.

Kirkon työtä toki edelleen arvostetaan. Kyselytutkimusten perusteella varsinkin pappien tekemät toimitukset, diakoniatyö, rippikoulut ja lasten parissa tehtävä työ ovat tärkeiksi koettuja. Jostain syystä näyttää kuitenkin puuttuvan ymmärrys siitä, että rahat toimintaan eivät tule suoraan Jumalalta, vaan ihmisiltä eli kirkollisveron kautta. Jos jokin koetaan tärkeäksi, miksi sitä ei kuitenkaan haluta itse tukea? Toki voi olla myös niin, että ajatellaan kirkon tekevän hyvää työtä, mutta koetaan, ettei se koske mitenkään minun elämääni.

Väitetään myös, että kirkko on etääntynyt suomalaisten todellisuudesta. Tosin tämän väitteen kuulin jo vuonna 1986 aloitessani työt silloisessa Mellunkylän seurakunnassa. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Työntekijät ainakin elävät ihan samassa todellisuudessa kuin muutkin suomalaiset. Onko kyse enemmänkin siitä, että kirkon tekemä työ ei enää kosketa? No, kyllähän se koskettaa ainakin isoa joukkoa perheitä, joilla on pieniä lapsia tai rippikouluikäisiä. Se koskettaa myös suurta joukkoa hädänalaisessa elämäntilanteessa olevia, jotka saavat diakoniatyön avulla tukea selviytymiseensä. Myös ne, joita kirkko lähestyy merkittävien elämäntilanteiden yhteydessä toimitusten kautta, tuskin väittävät ettei kirkon tekemä työ ole arvokasta. Ehkä kyse onkin siitä, jonka jo aikaisemmin totesin, että kirkon tarjoama hengellinen sanoma ei löydä liittymäkohtaa suomalaisten omassa hengellisessä kokemus- tai ajatusmaailmassa. 

Kirkko on pyrkinyt tekemään asialle jotakin. On laadittu monenlaisia strategiamietintöjä vuosien mittaan. Valitettavasti en ole nähnyt niillä olevan mitään suurta merkitystä muutoin kuin menojen vähentämisen eli talouden turvaamisen näkökulmasta. Onko tälle kirkon alamäelle siis mitään tehtävissä? Suoraan sanottuna ajattelen, että tuskin. Kyse on yleisestä länsimaisesta kehityksestä, joka on jatkunut pitkään. 

No, tarkoittaako tämä sitä, että kirkon toiminta hiipuu hiipumistaan ja jää jossain vaiheessa pienen sisäpiirin toiminnaksi? Kirkolla tulee olemaan oma asemansa yhteiskunnassa vielä pitkään, mutta valitettavasti uskon niiden ihmisten joukon, jolle kirkko ja sen toiminta on merkittävässä roolissa elämässä, vähenevän huomattavasti. Jos olen tässä väärässä, en ole siitä lainkaan pahoillani.

Kun kirkko vähentää työntekijöitään, sen on myös pohdittava, mihin aikaisempaa vähemmät resurssit suunnataan. Kirkkolaki määrittelee, että seurakuntien pakolliset tehtävät ovat kirkolliset toimitukset eli kaste, hautajaiset ja avioliittoon vihkiminen. Lisäksi tulee hoitaa diakoniatyö ja  rippikoulu. Kaikesta muusta seurakunta voi itse päättää.

Toimitusten määrä on koko ajan vähentynyt lukuunottamatta hautajaisia, joita riittää jopa kasvavassa määrin. Ne tuskin tulevat loppumaan, ennenkuin ihmisten kuoleminen päättyy. Diakoniatyön tarve ei pienene, päinvastoin. Avun tarvitsijoita on enemmän kuin mihin kirkon resurssit riittävät.

No, miten käy rippikouluille? No, luulen että nekin hiipuvat, vaikka rippikoulujen merkitys onkin ollut pitkälti toimia eräänlaisena aikuistumiseen liittyvänä riittinä. Rippikoulujen tähänastinen suosio on ollut hyvin poikkeuksellista muihin maihin verrattuna. Olemme tehneet jotakin kovin hyvin, mutta ei sekään kanna loputtoman pitkälle. 

Vaikka väitänkin, ettei kirkon alamäelle ole paljon tehtävissä, on kuitenkin yksi asia, johon kirkon tulisi mielestäni satsata. Se on keskittyminen kaikessa työssä ja työmuodoissa merkityksellisiin kohtaamisiin. Kun ihminen kokee tulevansa oikeasti ja aidosti kohdatuksi, on se pysäyttävä ja mieleen jäävä syvä kokemus. Tänä päivänä kilpailu on avainsana menestymiseen. Kilpailumaailmassa kukin ajaa omaa etuaan. Kokemus siitä, että joku todella kuuntelee minua ja jopa ymmärtää, on harvinaista. Kirkon työntekijöiden ja myös useiden vapaaehtoisten valttina on kuuntelemisen ja kohtaamisen ammattitaito ja osaaminen. Siksi siihen tulee panostaa.

MERKITYKSELLISYYDEN MERKITYS

Viime perjantaina vietettiin Mikaelinkirkolla nuorisokahvila Light Café Alban päättäjäisiä. 27 vuotta sitten alkanut toiminta tuli virallisesti tiensä päähän. Paikalla oli yhteensä satakunta kävijää, sekä nuoria että aika paljon vanhempiakin henkilöitä, joille Alba oli ollut jossain vaiheessa elämää merkityksellisessä roolissa. Se on ollut paikka, jossa on voinut turvallisessa ympäristössä ja ilmapiirissä kohdata sekä toisia nuoria että työntekijöitä.

Alba syntyi hyvin erilaisessa maailmassa ja erilaisen nuorisokulttuurin vallitessa. Alkuvuosina Albassa käyneet nuoret olivat paljon heterogeenisempi ryhmä kuin myöhempinä aikoina. Joidenkin nuorten vahva pahoinvointi näkyi tappeluina, skinien vierailut kahvilassa olivat toistuvia, samoin soitot poliisin hälytysnumeroon olivat melkein jokaviikkoisia. Myöhemmin Alban vakiokävijöiden joukoksi muodostui pääasiassa sellaiset nuoret, joilla oli jo jokin liittymäkohta seurakunnan toimintaan joko suoraan tai kaverin kautta.

”Alba oli kuin toinen koti, joka kantoi todella monessa elämäntilanteessa eteenpäin. Albassa opin, näin ja koin, mitä todella tarkoittaa seurakuntayhteys.”

”Uskon vahvasti että Alba antoi monelle nuorelle uuden mahdollisuuden valita elämässään toisin. Kiitos turvallisesta mahdollisuudesta kasvaa, kehittyä ja olla osa yhteisöä.”

”Oli ihana ja tärkeä tunne kuulua johonkin, jossa saat olla juuri sinä ja saa tuntea olevansa tärkeä ja merkityksellinen.”

”Alba oli paikka, jossa mua kohdeltiin ekaa kertaa tasavertaisena muiden kanssa eikä kukaan kiusannut mua”

Oli itselleni yllättävän tärkeää tavata monia tuttuja vuosien varrelta ja jakaa ajatuksia elämästä. Oli myös liikuttava kokemus kuulla monen kertovan, kuinka merkityksellistä aikaa Alba oli heille ollut. Se oli merkityksellistä aikaa myös itselleni. On pysäyttävää tietää, että on ollut mahdollistamassa usealle nuorelle elämän tärkeiden kokemusten syntymistä. Yksi aikakausi päättyi, elämä kuitenkin jatkuu.

Luulen, että monelle meistä tulee hetkiä, jolloin mietti oman elämänsä merkitystä. Olenko tehnyt elämässäni jotain merkittävää, olenko saanut mitään aikaiseksi? Oman kokemukseni mukaan ne hetket ajoittuvat vastoinkäymisten ja elämän pysähdyskohtien yhteyteen. Itse olen joutunut viime aikoina pohtimaan oman työni merkityksellisyyttä ja arvoa. Vaikka koen tehneeni työni vähintään riittävän hyvin, olleeni läsnä tuhansien nuorten elämässä, toivottavasti positiivisella tavalla, ei suoraan tai välillisesti saamani palaute aina tue sitä käsitystä. Senkin takia perjantai-ilta Albassa oli tärkeä ja  vahvistava kokemus.

Olin Albaa seuraavana päivänä lauantaina (ja myös sunnuntaina) kirpputorilla myymässä vanhoja tarpeettomia tavaroita. Paikalla oli yllättäen esiintymässä ja ihmisten tavattavissa suomalaisen musiikin legenda Remu. Jo ikääntynyt, mutta edelleen karismaattinen. Esitystä kuunnellessa mieleeni nousi vahvasti oma nuoruuteni ja se, kuinka nuorelle miehelle Hurriganesin musiikki oli silloin sekä oman identiteetin muotoutumisen että tunteiden ilmaisun kannalta hyvin merkityksellistä. Innolla odotimme kaveriporukalla aina uuden levyn ilmestymistä ja tarkkaan kuuntelimme sitä, varsinkin Albertin ja myöhemmin Ilen kitarasooloja.

Saman viikonlopun aikana sain siis kuulla olleeni merkityksellinen monelle nuorelle ja päivää myöhemmin pintaan nousivat oman nuoruuden merkittävä hetket, jotka vaikuttivat pitkälle aikuisuuteen asti. Elämä jatkaa kulkuaan. Meillä jokaisella on nuoruudessa ollut tärkeitä hetkiä ja henkilöitä, jotka ovat vaikuttaneet myönteisellä tavalla omista nuoruuden kivuista ja haasteista selviytymiseen. Kiitos heille siitä.

HYVÄÄ MATKAA SUUNNANNÄYTTÄJÄT

Kun aloittelin työni kirkon erityisnuorisotyössä ja saapastoiminnassa, olin alkuun hyvin pihalla lähes kaikesta. Erityisnuorisotyö oli itselleni vierasta, en edes kuvitellut aikaisemmin tekeväni työtä nuorten parissa. Myös Saappaan toiminta oli tuntematonta aluetta. Työ tekijäänsä opettaa ja näinhän käytännössä kävikin. Saapastoiminnan käytäntöihin sain hyvän ja ensiarvoisen tärkeän opastuksen Raksulta eli Jukka Rakemaalta. Myöhemmin tutustuin valtakunnallista toimintaa suunnitteleviin ja sitä koordinoiviin henkilöihin eli Juha ”Julle” Alstelaan, joka toimi Kirkon erityisnuorisotyön sihteerinä, ja Juhani ”Jussi” Virtaseen, joka silloin oli Nuorten Keskuksen saapastoiminnasta vastaava henkilö. Molempien kautta sain uudenlaista näkökulmaa sekä erityisnuorisotyöhön että Saappaan toimintaan. Molempien kanssa sain myös osallistua toiminnan suunnitteluun ja visiointiin. Identiteettini, ammattitaitoni ja työnäkyni kehittyivät kaikkien näiden kolmen arvostamani henkilön myötävaikutuksella. 

Olin mukana Juha Alstelan eläkkeelle siirtymisen juhlassa Kirkkohallituksen tiloissa ja sain kunnian myös pitää siellä puheen Juhalle. Tapasin Juha sen jälkeen muutaman kerran. Viimeisin tapahtui Jyväskylässä neuvottelupäivillä. Huomasin Jullen laihtuneen ja jäin sitä pohtimaan. Hieman myöhemmin vuonna 2019 sain kuulla, että hän oli menehtynyt sairauden murtamana. 

Virtasen Jussia en ollut tavannut vuosiin hänen eläköidyttyään. Tämän vuoden toukokuun lopulla pidettiin Saappaan elämäntyöpalkinnon saaneille yhteinen juhlatilaisuus. Siellä tapasin Jussin ja muistelin hänen kanssa menneitä hyvin leppoisaan tyyliin. Hyvä mieli jäi siitä. Jonkin ajan kuluttua tuosta sain kuulla Jussin kuolleen.

Samassa tilaisuudessa tapasin myös Raksun. Olin tavannut Raksun muutaman kerran hänen eläketaipaleensa alettua. Kävin myös hänen kotonaan kuvaamassa haastatteluhetken, jossa pääasiassa muistelimme menneitä. Sain pari päivää ennen tämän kirjoittamista kuulla, että myös Raksu oli siirtynyt rajan taa. 

Kaikkien edellä mainittujen kohdalla uutinen oli pysäyttävä. Se oli toki myös surullinen. Koin, että samalla jokin aikakausi sai päätöksensä. Sanoin saman jo kuultuani Jussin kuolemasta, mutta nyt se on vielä todempaa. Työurani kannalta merkittävimmät henkilöt ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Itse kannan heiltä saamaani perintöä mukanani työelämässä vielä muutaman vuoden. En tiedä, mitä tuolle perinnölle sen jälkeen käy. Aika näyttää. Toivon, että ymmärrys, että mikään ei ole syntynyt tyhjästä, vaan rakentuu aikaisempien sukupolvien ja uranuurtajiin tekemälle tärkeälle työlle, säilyy, samoin sen työn arvostus. Helposti käy niin, että nuori työntekijä ajattelee parin vuoden työuran jälkeen olevansa osaamiseltaan ja taitotasoltaan parempi kuin vanha sukupolvi. Näin ainakin itse olin taipuvainen ajattelemaan monen vanhemman kollegan kohdalla. Toki on myönnettävä, että tänä päivänä on ihan eri lailla tutkittua tietoa saatavilla kuin aikaisemmin ja myös opetus on korkeatasoista. Silti vasta työn ja kokemuksen kautta tieto tulee parhaalla tavalla hyödynnetyksi ja käytännön tasolla todeksi.

Joka tapauksessa haluan vielä tässä yhteydessä todeta ja kiittää edellä mainitsemiani työurani kannalta tärkeitä ihmisiä Jullea, Jussia ja Raksua. He olivat itselleni suunnannäyttäjiä. Ei sellaisia, joita olisin juurikaan pyrkinyt kopioimaan, vaan enemmänkin heidän paneutumisensa ja asennoitumisensa siihen, mitä he he tekivät, teki minuun vaikutuksen. Ja toki yhteiset hetket jättävät syvän muistijäljen. Kiitos, hyvää taivasmatkaa!

IHANA VASTUUTTOMUUDEN AIKA

Tänä päivänä jo pienestä pitäen painotetaan, kuinka tärkeää on ottaa vastuu omasta elämästään, jos haluaa itselleen hyvän tulevaisuuden. Lapsen kohdalla toki vanhemmat kantavat päävastuun, mutta samalla siinä ohessa lapsi oppii jopa tahtomattaan sen, millaista elämä on ja millaiseksi hänen tulee kasvaa. 

Tämän voisi ajatella olevan hyvä asia ja niinhän se osittain onkin. On tärkeä oivallus ymmärtää, että omilla valinnoilla on merkittävä vaikutus siihen, millainen tulevaisuus itseä todennäköisesti odottaa.

Lapsi kuitenkin tarvitsee aikaa ja ympäristön, jossa ei tarvitse kantaa huolta mistään, ei ainakaan mistään kovin tärkeästä asiasta. Lapsella tulee olla oikeus olla lapsi. Ajattelen, että sen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Lapsuuden kokemukset kulkevat mukana koko aikuisuuden matkan ja vaikuttavat monella lailla sekä mielen hyvinvointiin että valintoihin elämän tärkeissä kysymyksissä.

Muistelen hyvillä mielin omaa lapsuuttani. Tai no en suurtakaan osaa siitä, mutta niitä myönteisiä aikoja ja kokemuksia, jotka mielen syövereistä nousevat, kuvaa hyvin sana huolettomuus. Sain elää hetkessä ilman murheita. Tosin se on klisee, sillä kovin aikaisin kannoin huolta sellaisistakin asioista, joista ei olisi siinä iässä tarvinnut. 

Huolettomuuden harha katoaa joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin, ainakin useimmilla meistä. Aikuisen elämää reunustavat monenlaiset taloudelliset, sosiaaliset, omaan jaksamiseen ja mielenterveyteen liittyvät huolet. Se kuuluu asiaan, sen olemme hyväksyneet. Ajattelen kuitenkin, että lapset ja varsinkin nuoret joutuvat tänä päivänä ottamaan turhan aikaisin vastuuta asioista. En lähde tässä vanhempia syyttämään. Enemmänkin kyse on koko ajan kiristyneestä kilpailusta elämän hyvistä paikoista. Tai niin sanotuista hyvistä paikoista. Onko se elämä, jota tavoitellaan, oikeasti kaiken sen yrittämisen arvoista? Millainen on hyvä elämä?

Vaikka kannoin jo varhain turhan paljon huolta monista asioista, elin itseäni koskevissa asioissa vastuuttomuuden illuusiossa aivan liian pitkään, lähes parikymppiseksi. Herääminen tapahtui pakon edessä, kun jouduin seinää vasten. Oli pakko tehdä valinta sen suhteen, mitä haluan tulevaisuudelta ja mitä se minulta edellyttää. 

Maailma on muuttunut. Nykyään monella nuorella tuntuu olevan jo pitkän tähtäimen suunnitelma, tietynlainen uraputki, jonka on suunniteltu johtavan haluttuun päämäärään. Aina se ei onnistu ja se voi silloin olla suuri pettymys. Tulevaisuus täytyy suunnitella uudelleen. Maailma voi romahtaa. Tosin joillakin on jo valmiina B- ja C-suunnitelmat. Joka tapauksessa stressipisteet ovat monella taivaissa. 

Jeesuksen sanoma ”lasten kaltaisten on taivasten valtakunta” on siinäkin mielessä osuva, että kyllä lapsen maailmaan kuuluva läsnäolo ja eläminen hetkessä ilman turhia vastuun mukanaan tuomia paineita on asia, jota moni aikuinen muistelee kaiholla. Huoleton lapsuus on olennaisen tärkeä pohja tulevalle aikuisuudelle. Liittyyhän siihen toki mustavalkoinen ja naiivi maailmankuva, mutta sekin tuo tavallaan turvaa. Ei lapsen tarvitse elää aikuisen maailmassa, vaan omassaan. Olisiko lapsen tavassa suhtautua elämään jotakin sellaista, jota voisimme myös aikuisuudessa toteuttaa? Voisimmeko jollakin tavalla selvitä elämästä pienemmällä stressin, kiireen ja vastuiden määrällä? Tiedän monen tehneen elämässään merkittäviä muutoksia päästäkseen irti vaatimusten ja riippuvuuksien oravanpyörästä. Saadakseen elämäänsä lisää vapautta ja onnen palasia. 

Toisaalta radikaali elämän muutos sisältää aina myös riskin siitä, että viekö valinta oikeaan, haluttuun suuntaan vai onko se sittenkin ratkaisu, joka jälkikäteen kaduttaa. Ja mitä enemmän ikää kertyy, sitä vaikeampaa on luopua tutusta elämäntavasta, vaikka se ei vastaisikaan omaa toivetta hyvästä elämästä. Tosiasiahan on se, että valitettavasti ei ole olemassa ongelmatonta elämää. Niinkuin vanha suomalainen tokaisu toteaa: ”Suo siellä, vetelä täällä.” Olennaisinta lienee se, että tehdyt valinnat johtaisivat edes askeleen tai kaksi parempaan suuntaan. Lapsuuteen ei ole paluuta, mutta ehkä voimme poimia sieltä asioita, jotka helpottavat myös aikuisuuttamme.

Yksi tapa muuttaa elämää huolettomampaan ja kevyempään suuntaan voisi olla oman elämän tarkastelu siitä näkökulmasta, että teenkö asioita siksi, kun muutkin niin tekevät, sen vuoksi, että oletan muiden toivovan minulta tietynlaisia asioita ja käyttäytymistä, vai onko kyse omista odotuksistani, jotka itse asiassa ylläpitävät stressiä elämässäni. On sanonta, että elämän tarkoitus on pyrkiä olemaan se henkilö, joka syvällä sisimmässään on. Väitän, että sekä itsetuntemuksen kehittyminen että oman sydämen ja järjen äänen kuunteleminen on tie tai ainakin polku parempaan päin.

Joskus pysähtyminen ja elämän suuret muutokset tapahtuvat, vaikka ei itse olisi niissä se aloitteellinen osapuoli. Sairastuminen, työttömäksi joutuminen, eläkkeelle siirtyminen yms. ovat esimerkkejä tällaisista. Silloin joutuu uuden tilanteen eteen tahtomattaan. Tuollainen ehkä ensituntumalta pelottavalta kuulostava muutos voi tuoda elämään uudenlaista näkökulmaa ja ehkä toisenlaisia onnen hetkiä. Kyse on loppujen lopuksi omasta asennoitumisesta elämään ja vastaan tuleviin asioihin.

RAUHOITTUMISEN AIKA

Oma työni, kuten varmaan monen muunkin, on sellainen että mielessä pyörii jatkuvasti monenlaisia sekä keskeneräisiä että menneitä asioita. Osaksi kyse on myös persoonallisuuspiirteistä. Itselleni on tyypillistä pohtia monenlaisia asioita yhtä aikaa. Työn ohella mukana ajatussekamelskassa ovat myös yksityisasiat ihmissuhteineen ja mielenkiinnon kohteineen.

Istuskelen saunassa Kakslauttasen rannalla. On hyvin hiljaista. Liikenteen aiheuttama taustehäly puuttui kokonaan, kuului vain virtaavan veden rauhoittava ääni. Omakin mieli  ja koko keho rauhoittuu ja se tuntuu kovin hyvältä. Elämä on tässä ja nyt. Kunpa osaisin useammin päästä tällaiseen olotilaan. Tai oikeammin, kunpa antaisin itselleni siihen mahdollisuuden useammin.

Pidän siitä, että elämässä on virikkeitä riittävästi. Haasteenani taitaakin olla se, etten malta olla tekemättä tai suunnittelematta mitään. Suoraan sanottuna tuntuu, että elämä menee silloin hukkaan. Tekemisellä en tarkoita välttämättä mitään fyysistä, lukeminenkin on mieluisaa tekemistä. Mielikuvitus pääsee silloin hommiin. Lisäksi päässä pyörivät jos ei alituiseen, niin ainakin aika usein, monenlaiset laulun aiheet, tai sitten niiden puuttuminen. Videoiden tekeminen, sisältäen vlogit, musavideot ja haastattelut, ovat mukavia. Myös omien ajatusten jakaminen blogia kirjoittamalla on mieluisaa tekemistä. Eikä ole montaa hetkeä, jolloin työhön liittyvät asiat eivät ainakin jollain tavoin ole mielessä.

Mikä saa meidät elämään kiihkeään tahtiin? Onko kyse omien vai muiden odotusten aikaan saamista suorituspaineista? Vai kenties työelämän vaatimuksista? Vai liittyykö se eksistentiaalisiin kysymyksiin? Olenko kelvollinen, jos en ole itse näkyvillä tai aikaansaannokseni eivät näy sosiaalisessa tai muussa mediassa? Täytyykö minun ansaita oikeutus olemassaololleni sitä kautta? Tuoko se minulle tunteen, että olen hyväksytty ja rakastettu?

Kaikki nuo edeltävät kysymykset ovat minusta relevantteja. Olennaista on se, että mikä on oikeasti tärkeää omalle hyvinvoinnilleni? Olemme ihmisinä erilaisia ja myös tarpeemme ja ajatuksemme elämästä vaihtelevat. Siksi vastaus siihen, mitkä ovat oman hyvinvoinnin avaintekijöitä löytyy jokaisen omasta kokemus- ja tarvemaailmasta. Joka tapauksessa ajan löytäminen hetkille, jolloin voi oikeasti pysähtyä ja rauhoittua oman elämänsä tärkeiden asioiden äärellä, on jokaisen hyvinvoinnin kannalta merkityksellistä.

Suomen Mielenterveys ry:n sivuilla todetaan, että hiljentyminen ja rauhoittuminen auttavat havainnoimaan itseä ja kuulemaan omia tunteita ja ajatuksia. Portti kohti sisäistä maailmaa ja omaa itseä avautuu ja itsetuntemukselle tulee tilaa kehittyä. Rentoutuminen voi vapauttaa ja lievittää hankalia tunteita, kuten levottomuutta, pelkoa ja ahdistusta. 

Viimeisen vuosikymmenen aikana on kovasti puhuttu menetelmästä nimeltä mindfulness. Sitä suositellaan mielen rauhoittamiseen ja tasapainon löytämiseen kiireisen elämänrytmin omaaville ihmisille. Itse myös kokeilin sitä, mutta koin, että se ei sovi minulle. En saanut siitä sellaista apua kuin toivoin, mutta ymmärrän hyvin sen toimivan monen kohdalla.

Stressaavasta elämänmenosta puhuttaessa keskiössä on yleensä aikuisten hyvinvointi, mutta on hyvä ymmärtää se, että stressaava ympäristö, kiire ja melu vaikuttavat myös lapsiin ja heidän kehitykseensä. Internetin keskusteluja ja kirjoituksia selatessani huomasin, että esille on nostettu tarve mahdollistaa lasten rauhoittuminen kiireisen arjen keskellä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi päiväkoteja, jossa lapset viettävät suuren osan päivästään. Kokemukset tällaisesta toiminnasta ovat kuulemma olleet lupaavia. Lapset ovat kokeneet toimintaharjoitukset rentouttavina, rauhoittavina ja mukavina. Mielestäni, ja varmaan monen muunkin mielestä, elämä on muuttunut huomattavasti stressaavammaksi muutaman viime vuosikymmenen aikana. Lapset ovat kasvaneet stressaavan ilmapiirin sisällä, siksi huomion kiinnittäminen lapsiin ja rauhoittumisen opettaminen heille voi olla avain tasapainoisempaan ja onnellisempaan elämään tulevaisuudessa.

Saunominen on ohi. Istuskelen portailla ja katselen metsän reunaan. Ei ole kiire mihinkään. En uskaltanut tällä(kään) kertaa pulahtaa jokeen vilvoittelemaan, mutta hyvä ja rauhallinen mieli joka tapauksessa jäi.

KUOLLEISUUS TASAN SATA

 Matti Nykänen on osuvasti todennut, että ”elämä on ihmisen parasta aikaa”. Silloin tällöin tulee vastaan lausuntoja tyyliin, että ”tupakoitsijoiden kuolleisuus on hälyttävän suuri” tai ”olemme huolissamme miesten kasvaneesta kuolleisuudesta”. Tuollaiset kommentit voivat johtaa harhaan, sillä tämänhetkisen tiedon mukaan kuolleisuus on ymmärtääkseni edelleen kaikilla 100%.

Kukaan meistä ei voi kuolemaa välttää, mutta miten suhtaudumme siihen? Harva kykenee välttämään ajatusta elämän päättymisestä myös omalla kohdalla. Osa meistä uhraa asian työstämiselle enemmän aikaa ja ehkä aktiivisestikin pohtii sitä, osa pyrkii välttämään sen käsittelemistä. Joku voi todeta, että turha sitä pohtia, kun asialle ei voi tehdä mitään.

Iän myötä kuoleman todellisuus tulee koko ajan lähemmäksi. Se on suuri tuntematon, jota kohti kuljemme. Sitä ei voi välttää. Nuorelle ihmiselle kuolema on useimmiten epätodellinen asia, koska silloin omaa elämää määrittelee vielä kuolemattomuuden teema. Se kuitenkin järkkyy, jos nuori syystä tai toisesta joutuu kokemaan itselleen läheisen ikätoverin kuoleman. Silloin särkyy oman  kuolemattomuuden utopia. 

Vaikka joidenkin tutkimusten mukaan ihmisaivot suojelevat kantajaansa kuoleman liialliselta pohtimiselta, on selvää, että vuosien kertyessä ihminen vähitellen kypsyy kuoleman lähestymiseen ja elämän katkeamiseen. Se koetaan normaaliksi ja ihminen on usein myös valmiimpi siihen. Tosin uskon, että siinä on valtava yksilöllinen variaatio eri ihmisten kohdalla. Joitakin se askarruttaa, jopa ahdistaa, joissakin se ei herätä erityisiä tuntemuksia. 

Yleensä puhutaan, että elämän suuriin muutoksiin on hyvä valmistautua. Kuolemaa suurempaa muutosta ei syntymän ohella elämässä ole. Pitääkö siihen siis jotenkin erityisesti valmistautua? Ajattelen, että asiaa on hyvä työstää, jos se pelottaa tai muuten pyörii mielessä. Silloin voi pohtia, mikä kuolemassa mietityttää tai ahdistaa? Jos ulospääsyä ajatuksista ei tahdo yksin löytyä, on hyvä jakaa pohdintoja jonkun toisen kanssa. Se voi tuoda uudenlaisia näkökulmia. Toisaalta, jos et koe tarvetta asian pohdiskeluun, ei mikään mielestäni siihen velvoita.

Muistan oman isoäitini puhuneen jo pitkään siitä, että pääsisi pois. Hän eli yksin, toki viimeiset vuodet aika lähellä meitä. Hänelle oli keski-iässä tullut toispuoleinen halvaus, joten liikkuminen oli hankalaa. Sairastumisen myötä hän oli joutunut elämän marginaaliin, työkeskeisessä maailmassa hänellä ei enää ollut roolia. Tänä päivänä ymmärrän paremmin isoäitini kokemuksen siitä, ettei elämällä enää ollut hänelle mitään erityistä tarjottavaa. Elämäntehtävä oli päätöksessään. Ei ollut kuitenkaan helppo kuunnella hänen puheitaan kuolemasta ja sen odottamisesta. Yleensä reagoimme sanomalla, että ”älä viitsi jutella tuollaisia. Puhutaan jostain mukavammasta asiasta.” Olisikohan meillä ollut kyse omasta ahdistuksesta ja luopumisen pelosta, en tiedä? 

Onkin hyvä ymmärtää, että kuolema kaikessa lopullisuudessaan ei ole pelkästään lohduton asia. Siihen voi liittyä myös toivon ja lohdun näkökulma.

Itsemurha on perinteisesti meiltä kristityiltä kielletty. Elämä on Jumalan lahja eikä siihen ole oikeutta puuttua omakätisesti. Itsemurhaa pidetään myös äärimmäisen itsekeskeisenä tekona. Jäljelle jäävät läheiset joutuvat kärsimään itsesyytöksistä, lähimmäisen menetyksestä ja myös vihan tunteista oman elämänsä päättäneen teon vuoksi. Ehkä siihen liittyy myös kysymys siitä, että eikö meidän rakkaudellamme ollut riittävästi merkitystä? Ymmärrän kuitenkin hyvin myös sen, että pitkään masentunut tai voimakkaasti ahdistunut ihminen ei välttämättä koe enää mitään muuta ulospääsyä kestämättömästä, ehkä pitkäänkin jatkuneesta pahasta olosta. Kuolema edustaa silloin helpotusta ja vapautta. Tiedän nuoren naisen, joka koki ettei hänellä ollut enää mitään odotettavaa elämältä. Hän oli toteuttanut kaikki tavoitteensa. Muiden auttamisyrityksistä huolimatta hän riisti henkensä sairaalaympäristössä.

Oman nuorisotyö- ja saapashistoriani aikana olen joutunut käymään oman surutyöni aika monen nuoren ja nuoren aikuisen yllättävän poismenon vuoksi. Suru ja sääli nuoren elämän loppumisesta aivan liian aikaisin ovat olleet päällimmäiset tunteeni. Mitä kaikkea elämä olisikaan voinut tarjota heille vuosien myötä? Elämä ei ole oikeudenmukaista.

Millainen kuolema olisi toivottavin? Vanhuudessa tapahtuva elämän hiljainen hiipuminen vai yht’äkkinen salamannopea hengen lähtö? Ainakaan kukaan ei toivo kovin kivuliasta kuolemaa. Itse tällaisena ”ei tartte auttaa” tyyppinä koen, että huonoin vaihtoehto olisi sellainen, että joutuisin makaamaan pitkään sairaalassa muiden armoilla ilman toivoa jalkeille pääsystä.

Kuolema on kohdattava yksin, sen porteista ei kukaan muu voi kanssasi kulkea. Ehkä se onkin se kaikkein pelottavin ja ahdistavin puoli, ero ystävistä ja muista läheisistä. Lopullinen ero. Tosin meillä kristityillä on toivo ja myös lupaus siitä, että kuoleman mahti on voitettu. Että voimme vielä kerran kohdata kaikki rakkaamme.

SOPEUDUNKO MUUTOKSEEN?

Olen aikaisemminkin kirjoittanut ja puhunut siitä, että ihminen on aikakautensa kasvatti. Olemme oppineet tietyn tavan ajatella ja suhtautua toisiin ihmisiin ja vastaan tuleviin asioihin. Olemme oppineet, mikä on oikein, mikä on normaalia ja mikä ehkä ei. Maailma on kuitenkin muuttunut, niinkuin se on koko historiansa ajan tehnyt. Se tuo mukanaan haasteita, samalla myös mahdollisuuksia. 

Jokaisella aikakaudella on omat käyttäytymistapansa ja oma normistonsa. Olen oppinut, että naisille pitää avata ovi ja olla muutenkin kohtelias. Ketään ei saa lyödä eikä mies naista varsinkaan. Muistan tapauksen kirkon erityisnuorisotyön neukkareilla vuosia sitten. Perinteenä oli, että tapaamisten yhteydessä järjestettiin erkkareiden SM-kisat. Laji vaihteli joka kerta. Itse en koskaan pärjännyt niissä erityisen hyvin. Kerran kuitenkin sattui itselleni sopiva laji. Paikallinen järjestävä oli vuokrannut sumo-asut ja kisa oli perinteistä sumoa mukaileva eli piti saada vastustaja työnnettyä kilpaareenalta pois. Pitkään voimailua harrastaneena ajattelin, että vihdoinkin on minun päiväni. Ensimmäisen miespuolisen vastustajan työnsin leikitellen ulos parissa sekunnissa. Seuraavaksi arvonta toi vastustajaksi naisen. Kirosin syvään mielessäni, koska tiesin heti, että en antaisi itseni voittaa tätä ottelua. Se soti täysin oppimiani kohteliaisuussääntöjä vastaan. Niinpä luovutin ottelun eli kävelin areenalta ulos. Harmitti vietävästi, mutta toisaalta halusin olla itselleni, oppimilleni ja tärkeiksi kokemilleni arvoille uskollinen.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hyväksi kokemani käyttäytymismallit eivät tänä päivänä enää ole samalla tavoin yksiselitteisen positiivisia kuin olen kuvitellut. Niihin sisältyy tietynlainen roolikäsitys, jota kaikki eivät sellaisenaan hyväksy. Ajattelutapa, että nainen on fyysisesti heikompi ja miehen on häntä sen vuoksi suojeltava ja kohteliaasti suhtauduttava, on monen mielestä naista halveksiva ja väheksyvä. Jopa se, että mies avaa naiselle oven, voi aikaansaada hyvin kärkkään ja vihaisen kommentin. Se on yksi esimerkki niistä asioista, joissa sukupolvien väliset erot ajattelutavassa kohtaavat ja voivat jopa aiheuttaa ristiriitoja. Onko jommankumman tai kenties kummankin luovuttava arvoistaan, jotta voisi tulla toisen kanssa toimeen? Siihen ei liene yksiselitteistä vastausta. Riippuu ihmisestä ja arvojen merkityksellisyydestä yksilölle itselleen.

Olen myös kasvanut ajattelemaan ja kokemaan, että on olemassa kaksi sukupuolta, mies ja nainen. Miehen rooliin kuuluu tietynlainen käyttäytymismalli ja -normisto, samoin myös naisen. Tähän perustuen olen elänyt elämäni ja selviytynyt siitä jotenkuten. Maailma on kuitenkin tältäkin osin muuttunut. On mies- ja naisoletettuja. Miehiä, jotka kokevat olevansa naisen kehossa ja päinvastoin. Transsukupuolisia jne. Olen saanut muutaman kerran vastaanottaa sen suuntaisia kommentteja, että kuinka joku voi tänä päivänä ajatella ja toimia noin vanhanaikaisesti. Nuori, joka on kasvanut tämän päivän ihmiskäsityksen keskellä, ei toki voi ymmärtää, kuinka suuri muutos on oppia ajattelemaan ja käyttäytymään eri tavoin, luopua siitä, mihin on tottunut. Samalla itselläni  herää kysymys, että olenko kenties liian vanha siihen ja ennen kaikkea, kuinka motivoitunut olen muutokseen?

Teknisiä taitoja voi oppia, joitakin helpostikin. Kun on kyse kyvystä ja halusta sopeutua uudenlaiseen maailmaan, se ei ole enää yksinkertainen asia. Siihen voi sisältyä yllättävän paljon surua. Maailma, johon olen kasvanut ja jossa oppinut elämään, ei ole enää olemassa kuin korkeintaan omassa sisäisessä kokemuksessani. Saamani eväät eivät ole valmentaneet tähän elämään ja toimintaympäristöön. On otettava isoja askeleita. Muutettava ajattelutapaansa ja itse asiassa myös tapaansa olla ihmisenä.

Toisaalta olennainen kysymys on myös se, kuinka paljon ihmisen on yleensä sopeuduttava ja muututtava ajan ja kulttuurin muutosten myötä? Voihan olla, että kaikki eivät suostu muutospaineisiin, vaan haluavat elää oman kokemusmaailmassa arvojen mukaisesti. Se voi pahimmillaan johtaa ikään perustuvaan segregaatioon, eriytymiseen maailmankuvan perusteella. Toki sellaista on aina ollut, vanhemmat sukupolvet ovat kautta aikojen paheksuneet nuoremman ikäluokan meininkiä. Ja joka tapauksessa erilaisuus on aina läsnä elämässä.

Kun puhun tässä yhteydessä muutoksesta, en halua ottaa kantaa siihen, onko se positiivinen vai ei, enkä turvautua sanontaan ”ennen oli kaikki paremmin” Jokaisella tulee olla oikeus mahdollisimman onnelliseen elämään ja ennen kaikkea lupa olla sellainen kuin sisimmässään kokee olevansa. Tämä koskee mielestäni meitä kaikkia, kunhan emme olemisellamme aiheuta muille kohtuuttomasti vahinkoa. Jos muutos saa tämän aikaiseksi, jos tänä päivänä onni ja tasapainoinen elämä on mahdollisempaa kuin ennen, on se hyvä asia.